Marraskuun viimeinen viikko on puolessa välissä.Tänään on tasan kuukausi joulupäivään. Muutaman päivän päästä on 1.adventtisunnuntai, Pikkujoulu, niinkuin sitä totuin lapsena nimittämään. Silloin en vielä tiennyt joskus tähän nimeen liittyvän sekavaa ja osin melko epämääräistäkin mielikuvaa villeistä ja usein alkoholinhuuruisista tavoista viettää yhteistä aikaa esimerkiksi työyhteisön tai opiskelutiimin tai muun sopivan kokoonpanon kesken. Pikkujoulu oli iloinen, mutta kovin vähän riehakas tapa juhlistaa päivää, josta tavallaan ajateltiin kuukauden mittaisen jouluun valmistautumisen alkavan. Esimerkiksi muistan oppikouluvuosilta monta mukavan tuntuista teinikunnan pikkujoulua. Puurojuhlaksikin niitä taidettiin kutsua. Oli aluksi hupaisaa ohjelmaa, pikkunäytelmiä tai sketsejä, kenties jotain soolomusisointia, hassu kilpailu ja tietysti joulupuuron nauttiminen. Ilta päättyi karkelointiin tanssilattialla..Alkoholia ei kaivattu tunnelman kohottamiseen.Eikä juhlien jälkeen tarvinnut hävetä tai katua töppäilyjään.
Vielä varhaisempi muistikuva adventin ajasta on jokavuotinen Hoosianna-hymnin harjoittelu. Se toimi minulla myös kaikkina myöhempinä työvuosinani merkkinä siitä, että syyslukukausi todella oli kääntymässä lopuilleen. Kun kuulin jostain kauempaa musiikkiluokasta ensimmäiset Hoosiannan alkusävelet, sydämessä tuntui aina sykähdyttävä tunne: kohta on joulu, olenko saanut tehdyksi sen, mitä piti syksyn mittaan ehtiä, olenko aikataulussa omien tavoitteitteni kanssa.Miten tämä syksy taas menikin näin äkkiä.
Ja kun sitten kokoonnuttiin yhteisesti laulamaan juhlasaliin Hoosianna, Daavidin Poika , Kiitetty olkoon hän, muistin ryöppynä lukemattomat edelliset Hoosiannat aina omista kansakouluvuosistani lähtien ja silmiini herahtivat kyyneleet. En tiedä , mikä tässä Hoosianna-hymnissä on se tekijä , joka minua puhuttelee ihan oudosti. Sanat ovat oikeastaan "täyttä hebreaa", toisin sanoen en osaa niitä ajtella kovin syvällisesti uskovaisena. Hymnin puhuttelevuus on minulle täydellisen selittämätön mysteeri. Tiedän jo pienenä kansakoululaisena kokeneeni tilaisuuden päästä laulamaan hoosiannaa Someron kirkkoon kuin suurena , merkittävänä kunniatehtävänä . Melkein kuin olisin ollut osa jotain hyvin suurta ja merkittävää spektaakkelia. Vähän outo ajatus.
Aivan mahtava elämys oli ensimmäisenä vuotenani Vaasan Keskuskoulussa opettajana kuultu adventtihartaus koulun juhlasalissa. Koulun oppilasmäärä oli todella suuri , samoin meitä opettajia oli yli kaksikymmentä . Pohjanmaalla ollaan musikaalisia ja opettajista monet olivat aktiivisia kuorolaisia ja musiikinharrastajia. Olin harjoituttanut luokassani hoosiannahymniä parhaani mukaan. Päivää ennen hartautta minulle yllättäen selvisi, että täällä hymni laulettaisiinkin eri tavalla kuin olin tottunut. Kaikki opettajat laulaisivat hymnin aluksi moniäänisenä kuorona oppilaitten edessä ja vasta sitten oppilaat yhtyisivät lauluun yksiäänisenä . Musiikinopettaja myöskin soittaisi koko upean johdantoalkusoiton, joka useimmiten kuullaan vain parhaitten kirkkomuusikoitten esityksenä. En lähestulkoon ollut uskoa korviani. Että jonkun tavallisen kansakoulun hoosianna voi kuulostaa niin sykähdyttävältä. Hieno, säilyvä muisto.
En kuulu enää koulumaailmaan aktiivisena osallisena, mutta pidän varani , että kuulen Hoosianna-hymnin radiosta. Se on merkki siirtää ajanlaskuni joulun odotukseen. Se on merkki , että pimeys kohta alkaa vähetä, että kannattaa alkaa iloita kaikesta siitä iloisesta muistin kantamasta hyvästä , mitä sisältyy omaan 70 vuoden joulunaikojen historiaani. Päätän poimia sieltä tunnelmia "vanhanajan jouluista", joista olen pudottanut pois kaiken turhan stressin ja hössötyksen. Otan mukaan vain hyviä muistoja .
..."kii-tetty Daavidin Poika, joka tuuelee-e Herran niimeen ".
Petteri Punakuono
Olen utelias ihminen.
"Älä ole niin utelias", on neuvo, jonka olen kovin usein saanut läheisiltäni. "Älä tuijota", toinen yhtä osuva ojennus.Tänään kumminkin sain kokea mahtavan spektaakkelin ihan omasta ikkunastani uteliaana ulos vilkaistessani. "Mitäs tuolla nyt mahtaa olla tekeillä, pitää hakea pian silmälasit, että näkisin paremmin".
Asun hiljaisella kapealla kadunpätkällä, jolla ei ole ohi ajavaa liikennettä. Kaikki autot tulevat joko meidän taloyhtiöömme tai vastakkaisen talon eteen pienelle kapealle kadunpätkälle. Minun ikkunoistani on näkymä vastakkaisen matalan kolmikerroksisen talon ikkunoihin. Näkösuojaa ja viihtyisyyttä tarjoaa muutama kookas mänty aivan heidä ikkunoittensa edessä jalkakäytävän reunassa. Puut on vartavasten jätetty ahtaaseen kasvupaikkaansa talon rakennusvaiheessa 1980-luvun alussa. Muuttaessani nelisen vuotta sitten tähän asuntooni, ihastuin juuri näihin korkeisiin, hoikkiin metsämäntyihin sekä naapurin, että oman pihamme ympäristössä. Aika pian huomasin , että yksi komeista puista alkoi olla latvustostaan ruskea, ei enää havun vihreä. Vuosi vuodelta ruskean määrä latvustossa kasvoi. Viime talvena jo harmittelin , ettei sitä oltu oksittu pois. Minusta se oli paitsi esteettinen haitta, myös kenties turvallisuusriski ainkin raskaan lumitaakan alle joutuessaan.
Eilen saimme yllättäen paljon lunta. Puut ovat toden totta aivan mahdottoman paksun lumen peitossa. Välillä kuuluu mojova moksahdus, kun suuri kasa lunta tupsahtaa alas.Koko aamun olen vähän väliä vilkuillut ulos tätä eilisestä muuttunutta näkymää. Mutta mitä ihmettä: aivan makuuhuoneeni ikkunan kohdalla kadulla seisoo iloisen punakirjava suurensuuri "kraana-auto", siis ajoneuvo, jonka avonaiselta lavalta rullautuu ylös, ylös korkeuksiin moninivelinen hämähäkkimäiseen osaan päättyvä nosturi . Nyt sen hämähäkkiin kiinnitetään keltainen kiikkuva kori. Ympärillä häärii värikkääseen haalariin ja suojakypärään pukeutunut mies, joka tuntuu hoitelevan koko tätä kasvavaa ja kieppuvaa showkoneistoa pienellä laitteella käsisään . Muita ei näy. Mitä hän on tekemässä, mistä on kysymys? Lasithan tässä tarvitsen, missä nekin nyt ovat?
Värikkään auton ja nosturin runko-osasta luen nimen Palfinger. Nyt alkaa äärettömän kiehtova yhden miehen taidokas työnätös. Noin tunnin mittaisen työn tuloksena naapurin latvasta kuollut kerrostalon korkuinen mänty lakkaa olemasta kauneushaitta tai turvallisuusriski. Pala palalta, hitaasti ja taidokkaasti oksat katkotaan ja pudotetaan kadun reunaan tuotuun suureen punaiseen jätelavaan . Tämä on vain yhden miehen ja huippuunsa hiotun hydraulisen taikahissin yhteistyötä . Jokainen hidas siirto, nousu ja lasku, sekä ylhäällä oksiston keskellä kieppuva kori, jossa mies työskentelee moottorisahallaan, sujuu kuin baletti, harkitusti ja kauniisti. Ei mitään törmäilyä, ei nykimistä, ei vaarallisen näköistä hosumista. En malta poistua katselupaikaltani, vaikka tiedän perunoitteni kattilassa jo kypsyvän. Tämä on katsottava loppunäytökseen asti.
Oksa oksalta puu pienenee. Yllätyn, kun alas putoavat myös suuret tuuheat vielä vihreät ja elävät oksat. Onko koko puu siis päätetty hävittää? Entä sitten kun jäljellä on järeän tukkipuun vahvuinen runko? Mitä sille tapahtuu? Ei mitään armoa. pala palalta puu pienenee.
Lopulta jäljellä on ehkä vajaan kymmenen metrin korkuinen vankka runko. Nyt mies kiinnittää sen uumalle ketjun. Sitten hän laskee korin maahan. Kori irroitetaan ja mies käy kiinnittämässä jättimäisen koukun tähän puun vyötärölle kiristettyyn vyöhön. Ja niin näen mahtavan loppuhuipennuksen, kun runko on hetkessä sahattu tyvestä poikki ja roikkuu nyt koko pituudessaan nosturin koukusta korkealla ja alkaa sitten hiljaa kuin yksinään tangoa tanssiva pitkä mies lähestyä pienin keinuvin liikkein alla odottelevaa lavaa. Se laskeutuu ensin pystyyn ja sitten hyvin hitaasti ja rauhallisesti pitkälleen, pois silmistäni. "Lepää rauhassa", kuulen sanovani kuin hautajaisissa.Tämä ehkäpä vain tunnin pituinen näytelmä ikkunani edessä oli monella tavalla vaikuttava. Se oli puun kuolema, eräänlainen avustettu murha. Mutta se oli myös puhutteleva näytös kehittyneen tekniikan ja ihmisen sulavasta ja onnistuneesta voimankäytöstä . Se teki minuun syvän vaikutuksen. Ihailen sekä koneen nerokasta ja taiturillisen tarkkaa voimaa, että laitteita käyttelevän miehen harkittua ja taitavaa työskentelyä aivan yksin. Vaativaa ammattitaitoa, jollaista en ole ennen päässyt näin läheltä seuraamaan.
Nyt juuri kun naputtelen näitä sanoja, on menossa viimeinen näytös tässä puun hautajaistilaisuudessa. On tullut uusi suuri auto vilkkuvine oransseine valoineen. Se nostaa nyt kyytiinsä lavan , jolle pilkottu puu runkoineen oksineen lastattiin nosturin tiputtamana. Alkaa puun viimeinen matka. Missä ja miten se hävitetään, en tiedä.Todennäköisesti sekin tuhkataan, kuten useat vainajat nykyään. Niin lähti mänty, jonka ikää en tiedä. mutta semmoiseen vahvuuteen ja mittaan ei kasveta vuosikymmenessä eikä kahdessa. Minä, utelias ihmislapsi, tunnen outoa haikeutta ja kunnioitusta. Vielä pitkään näen tyhjän paikan siinä , missä vielä aamulla oli iso vanha mänty.
Olen taas tänään huomannut tulleeni yllätetyksi ja jäänyt alakynteen taistelussa, jota olen käynyt jo muutaman vuoden. Olen masentunut, minut on lyöty perusteellisesti.Tulevaisuudennäköalani on synkkä. Pelkään olevani tuomittu häviämään sotani ellen pian keksi superasetta ja saa avukseni lisäjoukkoja.
Sotaa käydään keittiössäni ja viholliseni ovat noin millimetrin kokoisia, mutta tänään heitä oli taas kokonainen jättiarmeija . He olivat onnistuneet piileksimään jossain pimeässä bunkkerissa, kun jo luulin heidät kokonaan tuhonneeni. Siellä näkymättömissä armeijan päälukua oli onnistuttu lisäämään ja lisäämään, kunnes hirveä totuus ryöpsähti silmilleni avatessani jokin aika sitten hankkimaani kahden kilon vehnäjauhopussia hyvänä aikeenani leipoa pimeän sesongin suosikkikakku, taatelikakku. Jäi leipomatta.
Pussi oli siis suhteellisen hiljattain kaupasta kotiin kantamani ja vielä liimalla suustaan suljettu. Silti nämä sitkeät sotilaat olivat ehtineet ja pystyneet tunkeutumaan valkoiseen, pehmoiseen jauhomassaan niin runsaina joukko-osastoina, että olin pyörtyä. Kyseessä on vaatimattoman näköinen pieni rusehtava tuhoeläin nimeltään riisihärö. Se saapui minun keittiööni vuosia sitten ilmeisesti pussissa, jossa oli sekalaisia siemeniä salaatin lisukkeeksi. Päättelen sen alkuperäiseksi lähteeksi, sillä pussin pohja oli suorastaan mössöinen runsaasta eliömäärästä. Sieltä se oli sitten levittäytynyt avattuun riisipakettiin, sekä edelleen vehnäjauhoihin , keksipakettiin , leipälaatikkoon jne. Tämä invaasio oli tapahtunut vähitellen minun siitä mitään tietämättä. Eräänä päivänä silmäni aukenivat hoksaamaan ensin muutaman pikkuötökän ja sitten vähitellen koko kauhean totuuden. Niitä oli hirveästi.
Kun minulle oli selvinnyt mitättömän pienten, mutta silti inhottavien tulokkaitten nimi, ryhdyin tutkailemaan nykypäivän tietotoimistosta netistä tarkempia tietoja niiden elintavoista ja vaarallisuudesta ja toivoin saavani hyvät neuvot, miten tiemme taas erkanisivat. Tarkempi tutustuminen netissä ei ollut kovin helppoja ja hyviä tuloksia lupaava. Luin lukuisia epätoivoisia kuvauksia ihmisten kamppailusta tätä sitkeätä ja vaikeasti hävitettävissä olevaa alivuokralaista kohtaan.
Ryhdyin omakohtaiseen äkkihyökkäykseen. Heitin pois kaikki mahdolliset elintarvikkeet, mitkä tuntuivat härölle maistuvan. Tyhjensin ruokakomeroni ja pesin huolellisesti kaikki hyllyt. Huokaisin helpotuksesta, kun uskoin hoitaneeni ongelman. Muutamien viikkojen kuluttua järkytyin, kun aamulla voileipää työpöydällä tehdessäni näin yllättäen kaksi sotilasta saapastelemassa urheasti vaalean työpöydän poikki. Tarkempi tutkimus leipälaatikkoon paljasti sen olevan valloitettu . Seurasi uusi tyhjennys, perusteellinen pesu ja runsaasti manailua tilanteen johdosta. Taistelu jatkui.
Tämmöisenä elämä on sitten mennyt eteenpäin. Välillä rauhallista ja sitten taas täysi rähinä päälle. On kulunut kuukausia, jolloin olen ollut varma voittaneeni sodan. Tänä keväänä lähtiessäni evakkoon putkiremontin alta, tyhjensin jälleen kerran ruokakomeroni lähes kokonaan. Kaikki mahdollinen jäljelle jäävä oli mielestäni suljetuissa pelti-tai lasiastioissa.Moneen kuukauteen en ollut nähnyt ötököitä. Olin jo lähes unohtanut koko häröongelman, kunnes se tänään taas levähti silmilleni. Ja minkälaisella armeijalla. En jaksa juuri nyt ryhtyä päiviä kestävälle täydelliselle sotaretkelle vaan lähestyn vihollisiani osasto kerrallaan, kunnes ulkona on kunnollisia pakkaspäiviä ja -öitä. Silloin aion jaksaa tyhjentää kaiken mahdollisen elinkelpoisen kohteen keittiöstä, irrottaa kaikki hyllyt ja laatikot ja viedä ne pakkaseen muutamaksi päiväksi.Toivon, että piilottelijat kuolisivat edes pakkasessa. Sillä viime kerralla huomasin, että esimerkiksi komeron maalatun hyllyn reuna, jossa lastulevy ei olekaan käsitelty maalilla, tarjoaa oivan lymyilypaikan. On todella vaikea silmin nähdä jokaista mahdollista pientä koloa.Niissä muutama härö voi jatkaa eloaan. Ilmeisesti härö on sellainen eläin tässä maailmamme eläinkunnassa, että se kykenee jatkamaan sukuaan, vaikka minkälainen myrkkysaaste tai atomisota sitä uhkaisi. Ei kai tarvita kuin kaksi säästynyttä sukukypsää piilottelijaa, jotka piankin ovat onnistuneet kasvattamaan jälkeläiskuntansa armeijaksi.
Minua kauhistuttaa jo etukäteen sota, johon minun on jaksettava ryhtyä vielä entistä järeämmin asein. Onko minulla mitään mahdollisuutta voittaa? Entä jos päästyäni näistä eroon, kannankin taas kotiin jonkin härön lempielintarvikkeen ja jossakin pakkauksen saumoissa piileskelee uusi sukukunta. Tyhjästähän nämäkään eivät syntyneet, vaan ne tulivat kotiini ulkoapäin. En ole vain pahan silmän uhri. Ei, olen vain huonolla onnella varustettu viaton ostaja. Ymmärrän kyllä, että maailmassa on varallisempiakin petoja ihmisten vaivoina kuin riisihäröt. On isoja ja pieniä tuholaisia, on viruksia ja bakteereja. Härö ei ole mitään Ebolaan verrattuna, mutta hermojani se kyllä jaksaa rassata.Tänään ja varmaan vielä pitkään.
Päivän lehden lukeminen aamukahvin kanssa kuuluu monen eläkeikään ehtineen joka-aamuisiin rituaaleihin ja nautinnon aiheisiin. Työikäisenä muistan haaveilleeni elämäntilanteesta, jolloin olisi aamulla tarpeeksi aikaa juoda kahvi kaikessa rauhassa ja lukea lehti tarkemmin kuin vain äkkiselauksella otsikot silmäten. Jostain syystä iltapäivällä luettu lehti ei koskaan tuntunut enää yhtä tärkeältä ja haluttavalta kuin se olisi ollut aamulla.
Nyt sitten elän tätä "nytku-elämänvaihetta": aamussa on pituutta sekä isoon kahvimukilliseen, että loputtoman pitkäksi venytettyyn lehdenlukuun. Joskus kyllä tuntuu, että lehdessäni on turhan paljon sivuja, joista en jaksa nyhtää ulos mitään, en rivin riviä, en tiedon murua, enkä missään tapauksessa tulla puijatuksi ostamaan mitään. Hyppään useimmiten yli urheilusivut vain pikaisella kuvien vilkaisulla. Luen todella hatarasti myös useimmat tiukasti talousasiaa käsittelevät jutut. Silti luettavaa riittää tunniksi, pariksi.
Useimmiten huomaan löytäväni eniten kiinnostavat jutut osioista , jotka käsittelevät kulttuuria, kotimaan asioita tai kunkin päivän teemasivuilta, kuten esimerkiksi tänään Hesarin Torstai-osiosta. Kiinnostava on myös Mielipide-sivusto, sekä sivut, joilla ilmoitetaan perhetapahtumista, kastetut, vihityt, syntymäpäiväonnittelut, mutta myöskin kuolinilmoitukset. Ei, en todellakaan etsi mahdollisia tuttujani kuolinilmoituksista! Niin kornilta kuin kuolinilmoitusten lukeminen saattaa itseäni nuorempien mielestä tuntuakin, tiedän olevani yksi monien saman tavan omaksuneitten ikätovereitteni joukossa. En muista minkä ikäisenä olenkaan mahtanut hurahtaa tähän omituiseen haluun lukea kuolinilmoituksia. Siitä on kyllä jo vuosia.
En osaa kovin hyvin analysoida, miksi tunnen viehtymystä tai kiinnostusta näihin. Syitä on varmaan monia, osin itselleni tiedostamattomia, osin varmaan ihan hyviäkin oman hyvinvointini kannalta. Säilytän jonkunlaisen realistisen käsityksen ihmisen elämän rajallisuudesta, kuoleman lopullisuudesta ja yllätyksellisyydestä, omasta perspektiivistäni. Minua kiinnostaa myös nähdä, kuinka ihmiset ovat joutuneet kauas syntymäpaikoistaan, minkälaisin sanoin heitä kaivataan, minkälaisen tunnelman henkilön poismeno herättää minussa, täysin tuntemattomassa ihmisessä pelkän ilmoituksen valossa. Ilmoituksesta voi usein nähdä viitteitä henkilön uskonnollisen vakaumuksen voimasta, tai että kyseessä on ateisti tai ainakin uskontoon välinpitämättömästi suhtautunut, sitoutumaton tai agnostikko.Hyvin nuoren vainajan kuolinilmoitus herättää aina Miksi- kysymyksiä ja voimakkaan tunteen elämän yllätyksellisen lopun mahdollisuudesta myös itselle tärkeimpien ihmisten kohdalla. Oman elämäni loppuun liittyvät ajatukset ja totuttautuminen siihen väistämättömään edessä olevaan hetkeen tuntuvat tarpeellisilta, kun huomaa monissa ilmoituksissa syntymäajankohdan, joka on lähes omani. Joskus otan talteen muistolauseen, joka puhuttelee minua erityisesti. Miten haluaisin itseäni muistettavan? Usein kritisoin mielestäni rumasti ontuvaa värssyn poljentoa, ruhjottua runoa, pilattua vanhaa tekstiä. Pakko huomata olevansa tarpeeton ja loukkaava kielipoliisi toisten ihmisten syvässä surussa laatimista lauseista!
Tänään minua kiinnosti päivän lehdessä artikkeli, joka esitteli kulttuurihistorian alan väitöstutkimusta kättelytavoista sekä yleensäkin tervehtimistapojen kulttuureista eri maissa ja erilaisissa yhteiskuntaluokissa. Kuulun itse semmoiseen ikäpolveen ja semmoiseen viitekehykseen, ettei kättelyn oppiminen ollut samalla lailla tärkeänä pidetty taito kuin nykylapsille. Muistan kovin vähän tilanteita lapsuudestani, jolloin minun olisi edellytetty kättelevän. Niiaaminen kuului kohteliaan tytön vanhempien ja vieraampien ihmisten tervehtimiseen. Nykyään kättelyä opetetaan jo päiväkodeissa ja kodeissa useimpien nuorten vanhempien toimesta. Tapaa vahvistavat monet tuntemani opettajat luokissaan kättelemällä jokaisen oppilaansa aina koulupäivän päättyessä. Tällä halutaan ikäänkuin sulkea yhdessä vietetty päivä ja lähettää lapsi hyväntuulisena ja hyväksytyksi itsensä kokevana kotiinsa. Muistan omasta kokemuksestani kuinka eri lailla pikkuiset kädet pujahtivat käteeni, kun joskus olin tämmöisen kättelevän opettajan sijaisena lähettämässä lapsia kotiin. Minulla, aineenopettajalla ei ollut tapanani kätellä oppilaitani tunnin päättyessä.Tavallaan on opettajan etuoikeus saada kätellä jokainen pieni työtoverinsa ja vakuuttua hänen hyvinvoinnistaan ihan kouriintuntuvasti. Kovin vastahakoisesti käteen tarttuva tai veltto ja hikinen, pelokas ja kylmä, voi kertoa kokeneelle opettajalle, että ehkä jokin asia painaa mieltä, että lapsi ei ole iloinen, eikä päivä sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.
Minusta on edelleenkin outoa kätellä hyviä ystäviäni ja perheenjäseniäni tavatessamme. Oikeastaan mitä läheisempiä olemme, sitä varmemmin kättely jää tekemättä. Vasta hitaasti ja kankeasti olen elämäni viimeisinä vuosikymmeninä oppinut myöskin halaamaan tervehtiessä. Semmoinen tapa ei lainkaan kuulunut meidän karskien Lounais-Suomen maalaisten tapoihin minun nuoruudessani. Halaaminen luontevasti ja lämpimästi tunteita sisältäen sujuu minulta vain pienen ydinperheeni sisällä. Muiden halaamisissa koen olevani kömpelö ja aina hiukan liian teatraalinen. Poskisuudelmista nyt puhumattakaan. Olen kaukana eurooppalaisesta, kun pitäisi hallita kumpi poski ja montako kertaa ja sopiva välimatka muiden ruumiinosien välillä. Ihailen kyllä nuorison tapaa halata tai heitellä reippaita "ylävitosia" tavatessaan.Tiedän kummankin tavan olevan aika tuoretta tuontitavaraa meidän kulttuuriimme. Elämme nykyään yhdentyneessä ja monikulttuurisessa maailmassa ja lähelle tuleminen ja kosketus ei kai voi olla pahasta. Jopa kyynärpäillä koskettaminen tervehtiessä, ns ebola-tervehdys, näyttää minusta hupaisalta ja viisaalta nykypäivän ongelmat huomioivalta sovellukselta tässä tervehtimisen ja läheisyyden kulttuurissa. Sensijaan yhä edelleen tunnen etovaa kauhistusta, kun näen vanhan, aikanaan laajaa julkisuutta lehdissä saaneen kuvan Itä-Saksan ja Neuvostoliiton päämiesten märästä suudelmasta suulle. Pysyköön semmoinen suudelma varattuna kahden ihmisen todellisen rakkauden ja intohimon osoitukseksi. En halua alistua minkäänlaiseen valheellisen ystävyyden ja hyödyn tavoittelemisen nimissä tapahtuvaan läheisyyteen. Ei lisää Juudaksen suudelmia.
Vietän nykyään paljon aikaa omassa yksityisessä seurassani. Se ei ole niinkään seurausta mistään valitusta linjauksesta, päätöksestä pysytellä yksin, vaan vähitellen itsestään kehittynyt tilanne. En varmaan ole kovin harvinainen 70 ylittänyt ja ilman puolisoa elelevä tämmöiseen tilanteeseen ajautunut. Ystävät ympäriltä vähenevät kuin huomaamatta. Sairaudet estävät tiiviimmän yhteydenpidon, tai kuolema sinetöi eron. Jokin syy omassa terveyden tilassa saattaa vähentää osallistumista vanhoihin harrastuspiireihin, jolloin semmoiset tuttavuudet helposti unohtuvat. Yhtäkkiä huomaakin olevansa päiväkausia aivan yksin, puhumatta kenellekään muulle kuin aamulla peilikuvalleen: huomenta Mamma.
En osaa sanoa muista tämmöisessä vaiheessa elävistä, kokevatko tilanteen hyvänä vai tuskin siedettävänä ja muutosta kaipaavana. Omat tuntemukseni vaihtelevat suuresti . On päiviä, jolloin olen aivan tyytyväinen omaan yksityisyyteeni, hiljaisuuteen, vapauteen tehdä päivästäni juuri niin aktiivinen tai niin tapahtumaton ja veltto kuin itse haluan . On päiviä , jolloin nautin suuresti kuunnella lempiohjelmiani radion Yle1:n kanavalla. Tutut toimittajaäänet ja heidän kulloinenkin asiaohjelmansa antavat minulle virikkeitä ajatteluun ja pitävät minut tavallaan mukana keskusteluissa, joita yhteiskunnassa tällä hetkellä käydään, tai lisäävät tietoani tämän ajan kulttuuritarjonnasta. Välillä vain röhjötän sohvassa ja kuuntelen vaihtelevaa, mutta yleensä minulle hyvin maistuvaa klassisen musiikin tarjontaa.Olen ihan tyyttyväinen olooni.
On myös päiviä, jolloin en lainkaan edisty pukeutumaan tavallisiin päivävaatteisiin, vaan ylläni roikkuu rento yöpaita, joka minulle onkin useimmiten päiväpaita ja sen seurana villatakkia ja villasukkaa tarpeen mukaan. Kirja tai lehti kädessäni vaihtuu, samoin lukupaikka. Tämän tuntikausien lukuvaihteen keskeyttää vain pakollinen vatsan sanelema ruuan etsintä. Jotain löytyy mikroon laitettavaksi ja homma jatkuu. Näin voi helposti sotkea vuorokausirytmin. Voi olla, että edes puhelin ei soi koko päivänä . Vain sanomalehden kulmasta luettu päivä kertoo, mikä ja monesko päivä on kyseessä. Jos tämmöisenä päivänä yhtäkkiä minulle tultaisiin tekemään muistitestiä mahdollisen dementian oireitten selvittämiseksi, en varmaan selviäisi täysin pistein. En muistaisi Suomen presidenttejä enkä osaisi vähentää aina seitsemää edellisestä luvusta. No, en muutenkaan ymmärrä voidaanko tuommoisilla testeillä selvittää henkistä kapasiteettia ja vanhenevan ihmisen aivojen terveyttä! Minulle hyvän kirjan lukeminen merkitsee totaalista siirtymää kirjan maailmaan ja kaiken ympärilläni olevan ja omaan maailmaani kuuluvan jokseenkin kokonaista unohtamista kunnes kirja on luettu. Joskus kirjan maailmaa vie minua vielä pitkään omia polkujaan ja olen kuin eksynyt dementikko tässä päivässä.
Tuommoiset päivät ovat kumminkin ihan ok. En koe olevani unohdettu hylkiö, tarpeeton ja säälittävä . Mutta totuuden nimessä on myös sanottava, että on päiviä, jolloin koen juuri tuommoisia tuntemuksia. En näe olevani kenellekään tärkeä, vaan ajattelen, että maailma rullaisi kovin hyvin ja kenenkään hyvinvointi ei vähenisi, vaikka minua ei olisi olemassakaan. Osaan erinomaisen hyvin itsesäälin ja masennukseen heittäytymisen taidon. Usein tämmöisen olotilan käynnistymiseen ei tarvita suuria ulkoisia muutoksia. Muutos mielentilassa voi olla yhtä äkillinen ja odottamaton kuin säätilan kääntyminen korkeasta matalapaineeseen. Sitäpaitsi luulen, että säätiloilla oikeastaan on tekemistä näissä sisäisissä sieluni säätilojen muutoksissa. Koen raskaana ja painavana syvän matalan tuomat myrskyt ja jatkuvat sateet. Poden marraskuun masennusta paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin elokuun kuulaina sadonkorjuuaikoina tai toukokuun kukkiessa.
Nyt eletään aikaa, jolloin minun on tehtävä aktiivisesti töitä itseni kanssa, ettei mielialani keikahda miinukselle, etten ala kuormittaa vähälukuisia läheisiäni syyllistämisellä ja turhautumisellani ja yksinäisyyteni liioittelulla. On löydettävä iloa piirtämisestä ja maalaamisesta, joihin voimani vielä riitävät.Tai on kohennettava kodin siisteyttä ja viihtyisyyttä. Parasta lääkettä olisi reipas, riittävän pitkä kävelylenkki säällä kuin säällä ja sitä seuraava hyvän olon tunne lämpimän suihkun jälkeen. Mutta semmoista en kipeällä jalallani enää pysty toteuttamaan. Olen viime aikoina nähnyt useita kertoja unta, jossa joko juoksen tai tanssin. Tunnelma on hyvä ja herään hyvin surullisena ajattelemaan, etten varmaan koskaan enää juokse. Kauheata. Haluaisin niin mielelläni vielä juosta ja hyppiä ja tanssia. Ihmettelen, miten mahtavat ajatella pyörätuoliin joutuneet ihmiset. Yritän eläytyä isäni tuntemuksiin, kun hän halvaantui jo alle 40 vuotiaana. Kun liikennevaloissa ylitän nykyisin kadun aivan liian hitaasti, mietin isää ja kaikkia muita kepin kanssa hitaasti katua ylittäviä. Pelkäsikö isä jäävänsä joskus auton tönäisemäksi, tunsiko yllään ajatuksen: pistä nyt ukko vauhtia siihen laahavaan jalkaasi, että pääsen tästä eteenpäin.Minulla on semmoinen tunne ylitystäni odottavien autoilijain ilmeistä. Näkikö hän unta juoksemisesta, pyöräilystä, tanssimisesta, uinnista? Ainakaan en koskaan kuullut mitään sen tapaista. Kai hän oli minua kypsempi ja sopeutuneempi. Tai sitten hän ei halunnut kenenkään tietävän kapinallisista ajatuksistaan ja synkkyydestään.
Miksei vanheneminen voisi tapahtua niin, että kaikki toimisi ihan moitteettomasti, kunnes yhdessä hujauksessa olisi akku tyhjä ja sitten virta katkeaisi.Naps. Lääketiede olisi sitä, että asiantuntijat kehittelisivät kuumeisesti keksiäkseen halvan, mutta toimivan laturin, joilla ainakin parhaimpien ihmisten akut voitaisiin ladata ennen simahtamista palvelemaan ihmiskuntaa loputtoniin. Heikommat kappaleet voisivat sitten päästä pois kierrosta.
Ehkä minussa ei ole ainesta maailman luojaksi, ehkä moraalini on kelvotonta ja liian yksioikoista.
