Huhtikuu on lopuillaan. Luonto innostui viime viikonlopun lämpimästä säästä semmoiseen ylettömään vihreyden puhkeamiseen, että voi vain ihmetellä ja ihailla. Nurmikot ovat yks kaks vihreitä, koivut suurilla hiirenkorvilla ja ensimmäiset vaahterat ja koristekirsikat ovat avanneet nuppunsa. Kaunista, aina yhtä yllättävää ja ihastuttavaa.
Kaunista kyllä, mutta monille myös koettelevaa aikaa. Tekisi mieli nauttia luonnon heräämisen ihanuudesta olemalla mahdollisimman paljon ulkona. Mutta pian huomaa aivastelun tarpeen käyvän loputtomaksi, nenä tuntuu tukkoiselta, silmiä alkaa kirvellä ja päässä on lievästi jomottava kipu. Alkaa vaikuttaa siltä, että olen allerginen koivun siitepölylle, minäkin. On ilmeisesti erityisen paha kevät allergikoille.
Minun allergiataipumukseni ei ole läheskään niin voimakas kuin sisareni. Hän on kuin pahankin flunssan kynsissä. Lääke auttaa hiukan, mutta tekee olon väsyneeksi. Useina keväinä olen selvinnyt hyvin pienillä oireilla, mutta tämän kevään siitepölypitoisuudet ylittävät nähtävästi minunkin sietorajani. Uutisissa kuulin, että siitepölymäärät ovat nyt niin korkeita, että lukemat eivät pysy edes mittauslaitteiden ylänormien rajoissa.Koivut ovat silminnähden niin täpötäynnä uhkeita norkkoja, että on helppo uskoa pitoisuuksien olevan huippulukemissa. Jotain tässä keväässä on erilaista kuin edellisissä. Seurausta viime kesän, talven ja syksyn säistä, menossa olevasta ilmastonmuutoksesta, vai jostain ihan muusta, en tiedä.
Puutarhainnostus tuntuu kaikkialla elävän voimakasta nousukautta, niin koko Euroopassa kuin myös täällä kotisuomessamme. Televisio-ohjelmat näyttävät kuvia maanpäällisistä paratiiseista Englannissa, Tanskassa, mutta yhä enemmän myös täällä eteläisessä Suomessa. Syntyy kukkivia keitaita, mutta myös lisää monipuolisia uusia syötäviä tuotteita kokeilevia kasvihuoneita ja pikkuruisia, mutta usein yllättävän runsaasti satoa antavia hyötypalstoja.Monet ihmiset tuntuvat suorastaan hurahtaneen tähän mullantuoksuiseen harrastukseen. Jos ei omista pientäkään plänttiä omaa maata, voi luoda perunamaan omalle parvekkeelleen istuttamalla muutaman siemenperunan Ikean jättikassiin.Voi verhota kakki mahdolliset tilat ruukkukasveill, köynnöksillä ja amppeleilla ja kastella, lannoittaa ja trimmata oman keitaansa pieneksi Eedenin puutarhaksi, jossa on tuskin tilaa hoitajan pyörähdellä. Käärmekin sinne onnistuisi hyvin piiloutua lymyämään. Jos on laveammin pihamaata, voi hankkia muutaman kotkottajan, leuhkana kiekuvan kirjavan kukon .Lapsilla on uusi, ennenkokematon aamuaskar etsiä tuoreet, äskenmunitut munat aamiaispöytään.Semmoinen on nyt ajan henki.Vanha loru sopii uudestaan tähän aikaan: Onnea, onnea, onnea vaan,
punainen tupa ja perunamaa.
Vanhan muistokirjavärssyn tarjoama käsitys onnesta on tosiaan tullut uudelleen tiedostetuksi ja haaveeksi uusille sukupolville. Halutaan taas nauttia yksinkertaisista lähellä kasvaneista raikkaista juureksista ja vihanneksista siinä kuin myös eksoottisemmista lajeista. Puhdas lähiruoka, omien kätten työn tuloksena saadut herkut, paljon aikaa ja vaivannäköä vaatineet, ehkä jopa vähemmän täydelliset ulkonäöltään, tuntuvat monista tavoittelemisen arvoisilta nautinnoilta.
Olen koko alkukesän evakkona sisareni perheessä.Oma parvekkeeni ammottaa tyhjyyttään. Kovin omituista, etten sanoisi kamalaa. Lohduttaudun ajatuksella, että heinäkuun koittaessa pääsen muuttamaan takaisin ja aion korjata vahingon ostamalla valmiiksi kasvatettuja jättiläisamppeleita ja yrttipuskia parvekkeeni täyteen ja nautin siten ikiomasta keitaastani pitkälle syksyyn.Ja mikä parasta, usein heinäkuussa saa upeita kukkia lähes ilmaiseksi, kun kiihkein alkukesän ostointo on ohi ja puutarhafirmoissa ollaan jo ikäänkuin poistomyyntivaiheessa.
Useimmilla asioilla on hyvät puolensa, kun muistaa viljellä positiivista ajattelutapaa. Se vasta onkin tuottoisa viljelylaji ja kantaa hyvää satoa. Ei ole hyvä antaa minkäänlaisen henkisen allergian lannistaa ja latistaa iloa kesästä. Ihan kohta se on käsillä. Ja nopeasti kai remonttinikin valmistuu, vaikka se nyt tuntuu olevan kohtuuttoman pitkä ja rankka prosessi. Remontistakin on määrä syntyä jotain uutta ja tuoreempaa ,ihan niinkuin lokakuussa maahan pannuista kuivista sipuleista talven jälkeen puhkeaa upeita tulppaaneja.
Ei voi kiire ahdistaa, herätyskellokin on hiljaa
Kaikki ikäiseni ihmiset ovat lapsina laulaneet tai ainakin kuulleet laulun, joka alkaa sanoilla: tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan, joss`on olo onnekas, elo tyyni suojakas.
Sepä kotikulta on, koti armas verraton........
Minun kotini ei tällä hetkellä täytä noita ominaisuuksia. Ei ole tyyntä ja rauhallista, ei onnekasta ja suojaisaa. Ja kaikki tämä epäviihtyvyys ja painostava olotila vain siksi, että olen jo nyt osittain remontin armoilla.Viikonloppuna tilanne pahenee vielä tästäkin, niin että näen ainoaksi ratkaisuksi lähteä kahdeksi kuukaudeksi pois kodistani. Minusta tulee evakossa asustava pakolainen. Dramaattinen ilmaisu, tyypillinen minulle. DramaQueen.
Aika typerää asioitten paisuttelua, kun ajattelen ihan oikeasti pakolaisia, kotinsa pakosta jättäneitä, esimerkiksi Syyrian pakolaisia tällä hetkellä.Tai aikanaan karjalaisevakkojamme. Minulla ei ole syytä sääliä itseäni ja nimitellä itseäni pakolaiseksi. Kun kaksi kuukautta on ohi, voin palata ennestään kohentuneeseen kotiin, jossa moni asia on korjattu ajan vaatimukset paremmin täyttäväksi ja turvallisemmaksi. Puhdas vesi virtaa taas uusituissa putkissa, vessa ja koko kylpyhuone kiiltelee uutuuttaan, lattia hohkaa lämpöä, katossa loistavat uudet led-valaisimet kuin taivaan esikartano.
Todellinen pakolainen ei voi kuin haaveilla edes pääsevänsä joskus paikkaan, jota voisi kutsua kodiksi.Useimmille se haave tuntuu karkaavan päivä päivältä kauemmas.Voi käydä niin, että vielä toinen ja kolmaskin sukupolvi syntyy ja elää tilapäiseksi suunnitellussa hökkelikylässä, majoituksessa, josta puuttuvat elämän alkeellisimmatkin perusvaatimukset, puhdas vesi ja viemäröinti , lämpö ja riittävä elintila.Tai voi käydä niin, että kodin etsintä pakottaa toivottomalle matkalle ympäri maanosaa anelemaan pääsyä vieraaseen, ilmastoltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan outoon maahan, jonka alkuperäinen väestö ei ole halukas hyväksymään ainoatakaan uutta avuntarvitsijaa.
Unelma oikeasta pysyvästä kodista pysyy monille unelmana, joka periytyy sukupolvelta toiselle, muttei ole kaikista toiveista ja uhrauksista huolimatta koskaan lähempänä toteutumistaan. Mistä otetaan voimat ja usko parempaan? Miten vältetään viha ja katkeruus sellaisissa oloissa?Ajattelen esimerkiksi Israelin alueen palestiinalaisten tai beduiinien tilannetta.Tai viimeisten parin vuoden aikana maansa jättämään joutuneita syyrialaisia tai Irakin kurdeja.
Kävin elämäni ensimmäisellä pidemmällä ulkomaanmatkalla kesällä 1968 Israelissa ja näin silloin vuosi ns.6 päivän sodan jälkeen pakolaiskyliä ja arabilapsia noitten onnettomien kodiksi kyhättyjen kojujen väleissä kurkistelemassa suurin pelästynein silmin meitä hulluja turisteja, jotka häpeää tuntematta kuvasimme heidän ahdinkoaan. Näin beduiininaisia istumassa hirveässä helteessä kaupungin torilla lapsineen.He olivat tulleet myymään käsitöitään siinä toivossa, että saisivat muutaman lantin. Muistan, kuinka vaikeaksi tunsin oloni heidän lähellään. En tiennyt asioista tarpeeksi, en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai ajatella. Miksi ylipäätään olin siinä vähäisine rahoineni? Olinko vain haalimassa itselleni tavaraa, jota en oikeastaan tarvinnut?Vai luulinko olevani auttamassa heitä ruokkimaan lapsensa? En tosiaankaan tiennyt. Näin arabilapsia, jotka nukkuivat yönsä Tel Avivin tai Natanian kaduilla, vieressään kasa vesimeloneita, joita taas aamun tullen yrittivät kaupitella. Koin kipeän ahdistuksen, pelon ja suoranaisen vihan ilmapiirin kävellessäni Gazan kadulla. Sotilasajoneuvot ja pyssyjään valmiusasennossa niiden lavalla pitelevät sotilaat partioivat katuelämää keskellä arkea. Oliko sota vai rauha?Arvasin olevani paikallisten ihmisten silmissä tarpeeton tirkistelijä, vihattava, koska ainakin taloudellisesti kuuluin heitä sortavien ja tappavien valloittajien leiriin. Millä oikeudella tulin kameroineni tallentamaan heidän hädän, ahdistuksen ja voimattomuuden tunteitaan?
Tuosta matkastani on kulunut yli 40 vuotta. Onko jokin asia muuttunut paremmaksi? Ovatko olosuhteet korjautuneet ja elämä tehty helpommiksi palestiinalaisille, onko sota jo historiaa, vihanpito unohdettu? Ei todellakaan, tuskin mikään on paremmin. Pelkään pahoin, että ongelmat eivät korjaannu minun elinaikanani.
Oli ahdistavaa, mutta myös kovin kiinnostavaa katsoa Pitkänäperjantaina Teemakanavan lähettämää "Jerusalem 24 h" tuoretta kuvausta nykytilanteesta tässä kolmen uskonnon asukkailleen niin rakkaassa mutta syvästi kiistanalaisessa Pyhässä Kaupungissa. Se on kotikaupunki, rakkain paikka mailmassa, mutta kovin erilaisen turvan ja rauhan tyyssija asukkailleen riippuen siitä mitä kansaa edustavat.
Oma kotini saa olla siis remppamiesten temmellyskenttänä seuraavat 8 viikkoa. Uskon selviytyväni pakolaisviikoistani, sillä turvapaikan minulle tarjoaa sisareni kodin takkahuone. Se on hyvinkin sopiva tilapäiskoti, sillä saan nauttia yksinolosta ja omasta rauhasta, koska se on eri kerroksessa perheen muista huoneista.Minulla on lähellä oma vessa ja voin käydä suihkussa milloin ikinä tunnen tarvetta.Voin kuunnella omaa radiota ja televisiota öin ja päivin, mutta voin tottakai myös osallistua sisareni perheen arkeen. Minulla on tilaisuus nauttia kevään tulosta isolla pihamaalla ja läheisillä hienoilla ulkoilureiteillä, aina kun vain kipeällä jalallani kykenen.
Vaikka joudun olemaan poissa omasta turvapaikastani, minua ei ahdistella eikä vainota mielipiteitteni johdosta. En joudu kohtaamaan halveksuntaa ihonvärini tai poliittisten mielipiteitteni johdosta. Ja, mikä tärkeintä, minulla on paluupäivä tiedossa. En siis voi edes leikkimielellä sääliä itseäni ja nimittää pakolaiseksi, sillä oma kotini on valmiina toivottamaan minut armaasti takaisin, kun kalenterissa on päästy heinäkuulle. Olen hyväosainen, silti aika ymmärtämätön, kiittämätön, usein turhista asioista ruikuttava dramatisoija. Oikeasti en ole koskaan joutunut kokemaan kodittomuutta, en todellista pelkoa tai puutetta kaikista elämän oleellisista perusasioista.
Puhdas vesi on yksi elämän perusehdoista akvarelli 2013
Tämä kevät on ollut erilainen kuin muut keväät.
No mutta kylläpä tuli tyhmä lause heti alkuun, sillä eivät ennenkään kaikki elämäni keväät ole olleet toistensa kaltaisia. Monella keväällä on ollut ihan eri teema ja tunnelma, vaikka näitä keväitä on rivissä jo 70 . Ensimmäisistä ei kyllä ole muistiin jäänyt himmeääkään häivähdystä .
Lapsuuskeväät ovat ikäänkuin monen kevään ketju, jossa eri lenkit ovat kuitenkin melko lailla toistensa kaltaisia . Ne ovat oikeastaan pelkkiä tunnelmakuvia mielen sopukoista: kevään merkit pihapiirissä, sulaneet kohdat lumen keskellä, kuraa ja kuivaa rinnatusten, narun hyppimistä, kottaraiset, pajunkissain hakemista. Ison ojan paisuminen melkein joeksi ja siihen lastulaivojen heittely ja niiden ryöpsähtelevän matkan seurailu juosten ja kiljuen yhdessä naapurien lasten kanssa.
Monena lapsuusajan pääsiäisenä meille tuli mieluinen, mutta hiukan hämmentäväkin vieras, isäni veli Tampereelta.Häntä varten hankittiin ainekset uunimakkaroitten tekoon. Ne olivat hänen herkkuaan, mutta maistuivat kyllä koko perheelle. Setä oli pehmeän hyväntuulinen ja puhui hauskasti erilaista murretta, tampereen murretta, joka korvissani kuulosti mukavalta ja hiukan herraskaiselta. Joskus setä oli oudon flegmaattinen, kuin lähes unessa, hymyilevä ja poissaolevan tuntuinen.Ymmärsin sen johtuvan hänen nauttimastaan alkoholista, joka oli kotonani tuntematonta. Hän sanoi olevansa hiukan " hönössä". Outo juttu.
Lapsuuspääsiäisiin liittyy ehdottomasti muisto siitä, kuinka yritin tihrustella tosi aikaisin aamulla taivaanrannasta ylös kivunnutta aurinkoa tupamme ikkunasta.Tanssiiko se oikeasti? Äiti oli sanonut sen tanssivan ilosta, koska Jeesus on noussut haudasta.Ei, en näe sen tanssivan vaikka kuinka yritän nähdä, mutta pian on pakko lopettaa katsominen, koska auringon valo sokaisee silmät. Ehkä se sittenkin tanssii, epävarmuus jää.
Vartuin koulutyttöikään ja meille tuli tavaksi käydä siskoni ja joskus myös äidin kanssa kiirastorstai-illan kirkkohartaudessa. Sen sävy oli kaikesta muusta kirkossa kokemastani täysin erilainen. Koin outoa surumieltä ja mystiikkaa, voisikohan sitä ajatella jonkunlaisena pyhän kokemuksena? Joskus myöhemmällä iälläni olen kokenut saman tunteen Matteus-passion loppuessa Tuomiokirkossa. Olen siirtynyt jonnekin kauas omasta tavallisesta ulottuvuudestani, mutten osaa tarkemmin nimetä tunnettani, joka pian haihtuu ja olen taas arkinen ja epäuskoinen.
Tämän kevään pääsiäisen tunnelmaani sävyttää kaksi hyvin erilaista asiaa.Toisaalta olen ahdistunut ja uupunut jo etukäteen heti pääsiäisen mentyä kodissani alkavasta suuresta linjasaneerauksesta, putkirempasta, joka pakottaa minut lähtemään pois kodistani . Jo nyt kotini on ikäänkuin riisuttu luurangoksi ja samaan aikaan täpötäydeksi kiertolaisten telttaleiriksi. Se ei ole oma viihtyisä kotini. Ei ole pääsiäisen koristeita, ei maalattujen munien vateja tai runsaana kukkivia narsisseja ja iiriksiä, kuten aina ennen. On vain autiot tyhjät ja kaikuvat seinät ja lattia olohuoneessa ja toisaalta kamareissa kohoavat tavaroitten ryöpyt pinottuina ja täydessä sekamelskassa.Tässä kaameudessa vietän nyt pääsiäistä, kuuntelen passioita ja koetan uskotella itselleni, että tämä kääntyy vielä hyväksi. Kunhan heinäkuussa pääsen takaisin, rakennan pesäni entistä ehommaksi.
Easter Eggs
Kevät tulee aina yllättäen, remonttikin.......
Mutta se toinen asia on ihana ja voimaannuttava, niinkuin nykyään on tapana sanoa . Se on tietysti minun ikioma pikkuinen pääsiäistipuni vai pitäisikö sanoa Kinder-munani. Hänen kuvalleen, jonka olen laittanut näkyvälle paikalle senkin päälle, jaksan puhua mennen tullen. Suloista ja pöhköä mummopuhetta! Hänen maailmaantulonsa ilahduttaa minua niin, että kestän tämän kaaosvaiheen omassa elämässäni . Joka aamu muistan ensimmäisenä pikkuisen tyttömme ja mietin, onko hän nukkunut hyvin, onko vatsanpurut jo ohitettu, onko äidin ja isän naamat alkaneet näyttää hänestä jo tutuilta ja hymyyn houkuttavilta.Ja sanon, että odotapas tyttöni vielä pari vuotta niin lähdemme yhdessä sinivuokkoja katsomaan tai kuunteleman lokkien kirkunaa heidän kotirannallaan.
Virvon, varvon tuoreeks ,terveeks.......Jospa vain virpojat semmoista minulle toisivat, että jaksaisin hoitaa mummoilua vielä pitkään.
Olen syntynyt Somerolla. Myös molemmat vanhempani olivat syntyperäisiä somerolaisia. Sisareni sukututkimuksista on selvinnyt, että äitini puolelta suku on asustanut hyvin samoilla sijoillaan ilmeisesti vuosisatoja. Myös isänpuoleisen isoäitini vanhemmat ja isovanhemmat olivat somerolaisia.
Somero on savipelloistaan tunnettu pitäjä. Laajat peltomaat kahtapuolin pienen, vain välillä hivenen leveämmäksi järveksi levittäytyvän Painionjoen rantatöyräillä ovat jyhkeää, hyvälaatuista savea. Siitä on vuosikymmenten mittaan valmistettu suuret määrät laadukkaita tiiliä, salaojaputkia, mutta savesta on myöskin dreijattu käyttöastioita.
Elävänä muistissani on säilynyt oman järvenrantamme monin paikoin upottava, iljettävä, mutta paikoin myös kiehtova, väriltään hiukan sinervä "tinasavi". Rantamme ei ollut mukavin paikka mennä uimaan. Siellä piileksivät iilimadot, kenties luurasi rapukin valmiina iskemään saksensa nilkkaani, niin ainakin kuvittelin. Isällä oli sääressä valkoiset arvet kauan sitten kotirannassa hänen lapsuudessaan jalkaan tarranneista ravun saksista! Mutta äidin suuresti rakastama lehmämme Lumikki se kyllä nautti hitaasti lompsia syvälle kaislikkoon tuolla upottavalla ja liukkaalla pohjalla. Joskus äiti pelkäsi sen lopullisesti juuttuneen saveen. Minä ja kylän muutkin lapset kahlasimme mieluusti uimaan läheisestä kylän yhteisrannasta, jossa pohja oli hiukan kovettuneempaa savea. Savipohja värjäsi silloin ja kai vielä nykyäänkin koko järvemme veden maitokahvin väriseksi. Minusta se oli järven oikea ja luonnollinen väri. En tiennyt edes kaivata kirkkaampaa vettä. Kun ensimmäisen kerran uin hiekkapohjaisen järven kirkkaassa vedessä Kuusjoella, se oli minun mielestäni pelottavaa ja kammottavaa. Ikäänkuin vesi olisi ollut jotenkin terävää, koska se oli niin kirkasta! En pitänyt siitä yhtään. Ensimmäinen uinti meressä oli myös shokkielämys, hiukan pelottavakin erilaisuudessaan. Ensimmäistä uimahallikokemusta en muista. Se tapahtui vasta aikuisiässä.
Kotirantamme savesta oli hauska etsiä paikkoja, joissa savi oli pehmeän joustavaa ja upean väristä. Sitä voi sormissaan muovailla, kun sopivasti koko ajan kostutteli. Onnistuin tekemään siitä pieniä kippoja ja lautasia leikkiini. Jätin kuppini kuivumaan tunniksi pariksi laudanpätkälle auringonpaisteeseen. Parempaakaan polttouunia ei ollut. En yrittänyt tarjota niitä kuivattavaksi isoon tuvan leivinuuniimme, eikä äiti varmaankaan olisi moiseen suostunut. Harmi kyllä, kipponi olivat lähes kertakäyttötavaraa . Mutta ainahan voin tehdä uusia.
Vielä nykyäänkin kaappieni piilossa säilytän muutamia somerolaisen mestarin Kalle Männistön ilmeisesti jo melko iäkkäänä Kultelan savipajassa dreijaamia astioita. Ne ovat hyvin kauniin värisiä, mutta toki melko kömpelöitä ja epäkäytännöllisiä käyttöesineiksi. Säilytänkin niitä vain nostalgiasyistä. Ne muistuttavat, missä juureni ovat.
Selittääköhän lapsuustaustani kestävän mieltymykseni saviastioihin ja yleensäkin suomalaiseen keramiikkaan? Kirpputoreilta ja huutokaupoista mukaani tarttuvat mieluummin suuret karkeatekoiset savikipot, viiliastiat tai Kupittaan Saven vanhat maljakot ja vadit. En ollenkaan tunne vetoa esimerkiksi monen himoitsemaan taidelasiin. Olohuoneeni nykyään jo ihmeen muodikkaaksi muuttuneen retrohyllyn päällä komeilee kokoelma erilaisia vihreän ja ruskean sävyisiä maljakoita. Niitä on lähes kaksikymmentä! Tapanani on järjestellä niitä pienempiin ryhmiin, ikään kuin seurustelemaan keskenään! En välitä pohtia, mitä mieltä vieraat ovat "vaasikollaasistani!". Se on ikiomaa silmän- ja sielunruokaani, löytöjeni tulosta, kaikki yhdessä eräänlainen taideteos. Sen katseleminen ilahduttaa minua. Toistaiseksi en ole missään lehtien tai blogien sisustusvinkissä bongannut vastaavanlaista, en ainakaan vielä!
Serkkuni on asunut Tukholmassa jo vuosikymmenet. Hän on edelleen innokas maailmalla matkaaja, kosmopoliitti, vaikka on jo reippaasti yli kahdeksankymmentä. Myös hänen veljensä lapset ja edelleen heidän lapsensa ovat kaikki jokseenkin kansainvälisistä porukkaa. Asustavat laajalti ympäri maailmaa. Joskus olen filosofoinut mahtaako asiaan olla vaikuttanut, että heidän esi-isänsä, yksi sedistäni oli jo hyvin nuorena muuttanut ensin Pohjois-Karjalaan ja sodan jälkeen asunut perheineen hyvin monilla eri paikkakunnilla. Serkkuni on kertonut, että hän koki yhä uudelleen olevansa "se uusi tyttö luokassa", koska muuttojen seurauksena lapset vaihtoivat usein kouluja. Tottuivat uusiin koteihin, uusiin maisemiin, uusiin murteisiin ja uusiin ystäviin. Selvää kotipaikkakuntaa samalla lailla kuin minulle Somero ei heille ehtinyt koskaan tulla.
Minun isäni ja äitini eivät sensijaan asuneet muualla kuin Somerolla, eivätkä koskaan matkustelleet laajalti. Isäni viiden vuoden sotaretkeä ei voi turismiksi laskea! Koko perheeni on lähes aina pysytellyt hyvin pienellä sektorilla tässä lounaissuomalaisessa savimaisemassa. Kun tukholmanserkkuni houkuttelee minua luokseen, valitan usein jo merimatkaa liian vaivalloiseksi,( vaikka minusta Tukholma onkin kaunis suurkaupunki). Sanon, että haluttomuuteni lähteä matkaan johtuu kai siitä, että varpaani ovat jo lapsena niin tiukasti juuttuneet somerolaiseen saveen. En halua lähteä niitä irti kiskomaan ja pesemään. Olen juuttunut, vai olisinko ihan juurtunut paikoilleni tänne lounais-suomalaiseen saveen. Ei minussa ole seikkailunhalua enää nimeksikään. Toteutan somerolaisen Taatani vanhaa viisautta maailmalle hinkuamisesta: "Se on mailmaa täst jo." Katselen maailmaa ja sen houkutuksia omasta somerolaisesta sammakkoperspektiivistäni. No, onneksi ehdin jonkinverran tutustumaan Suomeen, sekä vähäsen muuhunkin maailmaan niinä varhaisen aikuisuuden vuosina, kun minussa vielä oli hiukan seikkailumieltä.
Poikani ja miniäni jaksavat kiusoitella ja hyväntahtoisesti naureskella tälle vanhahtavalle kotipaikkarakkaudelleni ja juurieni korostamiselle. " Ai sekin on somerolainen, varmaan erinomaisen hyvä, oikein SOMEROLAINEN ". He elävät ja edustavat paremmin nykyaikaa:heille koko maailma on kaikkien yhteistä temmellyskenttää ja täynnä kiinostavia mahdollisuuksia. Se on heidän mielestään itse koettava, itse rohkeasti haltuun otettava, yhteinen maailmankylä. Minä edustan mennyttä maailmaa, mennyttä nurkkakuntalaisuutta, rohdinpaitaista somerolaista härjänajajasukua, uteliaisuutensa ja tiedonhalunsa tukahduttanutta fossiilia!!
(En sentään väitä, että kaikki somerolaiset olisivat yhtä takapajuisia ja nurkkapatrioottisia kuin itse tiedän olevani,)
Kuvassa uimareita 1940-50-luvun malliin ( akvarellini , maalattu valokuvaa vuodelta 1948 mukaellen)
Uimapuvut olivat villalangasta käsin kudottuja, venähtivät vedessä ja vanuttuivat muodottomiksi! Muistijälki ( haju, tuntu ja häpeä!!) on liiankin elävä varmaan monilla saman kokeneilla ikätovereillani!
Ihmisillä, kuten ilmeisesti myös eläimillä, on sisäänrakennettuna taipumus nähdä omat jälkeläisensä poikkeuksellisen suloisina ja kauniina. Varmaan tämä on ominaisuus, jonka on tarkoitus taata vastasyntyneeseen kohdistuva voimakas hoivaamishalu ja kiintymys. Sananparressa lasketaan leikkiä tästä kauneuden näkemisestä jotenkin näin: "kaikki omias kauniiks kehhuu, sammakkokin kollopäitäs".
Minulla on nyt oma pieni tulokas, joka totta vie näyttää silmissäni maailman ihanimmalta tyttövauvalta, onhan hän minun lapsenlapseni. Kun olen iloisena lähettänyt hänen kuvaansa (vasta vajaan vuorokauden ikäistä!) tuttavieni nähtäväksi onnellisesta perhetapahtumasta kertoakseni, olen lähes poikkeuksetta saanut paluuviestissä kuulla, paitsi onnentoivotukset, myös lauseen: Ompa söpö, ihan isänsä näköinen tyttö.Ymmärrän, että minun tuttujeni on helpompi tavoittaa hänen piirteissään jotain tuttua, koska tuntevat lapsen isän. Uskon saman lauseen äidin puoleisissa viesteissä olevan muuten samantapainen, mutta äidin näköä korostavan.
Kun minä synnyin lähes 71 vuotta sitten, olin isosiskolleni ikävä ja vähemmän toivottu yllätys. Niimpä hän minut nähdessään ei kaunistellut sanomaansa: Hyi, kuinka ruma,viedään se Amalialle. Selitykseksi kerrottakoon, että Amalia oli yksinäinen naiseläjä, joka oli ottanut orvon tytön kasvattilapsekseen meidän kotikylällämme. Tämän tarinan olen kuullut vähintään jokaisena syntymäpäivänäni ja vielä lukuisat kerrat siinä välilläkin. Olen varma, että se on vaikuttanut omaan minäkuvaani. Kukaan kotiväestäni ei ole nimittäin koskaan yrittänytkään kumota vääräksi tuota siskon kommenttia rumuudestani.Ymmärrän toki, että juttua toistellaan ikäänkuin johkunlaisena perhevitsinä, mutta sillä on ollut huono vaikutus minun lapsena muodostamalleni käsitykselle ulkomuodostani ja viehättävyydestäni, tai pikemminkin sen puutteesta.
Totuin vuosikaudet pitämään itseäni sopimattoman rumana jäsenenä perheeseeni. Sisareni oli pieni ja siro ja häntä jaksettiin aina kiitellä sieväksi . Minä huomattavasti isokokoisempana romuluisena ja isonokkaisena sain aina tuntea olevani vääränlainen.Varmaankin tätä tunnetta kompensoimaan kehittelin sitten voimakkaan itsepäisen ja omapäisen luonteen, jonka takia olin usein törmäyskurssilla muiden perheenjäsenten kanssa.Minusta tuli pirttihirmu, jolla oli kyky kiukutella ja pitää oma päänsä. Vaalin mielessäni teoriaa, että oikeastaan olen perheessäni vain tilapäisesti sijoitettuna, mutta oikeasti olen jotain paljon hienompaa, ehkäpä suorastaan ylhäisempää syntyperää .
Kerran erehdyin jopa sanomaan tämän teoriani ääneen naapurissa kummitätini kuullen. Hän päästi remakan naurun ja sanoi temperamenttiseen tapaansa:"Jessus sun kanssas. Ol´ hyvin hullu vaan, isäs nokka sul´ ainakin on.Katto vaan peilist´."Totta kyllä.
Pikku-Liisan haavekuva hienosta syntyperästään, piirros hiirellä
Ei tullut siis teorialleni tukea tai vahvistusta,vaan karu pudotus maan pinnalle.Vasta aikuisena aloin olla sinut ulkonäköni kanssa.Sitäpaitsi nuorena aikuisena rupesin jopa joskus saamaan positiivista palautetta ulkonäöstäni, enkä itsekään enää nähnyt itseäni sen rumempana kuin sisareni tai yleensäkään ihmiset ympärilläni. Opin hyväksymään itseni semmoisena kuin olin, enkä enää tarvinnut kuvitelmia hienosta syntyperästä . Olin minä ja tämmöisenä tarpeeksi hyvä.
Sitten tultiin taas uusiin elämänvaiheisiin ja aloin lihoa, pikkuhiljaa vuosi vuodelta keräten massaa aikanaan ihan sopivan kokoni ympärille. Aluksi se ei tuntunut kovin häiritsevältä, mutta kun olin kaksinkertaistanut painoni, oli pakko myöntää, että minulla oli paitsi terveysongelma, myös ulkonäköongelma. Sitä kestääkseni ja ongelman unohtaakseni olen kehittänyt itselleni tuplaidentiteetin. Olen paitsi se, jonka auttamatta näen peilistä, myös se toinen normaalipainoinen ja kaunis nainen, joka on minun sisäinen minäni.Tällä itseni huijaustempulla estän kilojen tuoman harmillisen painolastin musertamasta minua häpeään ja epätoivoon.
Parhaan palautteen siitä, että tämä asenteeni melko hyvin toimii, sain hiljattain eräältä vanhalta ystävältäni. Hänkin on viimeaikoina lihonut huomattavasti ja kärsii siitä nyt niin, ettei haluaisi oikeastaan näyttäytyä missään. Hän kokee olevansa liian ruma ja vastenmielinen muitten silmissä. Hän sanoi, että ihailee minua. Mitä ihmettä, olenhan häntäkin lihavampi!Hän väitti, että liiasta lihavuudestani huolimatta, olen hänen mielestään valinnut tyylini ja vaatteeni niin , että voin näyttäytyä "isona ja komeana" missä vain ja ilman, että häpeilen ulkonäköäni. Johan oli tunnustus ja kannustus, mistä nöyrä kiitos.
Tässä nykyään aivan liian ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa kaikkien olisi parasta näyttää kuin toistensa klooneilta, hoikilta ikinuorilta, ilman ryppyjä, silikoneilla sopivasti muotoiltuina ja terveyttä ja voimaa uhkuvilta, tuntuu hyvältä tietää voivansa olla semmoinen kuin on ja olevansa silti hyväksytty.Liian usein massasta poikkeaminen on syy saada kokea olevansa torjuttu, kuin spitaalinen ja yksinäisyyteen tuomittu.
Toivoisin, että pieni prinsessamme kasvaisi tytöksi, jonka ei koskaan tarvitsisi surra kauneutensa mahdollisia puutteita, vaan että hän näkisi ja kokisi kauneutta ympärillään, huomaisi sitä itsessään ja koko elämässään. Sillä maailma ja ihmiset ovat oikeasti kauniita. Erilaisuus on kauneutta ja rikkautta. On vain katsottava viisain ja ymmärtävin silmin.On nähtävä aidot ja luonnolliset asiat kauniina ja keinotekoiset ja falskit asiat vähemmän houkuttelevina. Ehkä tulevat polvet ovat minua ja ikäluokkaani fiksumpia.
