Suomi alkoi muuttua tosi vauhdikkaasti kun oltiin tultu 1950-luvulle. Saatiin kokea Olympialaisten hurmos, nähtiin ihan livenä vieraan näköisiä ihmisiä ympäri maailmaa, ihastuttiin coca-colaan ja hullaannuttiin vähitellen uusista, erilaisista tuotteista niin ruuassa, vaatetuksessa kuin puhtauden ja kauneuden vaalimisessa. Uudenlaisen uskalluksen ja luovuuden henki oli aistittavissa ainakin suomalaisten taiteilijoitten voimallisessa maailmanmenestyksessä. Sodasta oli selvitty, sotavelan maksaminen oli pakottanut teollisuuden ihan ennenkokemattomaan talouskasvuun.Pahin koettelemus ja köyhyys uskottiin olevan taaksejäänyttä aikaa.
Koska olen sota-ajan lapsi ja hyvin köyhään perheeseen syntynyt, minulla on monia omakohtaisia muistoja1950-luvun elämästä, joka erosi nykyisestä elämäntavastamme niin paljon , että sitä on nuorempien ihmisten varmaan lähes mahdoton uskoa. En silti väitä, etteikö köyhyyttä tunnettaisi enää tänään. Sen kasvot vain ovat muuttuneet. Kun luen Joka Kodin Niksikirjan ohjeita arjesta selviytymiseen vuodelta 1951, palaan osin lapsuusmuistoihini, osin luen kuin satukirjaa ja olen valmis sanomaan: ei voi olla totta.Oliko maailma silloin vielä tämmöinen, oliko köyhyys vielä näin totta, puuttuivatko meiltä tosiaankin lähes kaikki elämää helpottavat tuotteet? Mutta kun pinnistelen, palaavat mieleeni monet muistot. jotka todistavat, että minun äitini ja isoäitini arjessa juuri tämmöiset kirjassa kerrotut ongelmat ja niistä päivittäin selviytymiset olivat heille mitä totisinta totta, eivät ollenkaan nyt lähes anekdooteilta kuulostavia.
Muistan useammin kuin kerran nähneeni äidin toteuttavan seuraavan niksin ohjeen.
"Kun lakana on kulunut keskeltä, voi sen halkaista, ommella yhteen hulpioreunat ja päärmätä ulkoreunat, jolloin se kestää vielä monta pyykkiväliä". Nyt vasta luettuani kirjasta ymmärrän, miksi usein vieläkin on pyyhkeissä kaksi ripustinta. "Jos ommellaan kaksi ripustinta pituussuuntaan ja 10 cm:n etäisyydelle toisistaan käsipyyhkeen keskelle, kuluu se vähemmän kuin riippuessaan yhden ripustimen varassa ja samalla koko pyyhe tulee käytetyksi koko alaltaan ja mahdollisimman tarkoin.Yleisesti tunnettu tapa on ripustimen ompelu molempiin päihin tai molempiin sivuihin". Selvä asia, mutta kuinkahan moni pyyhe nykyään käytetään todella loppuun asti, oli sitten ripustimia yksi tai useampia.Kirpputorit ovat pullollaan pyyhkeitä, jotka on hylätty lähes uudenveroisina.
Entä sitten miljoonat lähes kertakäyttöiset T-paidat, jotka ovat löytäneet tiensä kaappeihimme Aasian jättitehtaissa lapsityövoimalla tuotettuina niin halpaan hintaan, että jäävät joskus kertakäyttöisiksi, koska väri ei satukaan miellyttämään enää ostoa seuraavalla viikolla.Voisi ehkä muistaa seuraavan vinkin vuodelta 1952."Kun miehen trikoopaidan hihansuut ovat menneet rikki, voi niitten tilalle ommella vanhojen alushousujen lahkeensuut". Monet koulutetummat miehet olivat tuohon aikaan pakotetut työpaikoillaan pukeutumaan kauluspaitaan. Tässä neuvo heidän vaimoilleen."Pesun ja paitojen säästämiseksi voisivat virastoissa työskentelevät herrat käyttää ns.kalvosimen suojausta, joka voidaan tehdä mukavimmin miesten muuten käyttökelvottomiksi käyneiden silkkisukkien varsista".
Sukista puheenollen kannattaa muistaa myös ohjeet parsimiseen."Sukka , jota ei voi enää korjata, asetetaan parsimasienen päälle ja sen päälle vedetään se sukka, joka aiotaan korjata, sillä tavalla, että alimmaisen sukan lujin kohta tulee päällimmäisen sukan reiän kohdalle. Ommellaan pienin pistoin molemmat sukat yhteen, käännetään sukka ja leikataan varovasti pois paikkasukka niin, että jää jäljelle puolen sentin käännösvara". Nykyään taitaa jokaiselle olla tutumpi käsite sukista, joilta salaperäisesti on hävinnyt toinen parista kuin sana parsimasieni.
Vielä uskomattomampi oli minusta neuvo "näkymätön parsimus". Kas näin se tehdään."Kun vetää jalkaansa uudet, parsimattomat sukat, voi samalla panna kenkiin irtopohjalliset, jolloin sukka kuluu hiukan alempaa kuin pelkissä kengissä. Kun sukan kantapää sitten on kulunut ja se täytyy parsia, jää parsimus näkymättömiin, jos ei enää käytetä irtopohjallista". Uskomaton älynväläys , suorastaan hokkuspokkustemppu on minusta tämä parsimus, joka EI NÄY.
Pitää olla vähintään minun ikäiseni, jotta naisella voi olla omakohtaista kokemusta villaisesta uimapuvusta. Monet ikäiseni pikkutytöt ovat opetelleet uimaan käsinkudotussa villauimapuvussa. Mutta myös jo naisen ikään ehtineet kaunottaret uiskentelivat ja ottivat aurinkoa villauimapuvussa. Muistan oikein hyvin minua 8 vuotta vanhemman sisareni kauniin viininpunaisen villaisen kokouimapuvun, jonka sitten perin, kun olin kasvanut naiskurveihin. Olin 12 vuotias, kun se päälläni esiinnyin klassisessa heinäpeltoidyllissä, joita kaupunkilaiserkullani oli tapana kuvata pellollamme .Uimapuvun haittapuoli oli sen ominaisuus venähtää roikkuvaksi kastuessaan. Kuivuminen oli myös aika hidasta, eikä se aina tuoksahtanut kovin raikkaalta kosteana ylle puettaessa.Mutta pahin sitä uhkaava tuho olivat koit. "Jos koi on maistellut uimapukua, on syytä katsoa, voiko reiän peittää koruompelulla, nimikirjaimilla jne".Tässä toinen hyvä tuunausvinkki vanhalle uimapuvulle. "Vanhanaikaiseksi tai muuten epämieluisaksi käynyt villainen uimapuku voidaan muuntaa villahousuiksi siten, että vyötärön kohta ommellaan ensin koneella, etteivät silmukat pääse juoksemaan, leikataan sitten ompeleen yläpuolelta ja ommellaan yliluotellen. Lahkeitten suusta voidaan päärme ratkoa auki ja lahkeita voidaan jatkaa tarvittaessa."
Kaikkein etäämmälle nykyajasta on joutunut mielestäni suorastaan riipaiseva vinkki: "Vauvan ehjistä flanellinutuista voi saada vielä kaksivuotiaallekin mahtuvia nuttuja lisäämällä uudet etureunat ja matalan pystykauluksen tai alaskäännettävän kauluksen värillisestä kankaasta sekä jatkamalla hihoja." Pikkusisareni on syntynyt 1951, mutta en voi muistaa hänen ensimmäisiä vuosiaan ja mahdollisia flanellinuttujaan. Ensimmäiset muistikuvani hänestä syntyvät kai valokuvista , joissa hän istuu sievässä villamekossa. Sen on häntä hellästi palvova isosiskoni hänelle kutonut. Irinalla, omalla kullanmurullani on ensimmäiseen syntymäpäiväänsä mennessä ehtinyt olla kymmenittäin toinen toistaan söpömpiä. persoonallisia ja mukavia vaatekappaleita, joissa hän veikistellen poseeraa kuvaajalle. Valokuvia hänestä omistan yhdeltä elinvuodelta monikymmenkertaisen määrän siitä, mitä itsestäni on olemassa 71-vuoden mitalta. Maailma on tottavie aivan toiseksi muuttunut, eikä vähiten käsityksissämme tavarasta, kulutuksesta ja siitä mikä on järkevää ja kestävää kulutusta.
Pikkusisko, kudottu mekko ja ristipistoin somistettu essu
Sain ystävältäni hyödyllisen kirjan.Sen avulla kenties voin selvitä elämästäni ja arjen haasteista hivenen helpommin. Löydän kirjasta neuvot niin kauneudenhoitoon kuin terveyteen liittyvissä ongelmissani . Kirja tarjoaa minulle keinot olla hiukan taloudellisempi ja näin säästää vähäisistä eläkerahoistani. Löydän neuvot miten pitää kotini raikkaampana, miten selvitä tahroista, pyykinpesusta ja vaatteitten huollosta.Unohtaa ei myöskään sovi lukuisia pieniä sekalaisia niksejä polkupyöristä kirjekuoriin ja liimaputkilon käyttöön.
Nyt kun olen tutustunut kirjan minulle tarjoamaan apuun, tosin vasta ylimalkaisesti selailemalla, tunnen itseni kovin tietämättömäksi ja sivistymättämäksi. Miten ihmeessä olen pärjännyt nämä 70 vuotta naiselämääni ilman näitä tietoja. Toki muutamat näistä neuvoista kuulostavat tutuilta äidin neuvoilta. Niinkuin kustantaja esipuheessaan Niksikirjan käyttäjille arvelee, jotkut nikseistä ovat äideiltä tyttärille siirtynyttä perimätietoa, mutta "paljon uutta ja näppärää on keksinyt myös nykyajan nainen arkikiireittensä selvittämiseksi".
"Kirjan neuvot on valikoiden koottu monista lähteistä, mm perheenemäntien omista muistivihkoista. Hyviä uusia niksejä otetaan vastaan", lupaa kustantaja Werner Söderström osakeyhtiö, os Helsinki, Bulevardi 12. En tiedä onko uusintapainos jo tullut. Tämä omani on viides painos, 50. - 60.tuhat, vuodelta 1951. Ehkä kulunut 60 vuotta on tuonut jotain uutta kekseliäitten naisten mieleen.Nämä nyt eivät kumminkaan ole mitään Niksi-Pirkan juttuja ,vaan mitä totisinta arjen pyöritystä koskevia opastuksia.
Ajattelin laittaa tähän muutaman hyvän neuvon. Hiusten hoito on jokaiselle naiselle tärkeää.
"Hiusten jokapäiväinen perusteellinen harjaaminen saa verenkierron päänahassa toimimaan. Päänahkaa on hangattava hiusvedellä. Hiustenpesussa noin kahden viikon väliaika on sopiva, mutta hiukset, niinkuin mikä muu tahansa, on pestävä silloin, kun ne ovat likaiset."( Ihan totta, tuon minäkin ymmärrän, mutta......)
"Kaupoissa oleviin shampoojauheisiin on suhtauduttava VAROVAISESTI. Saippuan ja booraksin käyttö on turvallisinta. Muutama pisara sitruunamehua tai etikkaa huuhdeveteen poistaa viimeisetkin saippuahiukkaset ja antaa hiuksille kauniin kiillon".
Vaalea tukka saa lisäohjeet. Sopivatkohan ne myös harmaantuneille hiuksilleni?
"Seuraava sekoitus on tarkkaan kokeiltu, on väritöntä, eikä muuta hiusten väriä:100 g spriitä,10 g amerikkalaista öljyä, 3g salisyyliä. Seosta hierotaan päivittäin päänahkaan".
No, hupsista, mistä noita hankitaan? Mitä amerikkalaista öljyä, ruokaöljyä, moottoriöljyä? Spriitä, spiritus fortustako ihan ?Ja salisyyliä, eikö se ole joku lääke kuumeeseen tai särkyyn? Turhan monta tyhmää kysymystä jää avoimeksi.
Nuorempana kärsin näppylöistä. Olisinpa silloin tiennyt hyvät neuvot hoitoon.
"Hyvä ja halpa kotikeino- kenties paras -on lämpimällä sadevedellä peseminen, johon sekoitetaan siivilöityä vehnäliisettä. Liise keitetään ja siivilöidään pyyheliinan läpi. Jos iho on oikein huono, sen käsittelyyn käytetään seuraavaa sekoitusta:
25 g rikkiä, 67 g glyseriiniä, 8g kamferia ja 75 g tislattua vettä. Rikki ja kamferi sekoitetaan kuivana yhteen, sitten lisätään pieninä annoksina glyseriiniä varoen, ettei seos muodostu kokkareiseksi. Lopuksi lisätään seokseen tislattu vesi ja se pannaan pulloon. Sitä sivellään iholle pehmeällä siveltimellä ja annetaan kuivua. Ihon hoidossa puhtaus on tärkein".
Tuon viimeisen ymmärrän, mutta muu menee yli minun kokemuspiirini ja taitotasoni. Enhän minä ole farmaseutti vai pitäisikö olla kemisti !
Jätetään enempi kauneudenhoito toiseen kertaan. Hoidanpa kuntoon unettomuuttani.
"Ennen nukkumaanmenoa on tehtävä pieni kävelymatka ja muutama voimisteluliike. On hyvä juoda esim. juhannuskukkateetä (kamomillaako?)tai nautitaan pari teelusikallista seosta, jota saadaan kaatamalla hienonnetun salaatin päälle hiukan viinispriitä".Voi voi, taas näitä spriijuttuja.Tietävätköhän ne apteekissa,minä ainakaan en. Mutta tämän ymmärrän:
"vuoteeseen ei pidä mennä kylmin jaloin.Lämmin jälkakylpy ja villasukalla suojattu lämminvesipullo edistävät unen tuloa".
Tuo on kyllä kovin totta ja neuvo on hyvä,vaikkakin usein tyydyn pelkkiin villasukkiin. Ihmettelen , että kirjassa ei ollenkaan varoitella katsomasta myöhään yöhön ruotsalaista Arne Dahl dekkaria ja avaamasta vielä senkin jälkeen tietokoneen ruutua, josta häikäisevä valo poistaa viimeisetkin unen mahdollisuudet. Pitäisiköhän minun nyt lähettää täydennystä kustantajalle seuraavaa painosta varten:Älä katso liian myöhäisiä jännittäviä ohjelmia.Koneet pois makuuhuoneesta!
Mutta tässä löytyi pikku niksi juuri sopivasti. Huomenna voin laittaa postiin onnittelukortin pikkuiselle syntymäpäiväsankarilleni. Kortin voin sujauttaa uusiokäytettyyn kirjekuoreen!
"Käytetyn kuoren voi avata liimatuista saumoistaan ja liimata ne uudestaan toiselta puolelta. Näin voi säästää huomattavia summia, varsinkin, jos kirjeenvaihto on suurta"!!!
Mainiota. ajan henki on kierrätys.Tosin tämä niksi ei vielä riitä pelastamaan kuralla olevaa taloutta, ei minun, eikä Suomen valtion. Pitänee jatkaa lisäneuvojen tutkailua toisella kerralla.Niksikirjasta voi löytyä minulle vielä varsinainen aarrearkku. Ainakin toivon niin.
Voisi olla hyvä, jos useampanakin aamuna pysähtyisi hetkeksi tiedostamaan olotilaansa: olenko minä onnellinen, ovatko muut ympärilläni onnellisia, onko Suomi onnellisten ihmisten paikka?
Vai onko kaikki ennemminkin yhtä ja samaa harmaata, lamauutista talousahdinkoa, korruptiota, pelkoa ja vihamielisyyttä ihmisten välillä?
Tänä aamuna oli pakko syventyä pohtimaan hetkeksi omiakin tuntemuksiani, kun luin päivän lehdestä tilastoja eri maitten ihmisten yleisestä onnellisuuden kokemisesta. YK:nWorld Happiness Report syyskuulta 2013 mittaa ihmisten onnellisuutta eri maissa ja kertoo suomalaisten kuuluvan sijalle 7. Kaikki muut pohjoismaat ovat vielä hiukan Suomeakin onnellisempien ihmisten kotimaita. Onnellisia löytyy runsaasti myös Sveitsistä, Hollannista ja Kanadasta. OECD:n indeksin mukaankin elämä Suomessa on hyvää. Sijaluku on vain yhtä matalampi. Tämän listan kärjessä yllättää Australia.
Mitä onni on, se on kysymys, jota on pohdittu yksin ja yhdessä varmaan yhtä kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Ja jos ei aina ihan tietoisesti ja ääneen pohdittu, niin ainakin omissa syvissä ajatuksissa on pyritty elämään, joka vie lähelle onnen tunnetta. Tyytyväisyys, ilo ja mielenrauha, nämä merkitsevät meille useimmille onnea. Lisäksi siihen kuuluu ainakin kohtalaisen hyvä terveys, lämpimät ihmissuhteet, mielekäs ja riittävän tulotason takaava työ .Ympäristön kokeminen kauniiksi ja turvalliseksi lisää useimmille tyytyväisyyttä ja onnen kokemusta. Joillekin onni löytyy harrastuksista, taiteesta, musiikista, kirjallisuudesta tai urheilusta. Rakkaus lisää onnea, mutta kuuluuko siihen ehdottomasti myös rikkaus? Siinä mielipiteet jo alkavat poiketa paljonkin. Monilla tuntuu olevan käsitys, että raha tekee onnelliseksi. Mitä enemmän rahaa pystyy saamaan, sen onnellisempi, on hyvin yleinen käsitys onnesta.
Eilen selasin aika toisenlaista lehteä kuin päivän sanomalehti, jossa tänään, onnellisuuden teemapäivänäkin, oli pakko lukea myös iso annos onnetonta elämänpuolta, maailman kriisejä, Suomen takkuilevaa taloutta, poliittista kilpalaulantaa ja kaverin mollausta sekä urheilun toivotonta pyrkimystä olla fyysisesti parempi tänään kuin eilen ja ainakin parempi kuin muut! Eilen tutkiskelin paksua, tuoksuvaa ja kiiltelevää aikakauslehteä nimeltään Gloria. Sen sivuilla en törmännyt mihinkään noista päivän huolenaiheista. Nimi Gloriahan viittaa raamatulliseen sisältöön, messun osaan, jossa julistetaan kunniaa Jumalalle. Sekään ei välttämättä tullut mieleen Gloriaa lehteillessäni.
Gloria on ollut käytetty etunimi ainakin Amerikassa.
Luin netistä nimiin liitetyistä ominaisuuksista. Opin, että Gloria-nimiset ovat päteviä ja käytännöllisiä. He onnistuvat usein hankkimaan paljon valtaa ja vaurautta. Heillä on taipumusta menestyä liike-elämässä ja kaupan aloilla, koska heillä on vahva kyky keskittyä bisnekseen ja rikastumiseen jopa yksityiselämän ja ihmisuhteiden kustannuksella. Ahaa, nyt ymmärrän, että Gloria onkin osuva valinta Suomen ehdottomasti elitistisimmän naistenlehden nimeksi. Jo lehden ulkoasu, lähtien paperin laadusta, kuvien koosta ja mainosten määrästä, haluaa viestittää kaikinpuolisesta menestyksestä ja ylellisyydestä. Selaan, selaan ja yritän löytää jotain muutakin kuin loputtomia valheellisia väitteitä kauneudesta, jonka saan käyttämällä esiteltäviä luksustuotteita. Kymmenien kauneutta ja nuoruutta hohkaavien kasvokuvien ja hulmuavien hiuspehkojen jälkeen päädyn lopulta lukemaan opastusta keväiselle pukeutumiselleni :"Housupuku on nyt korkeavyötäröinen ja leveälahkeinen. Pue sen seuraksi isokauluksinen ja värikäs paita."(takki 4990 euroa, housut 2110 e, pusero 2100 e). Tarvitsen kai myös uuden laukun,(Louis Vuitton-laukku (3500 e), kengät ( 589 e), aurinkolasit (348e), sekä tietysti rannekellon ( 3000 e).
Kyllä on mukava nyt lähteä näissä varusteissani kävelylle pitkin Yliopistonkatua. Tunnen olevani menestynyt, nykypäivän nainen, olen onnistuja, sanalla sanoen olen Gloria. Mitä siitä, että tämä yksi ainoa asukokonaisuuteni maksaa 16 637 euroa, joka on siis kymmenen kuukauden ansioni. Mitä siitä, että sillä rahalla saisi aikaan paljon hyvää, jos sen käyttäisi todellisiin arkikuluihin esimerkiksi pienipalkkaisen osapäivätyötä tekevän yksinhuoltajan perheessä. Eipä nyt pilata iloa kadehtimisella!
Toivoisin saavani tähän vierelleni tyylikästä herraseuraa.
"Gangsterityyli on varsin hurmaavaa. Siihen kuuluu tietysti kaksirivinen puku ja keikarihattu".(puku 639, ruutupaita 162, neulesolmio 79, taskuliina 39,90, hattu 99,Tiger of Sweden). Kavaljeerini yhdistää pukuun Denim-tennarit (Vuitton, 530 euroa ), ja voi kuinka ennakkoluulotonta ja virkistävää, ilman sukkia. Se on nykyään ihan käypä tapa.(mahtaako tulla hankautumia ja tennarit ehkä hiostuvat.Who cares!) On kyllä aika outoa, että herralta menee vaatetukseensa vain 1549 euroa. Eihän tämä nyt oikein käy laatuun, kun minun vaatteeni maksavat kymmenkertaisesti . Jotain tasa-arvoa kai pitäisi olla! Unohdin, että seuralaiseni varmistaa treffeille ehtimisensä kellostaan, tyylikkäästä Tag Herrer Carrera merkkisestä.Sen hinta on 5600 euroa, onneksi tuplaten minun kelloni hintainen!Mutta ei vieläkään pärjätä minun eleganssini hinnoille.
Nyt herää tietysti kysymys, miksi selasin Gloria-lehteä? Onko kyseessä aikuisen (eläkeläismummon) salainen pahe, päiväuni, ikäänkuin eräänlainen porno vai sittenkin kapitalistisen elämäntavan irvailuntarpeeni häijy ristiretki? Niin tai näin!
Onneksi en ole sijoittanut yhtään euroa päästäkseni katsomaan tätä hulluutta . Sain lehden kierrätettynä . Mielenrauhaani ei järkytä kukaan oikeasti tuntemani ihminen, joka eläisi Glorian kuvitteellisten ihmisten tapaista kulutusjuhlaa. En tunne ketään, jolla olisi varaa tai halua tuommoiseen elämäntyyliin. Ihmettelen, löytyykö Suomesta ihmisiä, joita tämäntapaiset jutut todella kiinnostavat tai palvelevat. Ilmeisesti näin on, koska lehteä kannattaa kustantaa. Useimmat tietämäni varakkaat ihmiset ovat oikeastaan ennemminkin nuukia ja vaatimattomasti pukeutuvia.He toteuttavat elämässään linjaa, josta laulussa sanotaan:kell onni on, se onnen kätkeköön........Kateus ei nimittäin aina jää pelkäksi tunteeksi vähempiosaisten mielessä, vaan on vaara, että se purkautuu vihapuheina ja -tekoina.
Rumat ne on kun vaatteilla koreilee, tai hyvä hevonen näkyy huononkin loimen alta, sanottiin ennenvanhaan. Miten mahtaa olla nykyään. Monelle pukeutuminen huonoon loimeen ei ole valinta, vaan pakon sanelema juttu.
Ei, en kirjoita itsestäni, vaikka mieluusti haluaisin itseäni kuvailtavan juuri tuommoisilla adjektiiveilla.Kukapa nainen ei haluaisi olla herkkä, hellä ja hehkuvainen. Mutta hän, jolle nuo sanat on annettu määritteeksi, on tämän päivän sankari Minna Canth.
Minna Canth, joka syntyi lähes 100 vuotta ennen omaa syntymääni alunperin melko köyhään työläiskotiin, onnistui omalla elämällään nousemaan roolimalliksi, joka mielestäni kelpaa niin minulle kuin muillekin tasa-arvosta innostuneille naisille. Tänään liput liehuvat Minnan, ainoan liputuspäivän saaneen suomalaisnaisen, kunniaksi. Tässä lippuasiassa ollaan tosi kaukana tasa-arvosta, jos katsotaan vain päivien lukumäärää. Olisikohan Suomessa muita naisia, jotka ansaitsisivat tulla liputuksella huomioiduiksi?Varmaan olisi. Kysymys on näkökulmasta, jolla ansioita tarkastellaan. Mutta onneksi on sentään tämä Minna tai Miinu, niinkuin hän nuorena itseään nimitti.
Mikä sitten on Minnan merkitys meille nykyihmisille ja erityisesti naisille tai minulle henkilökohtaisesti?
Koulussa opin, että Minna Canth on kirjailija, ensimmäinen suomenkielinen realistisia romaaneja ja näytelmiä kirjoittanut nainen. Lisäksi hän oli aikanaan tunnettu ja merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja sanomalehtiin kirjoittamiensa artikkelien ja suosituksi kehittyneen kirjallisen salonkinsa vuoksi. Kovin paljon hänestä ei koulusta jäänyt mieleeni. Muistan lukeneeni katkelmia Kauppa-Loposta, hyvin omituiseksi kuvatusta henkilöstä, sekä Työmiehen vaimosta, jossa esiintyi henkilöhahmo nimeltään Homsantuu, mustalaistyttö. Hänet muistan ehkä siitä syystä, että äitini oli usein käyttänyt tätä nimitystä, jos hänellä oli syytä antaa negatiivista palautetta ulkonäöstäni. "Näytät ihan homsantuulta!" Ihmettelen vieläkin, oliko äitini lukenut kirjan, vai oliko sanonta jotenkin irtaantunut alkuperäisestä ympäristöstään, vai oliko se ollut laajemminkin käytössä, josta Canth sen oli poiminut kirjaansa.
Kun olen myöhemmin tutustunut hiukan enemmän Canthin elämään, olen alkanut ihailla ja arvostaa häntä. Aluksi oli nuori tyttö, tavallista opinhaluisempi ja ihmeen päämäärätietoinen. Hän halusi valmistua opettajaksi, koska opettajan ammatti oli siihen aikaan lähes ainoita, joissa nainen voi toimia itsenäisenä ja tasa-arvoisena miesten maailmassa. Opettajan ei ollut pakko avioitua, ollakseen arvostettu yhteiskunnan jäsen. Tosin Minna sitten itse heti avioitui Jyväskylän seminaarin lehtorinsa kanssa ja synnytti peräti seitsemän lasta tasaisena sarjana aina kahden vuoden välein. Viimeisen lapsen syntymän aikoihin hän jäi leskeksi. Oikeastaan vasta leskeysvuodet muokkasivat hänestä todellisen menestyjän, ja tärkeinä katsomiensa arvojen puolestajapuhujan ja yhteiskunnallisen vaikuttjan ja tulisieluisen taistelijan.
Siinä ominaisuudessa hän sai myös taatusti kokea julmaakin arvostelua, vaikka silloin ei vielä ollut semmoista totaalista ihmisarvon nollaamistilaisuutta, minkä nykymedia mahdollistaa. Jossain lehtikirjoituksessa häntä oli haukuttu siveettömäksi Potipharin emännäksi.Tästä suuttuneena hän kirjoitti ystävälleen:"Laskut selvänä maailman kanssa!Emme tule toisiamme kaipaamaan....Viha antaa voimaa ja kuntoa -ystävyys heikontaa ja laimentaa."
Onneksi hän ei tuhlannut voimiaan vihanpitoon "koko maailmaa" kohtaan, vaan käytti voimansa ja älynsä niitten asioitten ajamiseen, joita piti oikeina. Hän muun muassa tuomitsi semmoisen sukupuolimoraalin, joka salli miehille avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet. (esimerkiksi Juhani Aho, vaimo Venny sekä tämän sisar!) Canthin kannattamaa moraalia nimitettiin Absoluuttiseksi eli Hansikasmoraaliksi, kun taas Ahon suunta oli Relativistinen moraali. Tuohon aikaan oli myös jo tunnettu Ellen Keyn määrittämä Vapaan seksuaalisuuden vaatimus. Kaikki kolme käyvät edelleen taistoa ihmisten moraalikoodeina.
Sydänkohtaus keskeytti Minna Canthin vaikuttajanelämän vain 53 vuotiaana. Mutta kun ajattelen, mitä kaikkea hän oli saanut aikaan siihen mennessä , millaisen valtavan naiselämän hän oli ehtinyt elää, tunnen ihailua ja melkeinpä kateutta hänen hahmoaan kohtaan. Minnan patsaassa Kuopiossa esiintyy kunnioitusta herättävä, mutta hyvin inhimillisen näköinen pyylevä naishahmo, joka ansaitsee ihailuni ja liputuspäivänsä. Kelpo roolimalli vieläkin, vaikka nykyään naiset kai pyrkivät hakemaan mallinsa jostain ihan muualta kuin viime vuosisadalta.
Minnalle olisi kysyntää tässä nykytilanteessakin, jossa moraali on aika heikoissa kantimissa. Enkä nyt tarkoita niinkään sukupuolimoraalia, vaan asenteita köyhiä, vammaisia,vanhoja ja yhteiskunnasta syrjäytymisvaarassa olevia kohtaan. Mitähän Minnalla mahtaisikaan olla sanottavaa asenteissamme maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin, paperittomiin ja kerjäläisiin ?En näe enkä kuule television ajankohtaisohjelmissa esiintyvien naistoimittajien räksyttävässä ja päällepuhuvassa hahmossa minnaa, en tavoita minnan henkeä sen paremmin kovapintaisissa ja stailatuissa naishaastateltavissa . Missä olette kaikki nykypäivän rohkeat ja hehkuvat minnat?
Kaipaan Uutta Minnaa
herkkää, hellää, hehkuvaa
Sähköpostiini saapui eilen pysähdyttävä kuvatervehdys luokkatoveriltani Ollilta. Eläköidyttyään Olli muutti takaisin yhteiselle kotipaikkakunnallemme Somerolle. Nyt Olli oli nähnyt viisaaksi muistuttaa meitä kaikkia muita, muualla asuvia luokkatovereitaan tapahtumasta, jonka olemme tienneet olevan käynnissä, mutta jonka hahmottaminen oli ainakin minulle ollut vaikeaa:koulutalomme, Kiiruun koulun purkaminen maan tasalle. Kuvista minunkin oli pakko ymmärtää, että paikalla, jossa ennen koulumme levittäytyi laaja-alaisena matalana rakennuksena tontillaan Pikkujoen ja Kiiruunpuiston välissä ei nyt ole mitään. On vain yhtä suurta tyhjää, kuin sota olisi pyyhkäissyt kaiken yli jättämättä jäljelle mitään. Kuvat järkyttivät.
Kun syksyllä 1955 aloitin suurella innolla uuden elämänvaiheen yhteiskoululaisena, opiskelu tapahtui vielä vanhassa, jokseenkin kulahtaneessa puurakennuksessa, joka sijaitsi ihan Someron keskustassa. Se oli rakennettu 1927 ja oli aluksi toiminut kulkutautisairaalana.Viereisellä tontilla piti vastaanottoaan Someron kunnanlääkäri ja tontin vastakkaisella laidalla oli suuren suuri puistomainen alue, jonka keskellä pilkotti hauska huvila, rehtori Vilkin koti. Mutta vähän matkan päässä tästä olivat uuden koulurakennuksen työt jo hyvässä vauhdissa. Somerolle oli määrä valmistua ajanmukainen ja kasvavan koulutustarpeen haasteet täyttävä uusi yhteiskoulu. Se valmistui käyttöömme 1957.
Useimmat somerolaiset olivat ylpeitä uudesta koulustaan. Hyvällä syyllä, sillä se oli toden totta hieno rakennus ja valtava parannus meille sen tuoreille käyttäjille. Rakennuksen oli suunnitellut Arne Ervi, eräs tuon ajan kaikkein tunnustetuimpia arkkitehteja. Hänen suunnittelemansa rakennukset edustivat uutta funktionalistista rakennustapaa ja Someron Yhteiskoulua onkin usein kuvattu yhtenä hienona esimerkkinä hänen onnistuneista koulurakennuksistaan monissa arkkitehtuuria esittelevissä julkaisuissa.Tosin luulen, että rakennus vanhojen somerolaispappojen ja mammojen mielestä oli liian matala "lättähattu", ei mitään komeutta eikä näyttävää koristelua. Somerolla ei siihen aikaan vielä oltu totuttu moderniin arkkitehtuuriin.Oli kai yksi moderni omakotitalo, jota usein haukuttiin todelliseksi rumilukseksi.
Ervi oli saavuttanut jo runsaasti mainetta muunmuassa Tapiolan keskustan suunnittelusta vuonna1954. Suunnitelman nimi oli Don Hertzenin kylä ja siihen sisältyi esimerkiksi Heikintorin tavaratalo, mahtava keskustorni lähellä olevine altaineen ja suihkulähteineen ja koko Tapiolan keskustan asemakaava.
Ervin käsialaa on myös Turun Yliopisto, Helsingin Porthania ja Töölön sivukirjasto. Somerolaispäättäjillä oli siis oikeastaan hämmästyttävän ennakkoluulotonta asennetta ja ymmärrystä valita paras mahdollinen suunnittelija uudelle koulutalolle. Pidin siitä paljon. Se oli tilava ,valoisa ja vastasi moderniudessaan mielestäni kaikin mahdollisin tavoin tarpeisiimme, sekä käytännöllisiin, että esteettisiin. Luokkien muoto oli uudenlainen, hyvin toimiva, koska luokat olivat ennemminkin leveitä. Näkyvyys taululle oli näin mahdollisimman hyvä kaikille. Taemmat rivit oli joissakin luokissa myös porrastettu korkeammalle ja kaikkien luokkien varustelussa oli huomioitu, mitä ainetta siinä tilassa oli pääasiassa tarkoitus oppia. Luokat olivat tavallaan eri aineitten opettajien omaa aluetta, kun taas me oppilaat kiersimme nomadeina tunnista toiseen ympäri koulua eri tiloihin opiskelemaan. Omaa meille jokaiselle oli vain lokerokaappi koulun mahtavassa eteisaulassa. Sinne jätettiin päällysvaatteet ja tarpeettomat tavarat tuntien ajaksi. Lokerokaappien vaiheilla tapahtui välituntien alussa ja lopussa monenlaista sosiaalista porinaa ja oli myös loputonta yritystä piilotella ja siten välttää ulosmeno välitunneille,varsinkin ikävillä ilmoilla. Se ei kumminkaan aina onnistunut, sillä muutamat opettajista tunnetusti hoitivat valvonnan ihan tarpeettoman tehokkaasti. Usein oli pakko takin helmat liehuen lähteä vielä viime minuutteinakin kohden ulko-ovea, jos esimerkiksi "Tepon" rykäisy yllättäen kuului seuraavasta naulakkovälistä. Ei muuta kuin äkkiä menoksi .
Yksi parhaimmista asioista oli upea iso sali, jossa saimme kokea monet ikimuistoiset juhlat, karonkat, puurojuhlat, joulujuhlat, sekä myös tavallisemmat konventit. Sali tarjosi juhlavat puitteet: katto kaartui korkealle, oli kunnollinen näyttämö komeine liukuvine taustaverhoineen ja esiippuineen.Oli uusi, kallis flyygeli, jolla koulun tähtipianistit saivat juhlissa soittaa hienoja kappaleitaan . Kadehdin heitä. Mutta sain toki itsekin useita esiintymistilaisuuksia tässä salissa kouluvuosieni mittaan. Muistot niistä ovat elävinä mielessäni, on hienoja tunnelmia ja muutamia vieläkin nolostuttavia esiintymismuistoja, jolloin en ollut itseeni tyytyväinen. Siellä olen tanssinut sekä uusia muotitansseja että arvokkaita vanhoja tansseja. Viimeisenä keväänä kirjoitin kynä rapisten ja parasta toivoen, mutta jännityksestä kärsien ylioppilaskirjoitusten tehtäviä.Kunnes tultiin juhlavaan, mutta samalla oudon haikeaan viimeiseen juhlaan keväällä 1963.Vain kerran sen jälkeen muistan vierailleeni koulussani, kun vietettiin jotain tasakymmenjuhlaa . Ehdottomasti elämäni eniten muistoja herättävä juhlasali.
Sama tila toimi kyllä myös voimistelu- ja palloilutilana. Paljon muistoja palaa mieleen myös noista tunneista, useimmat mukavia, joskus myös pettymyksiä sisältäviä. Useimmiten sali oli paljeovilla jaettu samaan aikaan luokan poikien ja tyttöjen liikuntatuntia varten. Tyttöjen käytössä oli salin etuosa ja näyttämön reunasta portaat veivät alempaan kerrokseen pukeutumis -ja suihkutiloihin. Mikä mieletön parannus siihen hirveyteen, jota olimme joutuneet kestämään pari ensimmäistä vuotta. Silloin pukuhuoneena toimi ahdas koppero vanhan koulun käytävän päässä.Tuskin siellä mahtui riisumaan ja pukemaan ruman sinisen jumppapuvun ylleen. Huoneessa löyhkäsi vuosikymmenten pinttynyt tunkkaisuus ja hiki. Ehdottomasti kamalinta oli, kun sitten vähäpukeisena ja paljain varpain piti selviytyä pukuhuoneesta koulun sisääntulokäytävän kautta kylmään, kaikuvaan, mutta liian pieneen jumppasaliin. Lähes koko koulun muitten oppilaitten iloisen virnistelyn ja pilkanteon sadellessa niskaan. He näet odottelivat tätä näytöstä luokkansa ovien ulkopuolella , koska monet opettajat suvaitsivat tulla aloittamaan tuntejaan vasta jonkun minuutin myöhässä.
Jos haju jumppaan mennessä jo oli tuntuva, ei se tunnin jälkeen ollut ainakaan vähäisempi. Mutta uuteen kouluun päästyämme nautimme joka jumppatunnin jälkeen suihkun ihanuudesta. Usein istuimme suihkuhuoneen lattialla pitkin seinänvierustoja kuin kanat orrella ja opettaja antoi veden virrata niin, että koko huone täyttyi kuumalla höyryllä kuin turkkilainen kylpylä. Se oli mukavaa ja kovin ylellistä aikana, jolloin monillakaan ei ollut suihkuja. Jotkut asuivat koko viikon ilman peseytymismahdollisuuksia pienissä koulukämppähuoneissaan. Kuulin ihan hiljattain, että tyttöjen jumppaopettaja antoi luotetuille tytöille luvan käydä joskus illallakin koululla suihkussa, kunhan lupasivat huolehtia siisteydestä ja sulkea ovet.
Tehokkaan jumppatunnin ja pitkän suihkun jälkeen olo oli kuin uudestisyntyneellä. Seuraavalle tunnille luokkaan pyllähti parvi tuoksuvia punaposkisia tyttöjä, joskus hiuksetkin märkinä.Pojat nyrpistelivät nenäänsä, kun me muka tuoksuimme liikaa talkin ja dödöstikkien kukkaistuoksuille. Jätettiin hyvästit hienhajulle.
Hieno parannus elämänlaatuun oli myöskin ajanmukaisen oman kouluruokalan valmistuminen. Sitä luotsasi kipakka emäntä Annikki apulaisineen. Välillä hän oli äreä, kun vaivaisenluut olivat kipeät tai oppilaat tai lehtorit eivät ymmärtäneet arvostaa hänen erinomaisuuttaan. Mutta totta puhuen luulen meidän enimmäkseen olleen kovin tyytyväisiä hänen taitoihinsa.Varsinkin minä olin huipputyytyväinen, sillä köyhänä vapaaoppilaana olin oikeutettu ilmaisiin aterioihin, enkä todellakaan antanut sen tiedon häiritä, että muut maksoivat ruuastaan.Yleensä kaikki söivät kouluruokaa turhaan nirsoilematta ja pitkissä pöydissä oli kiva tunnelma.Ehkä häviäjiä olivat vain baarinpitäjät, jotka kerralla menettivät kaikki entiset koululaisasiakkaansa.
On myös pakko muistaa ylpeydellä koulun hienoa sisustusta. Seinät hohtivat valkoisina, ikkunat olivat mahtavan suuret ja verhoilla pimennettävissä . Ei enää ikivanhoja kompelöitä pulpetteja, vaan istuimme pöytien vieressä mukavilla Yrjö Kukkapuron suunnittelemilla Domus-tuoleilla. Nyt 50 vuotta myöhemmin samanlaiset tuolit ovat himoittuja ja kalliita keräilytavaroita designiin mieltyneitten ihmisten kodeissa. Koska tuolista nouseminen vastaamaan aiheutti usein kolinaa ja hidasti tunnin sujumista, päätettiin koko koulussa alkaa käydä opetuskeskustelut istuen. Kuten sain myöhemmin huomata, ei semmoinen ollut muualla vielä tapana. Mahtoiko olla montakaan samanlaista koulua koko Suomessa. Olimme koulustamme ylpeitä. Ja varsinkin, kun hienossa rakennuksessa edelleen kukoisti edellisen rehtorin Joel Vilkin luoma poikkeuksellisen iloinen ja omaperäinen kasvatusilmasto. Se suosi persoonallisuutta ja luovuutta ja sai hyvät opettajat hakeutumaan paikkakunnalle ja viihtymään pitkään somerolaisoppilaitten ilona.
Keväällä 2013 osallistuimme koko luokka koulun juhlasalissa 50 vuoden jälkeen taas lakkiaisjuhlaan, nyt riemuylioppilaina. Uunituoreet uudet ylioppilaat vitivalkoisissa lakeissaan oikealla puolella, me oudon ahtaiksi käyneissä kellastuneissa lakeissamme salin vasemmalla . Luulen, että tunnelma oli mieleenjäävä monen muunkin mielestä. Koulurakennus ympärillä oli muutoksia kokeneena ja vuosikymmenten jälkeenkin kovin tuttu. Koin haikeutta kuunnellessani koulun rehtorin pitämää viisasta kannustuspuhetta koulunsa päättäville nuorille. Samalla hän kertoi juhlan todennäköisesti jäävän viimeiseksi tässä aikanaan niin hienossa koulutalossa.Miksi?
Oli tehty vakavia virheitä koulua korjattaessa ja laajennettaessa ja näiden virheiden seurauksena ilmaantuneet homeongelmat rakenteissa olivat vuosi vuodelta pahentuneet ja aiheuttivat nyt sekä opettajien, että oppilaitten keskuudessa monenlaisia terveyshaittoja. Oli ilmeistä, ettei ongelma enää olisi hoidettavissa remontilla, vaan koulutaloa uhkasi suoranainen kuolemantuomio, purku-uhka. Se kuulosti tosi uskomattomalta.
Mutta jo samana syksynä 2013 tilanne oli pahentunut niin vakavaksi, että koululurakennus julistettiin täydelliseen käyttökieltoon ja purkutyö aloitettiin. Nyt paikalla ei ole enää mitään, pelkkää tasaista tyhjää. Sen kertoivat Ollin kuvat.
Uljas uusi kouluni, aikansa ylpeys, minun ja monen muun rakastama, elät enää vain muistoissamme.
In memoriam Kiiruun koulu.
Vanhojen päivänä 1962, Marjatta, Riitta ja minä
Muutamat omaa elämääni näinä aikoina sivuavat asiat saivat minut taas pitempään ajattelemaan tarvettamme sievistellä asioita sanoilla. Ilmeisesti niin tehdään kaikissa kulttuureissa ja kaikilla kielillä. Kai se on jotenkin ihmisen luonnollinen tarve tehdä asioista, jotka koetaan joko liian kauhistuttaviksi, pelottaviksi tai hävettäviksi helpommin kestettäviä, etäisempiä, vähemmän nolostuttavia, sivistyneempiä.
Tämmöisiä aiheita ovat ainakin kuolemaan, vammaisuuteen tai muuhun enemmistöstä poikkeavuuteen, seksuaalisuuteen ja sellaisiin kaikille eläville välttämättömiin toimintoihin kuin ulostaminen littyvät sanat. Mutta nykyään olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös poliitikkojen kielenkäyttöön, joka on täynnä kiertoilmaisuja, sievisteltyjä sanontoja vaikeista asioista.Tarvittaisiin suorastaan sanakirja, josta voisi aina tarkistaa, mitä poliitikkojen tarkoittamat eufemismit tarkoittaisivat tavallisella selkokielellä. Käyttämällä näitä monimutkaisia kaunistelevia kiertoilmaisuja poliitikkojen motiivina lienee häivyttää kipeitten asioitten tarkempi analyysi ja se tosiasia, ettei heillä ole ole tahtoa tai kykyä parempaan. Ongelmista puhumisen voi muuttaa semmoiseksi liirumlaarumiksi, ettei tyhmempi ymmärrä yhtään, mistä oikeastaan puhutaan tai jätetään puhumatta. Raivostuttavaa.
Kaikki olemme joutuneet oppimaan viimeisten vuosikymmenten aikana, ettei esimerkiksi ole sopivaa puhua neekereistä. Muistan oikein hyvin sisareni aapisesta sivun, jossa N-kirjainta opittiin kuvalla ja tekstillä näin: Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene milloinkaan.
Asiasisältö tässä lauseessa on toki nykykorvin pöyristyttävä, mutten vieläkään omakohtaisesti koe olevani loukkaava ja ihmisarvoa alentava, jos käyttäisin sanaa neekeri. Mutta tietysti suostun ymmärtämään, että sanan sisältö on nyt muuttunut, kun sitä on liian usein ja ihan yleisesti käytetty loukkaavana ja leimaavana. Siksi minäkin vältän käyttämästä tätä sanaa. Mutta aina ei ole helppoa huomata, mikä olisi paras tapa määrittää, sanoako musta,värillinen, tummaihoinen, afroamerikkalainen, nigerialainen....Ja pitääkö yleensä määrittää ihonvärillä tai ulkonäöllä, niinpä? Joskus on kyllä tosi vaikea olla fiksu, vaikka haluaisi.
Entä sitten sana vammainen? Asiaa puntaroidaan taas paljon, kun yllättäen Euroviisuedustajamme ovatkin tavallisimmasta musiikintekijäporukoista poiketen Pertti Kurikan Syntymäpäivät niminen jengi erilailla kehitysvammaisia kavereita. Onko sopivaa nimittää heitä noin? Olenko loukkaava, jos käytän sanaa kehitysvammainen? Ei ole kauan ajasta, jolloin voi kuulla kesken mitättömän erimielisyyden kinastelun johtavan toisen osapuolen nimitettelyyn: senkin idiootti vammainen, oleks ihan cp, olet ihan tautinen, senkin hintti, homo jne. Valitettavasti tämmöistä kieltä minäkin jouduin joskus kuulemaan jopa kouluni välitunnilla. Silloin kyllä varmasti englannin tunti sai hetkeksi jäädä ja tunti sai erilaisen alun. Muuttuiko puhetapa, en tiedä, mutta halusin ainakin yrittää vaikuttaa. Osa ihmisistä pitää oikeutenaan mollata kaveriaan nimittelemällä homoksi, vaikka kysymyksessä ei mitenkään olisi henkilön seksuaalinen identiteetti. Mutta tässä ollaankin jo ihan toisessa ongelmassa kuin puheen sievistely, pikemminkin kätketty oma homofobia.
Hyvin usein vieläkin , jos on tarve puhua ihmisten homoidentiteetistä, ei haluta käyttää neutraaleja sanoja, vaan keksitään kiertoilmaisuja. Näitä esiintyy runsaasti kaikilla kielillä ja niiden ainoa tarkoitus on nolata, loukata ja etäännyttää oma persoona mahdollisimman kauas torjutusta ja pelkoja herättävistä mielikuvista, jotka asiaan vieläkin yllättävän monien ihmisten käsityksissä ja asenteissa liittyvät.
Kun pientä lasta opetetaan asioimaan potalla, voidaan kiitellä kuinka komeat kakat hän on onnistunut tuottamaan pottaan. Kakka on suorastaan kiinnostavan tutkailun ja kehumisen arvoinen asia! Pikkulapsen kanssa on lupa puhua pissasta ja kakasta ilman häpeää ja kiertelyä. Mutta eipä aikaakaan, kun jo ääni kellossa muuttuu ja osa aikuisista alkaa sivistävän kasvatuksen: kakasta ja pissasta ei sovi ainakaan vieraitten kuulleen puhua mitään. Semmoisia sanoja ei sovi ääneen sanoa. Muistan hyvin kuinka minun lapsuudessani joillekin kavereistani oli opetettu termit ykkönen ja kakkonen, tai isohätä ja pikkuhätä. Eikä ainakaan semmoisia sanoja kuin paska ja kusi yksikään kiltti lapsi päästänyt suustaan. Minun on melkein vieläkin vaikeata sanoa kumpaakaan. Mutta joskus alkeellisimman ja kipeimmän raivon kohdalla olen kyllä nimittänyt kiukkuni kohdetta nimellä "paskapää". Ei kovin älykäs eikä omaperäinen tapa purkaa pettymystä toiseen ihmiseen.
Englanninkielen vastaava sana "shit" ei sensijaan kuulosta korvissani yhtään kummemmalta kuin muutkaan kielen sanat. Siinä ei ole lapsuuden moraalista painolastia. Puhumattakaan sanasta "bullshit", pötyä, valhetta. Se kuulostaa korvissani juuri siltä, mitä se tarkoittaakin.Se on vain pötyä, ei siinä ole mukana ajatustakaan härän ulosteläjästä. Huvittavalta, mutta myöskin turhan hienostelevalta minun tavallisen suomalaisnaisen sanomana kuulostaisi englantilaisnaisten tapa ilmoittaa vessatarpeestaan :"I have to powder my nose". Ehkä se kuvastaa hyvin mennyttä maailmaa. Eräs tuttuni kysyi mielestään hienostuneesti Egyptissä ravintolassa, missä voisi pestä kätensä toiveenaan opastus vessaan. Hänet ohjattiin pesemään kätensä, mutta vessanpytystä tai edes reiästä lattiassa ei ollut toivoakaan siinä paikassa!Kannattiko siis hienostella?
Vanhin serkkuni kuoli viikko sitten. Tapahtuma kiinnitti taas huomioni siihen, kuinka vaikea monen on nykyään käyttää sana kuolema. Puhutaan ikiuneen nukkumisesta, levosta, poismenosta tai rauhan saamisesta. Kun kuollut on lapsi, hänestä tulee enkeli, hän pääsee taivaan tähtitarhaan tai hän lentää taivaan kotiin. Koska olen syntynyt sota-aikaan, muistan lapsena aluksi kovin ihmetelleeni, että jonkun isä oli kaatunut sodassa. Jos oli kaatunut, miksei ollut kompuroinut ylös ja tullut kotiin. Hautausmailla näin kaatuneitten muistomerkkejä ja ihmettelin, miksi kaatuminen oli niin vaarallista, että siihen kuoli. Jossain kohdassa tuo kaatuminen sitten sai minunkin käsitteissäni oikean traagisen sisältönsä.
Englantia opiskellessani professori luennoi englanninkielessä tapahtuneista sanastomuutoksista, kun sanaan oli alkanut kohdistua liikaa negatiivisia mielikuvia. Esimerkkisanoista muistan sanan hautausurakoitsija, henkilö, joka hoitaa hautausasioita.Nimitystä tälle ammatille on englannissa ajan kuluessa vaihdettu yhä uudelleen ja uudelleen toiseksi, kun entisen painolasti on koettu liian raskaasti leimaavaksi.(undertaker= alle viejä,"Six feet Under")
Vainaja lasketaan maan poveen, nukkumaan nurmen alle, kasvamaan kukkia, humisemaan tuulessa, kimaltamaan aallokossa. Sanoja, joilla jälkeenjääneet hoitavat omaa mielikuvamaailmaansa ja kuolemanpelkoaan.On parempi, ettei sano ääneen sanoja, jotka ovat tabuja, liian suuria tai vaikeita tai hävettäviä sanottavaksi. Koulussa opimme, että tästä syystä tulivat käyttöön sanat Otso, Mesikämmen, Metsän Kuningas, koska karhua ei tohdittu uhmata ja ärsyttää turhaan sanomalla sen oikea nimi ääneen.
Seksuaalisuudesta puhuttaessa näitä kiertoilmaisuja ja sievisteleviä ilmaisuja vasta onkin tarvittu. Jotkut niistä ovat todella värikkäitä, jopa hupsulta kuulostavia. Riippuu puhujan omista, usein jo lapsena omaksutuista käsityksistä, sisältökoodeista, mitä sanoja itsekukin pitää sopivina, mitä hävettävinä tai suorastaan loukkaavina, mitä hellivinä tai kiihottavina.Vuosien mittaan sopivuussäännöt myös vähitellen muuttuvat.Mikä ennen on yleisesti koettu vältettäväksi, saattaakin vuosikymmenten kuluttua olla menettänyt tehonsa ja muuttunut arkipäiväiseksi. Joskus myös tämmöisten seksuaalisväritteisten sanojen välttely normaalissa puheessa vie vaikeisiin tai hupsuihin tilanteisiin. Muistan, että jossain vaiheessa huomasin olevan vaikeaa käyttää koululuokassa ihan normaalia sanontaa panna jokin tavara tai asia kohdalleen jne, koska osa oppilaista sai aivan hepulin kuullessaaan sanan panna. Heille oli hiljattain selvinnyt sanan käyttö seksiaktista puhuttaessa. "Kamalaa, opettaja sanoi sen hirveän sanan, eikö hän tiedä mitä se tarkoittaa". Vaikealta, turhalta ja tekosiveältä minusta kuitenkin olisi tuntunut laittaa, pistää tai vielä mahdottomampi asettaa , sanonnoissa joissa ikiajat oli totuttu "panemaan". Saivat luvan tottua kuulemaan panemista. Ehkä se vähitellen normalisoitui hihittäjienkin korvissa ja menetti ylimääräisen värityksensä.
Oma lukunsa tabujen joukossa ovat uskonnolliset termit ja jumalan nimen käyttö erilaisissa ilmenemismuodoissaan. Osa ihmisistä käyttää jumalaan liittyviä sanoja ja sanontoja manailu-ja kirosanoina, toisille samat sanat merkitsevät pyhää, joten niitä ei pitäisi käyttää väärässä ja loukkaavassa merkityksessä. Niistä muunnellut, sievistellyt muodot kuulostavat monista vähemmän sopimattomilta ja siis mahdollisilta. Moni ei edes miellä sanan helkutti tarkoittavan samaa kuin helvetti tai ajattele hetkeäkään kiesus , jessus, ristus, sus siunatkoon, jumalauta kristillistä alkuperää. Monille suomalaisille paras tapa selvitä kiperästä paikasta, onnettomasta vastoinkäymisestä tai kivuliaasta hetkestä on päräyttää sydämensä pohjasta ja monella tärisevällä tehostettu perrrkele. Toimii usein, eikä parane sievistelemällä.
Papa, joillekin pyhä ,
toisille tavallinen vanha mies oudossa virassa
Niin vaan kävi, kuten muutamat tuttavani olivat hyvin arvanneet etukäteen minulle käyvän:lapsenlapseni Irina on hurmannut minut täysin. Eikä kai siinä mitään ihmettelemistä ole. Käyttäytymiseni on evoluution tuloksena naiselle syntyneitten geenien määräämää. Olen lukenut, että ihmislajin hyvä selviytyminen esihistoriallisina aikoina on paljolti johtunut siitä, että hedelmällisen ikänsä ohittaneet naiset, isoäidit ovat hoitaneet perheen isompia lapsia ja näin synnytysikäisten naisten voimat riittivät paremmin imetykseen ja muuhun vastasyntyneitten hoitoon. Isoäidit hoitivat lapsenlapsia ja oppivat tuntemaan siitä suurta mielihyvää ja samalla heidän oma terveytensä kohentui.
Jos oma lapsi on äidille maailman ihanin, lapsenlapsi on mummoikäiselle vieläkin ihanampi, koska hänestä saa nauttia vailla raskaita yövalvomisia ja ilman huolta kasvukäyristä. Ei rasittavaa huolenpitoa, hoivaa ja aherrusta ympäri kellon ja päivästä toiseen. Vain pelkkää hymyä ja leperrystä, kuin kuorisi kermat maidon päältä. Haluaisin toki minäkin olla hyödyksi, mutta se ei niin vain onnistu minulta etämummolta. Sitäpaitsi luulen, että olen hiukan liian vanha ja kroonisesti sairas ollakseni luotettava hoitamaan näin pikkuista, vaikka asuisin lähempänäkin.
Näen Irinaa vain ehkä kerran kuukaudessa, kahdessa. Muina päivinä joudun turvautumaan nykymummojen keinoon, tietokoneelleni tallennettuihin satoihin kuviin ja videopätkiin. Kun illalla ennen nukkumaanmenoa avaan Irina-pankkini, siellä tyttöni seisoo topakkana ikkunan vieressä ja vilkuttaa minulle.Tai istua nököttää lelulaatikkonsa vieressä naamallaan salaviisas hymy, joka sanoo: katoppas minua mummu, osaan jo näin hyvin istua leikkimässä. Kaikki ikävät ajatukset omien tai vanhenevien sukulaisteni terveysongelmista unohtuvat, kun katson videolla Irinaa isänsä sylissä tyytyväisenä heijaamassa lorun kyydissä: maantie, maantie, ylämäki, ylämäki, alamäki, alamäki, mutka ja mutka........
Kuinkahan monta miljardia vauvakuvaa tuolla nettiavaruudessa mahtaakaan tälläkin hetkellä pörrätä ja liidellä mummojen ja vaarien iloksi. Kun oma poikani oli vauvaikäinen, en edes omistanut kameraa, eikä kai minulla olisi ollut paljon ylimääräistä aikaakaan häntä kuvata. Onneksi on olemassa muutamia hienoja tuokiokuvia noilta vuosilta. Niistä voin palauttaa mieleeni sen mainion pörröpäisen pojan, josta vuosien mittaan kasvoi iso paljaspäiseksi ajeltu nallekarhumainen Irinan isä. Ainoatakaan videopätkää en sensijaan omista. Jossain laatikoitten kätkössä lienee sentään tallessa kasettinauha, jolla hän kertoo elämästään päiväkodissa, mitä siellä puuhataan, kuinka hän vetää pulkassa söpöä pullukkaa "Maliannea". Marianne on hänestä ihana, koska hänellä on aina päällään mekko ja hänellä on pitkät mustat"silmäviikset". Mistä lie omaksunut silloiset naiskauneusihanteensa, ihmettelen. Hän myös kertoi huvittuneen tuntuisena kuin hyvänkin salaisuuden paljastaen, ettei koskaan nuku päiväkodissa. Hän pitää vain silmiään kiinni! Tätien mukaan hän oli yksi parhaita nukkujia.
Pieni kullanmuruni Irina viettää pian ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Kaikki lähisukulaiset, Ulla-mummi ja vaari, tädit ja serkut sekä minä Turun mummu ainakin olemme kutsuvieraita. Varmaan myös kummit. Nimiäisjuhlasta ei minusta ole kulunut kuin yksi hujaus.Vuosi lapsen kasvattaa, mutta vanhalle sama vuosi on kovin lyhykäinen kokemus. Irina on oppinut mielettömän määrän uutta.Hän on jo kaikkea muuta kuin uinuva vauva. Hän on oma persoonansa, jonka ajatuksia olisi hauska päästä jakamaan.Välillä hän näyttää niin viisaita puntaroivalta, seuraavassa hetkessä hauskoja kujeita suunnittelevalta vekkulilta. Kuinka paljon hän ymmärtää sanoista, joita hänelle höpötän ja lepertelen?
Eilen katsoin televisiosta tiedeohjelman, jossa aiheena oli ihmisen luonne ja temperamentti. Onko pessimistisesti asioihin suhtautuvan mahdollista muuttaa itseään optimistisemmaksi?Voiko omaa elämänlaatuaan parantaa, voiko oppia tuntemaan olonsa vähemmän huolestuneeksi ja jopa parantaa nukkumistaan? Uudet tutkimustulokset tarjosivat muutamia yllättävän helpon tuntuisia keinoja parantaa mielialaansa ja kohentaa unensa laatua. Eräs keino oli oikeastaan juuri sama, jota olen käyttänyt monen kuukauden ajan. Positiivisten kasvojen poimiminen vauhdilla suuresta kasvokuvagalleriasta yhä uudelleen ja uudelleen.
Nyt pitää vain tietoisesti tehostaa omaa kotiterapiaani. Katson Irinan ihanasti hampaattomalla suulla leveästi hymyileviä kasvoja, heleätä ihoa ja pulleita sormia yhä uudelleen ja uudelleen ja näin häädän pois kaikki synkät ajatukset ja pelot ja huolet. Seitsemän viikon tiukka harjoittelu riitti selvästi muuttamaan pessimistisen testilääkärin takaisin optimistiseksi, kuten hän arveli olleensa pikkupoikana. Irina saa luvan olla minun terapeuttini, jota käyn tapaamassa joka ainoa ilta intensiivisesti ennen nukkumaan menoa. Kesään mennessä olen iloinen ja reipas mummu, jonka yöunet ovat virkistäviä ja ilman uhkaavia painajaisia.
Puolipäivän mentyä ohi, yllätyn usein näläntunteesta, joka iskee aivan äkkiarvaamatta.Mikä tämmöinen tunne on, eihän nyt vielä voi olla nälkä, kun aamiaisesta ei ole kauankaan ? Mutta vaikka vähäksi aikaa tunteen voi huijata unohtumaan, se palaa uudelleen ja nyt entistä vaativammin merkein. On siis pakko alkaa miettiä: "mitä tänään syötäisiin". Kysymys on tuttuakin tutumpi tietyn tv-ohjelman nimestä, mutta vaikka kuinka mietin kysymystä, Aki Wahlman ei vaan ilmesty kyökkiini hymyilemään, pilkkomaan sipulia ja kädenkäänteessä ratkaisemaan ongelmaani.
Jääkaapin avaaminen ei liioin tuo ratkaisua yhtään lähemmäs. Siellä on muutamia sillipurkkeja, majoneesia, juustoja, yli-ikäistä hapankaalia ja turkkilaista jogurttia, pussillinen porkkanoita , pala selleriä sekä tilkka maitoa ja piimää sekä levitettä leivälle.
Päässäni ei herää ideaa mistään herkullisesta reseptistä, joka syntyisi noista aineista. Tietysti niillä pysyisi hengissä, jos olisi pakko vain selviytyä. Mutta ei tunnu houkuttelevalta.Vilkaisu kuivamuonakaappiin tuottaa paremman tuloksen: Jalostajan hernekeittopurkki, takuuvarmaa nälän poistaja. Eläköön, olen pelastettu, siitä riittää koko päiväksi.
Kätevästi avautuva tölkki.Tyhjennys kattilaan, puoli purkkia vettä, hidas kuumennus, hämmentely tasaiseksi ja se on siinä.Kun vielä mukaan löytyy töräys hyvää sinappia ja ruisleipää, juustoviipale ja lasillinen piimää, niin eikö jo ole aivan toisenlainen tunne.
Kylläisenä päädyn muistelemaan lapsuuden ruokatapoja kotona ja kouluvuosina. Ruoka merkitsee nykysuomalaisille aivan erilaisia asioita kuin 1950-60 luvuilla.Esimerkiksi sana keitto merkitsi silloin vain äidin keittämiä hernesoppaa, lihasoppaa, makkarasoppaa tai kaalisoppaa. Kesäkeittoonkin tutustuin ensimmäisiä kertoja vasta koulussa ja muistan sen olleen aluksi vain nipin napin syötävää. Luultavasti meillä ei ollut sitä kotona tarjottu isäni sitä kohtaan tunteman vastenmielisyyden johdosta.Samasta syystä ei myöskään kalakeitto ollut meillä kovinkaan usein tarjottua ruokaa,kun kaupoissa ei vielä ollut pakasteseitä, lohesta nyt puhumattakaan. Kalansyönti rajoittui paljolti silakkaan eri muodoissaan, joskus silliin ja keväisin katiskasta saataviin piikkisiin ja mudan makuisiin lahnoihin. Äiti olisi pitänyt enemmän kalasta, mutta isän maku taisi kuitenkin enemmän säädellä ruokavaliota, vaikkei hän varmaan ajatellut olevansa "tyranni".Isän vastenmielisyys esimerkiksi sieniin vaikutti siihen, ettei niitäkään meillä juuri kerätty ja syöty.
Ensimmäinen työvuoteni Karjalassa merkitsi paitsi kouluruualla myös omien keitosten varassa selviytymistä.Kouluateriat olivat kaiken arvostelun alapuolella. Ikinä ennen enkä ikinä myöhemmin ole joutunut syömään niin heikkolaatuista koululounasta. Joinakin päivinä söimme perunoita kaamean, jauhoista ja pahanmakuisesta rasvasta käristetyn mössökastikkeen kanssa. Ei lihaa, ei vihanneksia, ei marjoja, leipää tai maitoa. Onneksi lapsilla oli eväät kotoa. Yhtään paremmin ei nälkään tehonnut maidossa keitetyt, harvassa uiskentelevat kaalinlehdet. Ruokalaji oli minulle ennestään tuntematon, nimeltään maitokaali. Vain koska olin opettaja ja aikuinen, sain sen nieleskeltyä!
Nykyään keitot ovat suorastaan lempiruokiani. Muutkin kuin klassikko Jalostajan hernekeittopurkki. Rakastan keittoja, niin kokkina kuin syöjän ominaisuudessa. Kanakeittoa, johon voi mukaan laittaa vaikka mitä. Porkkanakeittoa hiukan itämaisin maustein. Maa-artisokkakeittoa, herrain herkkua. Sienikeittoa tateista ja pekonista tai kanttarelleista tai suolasienistä. Kalaseljankkaa ja bortshkeittoa, tomaattikeittoa, kukkakaalikeittoa, mustajuurikeittoa ja linssikeittoa. Luetteloa voisin jatkaa varmaan toisen mokoman. Rakastan keittoja, joissa on kirkas, maistuva liemi, mutta myös sauvasekoittimella, juustolla tai kermalla samettiseksi loihdittuja keittoja.
Jos Parikkalan koulukeittola olikin surkea, on sieltä kuitenkin mieleen jäänyt ihana keittomuisto: "tappaiskeitti", jota sain nauttia useammankin oppilaani kodissa syksyllä, kun sika oli tapettu . Keitto oli todella hyvää ja maukasta, siitäkin huolimatta, että minulle kerrottiin sen sisältävän ruhonosia, joihin en ollut tottunut kotiseudullani. Toisenlaiseen perinnelihasoppaan sain sitten tutustua kesäisillä Lapinmatkoillamme, kun tarjottiin poron kuivalihakeittoa. Myös se osoittautui herkulliseksi, kuten myös pitkään lampaanlihasta ja kaalista haudutettu keitto, johon jouduin perehtymään molempien miesystävieni toivomuksesta. Mitäpä sitä ei haluaisi rakastuneena oppia tekemään, jos ei toiselle hänen haluamaansa herkkuruokaa. Taisin lopulta oppiakin, jos en ehkä ihan äidin keitosten veroista niin hyvää kuitenkin.
Ja lopuksi suu makeaksi mustikkasopasta, vai otettaisiinko ehkä sittenkin raparperisoppaa ja vaniljajäätelöä. Vain rusinasoppa taitaa olla minulta jäänyt unholaan. Lapsena sekin hoiti makeannälkää.
"Pistäppä soppaan pippurii, ettei se soppa happane " hullutteli isä ja pärisytti kaikkia p-kirjaimia kuin olisi ääntä päästellyt peräpäästään. Äiti siitä torumaan: "ollaas nyt ihmisiksi ruokapöydässä".
Kun viimeksi kävin Punaisen Ristin ylläpitämällä todella hienosti hoidetulla Konttitorilla, minulla oli kassillinen tavaraa viemisinä ja kolme kirjaa kotiinpäin tuomisina. Yksi niistä oli todennäköisesti ajateltu sopivaksi lahjakirjaksi esimerkiksi äitienpäivänä tai muina merkkipäivinä. Se oli vuonna 1983 julkaistu koostekirja suomalaisten taiteilijoitten äitikuvia ja kirjailijoitten kirjoista otteita, joissa kuvasivat omia kokemuksiaan vanhemmistaan tai lapsuudestaan.Koska kirja on jo vanhentunut, useimmat tekstit kertovat paljon vanhemmista ajoista kuin omat lapsuusmuistoni. Silti löysin niistä tuttua ja kiinnostavaa kuvausta menneestä perhe-elämästä, tavoista ja ihmisistä. Nautin lähes kaikista kirjan katkelmista.
Ennestään minulla ei ollut kovinkaan selvää käsitystä sellaisesta aikanaan arvostetusta kirjailijasta kuin Arvid Järnefelt. Tiesin vain, että Järnefeltit ovat tunnettu ja monipuolisesti lahjakas kulttuurisuku suomalaisessa 1900-luvun alkuvuosikymmenten historiassa. Kirjassa on kaksi osaa Arvidin kirjasta Vanhempieni romaani (1928-1930). Ensimmäinen osa on otsikoitu Elisabet ja hänen kaksi poikaansa, ja katkelma on ilmeisesti aivan kirjan alusta.
"Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista, jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten hoitaessa hellin käsin tuota, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin ,vieraaseen, ankaraan tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä."
Mikä aloitus, yksi pitkä virke, vanhanaikainen, muttei pitkästyttävä, eikä tylsä! Kodin henki ja äidin luonne avautuu jo siinä. Sitten hän jatkaa mielestäni ihmeen elävästi ja psykologisen oivaltavasti kertoen esikoispojan vaikean synnytyksen, näiden hyväsydämisten neitien avuttoman myötäelämisen, hätäännyksen ja järjettömän pelon tunnelmat. Kun lapsi kuitenkin lääkärin avustuksella oli saatu maailmaan ja äitikin jäänyt henkiin, ei rakkauden määrällä ollut mittaa. Kuvaus on mielestäni hämmästyttävän hyvin äitiyden ihmeen ja kaikkkivoittavan kiintymyksen tunteen syntymisen oivaltava, varsinkin kun kysymyksessä on mieskirjailija.
Arvid syntyi vanhempiensa toisena lapsena ja nyt synnytys oli yllättävän helppo.
"Elisabet, ottaessaan uuden, vaivattomasti syntyneen tulokkaan rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiin ja sanoi: Odota Kultaseni, tämä on kyllä pian tehty".
Oli siis selvää, että äiti rakasti yli kaiken esikoistaan.Toinen poika ei tuntunut samalla lailla vaivalla saadulta lahjalta. Mutta Kohtalopa puuttui asiaan Arvidin eduksi! Vuoden iässä hän sairastui ankaraan kuumeeseen ja tukehtumistautiin. Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Lääkäri ei antanut suuria toiveita pojan henkiinjäämisestä. Pitkän, uuvuttavan ja toivottomalta tuntuneen kamppailun jälkeen tapahtui käänne ja Arvid jäi kuin jäikin eloon.
"Kärsimysten ja tuskanpäivien jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa vähintäkään erotusta huomannut".
Toinen luku romaanista kertoo ihastuttavan muiston hiihtoretkestä Viipurissa. Kuvaus on niin eloisa ja maalaileva, että melkein luulen olevani mukana kokijana. Pojat saivat lähteä taapertamaan ulos lumiseen, valossa kylpevään luontoon mamman käsistä pidellen ylös korkealle lumipeitteiselle mäelle katsomaan, kuinka pappa hiihtää.
"Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen, päässä sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset.Hirmuinen on hänen vauhtinsa mäen alla ja hän vain seisoo suksillaan".
Mamma oli ihastuksissaan ja kummasteli kuinka pappa uskalsi seistä suksillaan, kun olisi voinut istua! Pitkälle yltänyt liuku vei papan kauas ja kun hänen paluunsa takaisin ylös mäelle kesti, ehti mamma kaivaa poikien kanssa lumeen pesiä. Sitten mamma meni puun taakse ja hyökkäsi poikien pesään . Oli hirmuisen hauskaa, kun mamma mörähteli karhuna.
Vihdoin pappa palasi ja innostuneena alkoi pakottaa myös mammaa tiukassa puoliturkissaan ja turkislakissaan nousemaan samoille suksille hänen taakseen. Mamma pitäisi kiinni palttoon selkävyöstä ja niin he laskisivat yhdessä.
"Ni za shto!Ni za shto!" huusi mamma kauhistuneena ja torjui käsillään. Mutta vastustelu ei auttanut, pappa pysyi tiukassa vaatimuksessaan.
"No, pitelehän lujasti ja ala astua mukana,yks kaks, yks kaks".
Pitkän pitkä liuku, vanhemmat näyttivät koko ajan pienenevän. Yhtäkkiä mamma kallistuu taaksepäin ja vetää papankin mukanaan. Sinne pyllähtävät hankeen molemmat,voi sitä riemun kiljuntaa.
Helppo kuvitella näkymä ja helppo eläytyä poikien ihmettelyyn ja iloon vanhempiaan katsoessaan. Kaatuminen huipentui mamman ja papan tekotappeluun ja painiin lumessa.Sellaisesta pojilla ei ollut ennestään käsitystä.Tapahtuma on Arvidin kirkkain ja merkittävin lapsuusmuisto, josta hän sanoo :
"Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään".
Naulankantaan. Luulen, että vanhempien keskinäinen vallaton leikkiminen tosiaan oli harvinaista tuohon aikaan, mutta saattaa jäädä liian vähäiseksi monilta kiireisiltä ja stressaantuneilta vanhemmilta nykyäänkin.
Arvidin katkelmien lukeminen herätti minussa halun tietää enemmän hänestä, elämästään, aatteistaan ja koko Järnefeltin kulttuurisuvusta. Onneksi apu on nykyään niin helposti saatavilla:internet. Kävi niin, että uppouduin tuntikausiksi kiintoisille poluille lukemaan hyvin erikoisista , lahjakkaista perheenjäsenistä. Heistä yksi kiinnostavimpia on aikansa kauneimpiin neitosiin kuulunut pikkusisko Aino, Sibeliuksen vaimona tunnettu. Hän taas johdatti uusiin kohtaloihin, joten lopulta oli ihan pakotettava itseni lopettamaan ja palaamaan takaisin nykyhetkeen ja omaan elämääni.
