Omia ja lainattuja ajatuksia

"Yksin oot sinä ihminen,
kaiken keskellä yksin,
yksin sa syntynyt oot,
yksin sa lähtevä oot...
................................
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.

Koskenniemen runo, jonka useimmat suomalaiset ovat kuulleet, jopa lähes oppineet ulkomuistiinsa. Runo, jonka minäkin melkein pystyn  korvissani kuulemaan synkeä-äänisen lausujan äänellä.  Tämä runo muutaman muun saman ajan suosikin ( Kaarisilta, Tuonen lehto) ohella ehkä kertoo suomalaisen ihmisen olemuksesta. Erilaisuudesta, sivullisuudesta, elämän vaikeudesta, yksinäisyyden tunteesta.
Moni on menettänyt uskon rakkauteen, perheeseen, lapsiinsa, ystäviinsä. yhteiskuntaan, jopa koko ihmisyyteen. 

Tämä minusta "kamala" runo alkoi tahtomattani kumista ajatuksissani muutamien viimeaikaisten kokemusten ja keskustelujen johdatellessa alitajuntaani tämän tapaisiin tunnelmiin.. Ei niin, että erityisemmin juuri nyt olisin kokenut olevani yksin tai peräti kaipaavani päästä kaarisillalta viimeiseen rauhan lehtoon. Toki ruumis on painava ja raihnaan oloinen koko talven kestäneen paikoillaan pysymisen ja perussairauksieni lannistama. Mutta mieleni koen virkeäksi ja tuotteliaaksi. Mutta parin viime päivän uutislähetykset, sanomalehtien lukeminen ja muutamat  keskustelut lähipiirin kesken yrittävät tehokkaasti laskea lähestyvän kevään ja lastenlasten tapaamisen virittämää iloista ja  optimistista oloa.

Hammaslääkärin odotusaulassa vieressäni istuneen vanhan naisen heittämä kysymys olenko yksinäinen, pysäytti, jäi vaivaamaan ja pakotti ajattelemaan hiukan syvemmin. Olenko minä paitsi yksi Suomen valtavasta yksin asuvien ihmisten joukosta myös ihminen, joka (ehkä itseltäni salaa )myös kärsii yksinäisyydestä? Ja vaikka en pidä itseäni yksinäisenä, ajattelevatko ihmiset ympärilläni minun todennäköisesti potevan yksinäisyyttä?

Aloin tarkkailla onko minulla tapana antaa ajatusteni ja tuntemusteni asettua ikäänkuin miinuksen puolelle? Olenko mahdollisesti toisten silmin nähtynä negatiivinen,  pelokas, kadehtiva, turhista mariseva, vähästä ahdistunut ?Horjuuko uskoni lasteni tulevaisuuteen ja kaiken hyvän menestymiseen tässä maailmassa?   

Olen muutaman vuoden ajan kirjoitellut pientä muistelmakirjaa oman elämäni, mutta myös perheeni ja sukuni, sekä koko ympäristöni vaiheita ja kokemuksia parhaani mukaan kuvaillen. Motiivini on tarjota kuin avointa ikkunaa omaan ja perheeni vaiheisiin lapsenlapsilleni aikuisina nähdä ja yrittää hahmottaa omaakin minihistoriaansa.Kun en enää ole vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin miten ja millä lailla heitä ympäröivä reaalimaailma on muuttunut minun, heidän mummunsa ja parin kolmen edellisen sukupolven ajoista.Muutoshyppäys on ollut valtavan suuri. Aikuisena semmoinen alkaa usein kiinnostaa, ehkä heitäkin.

Kirjoittaessani olen itse alkanut ymmärtää paremmin, että vaikka olen varttunut hyvin köyhän perheen lapsena, olen silti saanut elää ajassa, jossa elämänolot sekä yleisesti että itseni kannalta ovat koko ajan  parantuneet. Omiin vanhempiini ja  isovanhempiini nähden olen saanut kasvaa ja vanheta paljon helpompana aikana. Maailmassa on  menty hyvään suuntaan. Nykyajan kauheuksista, katastrofeista, sodista ja tuhoista kuuleminen päivittäin tuppaa hämärtämään  tämän tosiasian ymmärtämistä.

Oli hyvä lukea tämän päivän lehdestä  toimittaja Heikki Aittokosken sivun mittainen artikkeli, joka pohti elämänlaatua. Aittokosken jutun otsikko:Jos saisit valita, minä vuonna syntyisit? (yhdessä vaikuttavan kuvan kanssa: lähes syntymävalmis sikiö kohdussaan sekä  kappale kaunista palloamme) nappasivat huomioni.  Kuvatekstin alla oli väite, että jos ihminen voisi valita syntymäajankohtansa, todennäköisyys elää terve ja pitkä elämä olisi nyt suurempi kuin millään aiemmalla sukupolvella on ollut.

Aittokosken artikkeli käsittelee Steven Pinkerin paksua uutuusteosta :Valistus nyt. Järjen, tieteen, humanismin ja edistyksen puolustuspuhe. Luettuani Aittokosken tämän kirjan hänessä herättämät ajatukset ja tunnelmat haluan uskoa samaan kuin hänkin. Sen, että ne , jotka kylvävät pelkoa kauheilla ennustuksilla saattavatkin olla VÄÄRÄSSÄ: Pinker peräänkuuluttaa järkiperäistä suhtautumista teknologiaan ja tieteeseen. Ne ovat tähän asti KOHENTANEET elämänlaatua ja avartaneet maailmankuvaa. Eikö olisi siis LUULTAVAA, että suotuisa kehitys jatkuisi? Koko artikkelin luettuani  haluan ajatella, että ne ovat väärässä, jotka sanovat yhteiskunnan saavuttaneen jo käännekohdan ja että olemme jo nähneet parhaat päivämme. Niin on todellakin sanottu AINA ja aina ennenkin on oltu väärässä. Koska näen itse kuinka maailma on kehittynyt huimasti paremmaksi sitten isovanhempieni ajan, miksi se ei edelleen jatkaisi suotuisaa kehitystään. 

Samanlaiseen positiiviseen ajatukseen päädyin myös, kun kahlasin pitkän ajan jälkeen Kaari Utrion 1984 julkaisemaa paksua naisen, lapsen ja perheen historiaa käsittelevää kirjaa Eevan tyttäret. Maailma on muuttunut ja  muuttuu koko ajan.  Ihmiset ja arvot ovat todellakin muuttuneet ammoisista ajoista nykypäivään .Muutos on ollut hidas , mutta silti koko ajan naisten, lasten ja perheitten asema yhteiskunnissa on muuttunut inhimillisemmäksi, elämänlaatua helpottavammaksi.  Minun osani naisena on ollut helpompi kuin äitini tai mummuni . Puhumattakaan vuosituhanten ja - satojen takaisesta naisten ja lasten elämästä.


Tämänpäivän vauvat eivät saaneet itse valita halusivatko he syntyä tähän aikaan ja näille vanhemmille ja tälle, juuri nyt monissa suurissa ongelmissaan kamppailevalle Tellukselle. Haluan uskoa,  että ihmiskunta osaa ratkoa tämän ajan ongelmansa kuten on selvittänyt rutot ja katastrofit, sekä ihmislajin suuruudenhullut typeryydet ennenkin. Jääkööt oman aikansa pessimistiseen kulttuuriin kaikumaan Koskenniemen sanat

Mukavia ihmisiä Turussa

Olen nyt asunut Turussa ensin kaksi opiskeluvuotta ja sitten vajaan kymmenen eri suunnilla Suomessa vierähtäneen vuoden jälkeen muutin taasTurkuun syksyllä 1972. Voinko siis laskea itseni  turkulaiseksi, vaikken olekaan tullut tänne Heidekenilta ?(Oli aika, jolloin turkulaiset kuulemma kirjoittivat viralliseen kyselyyn syntymäpäikasta:Heideken, eikä Turku! H= vanha synnytyslaitos Turussa, H ei ole olemassa enää)

Olen elänyt tästä pitkänpuoleisesta elämästäni yli kaksikolmasosaa Turussa.Voin kai siis ajatella olevani turkulainen. Aina en kumminkaan koe olevani oikeanlainen, aito ja edustava turkulainen. En puhu helposti tunnistettavaa turun murretta. En lue Turun Sanomia. En kannata "tepsiä", en kuuntele Mattia ja Teppoa, en mieluusti edes Matti Salmista. En äänestä Ilkka Kanervaa enkä Petteri Orpoa. En osta torikauppiaalta sipulaa, vaikka syön paljon sipulia. Ja mikä omituisinta, puhun paljon ja oikein mieluusti kaikenlaisten vieraittenkin ihmisten kanssa:kaupoissa, bussissa, hammaslääkärin vastaanotolla,Yliopistonkadun penkillä, kirpputorilla. Ei perinteinen  turkulainen niin tee. Ei puhu, eikä kutsu vieraita kotiinsa, ennenkuin on tuntenut heidät noin 50 vuotta!Tai ei ainakaan perinteisesti ole niin tehnyt. Mutta tavat kai ovat muuttumassa tässäkin. 

Pari päivää sitten minulla oli sovittu aika hammaslääkärille kaupungin keskustaan. Lähdin hyvissä ajoin reissuun bussilla 18. Olin valinnut kaapista ylleni räikeän syklaaaminpunaisen kevättakin, josta  tykkään. Se on väljä, kevyt ja väri on herkullinen. Kun löysin sen divarista pari vuotta sitten, se oli ihmeen halpa. Se on palvellut minua jo koko 5 euron hintansa edestä. Sen huima väri saa minut iloiseksi, mutta on se kirvoittanut  kiitosta näiltä jäyhilta turkulaisilta kanssaihmisiltäkin, ihan tuntemattomiltakin. Niin on käynyt muutaman kerran ja aika yllättävissä tilanteissa. Kerran torin laidalla rahaa aneleva Romanian kerjäläinen hämmästytti. Minulla oli se tavanomainen harkittu kiire sivuuttaa hänen  pyyntöön ojennettu kätensä. Hymyilin sentäänkun, puistin päätäni ja olin jo sivuuttamassa hänet. Yllättäen hän hymyili minulle takaisin, sipaisi takkini hihaa ja sanoi:beautiful. Niinkuin nainen toiselle naiselle. Sävyssä ja hänen katseessaan ei ollut vähääkään  oman edun tavoittelun sävyä. Eikä myöskään sitä katkeraa ilmettä,  jonka tämmöinen sivuutus useimmiten tuo pyytäjän naamalle. Kai se oli minun takkini heleän värin sytyttämä ilon pilkahdus kaikkien mustien ohikulkijain joukossa.

Tapahtuma palautui eilen mieleeni. Olin noussut pysäkiltäni bussiin ja istuin jo omissa ajatuksissani kun bussiin nousi pari pysäkkiä myöhemmin lisää väkeä. Eräs rouva oli aikeissa istua yhtä penkkiparia edemmäs käytävän toiselle puolelle, kun hän kääntyi katsomaan suoraan minua, hymyili kivasti ja nyökkäsi ennen istahtamistaan. Hämmennyin, kun näytti, että hän jotenkin tervehti,  mutten yhtään tunnistanut häntä. Sitten hän uudelleen kääntyi taaksepäin minua kohti ja viittilöi. Näytin varmaan tyhmältä. Sitten tajusin, että hän osoitti omaa takkiaan ja minun takkiani. Toden totta. olimme lähes identtisiä asuiltamme ja tyyliltämme, oikeita huutomerkkejä, huiveja ja  huulipunaa myödenkaikkien harmaitten ja mustien mummojen ja pappojen joukossa. Siitäkö alkoi välillämme myös sanallinen ilottelu, jota pidimme häpeilemättä yllä koko matkan kaupungille asti. Tässä oli ihminen, joka pursui hyvää tuulta, itseluottamusta, välittömyyttä. Rouva oli ilon aihe sekä silmille että korville. Hän sai myös minut mukaan samanlaiseen avomieliseen, hyväntuuliseen seurusteluun.Tunsimme tavanneemme hengenheimolaisen.

Jos matka olisi ollut muutaman kilometrin pidempi, olisimme varmaan ehtineet jakamaan synnytyskokemuksiamme ja kehumaan ihania lapsenlapsiamme.Yhtäkkiä hän huomasi, että hänen piti hypätä kyydistä jo pysäkkiä ennen toria Aurakadulla. Ohittaessaan minut hän rutisti minulle lämpimän halauksen.  Aistin bussiin jääneen hiljaisuuden. Lähellä istuvien naamoista näin, että olivat kuunnelleet korvat hörössä meidän juttujamme. ja todennäköisesti olleet yhtaikaa uteliaan kiinnostuneita että paheksuvia. En yhtään välittänyt, oloni oli höyhenenkevyt.

Hammaslääkärin odotustilassa istui ennestään kaksi naista, noin ikäiseni ja toinen vielä kokolailla vanhempi rouva. He olivat hipi hiljaa. Minäkin istuin joukkoon hiljaa odottelemaan. Oltiin taas tavallisia "mykkiä" turkulaisia vanhoja ihmisiä. Täysin hiljaista, ei sanaakaan. Ohi kulki pari hammashoitajaa, jotka vain nyökkäsivät kevyesti. Hiljaisuus jatkui. Sitten nuorempi rouvista kutsuttiin sisään. Yhtäkkiä toisella puolellani istuva iäkkäämpi rouva katsoi minuun päin ja yllättättäen rikkoi täyshiljaisuuden sanomalla: "oletteks te usein yksinäinen? Meinaan , mult kysytään usein, olenks mää yksinäinen ja mää sanon ain , et em mää ol yksinäinen, vaikka mää olenkin  leski". 
Yllättävä ja suora kysymys. Ei muuta kuin suora vastaus: en kyl määkän ol juur yksinäinen vaikka olenkin enimmät päivät ihan yksin.
Sitten me juteltiin päiviemme kulusta ja oltiin molemmat iloisia, ettei me olla yksinäisiä. Vaikka ollaan yksinäisiä! Jäin pohtimaan asiaa, kun hänet kutsuttiin sisään. Miksi hän alkoi yllättäen puhua minulle? 

Erikoinen päivä. Erikoisia ihmisiä. Ehkä minun on syytä lakata ajattelemasta ihmisiä jotenkin turkulaisina tai karjalaisina tai romanialaisina kerjäläisinä tai minkään muunkaan ryhmän leimalla varustettuina. En oikein osaa ryhmittää itseäni mihinkään selvään kuplaan kuuluvaksi. Miksi pitäisi siis  pakottaa muitakaan saamaan etiketti kylkeensä? 
Mukavia ihmisiä on nykyään  paljon täällä tylsäksi haukutussa Suomen Turussa.