Ainakin entisaikaan liikkeitten oli vuodenvaihteessa pakko suorittaa varastojensa täydellinen inventaario. Kenties niin tehdään vieläkin. En vain tiedä, koska tuttavapiiriini ei nykyään kuulu oikeastaan yhtään liike-elämässä toimivaa.
Monet kokevat myös yksityisessä elämässään tarvetta eräänlaiseen inventaarioon näin vuoden vaihteessa.Semmoisesta tarpeesta syntyvät päätökset terveellisempien elämäntapojen tehostamisesta tulevana vuonna, päätökset "tipattomasta tammikuusta" tai kuntoilun aloittamisesta tai ruokailutapojen vaihtamisesta johonkin terveysdieettiin.
Omakohtaisena toistuneena epäonnistumisen kokemuksena olen menettänyt uskoni omiin muuttumisen mahdollisuuksiini. En omista tarpeellista itsekuria paria päivää pidemmäksi venyvälle muutokselle. Silti olen taas aloittamassa yhdenlaista muutosprosessia. Ajatus muutokseen lähti liikkeelle itseni ulkopuolelta. Mieluisat jouluvieraani nukkuivat isommassa makuuhuoneessani, kuten aina ennenkin.Toivoin tietysti, että heillä olisi siellä tilaisuus nauttia oikein hyvistä, pitkistä ja rauhallisista yöunista. Toisin kävi. Aamulla tapasin koko porukan väsyneinä valittamassa huonosti nukutun yön jälkeen: kaikilla oli ollut tukkoinen nenä ja pienin oli herännyt ja herättänyt myös vanhempansa toistuvasti ilkeästi krohisevaan hengitykseen ja sitä seuranneeseen itkuun. Kyseessä ei kumminkaan ollut alkava flunssa.
Syntipukiksi arveltiin koko leveän seinän kokoista kirjahyllyäni.Se on täpötäyteen lastattu vuosikymmenten mittaan hankittuja kirjoja, sisustuslehtipinoja sekä satamäärin cd-levyjä. Katonrajassa olevalla ylähyllyllä komeilee useita turhia, mutta voi, niin "kallisarvoisia " suurikokoisia vanhoja lasipurkkeja.Tämmöisellä rakennelmalla ei tietenkään pitäisi olla mitään syytä olla makuuhuoneessa. Kun asiaa ajattelee realistisesti, ilman turhia tunnelatauksia, ymmärtää, että se on vaarallinen pölynkerääjä, koska se on täysin mahdoton siivota. Se on seissyt paikoillaaan nyt viitisen vuotta lähes liikkumattomana keräten päivä päivältä päälleen yhä paksumpia kerrostumia huomaatonta pölyä, joka paljastui kamaluudessaan vasta aiheuttamistaan nenän tukkeutumisista ja astmaoireista.
Koska rakastan lapsiani on heidän hyvinvointinsa nyt paljon tärkeämpää kuin suuri "kirjastoni". Mutta kun nyt puran tuota pölyhirviötä hylly kerrallaan ja jokaista opusta käsitellessäni näen sen yläreunassa paksun, tunkkaisen pölykerroksen, käyn myös mielessäni läpi outoa surutyötä. Monet kirjat palauttavat mieleen tapahtumia ja muistoja:milloin ja miksi ne on hankittu, onko kyseessä oppikirja, onko romaani vai kenties poikani hankkima kirja, jota en edes ole lukenut. Joukossa on muutamia selvästi jo ikäloppuina ja lähes"homeisina" jostain kirpputorilta ostettuja opuksia, jotka syystä tai toisesta ovat puhutelleet joko minua tai Mikkoa. On paljon myös semmoista, etten muista niistä mitään, lienenkö koskaan lukenut.
Tämä hävitysoperaatio on nyt pakko tehdä. Se on henkisestikin aika vaativa työ. Tässä toteutuu kokonaisen aikakauden muuttuminen uudeksi. Kun olin noin kymmenvuotias koulutyttö, minusta oli tullut hyvin innostunut lukija. Suurta haluani ahmia kirjoja voin tyydyttää vain lainaamalla kirjoja koulun pienestä lainakirjojen kaapista.Ovet avattiin kerran viikossa, jolloin saimme valita kotiin vietävät kirjat. Lainat merkittiin lainauskorttiin ja palautettiin viikon tai kahden kuluttua. Rakastin kirjoja paitsi niiden sisältämien tarinoitten takia, myös esineinä, niiden tuntua kädessä, sitä miltä ne näyttivät ja tuoksuivat. En omistanut yhtään omaa kirjaa paitsi koulukirjani. Kotini oli niin köyhä, ettei meillä ollut kirjahyllyä ,vain aivan jokunen kirja virsikirjojen lisäksi.
Muistan oikein elävästi hetken, jolloin sain ensimmäisen ikioman kirjani. Se aukeni joulupaketista ja oli nimeltään Matkatoverit. Se oli tyttökirja, ja isosiskoni oli fiksuudessaan keksinyt ostaa sen minulle.Oma kirja-mikä aarre. Siitä alkoi kirjastoni kartuttaminen. Tänään, 60 vuotta myöhemmin olen aloittanut tämän saavutetun haaveen hävittämisen. Minun on vaikea uskoa, että kirjat ja kirjahyllyt eivät enää ole merkki kodin sivistyneisyydestä tai asukkaiden lukeneisuudesta. Kirjan voi hankkia kirjastosta tai lukea sähköisesti tai ainakin omistamansa kirjan voi lukemisen jälkeen laittaa kiertoon, eikä kerätä kotiin pölyttymään hyllyyn, kuten minä ja ikätoverini useimmiten ovat tehneet. Nuorissa kodeissa ei juurikaan ole enää huonekalua, jota kutsuttaisiin nimellä kirjahylly.
Tässä kirjastoni purkamisoperaatiossa kipein ja hankalimmin ratkaistava ongelma ovat tietokirjasarjat. Vain minä tiedän kuinka kallista ja vaativaa oli hankkia kotiin ne monet aikansa ylpeydet, upeat tietokirjasarjat, jotka palvelivat sekä minua työssäni, että kovin tiedonjanoisen poikani kasvuvuosissa. Ne kaikki ovat nyt tarpeettomia, kun tieto haetaan nopeasti ja paremmin ajan tasalla olevana netistä. Paitsi että ne ovat tulleet tarpeettomiksi, ne ovat myös muuttuneet ongelmajätteeksi. Antikvariaatit ja kirpputorit eivät enää ota niitä edes hyllyilleen, koska ostajia ei kertakaikkiaan ole. Paperiroskikseenkaan niitä ei voi laittaa. Sydäntäni kivistää, kun muistan miten suuren loven aika vaatimattomaan yksinhuoltajan budjettiini niiden hankinta ja vähittäinen maksaminen tekivät. Kuitenkin ilman niitä elämämme olisi ollut toisella lailla köyhempää.
Jätän jäljelle suuresta kirjahyllystäni vain kolmannen osan. Siihen järjestän itselleni tärkeimmät kirjat. Kuvittelen, että tämmöisen pienemmän määrän pystyisin tuulettamaan ajan pölystä. Mukaan pääsevät myös viimeisimpien vuosien finlandiavoittajaromaanit, joita olen monena jouluna saanut lahjaksi ja nauttinut vähitellen talvipäivien ja -öitten mittaan. Taidekirjoistani ja muista suurikokoisista kirjoistani en ole vielä valmis luopumaan . Onneksi niillä on paikka olohuoneessa olevassa matalassa hyllyssä.Siellä niitä suojaavat lasiovet pahimmalta pölyn keräämiseltä. Toivon, että niistä nauttisi vielä joku nuorempi silmäpari minun jälkeeni.
Joulu levittäytyi tänä vuonna monelle päivälle. Minulle, kuten kai useimmille suomalaisille jouluaatto on, jos ei nyt tärkein jouluajan päivistä, niin ainakin yhtä juhlava ja odotettu päivä kuin varsinaiset joulun päivät. Tänä vuonna juhlajoukkoon liimautui vielä Tapaninpäivää seurannut sunnuntai. Peräti neljä päivää viettää joulua, nauttia kaikesta hyvästä tunnelmasta, jouluisesta musiikista, herkuista ja sukulaisvierailuista.
Minun rakkaat jouluvieraani lähtivät vasta eilen illansuussa. Jäin hiukan haikeana järjestelemään pois lähtökahvien jälkeisiä tiskejä. Sen tehtyäni huomasin oudon hiljaisuuden. Muutamassa päivässä minusta oli ehtinyt tulla sosiaalinen, joukkoon kuuluva laumaeläin. Yhtäkkiä olinkin sitten taas jäänyt irralleen laumastani ja olo oli sen mukaisesti eksynyt ja hiukan apea.
Tänään olen koko päivän tuntenut jonkunlaisen kaikesta irrallisuuden tunteen, välitilaolon. Kalenterin mukaan on tiistai, 29.päivä joulukuuta, tavallinen arkipäivä. Mutta kokemuksena en osaa sijoittaa tätä päivää mihinkään kategoriaan. Ei ole enää joulu, ei juhla, muttei myöskään tavanomainen ja tuttu arki. Joskus näitä joulun ja Uudenvuoden välissä olevia päiviä onkin nimitetty välipäiviksi. Nyt on muutenkin outo välitilan tuntu. Ei ole talvi, muttei liioin syksy. En ole sairas, mutten myöskään kovin vireä ja tarmokas. Napsin ruuaksi jouluruokien tähteitä osaamatta ajatella kunnon ateria-tai kahviaikoja. Elän tottavie välipäivää, kaikki ajatukseni ja tunteenikin ovat oudossa välitilassa.
Kun perheessä on pieni lapsi, ei muilla perheenjäsenillä ole mahdollista jäädä haikailemaan ja ihmettelemään omia olojaan, ei vaaraa tai tilaisuutta jättäytyä johonkin horrostavaan välitilaan. Lapsi herää aamuisin valmiina ottamaan uuden päivän kokonaan haltuunsa. On saatava aamupalaa ilman viivytyksiä, sillä vatsa on tottunut saamaan puuronsa. Sitten kohta alkaa tarmokkaan leikin aika. Irina-tyttöseni kipitti pienillä jaloillaan jo aamupäivän mittaan varmaan tuhansia askelia kuin uupumaton kone: piti tarjoilla teetä uusista pukin tuomista astioista isille, äidille ja mummulle. Piti tuoda isoa ja pientä lusikkaa, haarukkaa ja veistä, lautasta ja mukia, kahvikuppia ja asettia.Liikkeessä koko ajan. Itsellekin piti muistaa kaataa keltaiseen kuppiin ja sitten käydä "kippistelemässä" muiden kanssa. Ei voinut olla hajamielinen, sillä vihreä isi voi käyttää vain vihreitä astioita, äidille kuuluivat rakkaudenpunaiset astiat ja mummulle tyylikkäät siniset. Ei koskaan väärää kattausta,vaikka kuinka kiirettä olisi pitänyt. Ja kiirettä kyllä riitti, koska välillä piti tehdä monimutkaisia palapelejä, tutkia ihmisen anatomiaa tai sijoitella eläimiä tai klovneja oikeille paikoilleen koloihin. Oli hoidettava lehmää ja hevosta navetan nurmikolla, hyppyytettävä kengurua ja aina välillä halattava hellyyden kipeää mummua. Sitten tulikin mieleen pyytää äitiä reissuun. Vanha vuosikymmenten takainen lelupuhelin, jossa on kummallinen luuri ja pyörät alla, sopi erinomaisesti vedettäväksi matkalaukuksi, kun äiti ja tytär lähtivät käsikkäin reissuun keittiöön, joka oikeasti oli Australia tai Kreikka tai Kanada. Onneksi puhelimella voi myös soittaa isille ja kertoa pian tulevansa kotiin. Hetken päästä taas:" äiti tulee reissuun".
Lähes kaikki jutut hän vahvistaa sanomalla lopuksi hyvin vakuuttavasti: "too-o".( Joo-o???) Puhetta piisaa,too-o.
Tämmöinen energiapläjäys vaatii tietysti lounaspaussin ihan sovittuun aikaan. Sitten on hyvä ottaa pienet päiväunet. Ei mitään päätöntä hortoilua välitilassa, ei ihmettelyä mitä pitäisi tehdä ja jaksaisinko tai viitsisinkö. Elämä on tarkoitettu elettäväksi ja on täynnä jännittäviä asioita. Koko ajan on paljon uutta opittavaa. Jo tämä monimutkainen äidinkieli, joka vain muutamassa viikossa on auennut ihan käyttökelpoiseksi keinoksi saada asiat rullaamaan mieluisalla tavalla.Joskus jo yksikin sana oikeassa paikassa riittää, mutta usein jo kolme neljäkin sanaa sopii yhteen ja tekee lauseen. On jännä harjoitella sanoja, jotka kertovat, missä paikassa:siinä, tuonne, tässä. Usein on hyvä tehdä heti selväksi oma näkemys:Irina ei halua.
Elämässä on monta erilaista vaihetta. Lapsenlapsi elää nyt ihanan mielikuvitusrikasta ja omnipotenttia vaihetta. Kaikki on lähes aina mahdollista. Ja kaikki on kivaa. Aina voi sanoa: äiti auttaa, isi tule, ei halua. Jokainen uusi päivä tuo lisää mahdollisuuksia, koska omat taidot karttuvat ihan valtavalla vauhdilla. Vanhemmat tietysti nauttivat tämän uuden ihmisen heidän elämäänsä tuomasta ulottuvuudesta ja rikkaudesta, mutta varmaan usein haluaisivat puhaltaa itselleen aikalisän nukkumisajan pituuteen. Nuoria aikuisia vaivaa jatkuva univajaus. Sitten on tämä kolmas porukka: meitä mummuja ja vaareja, joilla useimmiten on riittävästi aikaa, mutta moni voi kokea olevansa tahtomattaan jonkunlaisessa elämän välitilassa: ei ole vielä varsinainesti vanhus, mutta silti on joskus vaikeata keksiä miten voisi olla oikeasti hyödyllinen ja mukana yhteisessä elämänmenossa. Minä en halua olla turhia asioita hössöttävä ja jatkuvalla kiireellään tärkeilevä mummu. Tämä välitila ennen varsinaista vanhuutta, kun työkiireet ja vanhemmuuden paineet ovat takanapäin voisi olla tosi kiva vaihe, kunhan en päästä itseäni liian syvälle tämmöiseen passiiviseen ja apeaan välitilatuntemukseen, josta tänään olen kärsinyt . Näen tämänpäiväisessä apatiassani jotain samaa kuin joskus juhlien jälkeisessä "dagen efterissä". Kärsittävä, mutta onneksi se menee ohi.
Hiljainen joulupäivän ilta. Olen yksin,vain Vivaldin musiikki ja aika ajoin myrskypuuskaksi yltyvän tuulen korkean talomme siivousparvekkeitten metallisissa kaiteissa aikaansaama syvä jyminä rikkovat iltayön hiljaisuuden. Koska olen viettänyt koko päivän lepäillen, ei tee mieli nukkumaan. On sopiva aika mietiskellä ja yrittää panna ajatuksia paperille. Olen huomannut, että se on tapa saada ajatuksiini ikäänkuin hitaampi tempo ja mahdollisuus estää niitä katkeilemasta, hyppimästä, harhailemasta liian nopeasti ennenkuin edes ehtivät valmiiksi.Semmoinen on minulle tyypillinen tapa ajatella ja puhuakin ihan kiusallisen usein. Saan huomata, että kuulija joutuu ikäänkuin arvailemaan ja itse täydentämään puheeseen pujahtaneita aukkoja, koska olen odottamattomasti hypännyt ne yli koskaan niitä ääneen sanomatta. Eksyn kovin helposti aloittamastani ajatuskulusta ja kertaalleen alkamastani puheenaiheesta ja jatkan omituisesti ihan jostain toisesta asiasta eteenpäin. Kuulijan kannalta se on varmaan aika piinallista ja vaikeasti seurattavissa. Eikä pidä ihmetellä jos huomaan tulleeni väärin ymmärretyksi. Kirjoittaessa minun on hiukan helpompi yrittää seurata ajatusta ihan loppuun asti.
Satuin kuulemaan tänään radiosta jouluevankeliumin jonkun naisnäyttelijän lukemana. Koska kysymyksessä ei ollut pappishenkilön esittämä Luukkaan evankeliumin tuttuakin tutumpi kertomus, se kuulosti jollain lailla tuoreemmalta, sai minut kuuntelemaan keskittyneemmin. Samalla se nosti ajatuksiin ihmeen selvästi muistoja, joitten olin luullut unohtuneen. En ole enää vuosiin pitänyt tapana käydä joulukirkossa, en myöskään kuunnella radiosta tai televisiosta joulun hartauksia. Lapsuudenkodissani ei ollut tapana lukea jouluevankeliumia ääneen, kuten on kai ollut tapa monissa suomalaispeheissä ennenvanhaan. Silti uskon, että kaikista maailmassa koskaan kirjoitetuista teksteistä tämä teksti on se, jonka olen kuullut ääneenluettuna elämässäni useimmin. Ei mikään muu teksti voi yltää määrällisesti lähellekään samaa. Ei siis ihme, että se on sana sanalta, lause lauseelta tuttu, muistissani kuin koulussa joskus kauan sitten ulkoa opitut laulujen sanat.
Varhaisista kansakoulun jouluista ei mieleeni ole jäänyt muistijälkiä jouluevankeliumista, mutta oppikouluni uskonnonopettajan, pastori Litovaaran hyvin kauniin baritoniäänen voin tänä päivänäkin palauttaa muistissani toistamaan hitaasti ja syvän vakuuttavasti: " Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky"....Vuosi vuodelta, joulu joululta kuulin tämän Luukkaan evankeliumin alkutekstin hänen esittämänään sekä koulun joulujuhlassa että usein vielä Someron kirkossa jouluaamun aikaisessa jumalanpalveluksessa. Sitten ollessani kahdeksannella luokalla eräänä joulukuun alkupäivänä pastori pysäytti minut yllättäen koulun aulassa. Hän pyysi minua tulemaan seuraavalla välitunnilla luokkaansa. Ihmettelin kovin, vähän pelkäsinkin olinko tehnyt jotain sopimatonta, olinko nuhtelun tarpeessa. Semmoisesta ei kuitenkaan ollut kysymys,vaan hän kysyi, voisinko koulun yhteisessä joulujuhlassa lukea jouluevankeliumin sinä jouluna. Hämmästyin ja epäröin, koska en ollut kuullut oppilaan koskaan ennen lukevan evankeliumia joulujuhlassa. Hän sanoi, että koska hän oli jo lukenut sen niin sadat kerrat, hänestä olisi hienoa, jos sen nyt lukisikin oppilas ja hän toivoisi, että voisin tehdä sen. Sitten hän vielä lisäsi, että se varmaan jättäisi kauniin muiston kouluvuosista, sekä minulle että hänelle. Ehdotus oli hämmentävä, mutta tietysti suostuin. Varmaan olin myös hiukan imarreltu, että hän oli keksinyt pyytää juuri minua!
Aloin lueskella tekstiä, harjoitella sitä ääneen yksin omassa vinttikamarissani. Minua pelotti ajatus, että lukisin väärin, että hukkaisin rivit ja sanat hämärässä salissa, että vahingossa sulkisin raamatun ja koko teksti olisi hukassa, että ääneni jotenkin pettäisi kesken kaiken, että muut oppilaat ihmettelisivät miksi minä luen eikä pastori jne. Kuvittelin kaikenlaisia mokauksia, joilla pilaisin hartauden. Kovin vähän pohdin syvällisemmin tekstin sisältöä saati oman uskoni syvyyttä. Siinä tilanteessa olin vain pieni typerä näyttelijätär, joka oli huolissaan omasta äänestään ja tekemästään vaikutuksesta. Häpeän tuon nuoren ihmisen luonteen pinnallisuutta ja typeryyttä vielä tänäänkin, kun muistelen tätä viimeisen kouluvuoteni jouluevankeliumin lukua. Onneksi kukaan muu ei taatusti muista koskaan moista tapahtuneen, mutta pastori oli oikeassa siinä, että minun mielessäni muisto siitä on säilynyt!Kaunis muisto- ei niinkään!
Opettajana olen nähnyt joulukuvaelman varmaan satoja kertoja oppilaitten esittämänä. Joku selkeästi lukeva ja kuuluvaääninen on useimmiten saanut tehtäväkseen jouluevankeliumin julistamisen, kun muut esittävät osansa hiljaisina näyttelijöinä. Olen pukenut yhä uusia marioita ja josefeja, sitonut pyyheliinoja paimenien päähineiksi, kehitellyt valkoisia ja kimaltavia enkelien parvia ja lavastanut tallinäkymiä ja seimiä. Aina silloin tällöin oppilaitten hartaasti esittämä jouluevankeliumi on saanut minut liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Esittäjät ovat olleet aidompia kuin minä lukijana.
Mutta tänään, kun kuuntelin kauniisti luettua tekstiä, en taaskaan voinut välttyä perinteiseen nostalgiajouluun kuulumattomalta ateistiselta ajatukselta: miten on mahdollista, että tämä kaikessa kuvitellussa yksityiskohtaisuudessaan kerrottu, sepitteellinen ja tunteisiin vetoava jouluevankeliumi on voinut elää yli 2000 vuotta ja saada miljoonat ihmiset aina ja aina valtoihinsa. Luukkaan henkilöydestä ei ole tietoa. Muut evankelistat eivät oikeastaan kerro Jeesuksen syntymästä. On selvää, että teksti on kirjoitettu vasta vuosikymmenet Jeesuksen oletetun historiallisen syntymän jälkeen. Nykytietämyksen valossa ei mitään yleistä verollepanoa ole noihin aikoihin toimitettu Juudeassa. Maininta siitä on siis sepitteellinen,mutta se antoi sopivan syyn ja uskottavan selityksen , että Jeesuslapsi syntyi juuri Beetlehemissä ja juuri tallissa, eikä Marian kotikaupungissa Nasaretissa. Jeesuksen syntymäpaikan piti olla Beetlehem, koska niin oli ennusttu Vanhan Testamentin ennustuksissa Messiaan syntymästä. Vapahtajan oli määrä syntyä Daavidin suvun kaupungissa Beetlehemissä, koska hän olisi Daavidin sukuhaaraan kuuluva kuningas. Liikuttavilta, mutta täysin epärealistisilta kuulostavat nuoren Marian lausumiksi kirjoitetut sanat, joihin hän puhkeaa kuullessaan odottamattomasta ja yliluonnollisesta raskaudestaan. Samoin hänen jo ennalta lausumansa sanat poikansa tulevasta kohtalosta ja merkityksestä. Kuka ne olisi kuullut, kuka tallentanut, niin että me ne saisimme tietää? Kuka olisi voinut tietää vanhan Elisabetin vatsassa olevan lapsen voimallisesta liikahduksesta hänen tullessaan Mariaa tapaamaan? Ei semmoisista asioista voinut olla oikeaa raportoitavaa. Mitä paimenet kertoivat enkelien puhuneen lapsesta, ei voinut olla Luukkaan eikä kenenkään muunkaan tiedossa, koska Marian kerrotaan kätkeneen sanat sydämeensä!
Mutta minun on pakko myöntää, että olipa Luukas kuka hyvänsä, kirjoittipa hän tekstinsä viisikymmentä tai sata vuotta Jeesuksen oletetun syntymän jälkeen, hän oli mestarikirjoittaja, runoilija, jolla oli kyky kuvata Jeesuksen syntymä niin hienoin draaman kaarin ja tunteisiin vetoavasti ja voimallisesti, että se mahdottomuudestaan huolimatta liikuttaa ja tyydyttää ihmisten sielua vielä tänäänkin. Sen voiman ymmärtää, kun ajattelee miten uskomattoman paljon ihanaa musiikkia ja muuta taidetta se on synnyttänyt vuosisatojen kuluessa. Sen sielullisen voiman voi aistia tuhansien ihmisten olemuksesta vielä nykyään, kun he ovat uponneet syvään hartauteen keskellä tuhansia muita ihmisiä esimerkiksi Rooman Pietarin kirkossa jokaisena jouluyönä.Niin taas eilenkin. Heitä eivät kiusaa samanlaiset (typerät?) kysymykset ja viisastelevat vastaväitteet, joita minä tässä kevyesti heittelen. Heille sana on tullut lihaksi ja Jeesus syntyy joka jouluna heidän sydämessään. Luukkaan teksti elää.
Nyt kun jouluun on vain muutama päivää aikaa, olen aloittanut vähittäisen jouluun virittymisen kuuntelemalla joululauluja taustamusiikkina pienille askareilleni. Vasta pari päivää ennen joulua otan esiin ja kuuntelen ne harvat CD-levyistäni, jotka perinteisesti tuovat juuri minulle parhaiten sopivat joulutunnelmat.
Monissa vanhoissa suomalaissa, monille kovin rakkaissa joululauluissa joulun sanoma Jeesuksen syntymisestä halpaan eläinten suojaan luo ajatussillan köyhien ihmisten ja eläinten suojelun ja muistamisen tarpeeseen. Korostetaan sitä, että Jeesus ei ollut rikas ja ylhäinen vaan syntyi kaikkein alhaisimpien keskuuteen. Ilosanoma kerrottiin ensimmäisenä paimenille, ei rikkaille ja mahtajille.
"En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan. Mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan". Ehkä yksi suomalaisten kaikkein rakkaimpia joululauluja. Sitä laulavat tänä joulunakin hartaan oloisina ja tunnelmaan eläytyen tuhannet suomalaiset. Enin osa teeskentelee: valtaa ja loistoa kaipaa, rahaa ja tavaraa haluaisi lisää varmaan lähes joka-ainoa laulajista.Taivaan valon ja rauhan asia ei tunnu olevan kovin korkealla toivelistalla. Sen kuulee selvästi siitä keskustelusta, jota käydään sekä somessa, että ihan eduskunnassakin asti kiihkeästi ja kaikki rauhan sanat unohtaen turvapaikanhakijoitten yllätettyä epämiellyttävästi ,suorastaan pelottavasti, ennestään vain omiin ongelmiinsa ja keskinäiseen kateuteensa tottuneet suomalaiset.
"Tule varpu, riemulla ota siemen multa". Mutta älä vain luule, että rupean ihan vakituisesti ruokkimaan. Kyllä jokaisen pitää yrittää tulla omillaan toimeen. Ei täällä tarvita kerjäläisiä, eikä hyysätä sossun luukulla kävijöitä. Jokaisen pitää ymmärtää, että ihminen on itse vastuussa omasta menestyksestään. Menköön työtön ja laiska metsään poimimaan sieniä ja marjoja.Tai perustakoon yrityksen. Ihan minkä tahansa. Pääasia on, ettei jää avuttomaksi vaan ryhtyy esimerkiksi yrittäjäksi. Auttaa itse itseään ja kohta varmaan voi työllistää kymmenen flegmaattisempaa ja aloitekyvyttömämpää marisijaa!!! Hus varpuset!Ymmärtäkää, että ilmaisia siemeniä on jaossa vain jouluaamuna, Hurstin joulujuhlassa, kirkon leipäjonossa ja pakolaisten vastaanottokodissa. Kyllä yritteliäs löytää omat jyvänsä! Suomi nousuun!
Kaikkein syyllistävin ja karmein on joululaulu, jossa odotetaan äidin tuovan kerjuumatkalta leipää kotona odottavalle ja kuolemaisillaan olevalle perheelleen jouluaattona. Juuri ennen lopullista katastrofia äiti tulee, leipä jaetaan ja kaikki polvistuvat kiittämään. Laulun sävelmä on arkaaisen kaunis, mutta sanat niin kammottavaa ahdistusta, suoranaista sosiaalipornoa, että ne herättävät minussa ilkeän vastareaktion, ei suinkaan myötätuntoa tai rakkaudellisia ajatuksia.Tietysti ymmärrän, että sanat kertovat menneestä ajasta, jolloin nälänhätä oli vielä suurempi ongelma kuin nykyään ja karmaisevan konkreettinen uhka köyhimmille suomalaisille. Silti ihmisten köyhyydellä sympatian kalastaminen ja kristillisen mielen herättely pelkästään jouluun liittyen ei tunnu minusta oikealta. Ei riitä, että "hyvä, lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen". Kyllä mielen todella pitäisi sisältää hyvyyttä vähempiosaisia, lapsia ja vanhuksia, sairaita ja vammaisia, alkoholisteja ja liian pitkään opinnoissaan viipyviä, muun näköisiä ja muualta maahamme tulleita, muslimeja ja homoja kohtaan muinakin vuoden päivinä kuin vain jouluna.
Katri-Helenan ikisuosittu joululaulu kertoo, että "näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas joulun lapsi syntyy uudelleen". Koska laulu on tullut kovin suosituksi, voi kai ajatella, että monet oikeasti haluaisivat kokea joulun muuttavan itseään paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi, että joulun lapsen arvot tulisivat myös omiksi arvoiksi:"nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus.Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita". Kumminkin tiedetään, että usein uskossaan väkevimmät ovat myös voiman- ja väkivallan käytössä tehokkaimmat ja pelottavimmat. Nöyrä ja hiljainen tulee nykyäänkin useimmiten leimatuksi luuseriksi, ristiinnaulitaan ja tuomitaan kerta toisensa jälkeen. Aikamme suosii ihan toisenlaisia sankareita ja idoleita kuin seimeen syntynyt lapsi 2000 vuotta sitten. Ja jos hänet näkisimme nyt Helsigin tai Turun tai Tampereen katukuvassa, emme tunnistaisi häntä. Hän ei todellakaan näyttäisi tyylikkäältä kuin Cheek tai itsevarmalta kuin Jyri Häkämies, vaan hän voisi olla n.155 cm pitkä, hintelä, melko tummaihoinen, isonenäinen ja palavasilmäinen turvapaikanhakijanuorukainen Vaikea ajatella, kun olemme niin tottuneet mielikuvaan seimessä makaavasta suloisesta, pulleasta poikavauvasta ja kapeakasvoisesta, pitkähiuksisesta ja lempeästi meitä katsovasta vaaleaihoisesta Kristuksesta levitettyine käsineen ja värikkäässä viitassaan. Kai me nyt tiedämme, miltä Jeesuksen pitää näyttää: kiiltokuvajeesus ja joulun kimaltava ihanuus.
Eletään niitä vuoden päiviä, jolloin on suorastaan mahdoton välttyä kuulemasta tuttuja joululauluja, ainakin jos liikkuu oman kotinsa ulkopuolella. Nykyisessä elämäntavassani ei kumminkaan ole kovin suurta vaaraa yliannostuksesta, sillä välttelen kauppakeskuksia ja muita yleisiä tiloja. Kotona ei ole pakko kyllästyä, sillä useimmiten kuuntelemallani radion kanavalla klassinen musiikki on pääosassa. En suinkaan ole mikään vannoutunut joululaulujen vihaaja, mutta haluan säilyttää jonkunlaisen oman päätösvallan siitä kuinka paljon ja mitä ja milloin haluan nautiskella tätä jouluun liittyvää "suklaata ja rusinaa ja mantelia". Maistuu sitten raikkaalta ja tunnelmalliselta, kun hetki on oikea, joulu käsillä.
Joululaulujen sijaan muistiini on näinä päivinä pyrkinyt vanha lastenlaulu Lasse Liten ja nimenomaan kauan sitten koulun ruotsintunnilla opituin ruotsinkielisin sanoin: världen är så stor, så stor....större än du nånsing tror. Ja varsinkin toisen säkeistön sanat vaivaavat: Där är hett och där är kallt, Lasse........,men God råder överallt, Lasse Lasse liten!
Ymmärrän tämän omituisesti mieleen pulpahtaneen laulun olevan yhteydessä niihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin maailman ilmastosta, sen erikoisista ilmenemismuodoista koko kuluneen vuoden aikana, sekä tietysti Pariisin ilmastonmuutoskonferenssin päätöksistä. Olen aika ihmeissäni, suorastaan aika lailla huolissani maailman tilanteesta, vähän kuin laulun Lasse liten. Vaikka kuinka yritän lukea ja ymmärtää lehdissä ilmastoa ja sen muuttumista käsitteleviä artikkeleita, en pysty nykytietämykselläni omaksumaan asiafaktoja, en vertailemaan tai kyseenalaistamaan lukemieni juttujen tieteellisyyttä tai epätieteellisyyttä. On selvää, että käsitykseni oikeasta ja väärästä tiedosta tässä vaikeassa kysymyksessä on syntynyt omien havaintojeni ja lukemiini juttuihin uskomisen yhteisvaikutelmista.Tulos:olen muutosuskovainen.Se merkitsee minulle sitä, että paitsi toivon ja uskon muutoksen mahdollisuuteen pysäyttää uhkaava ilmastokatastrofi, myös hiukan pelkään ja epäilen olevan jo liian myöhäistä.
Tunnen monia, jotka eivät jaa uskoani, eivätkä suostu pelkäämään, eivätkä missään tapauksessa edes haluamaan muutoksia elämäntapoihimme ympäristön ja ilmaston hyvinvoinnin parantamiseksi. Se kun tarkoittaa monella tapaa ihmisten pakottamista tinkimään monista eduistaan, tinkimään tällä hetkellä hyvältä tuntuvasta tuhlailevasta elämäntavastaan ja jatkuvan kasvun ihanteesta.
Tämäkin asia, kuten lähes kaikki asiat ovat todellakin hyvin voimakkaasti uskon kysymyksiä:oletko uskova vai epäuskoinen, luuletko olevasi oikeassa ja tuon epäuskoisen tuttusi erehtyvän pahasti.Ovatko puheet ilmaston lämpenemiestä täyttä huuhaata vai todellinen uhka?
Usko ei ole vain kristityn usko Jumalaan tai muslimin usko Koraanin totuuteen tai usko Buddhan tai Krishnan tai Pyhän Puun viisauteen. Ihminen on lähes kaikessa omituisen kahtiajakoinen: pidät valkoisesta, torjut mustaa, uskot luontaislääkkeen paremmuuteen, epäilet lääketiedettä, olet oikeistolainen, vihaat vasemmistolaisuutta, olet "viherpunasokea", suhtaudut suurella torjunnalla "sinivalkoiseen" uhoon jne.Esimerkkejä riittää vaikka kuinka. Miksi ihmeessä on niin vaikea koettaa löytää eri sävyjä, olla valmis epäilemään omia totuuksiaan?
Tänään 15. joulukuuta iltapäivän matalalta paistava talviaurinko värittää männynrungot punaruskeiksi ikkunani edessä.Nurmikko on vihreää ja mittari näyttää useita lämpöasteita. Parvekepöydälläni olevasta pelargoniasta laskin tunti sitten pitkälti toistakymmentä nuppua nyt kukassa olevien lisäksi. Talvi antaa odottaa itseään. Olisi kumminkin virhe olla täysin varma, ettei talvea tänä vuonna ollenkaan tulisi. Tai että kaikki joulukuut tästä eteenpäin olisivat samanlaisia kuin nyt. On hyvä pitää mielessä, että vain viisi vuotta sitten meillä oli erityisen valtavasti lunta myös täällä Suomen eteläkolkassa. Helsingissäkin kadun varteen pysäköityjä autoja jouduttiin kaivamaan esiin paksujen lumikerrosten alta. Kun katsotaan tilastoja, käy ilmi, että lyhin talvinen lumipeite Helsingissä on kestänyt vain 9 vrk, mutta pisin 162 vrk. Joinakin talvina lunta on ollut puoli metriä, mutta enimmillään yli metrin verran.Talvet ovat vaihtelevia, samoin muutkin vuodenajat. Silti mielestäni pitää voida uskoa pitkäaikaisia tutkimustuloksia ja tieteellistä havainnointia lukemattomista tutkimusasemista ympäri maapallon, napavyöhykkeiltä, Siperiasta, valtameristä ja ilmakehän eri kerroksista.Ne kertovat ilmaston hälyttävästä ja jopa tähänastiset ennustukset ylittävästä lämpenemisestä seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Uhkakuvat ovat todellisia.Vuosien jahkailujen ja monenlaisten eturistiriitaongelmien jälkeen maailman valtiot yhdessä saivat nyt Pariisissa aikaan sopimuksen, jolla uhkia pyritään pienentämään ja riskikuvien toteutumista edes hiukan ehkäisemään. On yhdessä löydettävä keinot energian turvallisen saatavuuden varmistamiseen fossiilisten polttoaineitten jäädessä vähitellen pois käytöstä. On keksittävä keinot minimoida ruokahuollon riskit maapallon joidenkin osien muuttuessa riittämättömiksi tuottamaan ravintoa. Ja on kyettävä ratkaisemaan mahdollisesti paljon tämänhetkistä pakolaiskysymystä vaikeampi ilmastopakolaisten ongelma.
Vaikka ongelmien ratkaisu ei mahdu minun ja ikätovereitteni eliniän piiriin, elämä jatkuu ja itsekäskin ihminen osaa surra lastensa ja lastenlastensa puolesta. Minkälaiseen maailmaan he ovat syntyneet, minkälaiset ongelmat saaneet perinnökseen. On masentavaa lukea jonkun jyrkästi epäuskoisen toisinajattelevan kirjoittavan Helsingin Sanomien nettipalstalla vielä tämän vuoden syyskuussa: "Ilmastopakolaisia ei toistuvista povauksista huolimatta ole, eikä ole tulossa. Sama koskee koko ilmastopropagandaa.Sitä jatketaan, koska se sopii vasemmistonpoliittiseen tavoitteeseen luoda uusi maailmanhallitus, joka kontrolloisi koko ihmiskuntaa. Se on todellinen unelma riistäjille ja hirmuvaltiaille".
Mitäpä tähän on sanottavissa!Uskomme erilaisiin jumaliin ja erilaisiin paholaisiin. Miljoonat uskovat, että 2000 vuotta sitten talliin syntyi pieni poikalapsi, joka on Messias, Herra. Ja siksi meillä on taas kerran varaa ja syytä tuhlata yltäkyllin energiaa ja ostaa kaikenlaista aineellista, usein tarpeetonta hyvää. Lentää etelän lämpöön, kaukomaitten eksotiikkaaan tai löytämään joulu tunturihotellin takkatulen loisteesta. Tai ainakin toivoa valkoista joulua ja kuunnella loputonta lohtua ja lämpöä lupaavaa jouluista musiikkia hikoillessamme tavaratalon jouluruuhkassa.
Ei kai unohdeta sitä pientä nälkäistä jouluvarpusta eikä kävellä ohi Pelastusarmeijan joulupadasta askeleenkaan hidastumatta.Ei, jos ollaan joulu-uskovia.
"Känner du dig lite nere? Som on vardagens besvikelser har gjort ditt hjärta extra skört? Pröva på att se på livet ur ett pandaperspektiv."
Sitaatti on kopioitu pienen viehättävän kirjan esipuheesta, jossa lukijalle tarjoillaan ajatuksia parantaa arkista oloaan ja elämänasenteitaan soveltamalla niihin pandojen elämäntavasta havainnoituja oivalluksia.
Pandat ovat kaikille tuttuja, vaikka tosiasiassa aika harvat kai ovat ikinä päässeet lähelle ihan eläviä pandoja. Luonnonvarainen panda on käynyt kovin harvinaiseksi myös niillä alueilla, jotka aikoinaan ovat olleet sen ominta asuma-aluetta. Ihminen on syyllinen tämän oudon kiehtovan eläimen ahdinkoon ja lähes lajin sukupuuttoon ajamiseen. Pandan ruokavalio on hyvin suppea: se syö vain tiettyä bambulajia ja siitäkin vain rajallista kasvinosaa.Kiinassa näiden bambumetsien liiallinen pelloksi raivaus on merkinnyt vakavaa uhkaa lajin säilymiselle. Lisäksi panda synnyttää luonnossakin vain muutamia poikasia ja eläintarhaolosuhteissa elävien pandojen lisääntyminen on usein epäonnistunut. Uskomattoman pieninä ja avuttomina syntyvät pandavauvat menehtyvät pian syntymänsä jälkeen huolimatta hoitajien parhaista yrityksistä suojella niitä. Vasta viime vuosina pandojen tilanteeseen on saatu vähittäistä parannusta aikaan sekä Kiinan luonnossa että eläintarhoissa eri puolilla maailmaa. Muutamien pandojen synnytykset ovat onnistuneet ja väistämättömältä näyttänyt sukupuuton vaara on hiukan pienentynyt.
Panda on valloittava eläinhahmo. Se on hellyttävän kaunis kömpelössä pehmeässä mustavalkoisessa olemuksessaan. Se on kuin suloinen pikkulapsi, lempeä, leikkisä ja perin inhimillisen oloinen eläin. Juuri sen ihmismäisyys lienee sen suurin viehätys, sillä ihminen on niin itserakas eläin, että pitää muissakin eläimissä itsensä kaltaisia ominaisuuksia vetoavina ja hellyttävinä. Ihminen hankkii esimerkiksi usein lemmikikseen koiran, joka muistuttaa häntä itseään.
Kirjan tekijä on paitsi valokuvannut pandoja myös tarkkaillut niiden käytöstä Washingtonin Kansallisessa eläinpuistossa. Pandojen arjesta hän on löytänyt paljon semmoista käytöstä, jonka hän on ajatellut auttavan myös ihmistä saamaan oivalluksia parantaa omaa elämänlaatuaan. Esimerkiksi: "Hitta din egen bambu". Luota omaan makuaistiisi. Jos pidät jostain, älä rupea teeskentelemään jotain ihan muuta vain miellyttääksesi jonkun toisen mielipidettä.Hyvä neuvo.
"Livet är inte svart och vitt. "Ei pidä olla liian mustavalkoinen. Jos mustan ja valkoisen rajat sopivasti pyöristyvät kuten pandan pehmeässä olemuksessa, voi ymmärtää sekä mustan että valkoisen arvon, ei näe pelkkää mustaa tai pelkkää valkoista.
Panda on hyvin riippuvainen lajitoveriensa läheisyydestä. Se lohduttaa, leikkii, halaa ja rapsuttaa mielellään vieressään olevaa lajitoveriaan. Se nauttii läheisyydestä. Minua suorastaan satutti otsikko:"Du kan inte kittla dig själv." Miten totta, itseään ei voi kutittaa. Ei kannata edes yrittää huijata. Kutitus on mahdollista vain kun omistaa kumppanin. En ole aikoihin kutittanut ketään, eikä kukaan ole kutittanut minua. Yksin ei voi kutitella. Kutitus toimii vain, kun kumppanisi yllättää sinut äkillisellä kosketuksella.
Toinen minua koskettava otsikko tässä pandojen elämäntavasta ammentavassa pikku kirjassa on näin yksinkertainen:"Skutta så länge du kan". Kuinka kauan mahtaakaan olla siitä, kun olen viimeksi hyppinyt ja pomppinut ilosta. Olisiko nykyajassa ja nykyisessä elämäntilanteessani aiheita edes henkisesti pomppia ilosta? Ihan oikeaan pomppimiseen taitavat kiloni ja kömpelyyteni ja kipeät polveni asettaa rajoja. Mutta voisin sentään yrittää edes kerran viikossa pomppia mielikuvituksessani, iloita ja hullutella. Ei kai siinä paikatkaan katkeaisi tai menisi sijoiltaan. Päätän yrittää.
"Dela med dig av mer än småsaker". Panda tarjoaa kaverilleen palan samasta suupalasta, jota itse haukkaa. Jaanko minä oikeasti mitään hyvinvoinnistani? Kuvittelenko hoitavani oman osuuteni, kun vien tarpeettomia tavaroitani kirpputorille? Enköhän vain samalla reissulla hamua myös halpoja löytöjä itselleni? Ja vielä ajattelen tekeväni hyvää, koska Punainen Risti näin saa rahaa ostoksestani! Eikö minun pitäisi antaa ilman oman hyödyn tavoittelua, antaa rahaani, antaa aikaani, antaa osaamistani?
Kaikkein kipeimmin minuun osui kirjan loppupuolen otsikko: "Vänta inte med att börja klättra". Olen jo elänyt enimmän osan elämääni ja osaan tässä vaiheessa nähdä hyvin perustavan luokan virheen elämäni valinnoissa. Olen useimmiten jäänyt puun alle, kun en ole joko viitsinyt tai uskaltanut edes alkaa yrittää kiivetä.Tämä on estänyt minua saavuttamasta paljon sellaista, mitä olisin halunnut ja mitä olisin saavuttanut, jos vain olisin alkanut kiivetä puuhun, enkä aina jäänyt alas odottamaan. Olen ollut sekä liian laiska että liian pelokas. Ja mikä pahinta, olen siirtänyt saman, väärän asenteeni vielä pennullekin.Toivottavasti hän osaa katkaista tämän perinnön.
"Titta under pälsen". Tämä on viisaus, jonka voin onnekseni jo katsoa lähes oppineeni. Vain hyvin harvoin enää annan ulkonäön estää minua huomaamasta muita, tärkeämpiä ominaisuuksia toisissa ihmisissä. Sama koskee itseäni. En välitä enää huolestua olenko muodikas tai nuorekas tai mitään muutakaan ulkonaista tasovaatimusta. Mutta tämän oppimiseen on mennyt kyllä liian paljon aikaa ja olen tehnyt monta väärää arviota matkan varrella. Huvittavalta kuulostava oivallus on:"Mörka ringar under ögonen är inte hela världen". Jos niin on käymässä, että alkaa muistuttaa pandaa, pitää vain ottaa aikalisä ja miettiä mistä voisi tinkiä, miten voisi levätä. Tämä neuvo ei ole enää kovin akuutti minun elämänvaiheessani. Mutta toivoisin, että nuoret jaksaisivat huomata hälytysmerkit, jos elämä alkaa uhata pandasilmillä.
"Hjälp andra uppåt". Jos on jo saavuttanut hyvän paikan puunrungolla, voisi yrittää tarjota avustavan tassun toisellekin, eikä vain yrittää pitää paikkaa itselleen varattuna ja leveillä. Voihan olla, että kellistyn itse alas, kuka tietää. Voi olla, että joku silloin tarjoaa minullekin auttavan tassunsa. Sopii toivoa.
"Ta tid för att drömma". Minusta tuntuu monina päivinä, että olen jo muuttunut suureksi pehmeäksi pandaksi: makaan mukavasti selälläni ja vain haaveilen, tunnista toiseen. Jospa vain vierellä joskus olisi toinenkin panda, jota saisin kutittaa, halata ja lohduttaa! No onhan toki Vuosaaressa suloinen pikkupanda, jonka kanssa saan silloin tällöin kutittaa, halata ja vapauttaa sisäisen leikkivän pandani valloilleen: yritän parhaani mukaan opettaa hänelle pandaviisautta ja erityisesti yrittää rohkaista häntä kiipeämään ihan bambun latvustoon:"Var stolt, när du har nått toppen. Du klarade det!"Niin minä sanon pikkupandaneidille: Ei enää yhtään lisää puun alle jääviä pelkureita tähän pandasukuun.
Tämä on kai liiankin usein toiminut mallina minulle.Oi voi.
Lainaukset ruotsinkielisestä painoksesta ,englanninkielinen nimi on A Black Eye Isn`t the End of the World ja tekijä Ray G. Strobel
