Viisaasti eläminen, päiviensä oikein käyttäminen, ei ole kovin helppoa päätellen siitä, että kautta aikain on tarvittu ja saatu valtavat määrät neuvoa ja opastusta tähän hommaan. Ajattelen, että tästä tarpeesta lienevät seurausta kaikki maailman uskonnot ja muut eettiset ja moraaliset oppijärjestelmät ihmiskunnan historiassa. Neuvoa oikeaan elämäntapaan ja hyviin tavoitteisiin on aina tarvittu ja ilmeisesti myös saatu.Toki on selvää, että kaikki eivät koskaan onnistu löytämään toivomiaan vastauksia ja neuvoja vaikeissa elämän esiin tuomissa tilanteissa. Kaikkina aikoina miljoonat ovat kokeneet jäävänsä ilman vastausta ja neuvoja, miten kokea elämänsä milekkääksi ja hyväksi. Eri aikakaudet ja maapallon eri alueet ovat tarjonneet erilaisia neuvojia.
Olen luultavasti aika tyypillinen tämän päivän suomalainen. Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, siis sota-ajan tyttö ja nyt jo 15 vuotta ollut yhtenä massasta, josta käytetään nimeä eläkeläiset. Minun kaikista elonpäivistäni suurin osa on takanapäin. Montako on vielä edessä, ei tietoa. Tähän astisen elämäni mittaan olen jossain määrin joutunut tai itse halunnut tutustua moniin "opassysteemeihin" ja neuvojiin, miten tätä ainutkertaista elämää olisi parasta elää: mihin uskoa, mitä tavoitella, mitä välttää, mihin pyrkiä. Neuvoja olen saanut sekä niitä edes haluamatta kuin myös itse neuvoja vartavasten etsien.Ymmärrän kyllä, että en ole koskaan ollut sitkeä etsijä, enkä varsinkaan altis kelpuuttamaan ja vastaanottamaan neuvoja. Päinvastoin. Useimmiten olen ollut kuin pikkulapsi joka saadessaan neuvoa, sanoo : MÄÄ OSAAN KYLLÄ ITSE!
Neuvo, joka toistuu tämän ikäisille tarjotuissa oppaissa on: muista elää vahvasti tässä hetkessä. Elä sataprosenttisesti tätä hetkeä, älä haikaile menneitä. Menneet ovat menneitä, olivatpa sitten hyviä tai pahoja. Huomisesta ei myöskään kannata liikaa mesoa, koska ei ole mitään takeita, että saisin sitä edes kohdata. Totta tietysti sekin. Mutta, tunnen taas halua pullikoida tätäkin neuvoa vastaan. Tykkään näet halukkaasti muistella omia ja muittenkin ihmisten menneitä vaiheita. Ikään kuin oikein menneisyyteen katseeni tarkentaen. Etten suinkaan ole ainoa, sen huomaan monien ihmisten halusta paitsi puhua menneista, myös halusta kirjoittaa ja lukea noista ohitetuista vuosista ja vuosikymmenistä. Nyt en tarkoita varsinaista historiaa, en mitään Napoleonin sotia, Mooseksen ja Aaronin johtamaa pakoa Egyptistä , en Kiinan kolmannen dynastian taidetta tai teollisuuden vallankumousta Englannissa. Minä tarkoitan lähihistoriaa, aikaa, josta itselläni on kokemuksia ja elämyksiä muistissani uudelleen katseltavaksi ja puntaroitavaksi. Minä nimenomaan haluan ikäänkuin katsoa peruutuspeiliin ja hautoa kaikenmoisia vähäpätöisiäkin vanhoja juttuja vaikka koko elokuisen päivän. Se on minusta parempaa viihdettä kuin huono viihdesoppa tai tosi-tv jota telkusta tarjoillaan.Voin siitä vähän vielä oppiakin.
Onneksi joskus saan yllättävää tukea tälle harrastukselleni. Esimerkiksi näin: pieni mitätön Hesarin palstaTänään sivulla HS 50 vuotta sitten maanantaina 26.8.1968.Jutussa palataan aikaan, jonka olen elänyt, jonka muistan.
Vuosi 1968 oli merkittävä ja syvät jäljet jättänyt vuosi koko maailmalle, erityisesti Euroopalle. Neuvostotankit yhdessä muiden Varsovanliiton sotilaiden kanssa miehittivät Tshekkoslovakian koko muun maailman kauhistuneena pelätessä tulevia tapahtumia. Olin silloin 25 vuotias opettaja. Kun ikäänkuin katson nyt itseäni noina elokuun kriittisinä viikkoina, joudun nolostuneena toteamaan olleeni tyhmä ja lähes välinpitämätön maailmasta ympärilläni. Ainakin jos otetaan huomioon, että olisi pitänyt olla valveutunut, koska olin lasten opettaja ja kasvattaja.
(Miksi mahdoinkin olla niin välinpitämätön suurista ja tärkeistä asioista??Sitä kannattaa vielä tänäänkin ihmetellä)
Kaiketi se selittyy sillä, että oma sisäinen maailmani oli mitä melkoisimmassa myllerryksessä. Ajatusmaailmani ja tunteeni olivat joutuneet koetteille uuden asian edessä. Niin luulen.
Olin jokseenkin vähän innostuneesti lähtenyt elämäni ensimmäiselle aurinkolomalle Israeliin parhaan ystäväni seurassa ja hänen innostamanaan. Sinne lähdettiin oikeastaan vain ajatuksella, että pääsemme Välimeren rantaan. Kreikan ja Italian matkat olivat loppuunmyydyt. En uskonut olevani kiinnostunut Israelista lomakohteena enkä ainakaan mahdollisista matkan muista osallistujista, koska kuvittelin maan kiinnostavan vain huippu-uskovaisia turisteja.
Monista uskontotuntien tutuksi tekemistä , sinänsä kyllä kiinnostaviksi osottautuneista kohteista huolimatta en kohdannut elävää Jeesusta, mutta sensijaan kohtasin HÄNET, elämäni rakkauden, joka lumosi minut niin, että mikään muu ympärilläni ei enää oikein kuulunut eikä näkynyt sen kuplan sisäpuolelle, mihin tämä täydellinen hullaannus minut sulki. Se pani myös ystävyyden tyttöystäväni kanssa ankarasti koetteille. Matkalta palattiin dramaattisissa tunnelmissa ja ajatuksissa.
Tästä tapahtumasta ei kerrottu päivän Hesarin uutispätkässä! Eipä tietenkään, vaan juttu kertoi tunnelmien kiristymisestä Tshekkoslovakiassa juuri noina lomani päivinä. Oikeastaan koko Euroopassa seurasi piinaava odotus ja sodan pelko. Uutisjutussa kerrotaan neuvottelujen pitkittymisestä. Juttua kuvittava mustavalkokuva on shokeeraava:väsynyt neuvostosotilas haukottelee kilpaa panssarivaunun tykinputken kanssa ja nuori tsekki istuu vaunun kannella. Odotusta, odotusta. Tilanne kaikinpuolin auki, Eurooppa pidättelee henkeään: mihin tämä johtaa. Ollaanko uuden sodan partaalla ?
Nyt, 50 vuotta myöhemmin, tuo tilanne on kaukana historiassa, ohitettu, ratkennut mutta pelottavan samanlainen kysymys väreilee taas Euroopan yllä: mihin tämä kaikki johtaa. Euroopan ongelmat ja kärjistyneet erimielisyydet ovat taas tätä päivää.
Toinen Hesarin menneen ajan pikkulööppi on pelkästään huvittava: "Imatralle lisää puhelinkoppeja. Yleisöpuhelimet lisääntyvät Imatralla, sillä syksyn aikana posti-ja lennätinlaitos asentaa eri puolille Imatran kauppalaa seitsemän uutta puhelinkoppia. Parannus on tuntuva, sillä aikaisemmin oli laajassa kauppalassa vain viisi(5!!!!!) puhelinkoppia. Kaikki puhelinautomaatit toimivat 20 pennin rahalla". Mikä jättiloikka noista ajoista tähän päivään.
Muistanko omakohtaisesti kokeneena tuon "tuntuvan parannuksen" silloisessa kotikauppalassani? En todellakaan. Tuskin muistan puhelinkoppeja koskaan olleenkaan!En muista yhtään merkittävää puhelinkoppiepisodia noilta Imatran vuosiltani. Minulla oli sentään jo lankapuhelin. Nyt kun luin jutun, minulla aukeni kokonainen kuvakirja päässäni hauskoja, sekä myös dramaattisia puhelinkoppimuistoja päässäni muualta vuosilta ennen kännykkämaailmaan siirtymistäni. Entä sitten ne vuodet, jolloin lankapuhelimia todellakaan vielä ollut vanhempieni kotona, eikä ensimmäisessä koulussani Parikkalan Rautalahdessa. MITEN siinä maailmassa oikein elettiin? Kirjoitettiin paljon kirjeitä, äidille ja isälle, siskolle. Jokunen rakkauskirjekin taisi kulkea.
Poissa ovat nyt Neuvostoliitto, Svoboda, Tito ja Ceausescu. Kekkosen muistokin on jo kovin haalistunut . Meillä on nyt Niinistö ja Lennu-koira. Ei ole penniä, ei puhelinkioskeja. Silloinen järjen sumentanut lumoojamiehenikini on puhelujen ulottumattomissa, kai muitten "suurmiesten" seurassa siellä minne kaikki lopulta päätyvät. Uudet miehet pyrkivät valtaan niin Euroopan politiikassa . mutta taatusti samaan tapaan tunketuvat myös hullaantuvien nykytyttöjen ajatusten herroksi. Ongelmat jatkuvat, vaikkakin hiukan eri muodoin ja uusin ratkaisijoin.
En siis nytkään viettänyt päivääni niinkuin elämäntaitoneuvojat kehottavat vanhuksia tekemään:elä täyttä elämään, elä tätä päivää. älä piehtaroi vanhassa. Älä murehdi tulevia. Elä.
Jotkut tykkäävät katsoa ikivanhoja elokuvia. Minä tykkään kai liika paljon omista vanhoista "elävistä kuvista" muistissani. Vanhat, aikanaan jättisuuret tunnemyrskyt eivät enää vaikuta niin ylivoimaisilta ja kaikennieleviltä puuskilta. Kaikesta on sentään jotenkuten selvitty. Huomista päin.
Lapsuuden tuntemuksista kai on alkanut elää ajatus, että minusta tuntuisi oikeammalta, jos Uusivuosi olisikin syyskuun alussa. Siis että nyt elettäisiin vuoden viimeisiä viikkoja . Tänä vuonna se tarkoittaisi , että perjantaina 31 elokuuta juhlittaisiin vuoden vaihtumista toiseksi. Minusta jollain lailla on aina tuntunut, että koska on pakko määrittää ajan kuluminen 365 vuorokauden syklissä tämän pallomme kiertoradan pituuden määräämänä, rajapyykki uuden ja vanhan kierroksen vaihteessa pitäisi olla syyskuun alkaessa eikä suinkaan keskellä pimeintä vuodenaikaa. Ymmärrän, että tämän tuntemukseni syntyyn ovat ehkä eniten vaikuttaneet sekä tämä pohjoinen pallon kolkka, jolla minun elämänpiirini pyörii, myös maalaisympäristössä kasvaminen ja tietysti suuren roolin elämässäni esittänyt koululaitos.
Maalaisille syksy on merkinnyt koko vuodeksi riittävän sadon korjuun saantia. Vaikka kotini ei varsinaisesti mikään maalaistalo ollutkaan vaivaisen 2 hehtaarin peltoineen, elin kuitenkin vahvasti ympäristöni tiedostaen ja oman perheeni vähäiset, mutta vaativat syystoimet ymmärtäen, koska niistä koko elantomme paljolti riippui. Jos tuli hyvä sato ja se saatiin onnistuneesti puitua ja talteen hyvälaatuisena, oli luvassa turvatumpi vuosi eteenpäin. Syyskuussa alkoi koulu . Ainakin kun olen oman koulutaipaleeni käynyt. Luulen, että aloitusaika oli ollut jo ennen minun kouluaikojanikin pitkään pysynyt vakio. (En toki ole asiaa mistään tarkistanut). Koulun aloitus oli joka vuosi jännittävä, iloinen ja merkittävä asia ainakin minun mielessäni. En muista koskaan suhtautuneeni siihen negatiivisin ajatuksin:voi ei, onko taas pakko, voi kuinka kurjaa!! Ei, minusta koulunalku oli täynnä positiivisia ajatuksia ja jänniä odotuksia sisällään piilotteleva merkkipaalu uudelle jaksolle elämässä. Sama tunne jatkui ihan eläkkeelle siirtymiseeni asti vuonna 2003. Joka vuosi uusi jännittävä aloitus, uudet oppilaat, ehkä uudet työtoverit vanhojen tuttujen seassa, uusi työjärjestys vuodeksi eteenpäin. Joka vuosi erilainen mutta aina yhtä jännittävä ja mukava aloittaa. Joka kevät, toukokuun viimeisen päivänä kaivattu , mutta silti yllättävä äkkipysähdys ja ihmettely: ai, nytkö se jo meni, tämmöinen vuosi tämä sitten oli.
Kesäloma oli ikäänkuin Ajatonta aikaa. Se kellui irrallaan koko muusta,"oikeasta"vuodenkierrosta. Kuin jokin ei kenenkään maa, ei kenenkään aika. Nyt kai sitten elän samanlaista ajatonta aikaa kaikkina päivinä "viimeisen kesäloman" alkuun asti.
No, jossain vaiheessa toki koululaitos siirtyi, tosiasiassa aluksi vähittäin pari viikkoa aikaisempaan aloitukseen. Mutta syyskuun alkuun sijoittamani " Uuden Aloitus" on yhä tunnemuistissani. Koen sen voimakkaana : se tuoksuu ilmassa erilaisena tuoksuna, se on erilainen väriskaala viljapelloissa ja luonnonkukkaniityissä. Se oli hiukan kirpeämpi viima ympärillä, kun poljin kouluun. Se oli lintujen oudoissa lähtörituaaleissa sähkölangoilla ja metsän hiljenemisessä. Se on aamujen usvassa ja illan erikoisessa pimeän ja valon vuoronvaihdossa. Minä pidän syksyn alkamisesta, ainakin useimmiten. Nyt, kun olemme saaneet kokea oudon ja ainakin minun kestokykyäni pahasti koetelleen hellekesän odotan syksyn edes hiukan palauttavan energisyyttä rapistuvaan olemukseeni.
Näinä päivinä huomaan toistuvasti palaavani ajatuksissani vanhoihin syksyihin tämän yli 70 vuoden muistipolussa. Jotkut tuttavani sanovat, etteivät muista esimerkiksi kouluajoistaan paljonkaan ja pitävät tämmöistä ihmistä, joka tykkää käydä muistojaan läpi ( ja mikä vielä vielä pahempi, puhuukin niistä!!) hiukan outona ja takapajuisena tyyppinä. Tylsänä peräpeiliin tuijottajana, sen sijaan, että yrittäisi elää sata lasissa tätä päivää. Ehkä niinkin, mutta minulle vanhat asiat pullahtavat kaiken aikaa mieleen elävinä kuvina kuin hyvät filminpätkät. Minun mielenrakenteeni nyt sattuu olemaan semmoinen, enkä pidä sitä ollenkaan harmillisena saati yhdentekevänä juttuna. Minä nautin tästä ominaisuudestani, sanoisinko "lahjastani". Malkein joka päivä.
Nykyhetken käsittelyssä ja uuden omaksumisessa huomaan puutteita, suuria muutoksia huonompaan päin on tapahtunut henkisissä kyvyissäni. En omaksu uutta enää samalla helppoudella kuin ennen. En ole koskaan ollut systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa puurtaja oppiakseni uutta ja vaativaa asiaa. Ennemminkin nopea hoksaamaan ja sillä pärjännyt joten kuten. Nyt olisi tarvetta sitkeydestä ja kyvystä kerrata ja ajaa itsensä vähitellen sisään uusiin, tuiki tarpeellisiin tietoihin ja taitoihin. Iso harmi, että ei ole semmoista rutiinia asioitten omaksumiseksi tullut koskaan opittua.
Vietän omanmakuistani hidastempoista elämäntapaa. Se tyydyttää minua, vaikka ymmärrän, että se monille ikätovereilleni olisi kauhistus. En tiedä onko valinta ollut tietoinen, vai onko se jotenkin geenieni sanelemaa tapaa ja mukavuudenhaluisen ihmisen lipsumista kovin vähäiseen aktiiviseen menoon. Luin päivän Hesarista pitkän ja kiinnostavan ( myös kuvitukseltaan upean) jutun, joka oli otsikoitu Elänkö minä vanhaksi? Asia, joka kiinnostaa lähes jokaista. Erityisesti meitä, jotka jo olemme eläneet AIKA vanhoiksi.
Kun ihminen on parikymppinen, kysymys tuskin usein nousee omaan mieleen. Eikä parikymppinen usko, että on jo alkanut rapistua: vanheneminen ja hidas alamäki alkaa jo heti, kun kasvukausi on päättynyt. Lapsena olin isokokoinen ja varhain murrosikään ehtinyt tyttönen. Sama vauhti jatkui, sillä harmillisia ulkonaisia merkkejä alkaneesta vanhenemisesta näkyi ulkomuodossani jo heti koulusta kaksikymppisenä päästyäni: ensimmäiset itsepäisesti sojottavat harmaat, lähes valkoiset hiukset ilmestyivät näkyviin tummasta hiuspehkostani. Kaverit naureskelivat, kampaajatkin päivittelivät. Jos en olisi ollut asiaan tottunut sukulaisissani, olisin ehkä ollut kauhuissani. Tätini, isäni ja vanhimman serkkuni hiushistoria auttoi minua hyväksymään löydökset pelkkinä kuriositeetteina. Minua on vain hymyilyttänyt, kun jotkut ystäväni ovat vasta aivan hiljattain alkanutta harmaantumistaan päivitelleet ja harmitelleet, nyt, yli viisikymmentä vuotta vanhempina. Varsinkin naisille tuuheat ja värinsä säilyttäneet hiukset ovat ylpeyden aihe ja merkki heidän "elinvoimastaan ja nuoruudestaan".Jopa silloin, kun väri on kotoisin kampaajan tulilla istumisesta. Monille ryppyjen ilmestyminen on kauhistus, mutta minä pidän joidenkin suht siloposkisten kanssasisarten "sisäisiä ryppyjä" pelottavampina.
Yli satavuotiaiksi eläneiltä ihmisiltä ei ole saatu yhtäpitävää tietoa ja reseptiä, mistä uskovat pitkän elämänsä ja hyvän terveytensä olevan seurausta. Artikkelin mukaan hyvä hapenottikyky lupaa lisää elinvuosia.. Jutussa sanotaan, että jos katsoo omia vanhempiaan, voi aika hyvin ennustaa oman elämänsä pituutta. Äitini eli melkein 95 vuotiaaksi. Myös hänen enonsa ja tätinsä olivat hyviä esimerkkejä pitkäikäisistä, jotka edustivat hyväksi nähtyä keinoa pidentää elinikää:rajoitettu kalorien saanti. He elivät todella vaatimattomasti, hyvin pelkistettyä ja niukkaa ruokavaliota noudattaen koko elämänsä. Ei lääkärireissuja, ei kaloritaulukoita, ei kuntosaleja eikä elämäntapaohjeita.Semmoisia ihmisiä ei enää löydy mistään, ei edes Someron syrjäkyliltä.
Kohta on siis taas tämän "oman kalenterini" uudenvuodenaatto. Ajattelin tehdä pieniä korjausliikkeitä. Jos voisin saada itseni uskomaan, että pienikin lisäys päivittäisiin askeleisiin ja pienikin vähennys keksin ja pullan purentaan antaisivat minulle lisäaikaa seurata Irinan ja Elmon kasvuvuosia, olisi se ehkä tosiaankin vaivannäön arvoista. Mutta että satavuotiaaksi-ei, ei. Ehkä Elmo ja Irina sitten, jos maailma saa jatkaa kehittymistään hyvään suuntaan. Sellainen on ollut elinolojen kehityksen suuntaus edelliset sata vuotta.
Onnea Irina 104 vuotta ja onnea Elmo 101 vuotta!
