Viime torstaina lähes puolet suomalaisista lopetti muut puuhastelut ja hiljentyi osallistumaan entisen presidentin Mauno Koiviston hautajaistilaisuuteen. Valtava määrä ihmisiä jaksoi seistä kadunvarsilla odottamassa surusaaton hidasta ohiajoa matkalla Tuomiokirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Lukuisat suomalaiset tekivät kuten minä, osallistuivat kotisohvillaan neljä tuntia istuen television välittämiin vaikuttaviin seremonioihin. Ja samalla säälimme Rouva Koiviston raskasta osaa.
Olen varma, etten ole ainoa, joka tarvitsi useampaan kertaan paperinenäliinaa pyyhkiäkseen silmäkulmiaan. Niin teki myös Koiviston haudanlepoon siunannut Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Hänen suorittamansa virantoimitus oli kaikkea muuta kuin pelkkää viran puolesta hoidettua, arvokasta papillista puhetta ja tuttuja raamatunlauseita. Se oli sivistyneen ja voimakkaasti tuntevan ihmisen ja ystävän syvällistä ajattelua ja surua hoitavaa puhetta omaisille, mutta myös kaikille meille tilaisuutta seuranneille. En ole koskaan kuullut vaikuttavampaa hautaan siunaamispuhetta. En ole saanut kokea sellaista jokaista sanaa ja lausetta todeksi elävää ja tarkoittavaa saarnamiestä raskasta tehtävää suorittamassa. Hänen olemuksensa ja puheensa riipaisivat sydäntä.
Samoin kiitän nykyisen presidenttimme muistopuhetta. Kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi, en suinkaan ollut hänen ihailijansa, enkä häntä äänestänyt. Mutta näinä vuosina hän on mielestäni kehittynyt kuin eri henkilöksi. Näen ja kuulen hänessä nyt ihmisen, miehen. Paljon lukevan, sivistyneen, elämää ymmärtävän, nykyisin laveammin ja rohkeammin ajattelevan ja puhuvan. Enää ei tarvitse kuunnella sitä tärkeilevää, ahdistuneen oloista, kulmiensa alta yrmeästi kuin kuulijoitaan halveksien puhuvaa robottimaista poliitikkoa. Minulla on kiusaus ajatella, että hän on muuttunut koska hänkin Jenni Haukiossa on löytänyt rinnalleen suuren naisen ja yhdessä ovat nyt suuremmat (ja myös erottamattomat). Niin hän viisaasti ja kauniisti arvosti Tellervo Koiviston elämää Mauno Koiviston, suuren miehen puolisona.
Tällaiset hautajaiset ovat paitsi hyvästijättö vainajalle, myös tilaisuus niihin osallistujille kokea omassa mielessään kauas arjesta irrottavia, suurempia ja omalle mielelle hyvää tekeviä tunteita. Hyvät hautajaiset ovat melkeinpä juhlista parhaita. Ne auttavat suorittamaan omassa mielessä eräänlaisen valkopyykkipesun , perussiivouksen ja liinavaatekaapin uudelleen järjestelyn. Tai tunne on niinkuin olisi uinut hyvin puhtaassa ja kirkasvetisessä järvessä pitkän, hitaan, väsyttävyydessäänkin oudosti virkistävän uintimatkan. Olo on puhdas ja erityisen rauhoittunut. Näin minä koin monituntisen Mauno Koiviston siunaustilaisuuden ja hautasaaton vaikuttavan itseeni. Luulen, että kokemukseni voimakkuutta lisäsi pieni henkilökohtainen lisämauste. Helatorstaina oli näet oma syntymäpäiväni. Täytin 74 vuotta. Mauno Koiviston pitkään ikään verrattuna oma ikäni on ihan vaatimaton, mutta mitta on ihmisiästä puhuttaessa niin suhteellista. Koko ajan uutiset tarjoavat kammottavaa kuvaansa kuolevista lapsista ja nuorista aikuisista. Siihen suhteutettuna olen kumminkin saanut jo tähän mennessä elää pitkän elämän. Viimeiseen pariin viikkoon olen joutunut kuulemaaan tiedot parin hyvin tuntemani ikätoverin äkillisesta kuolemasta. Molemmat suruviestit ovat tuntuneet vaikeilta ymmärtää todeksi. Ajatus oman elämäni loppumisesta on parin viimeisen vuoden aikana tullut minulle paljon todemmaksi. Se herättää monenlaisia ajatuksia. Se ei niinkään suoranaisesti pelota, mutta sitä on kumminkin pakko ajatella, eikä vain torjua kauas pois. Olen kirjannut toiveitani ja kuvitelmiani omista hautajaistani sekä kuolemaan liittyvistä käytännön järjestelyistä luettavaksi omaisilleni, kun olen kuollut.
Menetin isäni jo hiukan alle 30 vuotiaana. Hän menehtyi kolmanteen sydäninfarktiin Someron sairaalassa. Ajattelen lapsellisesti, että isä ( kohtalo? Jumala?) antoi minulle kokonaisen kuukauden aikaa totutella ajatukseen isän kuolemasta. Sen verran aikaa kului ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välissä. Ehdin käydä isää katsomassa useita kertoja sairaalassa. Toisen infarktin tapahduttua näin isän hyvin tuskaisena ja kuin pieneksi kuihtuneena lähes sikiöasennossa vuoteessaan. Ero edellispäivän puhelevaan ja hymyilevään isään oli valtava. Siinä hetkessä toivoin hänen kuolevan ja pääsevän kärsimästä hirveää kipua. Mutta hän selvisi jo toisen kerran ja alkoi toipua yllättävästi.Olin häntä viimeistä kertaa katsomassa runsas viikko ennen lopullista sydänkohtausta. Silloin hän taas vaikutti pirteältä ja toiveikkaalta. Kerroin, että minun olisi nyt pakko lähteä Vaasaan koulun alkamisasioita hoitamaan emmekä näkisi vähään aikaan. Hän hymyili ja sanoi:"tottakai, mene vaan, ei tässä mitään hätää, minä pääsen kohta kotiin". Ja kuitenkin, kuin salaman iskuna käsitin, etten tule näkemään häntä enää elossa. Hän katsoi minuun jäähyväiset silmissä, vaikka suu hymyssä. Menin kotiin sairalasta raskas tunne mielessäni ja sanoin ystävälleni : Näin isän viimeisen kerran. Hän hyvästeli. Älä nyt ole liioitteleva hupsu, kuvittelet vaan. Hänhän pääsee kohta kotiin.
Niinkin usein sanotaan kuolemasta.
Kun isäni sitten siunattiin, suurin piirtein kaikki asiat menivät mielestäni väärin. En saanut nähdä häntä vaikka niin minulle oli luvattu. Pappi piti surkeampaakin surkeamman siunauspuheen. Ei mitään juuri minun isääni tai hänen jokseenkin traagiseen elämäänsä kuuluvaa: ei raskaista sotavuosista, ei isän jo nuorena alkaneesta ivaliditeetista, ei sanaakaan kamppailusta köyhyyttä vastaan, ei siitä mistä isä iloitsi, perheestä, lapsista , sisukkaasta vaimosta siinä rinnalla, ei isän löytämästä uskosta. Ei mitään muuta oikeaa kuin vainajan nimi. Kaikki muu oli pelkkää liirumlaarumia, kenelle tahansa, eikä kenellekään oikeasti kuuluvaa tyhjää puhetta.
Kun lopulta olimme yksin vain äiti ja molemmat sisareni raskaan päivän jälkeen, sain hysteerisen itkukohtauksen.Paruin suureen ääneen ja raivokkaana huusin, mitä papin OLISI pitänyt sanoa.Se saarna oli pitkä, eikä kukaan keskeyttänyt. Kun lopulta rauhoituin, sanoi iso siskoni: "No siinä se nyt tuli pidetyksi. Hyvä kun sinä pidit." En tiedä oliko siinä annos ironiaa, vai oliko hän kerrankin samaa mieltä kanssani.
Hyväksyin isän kuoleman ja sen, etten häntä nähnyt vainajana vasta parin viikon päästä näkemässäni oudossa, mutta hyvin lohduttavassa unessa.
Aika on hyvin kummallinen asia. Ainakin minun mielestäni. Sanana puheessa koko ajan vilisevä käsite, mutta silti oikeastaan hyvinkin vaikeasti käsitettävä. Tai ainakin ihan uskomattoman monivivahteinen, hatarasti hahmotettavissa kuten kaikki abstraktiot. Mitä sana aika oikein tarkoittaa?
Aika on tapahtumien jatkuvaa etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen.Tähän janaan sijoituu nykyhetki, jonka juuri tässä ja nyt elän. Tuleeko tämän hetken jälkeen minulle yksi vai miljoona uutta nykyhetkeä omakohtaisena kokemuksena, ei ole minun mahdollista tietää. Todellisena kokemuksena ajasta itsekullekin on vain tämä nykyhetki, millaisena sen sitten kokeekin:hyvänä, piinallisena, hävettävänä, ihanana, ikimuistoisena. Äskeinen minuutti on jo mennyttä aikaa ja seuraava, no siitähän en mitään vielä tiedä. Aika on mahdollista yrittää mieltää jonkunlaisena loputtoman lineaarisena linjana, janana, joka on alkanut joskus ja arvattavasti loppuu joskus. Ajatteluni, (ehkä rajoittuneempi kuin syvästi uskovien ihmisten) kieltäytyy käsittämään semmoista, mitä voisi nimittää sanalla Iäisyys.
Tuo oli kyllä sen verran vaikeata , että ajattelen aikaa paljon mieluummin pilkottuna jaksoihin, jotka toistuvat. On helpompi tiedostaa minuutti, tunti, viikko ja kuukausi tai vuosi. On mukavaa ajatella aikaa vuodenaikojen ja vuosikymmenten vaihtumisena ja vertailla muistikuviaan kymmenen, kahdenkymmenen jne vuoden takaisiin tapahtumiin. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kummallisemmaksi ajatukseni ajankulusta yleensäkin on käynyt. Minulla on runsaasti omaa aikaa, enkä todellakaan osaa ajatella monen nykyaikuisen määritelmää työnteostaan esim.tyylillä 12/7. Miten joku voi elää tehden jokaisena viikon päivänä työtään puolet vuorokauden tunneista?Kyllä minullakin oli vuosikymmenten mittaan kiireisiä jaksoja elämässäni. Muttei koskaan kumminkaan tuommoista prässiä. Olisinkohan edes selvinnyt sellaisesta työn ja muun elämän yhteensovittamisen aikapulasta?Mutta nykyään käsitykseni viikosta on muuttunut niin, että usein viikossani tuntuu olevan vain 5 päivää. Maanantain jälkeen onkin taas jo torstai tai perjantai. Mihin ihmeeseen tykkänään katosi pari, kolme arkipäivää, kun mitään en tehnyt ja taas oltiin uudessa viikonlopussa? Samanlainen outo lyhennys tapahtuu myös tunneista jokaisena päivänä : tuskin olen aamupäivän askareista selvinnyt niin jo ollaankin teeveen iltaohjelmissa. Missä ihmeen ajassa olisin ehtinyt tehdä entisen kaltaisen työpäiväni, sitä en enää pysty hahmottamaan. Aika on muuttanut mittasuhteitaan. Onneksi tein eläkkeelle jäädessäni päätöksen, etten enää liian helposti suostu valittamaan kiirettä. Nyt vain elän, ja viis veisaan kellosta ja viikonpäivistä ,vuosista nyt puhumattakaan. Aikani on tässä ja nyt ja se saa kulua omalla vauhdillaan minun siitä stressaantumatta. Elän sen kanssa sovinnossa. Aika ei ole enää viholliseni, joka vaatii ja patistaa kiiruhtamaan, uhkaa loppua kesken ja vähän väliä aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Ei enää ikinä semmoista aikaa!
Tulevalla viikolla saan taas ilon viettää syntymäpäivääni,74 vuotta( jos olemassaoloaikani tässä lineaarisessa linjassa ei sitä ennen ole sattunut loppumaan). Olen siis vanha naisihminen, mummo, vanha mutta toisaalta jollakin tapaa iätön, sillä iän omakohtainen kokeminen ei ole vähimmässäkään määrin itsestään selvä. ei ainakaan minun mielestäni. Koen olevani vaihdellen kaiken ikäinen. Milloin ihan lapsekas, välillä uhmakas keskenkasvuinen nuori, riehakas ja lähes kaikkivoipa nuori nainen, sitten vaihdevuosista tuskin selvinnyt, mutta usein jo seuraavana päivänä monisairas ja loputtoman väsynyt vanhus. Täyttä ikäkarusellia tässä mennään vaihtelevalla energialla tai uupumuksella. Onnekseni kuitenkin aika usein olen täysin iätön naiseläjä, toisin sanoen en yhtään ajattele ikää. Useimpina päivinä, jos ei mikään kremppa erityisemmin vaivaa, olen elämääni tyytyväinen vaikka kalenterin mukaan vanha nainen. Minusta on mukavampaa elää ja hahmottaa aikaani luonnonkansojen lapsenomaiseen tapaan pistemäisenä eikä lineaarisena. Tässä ja nyt, tämä päivä ja sitten huominen samalla lailla vain tässä ja nyt. Syklinen aika , menneet ajat, vaihtuneet vuodet ja vuodenajat ja vuosikymmenet ainakin omasta elämästäni voin käyttää ikäänkuin TV.n Areenakanavana : viihteenä, ikiomana kanavana, jota katselen silloin, kun käsillä oleva hetki uhkaa liikaa näyttäytyä raskaana tai tylsänä. Naps vain, sisäinen muistelukanava auki ja parhaat uusinnat pyörimään. Mokaukset ja virheetkään eivät enää pysty sillä lailla harmittamaan kuin tapahtuessaan. Voi nauraa kuin Pekka Poudan sääennusteelle, jossa hänen pokkansa petti. Tämän hetken kirpaiseva moka voi olla tulevan hetken vapauttava hupi.
Olen viime päivien vaihtelevissa säissä (räntää, aurinkoa, räntää, aurinkoa) löytänyt paljon iloa ja viihtymystä vain pysyttelemällä kotona vanhoja kirjoja lueskellen.
En ole varsinaisesti mikään antikvariaattien koluaja, enkä koskaan ole varta vasten etsiskellyt kiinnostavia kirjoja. Kaikki hyvät löydöt ovat tulleet vastaani sattumalta. En pysty tarkkaan muistamaan aikaa enkä edes kirpputoria, mistä kauan sitten silmiin osui iso, painava ja hyvin romanttisesti koristeltujen punaisten kansien sisään koottu kirja nimeltään HEMMET, Läsning för Ung och Gammal. Se sisältää noin 1400 sivua hyvin tiukkaan ja pikkuruisin kirjasimin ladottua tekstia, jonkinverran piirroskuvitusta ja välillä myös valokuvia. Kirja on vuodelta 1910, mikä on Eino-isäni syntymävuosi. Tämä seikka oli varmaan omiaan lisäämään opuksen haluttavuutta silmissäni. Hintaa en muista, mutta se lienee ollut vaatimaton, ainakin siihen kiintymykseen nähden, jonka se minussa on herättänyt. Komea kirja, tai oikeastaan se on kirjaksi koottu vuosikerta Ruotsissa ilmestyneestä aikakauslehdestä. (Svensk illustrerad Familjetidskrift ja oli silloin jo 23. vuosikerta, tjugotredje årgången). Lehti on ilmestynyt sunnuntaisin, 60 numeroa vuodessa ja sen on voinut ostaa 10 ören kappalehintaan ja koko vuoden tilauksen on saanut 5 kruunun hintaan, luen alkuteksteistä.
Kirjan löytyminen aikoinaan oli silkkaa sattumaa. Satuin huomaamaan, ihastuin, ostin, selailin ja lueskelin sitä jonkun aikaa. Samoin sitä lehteili silloin vielä hyvinkin keskenkasvuinen poikani, vaikkei vielä osannutkaan ruotsia. Hänellä oli tapana rakastua vanhojen kirjojen ulkoasuun ja vielä enemmän kai niiden aromiin, erikoiseen tuoksuun. Niinpä hän onkin kirjoittanut ensimmäiselle hienostuneelle kansilehdelle yläreunaan oman nimensä. Sitten kirja on minulta ihan unohtunut vuosikymmeniksi elämän muitten aktiviteettien vyöryssä ja aikaa vaatiessa. Nyt sen oli kai sopiva aika tulla hyllystäni uudestaan löydetyksi. Ihan sattumalta osui silmiini, samalla lailla kuin kauan sitten ensimmäisen kerran. Ylipäätään minusta tuntuu, että kaikki, mikä elämässäni on ollut mukavaa ja merkittävää, pientä tai jopa hyvinkin suurimerkityksistä, on aina tullut vastaani odottamatta, sattumalta, kuin jonkun näkymättömän käden järjestämänä. "Löytö" on lähes aina aluksi vaikuttanut jokseenkin mitättömältä yllätykseltä, johon vain on äkkiä tullut kipinä tarttua isompia seuraamuksia tai löydön tarpeellisuutta sen kummemmin puntaroimatta. En ole ihmisenä kovinkaan perusteelliseen ja syvään harkintaan tai sitkeästi ja systemaattisesti johonkin päämäärään pyrkivää tyyppiä. En ole järkeilevä, fiksusti harkitseva tai viisas. Mutta ihmeekseni useimmat näistä "sattumistalöydöistäni", olivatpa jotain aineellista krääsää , tai ihan aineetonta yllätystä, kuten uusia tilaisuuksia tai ihmisiä elämässä odottamattomasti vastaan tulleita, ovat ajan kuluessa paljastuneet kaikkein kestävimmiksi ja merkityksellisimmiksi. Olenko jotenkin poikkeus, vai mahtaako muittenkin ihmisten elämä olla samalla lailla täynnänsä sattumia, onnenkantamoisia, kuin lahjaksi saatuja voittoarpoja?
Toinen viimepäivien viihteeni on kirja nimeltään Ulkosaaristossa, vuodelta 1974, teksti toimittaja Benedict Zilliacuksen ja taitava piirroskuvitus Henrik Tikkasen. Molemmat olivat, nyt jo edesmenneitä suomenruotsalaisia toimittajia, kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia vuosikymmenten ajan. Tämän aarteeni bongasin omasta rappukäytävästäni eräällä harmittavalla roskisreissulla harmaana alkukevään iltapäivänä. Semmoisena tylsänä päivänä, kun ei millään olisi haluttanut lähteä viemään roskia. Selasin sitä aluksi vain ylimalkaan, mutta nyt olen antanut itselleni luvan upota sen nostalgiaan, sen raikkaan merelliseen ihanuuteen. Viimeksi lukemani luvut on nimetty Yksilöllistä ja yhteistä ja Kahdeksan hylkeen vero. Ne kuvaavat poikkeuksellisen rankkaa elämää ja historiaa monista Saaristomeren upeista saarista kenties kaikkein omalaatuisimmalla ja kiinnostavimmalla saarella Jurmossa. Monille näissä maisemissa paljon liikkuneille Jurmo on on erityinen helmi. Siitäkin huolimatta, että koko saaristomeri lukuisine saarineen on rakas ja kiinnostava. Kauniita ovat niin Aspö, Björkö, Nötö kuin vanha majakkasaari Utökin. Mutta Jurmo on jotenkin vaikuttavin. Zilliacus kuvailee hyvin kauniisti Jurmon poikkeuksellista luontoa, mutta lisää kiinnostavuutta myös kertomalla laveasti muistitietona ja vanhoina asiakirjoina säilynyttä saarelaisten historiaa, elämäntapaa ja ihmiskohtaloita monelta vuosisadalta, kaukaa menneisyydestä ihan kirjan ilmestymisen hetkeen. Ja taas kerran kiitän vilpittömästi onnellista sattumaa. Että minulla oli onni löytää juuri tämä kirja, josta en ennestään mitään tiennyt!
Että minulla oli onni löytää Jurmo lähes samaan aikaan kuin kirja on tehty. tuo kiehtova saari, josta en mitään tiennyt, mutta joka on vaikuttanut minuun kenties enemmän kuin mikään paikka kotiseutuni lisäksi, siinä minulla on ihmettä kylliksi. Miten semmoinen sattuma voikin tulla , löytyä ja tulla osakseni ennalta arvaamatta kuin paras yllätyslahja?( Kiitos Rauni)
Päädyin Jurmoon heinäkuussa 1974, kun eräs suhteellisen uusi eikä edes kovin läheiseltä tuntuva naisystävä, biologian opettaja, keksi pyytää minua retkikumppanikseen. Ilmeisesti olin hänelle vain paremman puutteessa sopivasti mieleen juolahtanut mahdollisuus saada joku kumppaniksi, ettei tarvinnut yksin lähteä. Hän tiesi, että omistin pienen teltan ja retkikeittimen. Niitä tarvittiin. Onneksi minullakaan ei sattunut olemaan mitään parempaa tekemistä juuri niinä päivinä. Jurmon retkestä tuli ennen kokematon, minut täysin lumonnut elämys. Kauneutta, rauhaa. uusia luontoelämyksiä , tilaisuus viettää aikaa ihan uskomattoman korkean taivaan, värikkäitten, sileitten kallioitten, loputtomina jatkuvien kivikoitten, auringon, meren ja yöllä riehuneen ukkosen keskellä. Jurmosta tuli minulle Suuri Elämys , Grand Tour, eräänlainen henkinen retriitti tai toiviomatka, kuin joillekin ihmisille Israel, Pyhä Maa. Olen viettänyt siellä useitten hyvien ystävieni seurassa monia toisia, aina yhtälailla unohtumatomia pyhiinvaellusmatkoja. Siinä ympäristössä koen sellaista suuren, käsittämättämän puhtauden ja pyhän kokemusta mihin minun sielullinen rakenteeni ikinä kykenee yltämään.
Nyt olen liian vanha retkeilemään ulos Saaristomeren laidalle, yöpymään teltassa tai vaeltamaan tuntikausia ja kilometrin toisensa jälkeen Jurmon kivikoissa tai ihmettelemään mitä mahtoivat merkitä ikiaikaiset "munkringar" viettävällä puuttomalla kanervanummella. Mutta tämä outo juttu, että rappukäytävän kirja, (saa ottaa) taas ikäänkuin mahdollistaa minulle tilaisuuden käydä Jurmossa tänään ja ensi viikolla ja ensi heinäkuussa .......Saan syödä sormin Per Mattsonin savukampelaa auringossa sileällä ambientekuvioidulla kalliolla istuen, vaikka Per, Jurmon kuuluisa Kruunaamaton kuningas, on jo kauan sitten kuollut. Jonakin tulevana yksinäisenä lauantai-iltana voin kirjaani selattuani taas hiljentyä ja sieluni silmin liittyä tummapukuisten lähisaarista tulleitten vanhojen ihmisten vähäiseen joukkoon ja hitaasti astella pienen kirkonkellon ohi kulkevaa sileäksi tallattua polkua sisälle valoisaan Jurmon kirkkoon. Pappi kulkee joukon edessä. Hänet on noudettu jostain peninkulmien takaa mantereelta tai suuremmilta saarilta. Joku soittotaitoinen polkee pihisevää harmoonia.Yritän laulaa hiljaa hapuillen ruotsinkielisestä virsikirjasta suvivirren sanoja. En kuuntele saarnaa, en edes ajattele mitään. Mutta annan saarnastuolin, seinähirsien ja kapeitten penkkien tunkeutua ihoni sisään. Kuulen ja ymmärrän lokkien ja muiden vesilintujen äänet, tajuan jokaisesta ikkunasta sisään säihkyvän sinisen meren ja alttarille poimitun vaatimattoman luonnonkukkakimpun sanoman erinomaisen selvästi : ole onnellinen, elä tässä hetkessä.
Olen onnellinen ja elän ja hengitän tässä hetkessä Jurmon ilta-auringon lämmittämässä ja kultaamassa kesäkirkossa, mutta samaan aikaan myös omassa kotisohvassani. Eikä juuri nyt ole muuta kuin tämä hyvä hetki.
Kiitos sattuman, joka sai minut viemään roskapussit juuri oikeaan aikaan. Pelkkää hyvää sattumaa kaikki.
