lauantai 31. tammikuuta 2015

Körö,körö kirkkoon

Äidinkieleni on suomi, tämä erikoinen ja omalaatuinen kieli, jonka olen oppinut kuulemalla lähiympäristöni puhetta. En ole joutunut aluksi pänttäämään päähäni kielioppisääntöjä siitä, miten kielemme sanoja taivutellaan eri sijamuodoissa tai mitä tarkoitetaan astevaihtelulla. Semmoisista kuultiin vasta koulussa. Sitä ennen ne olivat tulleet itsestään selviksi elämällä perheen keskellä. 

Ensimmäiset sanani olen omaksunut ehkä mummuni puheista minulle perheen uudelle ylimääräiselle tulokkaalle.Vietin nimittäin eniten aikaa mummuni hoivissa 70 vuotta sitten.Isä oli sodassa, äidillä työtä enemmän kuin oli kohtuullista ja isommat sisarukseni olivat kahdeksan vuotta vanhempia ja varmaan kiinnostuneempia omista kavereistaan ja omien tehtäviensä hoidosta kuin minun viihdyttämisestäni. Äidinkieleen minut opasti mummu ja kieli oli tietysti  Someron murre. 

Minulla ei ole mitään erityistä tietoa miten puhumaan oppimiseni edistyi, aloinko puhua varhain vai oliko oppimiseni kenties hitaanpuoleista. En tiedä onko minulla ollut vaikeuksia oppia tärisyttämään "ärrää", onko "äs" ollut pitkään hukassa. Semmoisista minulle ei ole kerrottu. Mutta tiedän, että kun sitten olen alkanut puhua, minun on kovin usein huomautettu puhuvan liikaa. Lapsena minua yritettiin hillitä nimittämällä minua mahdottomaksi pölöpäliköksi. Tai sanottiin, älä "kailota". Se tarkoitti, että olen turhan äänekäs ja yritän tuoda itseäni liikaa esille. Ihanteellinen pikkutyttö olisi ollut hillittympi. Mutta mallin nappasin tietysti läheltäni : koko perheeni ja lähin sukuni ovat kaikki hyvin puheliaita. Ei yhtään tuppisuuta joukossa.

Maailman ihanin, pieni lapsenlapseni, on saavuttanut kymmenen kuukauden iän ja jokaisena valveilla olonsa minuuttina elää kiihkeätä kasvun ja muutoksen aikaa. On opittu istumaan, ryömimään, ja nyt on ihaninta seistä nököttää pystyasennossa maailmaa tutkailemassa. Kaikki näyttää tuottavan hänelle suurta iloa. Uskon, että myös  hänen korvansa rekisteröivät nyt jokaisen ympäriltä kuuluvan äänen tarkasti ja ikäänkuin keräten materiaalia aivojen puhumistiedostoon, joka pian alkaa tuottaa sanoja. Joulun aikaan hänen jokelteluunsa ilmestyivät vauvauvau  ja ättättättä. Ja eikö vain meistä aikuisista ollut hauska kuulla siinä vauva ja äiti. Todellinen ensimmäinen sana antaa ehkä vielä hetken odottaa ilmituloaan.

Irinan isän puheeseen ilmestyivät sanat: anna ja ei noin vuoden iässä. Niillä olikin käyttöä. Oli hyvä osata sekä pyytää jotain herkullista kuin myös kieltäytyä asiasta, joka ei ollut mieluisa. Oli myös hienoa osata sanoa "hei-ei" kaikille ympärillä hääriville ja lähtöä tekeville tutuille. Nykyään hei-sanan  on melkein  korvannut tulokassana moi.Sekin on mukavan helppo ja luulen, ettei mene kauankaan, kun Irinakin ryhtyy moikkailemaan niin mummulle kuin muillekin. 

Miten suomalaislapset oppivatkin erityisemmin pohtimatta ja kyselemättä kaikki nämä kielemme kummallisuudet: pane saappaat jalkaan, hanskat käteen! Eihän saapasta panna mitenkään jalkaan sisälle, vaan sen päälle ja sitäpaitsi kahteen, ei vain yhteen jalkaan .
Muistan oikein hyvin, kun poikani puhumaan opetellessaan teki outoja, mutta hupaisalta kuulostavia virheitä. Kuitenkin niissä oli selvä  loogisuus  takana. Hänellä oli esimerkiksi käsi sanalla vähän aikaa monikon muoto käsit, eikä kädet. Noinhan vieraskielinen sen kai loogisesti ajattelisi taipuvan. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata Irinan puhumaan oppimista. Tuleekohan hänestäkin uusi pölöpälikkö perheeseen, tyyppi, joka rakastaa puhumista. Toivottavasti hän oppii ainakin rakastamaan loruja, runoja ja kaikkea ihanaa sanoilla leikittelyä, hölynpölyä ja pilipalia ja höpinää ja löpinää, nauttimaan  suomenkielen kaikesta omituisuudesta, omalaatuisuudesta ja hienoudesta.
Körö körö kirkkoon
papin muorin penkkiin
ruskealla ruunalla
valkealla varsalla............ 

Heittäydy runon ratsun mukaan                

tiistai 27. tammikuuta 2015

Muistopäivä

Alakuloisen harmaa sateinen päivä. Minulla, ja kai monilla muillakin, on tapana ajatella erilaisten säätilojen kuvastavan erilaisia mielentiloja.Tämmöinen ilma on melankolinen, melkein itkuinen. Ajatukset kääntyvät helposti apaattisiksi ja raskaiksi.
Sää ja tämän päivän nimittäminen Vainojen uhrien muistopäiväksi sopivat tänään erinomaisen hyvin yhteen. Sää itkee.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun Venäjän Puna-armeija vapautti Auschwitzin tuhoamisleirin. Voisin hyvin kuvitella, että sää tuona päivänä on ollut juuri näin ankea, kenties pahempikin. Tunnen melkein pahoinvointia, kun yritän hahmottaa, mitä silloin oikein tapahtui. Vuosien kuluessa olen nähnyt televisiossa paljon kuvia leirien hirveyksistä. Muistan katsoneeni pitkää Ruotsin television lähettämää dokumenttia Vaasassa asuessani vuonna 1972, josta minulle ehkä ensimmäisen kerran konkreettisemmin valkeni natsien yli järjen käyvien tekojen kauheus. Katselin sitä yksin myöhään yöllä. Mustavalkoteeveestä huolimatta se oli niin järkyttävää katsottavaa, että tuskin pystyin menemään kouluun seuraavana päivänä.Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut edes yrittää puhua pois ja purkaa ahdistustani.En ollut nähnytja kokenut mitään vastaavaa.

Olin toki jo vuosia aikaisemmin lukenut esimerkiksi Anne Frankin päiväkirjan, bestsellerin, joka myös oli voimakkaasti puhutellut ja ravistellut tunteitani.Ymmärrettävää, koska olin lukiessani ollut tuskin paljon vanhempi, kuin kirjan Anne kuollessaan. Silti tämä tv-ohjelma oli se, joka oikeastaan avasi mieleni selkeämmin käsittämään natsi-ideologian totaalisen hirveyden. Mikään myöhemmin näkemäni ei ole enää samalla lailla kuohuttanut ja ahdistanut ihan pohjia myöden.Tarvitsin kuvat ymmärtääkseni.

Siihen asti se oli ollut vain luettua tietoa, osa toisen maailmansodan käsittämättömyyttä. Sitäpaitsi, jollakin tapaa olin kai torjunut perinpohjin ajattelemasta koko sotaa, koska oli täysin kaksi eri asiaa ajatella Suomen käymää sotaa Neuvostoarmeijaa vastaan ja Euroopassa riehuvaa Saksan ja sen kumppanien (Suomi!!!!) taistelua liittoutuneita maita vastaan. Halusin yksinkertaistaa ajatteluani , että voisin selkeästi päättää, keitä pidin "hyviksinä", keitä "pahiksina", mutta kun se ei ollutkaan itsestään selvää. Riippui koko ajan siitä, kehen pystyi parhaiten samaistumaan, ketä piti syyllisenä, ketä uhrina, joka puolustautuessaan oli ikäänkuin "oikeutettu"myös tappamaan! Oli paljon helpompi olla liian syvällisesti ajattelematta, niin minusta tuntui. Käsittelin mielessäni  lähihistoriaa hyvin ulkokohtaisena tapahtumien ketjuna ja vain sen verran, mitä oli pakko koulunsa läpikäyneenä suomalaisnuorena. Luulen, että minulla oli voimakkaita ajatuslukkoja. En kertakaikkiaan halunnutkaan tietää vaikeista sota-ajoista, en ajatella kaatuneita sen enempää kuin sankareitakaan. Jonkunlaisen torjuntatavan olin varmaan tahattomasti omaksunut kotonani, jossa sodasta ei koskaan puhuttu paljon. Pieni valokuva-albumikin isän sota-ajoilta oli pitkään minulta kielletty.

Viimepäivinä tuon 70-vuotispäivän johdosta on taas ollut paljon aikalaistodistajien kertomaa dokumenttia sekä  nähtävissä televisiosta että luettavissa lehdistä.Viimeiset leirien kauhut kokeneet ovat vielä elossa ja heitä haastatellaan, ennenkuin on myöhäistä. Leireiltä eloonjääneitten määrä ei alunperinkään ollut suuri ja kuolema on vienyt heistä vuosikymmenten mittaan jo lähes jokaisen.Vain muutamat ovat sen verran voimissaan, että jaksavat puhua julkisesti kokemuksistaan. Ihmettelen, miten ovat selvinneet läpi vuosikymmenten edes jossain määrin normaalin elämän eläneinä.Voimakkailla ihmisillä on ihmeellinen kyky unohtaa sillä lailla, että muistot eivät ole jokapäiväisenä syöpänä mielessä, vaikka eivät koskaan täysin helpota otettaan. Ihmeellistä minusta on, että jotkut ovat voineet jatkaa elämäänsä Saksassa tuntematta jokapäiväistä jäytävää vihaa saksalaisia kohtaan. Heillä on ollut kyky rajata vihansa väärin tehneisiin yksilöihin ei kokonaiseen kansaan.

Onko maailma oppinut jotain noista ajoista? Kannattaako viettää Vainojen uhrien muistopäivää? Ehdottomasti kannattaa. Mutta jotain vielä tehokkaampaa pitäisi keksiä, sillä hälyyttävät uutiset kertovat, kuinka eri puolilla Eurooppaa, jopa kotisuomessamme päätään nostavat taas samanlaiset natsi-ideologiat. Olen kuullut,että on nuoria, jotka väittävät, että kuolemanleirit ovat suurta valhetta, pelkkää propagandaa.Varsinkin Unkarista, mutta myös Itävallasta ja monesta muustakin maasta tulee tietoja, että taas ollaan valmiit vaatimaan tuhoa epätoivotuille ihmisryhmille. Tuntuu, että ihminen lajina ei opi mistään mitään, vaan on lajitovereilleen vaarallisimpiin ja käsittämättömimpiin tekoihin kykenevä joukko koko eläinkunnan keskuudessa. 

Ulkona sataa räntää, sade itkee. Melkein itken minäkin.




(klikkaa kuvan keskeltä isommaksi)
x

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

" Tosi mahtava tarjous,ihan määräaikainen.."

Saan ystävältäni monia  aikakausilehtiä luettavakseni tai ainakin selattavakseni, kun hän ja hänen miehensä ovat ne ensin lukeneet.Se on tätä nykyaikana yleistynyttä järkevää tapaa kierrättää tuotteita muittenkin iloksi, kun niitä ei itse enää tarvitse. Useimmat viikkolehdethän ovat semmoisia, ettei niitä haluta säilyttää pitempään, kun ne on kertaalleen kahlannut läpi. Poikkeuksen tekevät erikoisalojen lehdet, kuten esimerkiksi kokkauksesta ja leipomisesta innostuneille tarkoitetut todella upeita kuvia sisältävät ruoka-viini-erikoislehdet, sisustuksen tai käsitöiden harrastajien aistikkaat ja usein myös jokseenkin  hintavat lehdet, joita ei raaskita panna noin vain lehtiroskikseen. Minullakin on paksuja pinoja tällaisia "aikuisten iltasatukirjoja" odottamassa uusia tutustumiskierroksia sopivana joutohetkenä.Vuoden takainen lehti saattaa vaikuttaa uunituoreelta, kuin ennen näkemättömältä. 

Lehtitilauksia  puhelimella myyvät soittajat ovat kaikille tuttuakin tutumpia. Joinakin viikkoina tämmöisiä soittoja voi tulla lähes päivittäin. Tiedän, että monilla nuorilla on tapana jättää vastaamatta puheluihin, jotka tulevat kesken kiireisen työpäivän tuntemattomasta numerosta, koska eivät halua tulla turhaan lehdenmyyjän häiritsemiksi. Sen sijaan  me useimmat eläkeläiset kai pyrimme vastaamaan aina kun puhelimme suvaitsee päristä. Sen nämä leipäänsä puhelimella hankkivat hyvin tietävät. Ja sitten saamme kuulla kuinka "hirveän onnellisia ovat, kun meillä on se kaksi minuuttia aikaa kuunnella heidän tosi mukavaa asiaansa, jolla he ovat lähteneet meitä lähestymään". Riippuu päiväni sen hetkisestä tunnelmasta, olenko oikein  inhottavan äkäinen ja huonotapainen vanhus, joka alkaa ärhennellä viattomalle työtään tekevälle, sisälukutaitoiselle, mutta mielestäni tyhmän  makeilevalle, vähemmän luovalle myyjälle, vai maltanko mieleni ja vastaan kohteliaasti, mutta loukkaamatta: ei kiitos, toivotan parempaa menestystä seuraavassa kohteessa, hei.Minussa on kuin kaksi erilaista persoonaa. Aina silloin tällöin vakaa päätökseni olla tilaamatta enää ainuttakaan hyvää tarjousta pettää ja itsellenikin hämmästykseksi  lankean tilaamaan pätkän milloin Et-lehteä , milloin Koti ja Keittiö tai Avotakka alkaa houkuttaa.Tilaajien kannattaa siis kumminkin soitella minulle, vaikka yritän muuta väittää.

Joskus on  sattunut semmoinen todella kaunisääninen ja psykologisesti oivaltava tilauksen tarjoaja, joka on sulavasti ja luonnollisesti osannut hylätä valmiiksi mietityn ja sadat kerrat toistetun myyntiliturgian, ja   yllättäen  huomaan käyväni lämminhenkistä rupattelua kuin vanhan hyvän ystävän kanssa, vaikka linjalla on se paljon pilkattu ja vihattu puhelinmyyjä. Pisin tämmöinen keskustelu venähti kerran erään sympaattisen rouvan kanssa 40 minuutin mittaiseksi. Lehteä en tilannut.Aika alusta asti oli selvää, luultavasti myös hänelle, että tässä ei nyt käydä mitään uuvutustaistelua, mutta silti keskustelu jotenkin vain jatkui ja jatkui. Ehkä meillä molemmilla oli tarve juuri siinä kohdassa ryhtyä jutusteluun, tarve monenmoisten mielipiteitten vaihtoon lähes samanikäisen ja sympaattisen ,vaikka vieraankin ihmisen kanssa. Joillakin ihmisillä on taito saada tavallinenkin rupattelu kääntymään kiinnostavaksi ja sopivalla tavalla henkilökohtaiseksi , niin että rupattelun  jälkeen olo tuntuu mukavalta ja virkistyneeltä, kuin olisi juonut hyvän kahvikupillisen. Niin minulle  kävi tämän Gloria-lehteä tarjonneen rouvan kanssa. Kun taas joillekin samaa lehteä tarjonneelle olen todella tylysti julistanut jo ensimmäisen minuutin kuluttua,, että vaikka lähettäisivät lehden minulle lähes ilmaiseksi en olisi kiinnostunut tyhjänpäiväisestä, huippukalliita vaatteita ja kosmetiikkaa tarjoavasta kiiltävästä paperipinosta. Melkein kuin lehti  olisi näiden onnettomien myyjien itse omin käsin tuottama härpäke ja olisi suurikin loukkaus edes tarjota minulle sellaista!Käytökseni on itsellenikin arvoitus, eikä missään nimessä puolusteltavissa olevaa käytöstä. 

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän kiinnostavaa löydän useimmista ns aikakauslehdistä. Jotenkin vielä muistan, kuinka joskus kauan sitten tuntui mukavalta, kun esimerkiksi Anna- niminen naistenlehti oli odottamassa lattialla töistä tullessa.Enää vuosikausiin en ole juurikaan löytänyt Annasta itseäni kiinnostavaa tai ilahduttavaa antia. Olen kai nähnyt saman vuotuisen kaavan toistuvan liian monta vuosikymmentä. Tammikuun lehdissä on pahimmillaan sivukaupalla typeriä horoskooppeja tai ainakin laihdutusneuvoja ja elämäntapauudistuksia. Helmikuussa vaihdetaan kodin vuodevaatteet, valmistetaan lämmittäviä keittoja, ja ulkoillaan uusissa vaatteissa ja uusilla vempaimilla. Maaliskuussa jo pitääkin alkaa täydellinen muokkaus kevättä kohden ja on hyvä tuoda kevät kotiin uusin värein, uusin kukin, uusin ideoin ja erityisesti uusin ihmeitä lupaavin ihovoitein ja hiustuottein. En enää jaksa tutkia, onko muuttumisleikki oikeasti parantanut onnellisen muuttumispäivän voittaneen ulkomuotoa ja onnen edellytyksiä!

Vuodesta toiseen, lehdestä toiseen samat julkkisihmiset kuvittavat sivuja yhä uudelleen ja uudelleen, setvivät elämänsä sotkuja, paljastavat kipupisteensä siinä kuin vaatevarastonsakin, kokevat kasvun ja muutoksen ihmeen.Who cares? Mutta turha kai valittaa, kun en ole enää aikoihin yrittänytkään jaksaa seurata esimerkiksi hivenen asiapitoisempaa Suomen Kuvalehteä tai Vihreää Lankaa , Kauppalehdestä nyt puhumattakaan. Niin kai se on, että sitä saa, mitä tilaa, vaikka sitten kierrätettynäkin. 
Mutta, kaikesta marinasta huolimatta, kiitos kierrätyksestä, rakas ystäväni. Ehkä pysyn edes hiukan kiinni vielä oikeassa  "naisen elämässä", kun selaan läpi naistenlehden. Jospa Liisa Hyssälän "uusi kauneus" herättäisi minutkin kurkottamaan terveellisempään elämäntapaan ja itsekurin yritykseen. Ehkä voisin yrittää olla viisas mummu, saada ideoita isovanhemmuuteeni , kun luen miten Siitoset ovat sen asian miettineet. Eikö vain olisi hyvä minunkin miettiä terveyteeni liittyviä kysymyksiä, kun jokaisesta lehdestä näen Vesku Loirin ihmeellisesti  uudistuneen imagon. Ja toki jokaisen ikäpolveni naisen pitää vieläkin olla selvillä Euroopan kuninkaallisten aviokriisit ja tulevien kruunupäitten syntymät ja avioliiitot.
En kai  jaksa uskoa huomiseen, jos luettavana on vain päivälehtien huonoja uutisia, Isisin terroria, Ukrainan kriisiä, Kreikan talousahdinkoa tai  Jari Aarnion loputtoman pitkäksi venyvää oikeudenkäyntiä.Tarvitsen myös hitusen hattaraa ja huuhaata.



tiistai 20. tammikuuta 2015

Patenttiratkaisu maailman ongelmiin

Kauan sitten oppikoulun ensimmäisellä luokalla opin historian tunnilla kreikkalaisia  ja roomalaisia jumaltaruja. Kuulimme huimaavia juttuja monien jumalien melko inhimillisen tuntuisista toilauksista maan päällä. Oli olemassa sekä naispuolisia että miespuolisia jumalia. Heidän lisäkseen seikkaili koko joukko muita olentoja ihmisten asioita sotkemassa tai hoitamassa. Elämä tuntui vilisevän kaikenlaista taruolentoa, jotkut ihmisten ja eläinten yhdistelmiä, monet kuitenkin hyvinkin ihmismäisillä luonteenpiirteillä ja luonteenheikkouksilla varustettuja.

Elämme  nyt aikaa, jossa yksi maailman suurista yksijumalisista uskonnoista aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa monien ihmisten mielissä. Tai on väärin väittää, että islam semmoisenaan olisi ongelma, vaan ainoastaan osa kiihkeimmistä fundamentalistimuslimeista, joitten tavoitteet lienevät ihan toiset kuin sellaisenaan muslimiuskonnon arvot edellyttäisivät. Samoin kristittyjen kesken on voimakkaita näkemyseroja oikeista ja vääristä arvoista. Kummankin suuren uskonnon nimissä on syyllistytty ja tänäänkin syyllistytään hirmuisiin vihatekoihin, terroriin, tappamiseen, kiduttamiseen. Mikä on semmoinen hyvä, ainoa, oikeudenmukainen ja kaikkivaltias jumala, joka sallii rakastavilta ja uskovilta palvelijoiltaan kaikkein hirveimpiä vihatekoja?En ymmärrä ollenkaan, ei mahdu minun ajatuksiini.

Olisiko maailma  parempi paikka meidän ihmisten asua, jos vieläkin uskoisimme Ylijumala Zeuksen kärryillään kolisuttelevan kautta taivaankannen ukkosen jylistessä ja hyväksyisimme huvittuneina hänen kyltymättömät lemmenseikkailunsa  milloin minkäkin jumalattaren, milloin jonkun hemaisevan maan neitosen kanssa . Miltä kuulostaisi kokeilu sata päivää ilman viinaa iloluonteisen herra jumala Dionysoksen ystävien joukoissa? Ei kai semmoista kukaan ehdottaisi, ei ehkä tarvittaisikaan. Entä jospa kutsuttaisiin Artemis, metsästyksen jumalatar miettimään Kainuun miesten kanssa onko viisasta tappaa niin paljon susia.Voi olla, että saataisiin aikaan kokonaan  uudenlaiset laskelmat. 

Minusta olisi kyllä mukavaa, jos jonain päivänä matkalla Työväenopistolle bussissa tuntisin yhtäkkiä viiltävän tunteen rinnassani. Ei, se ei olisi merkki alkavasta sydäninfarktista, vaan nuolen pistos, jonka pikkuinen veikeä Eros ampuisi rintaani noin vain odottamatta. Kas kun viiksekäs vanha mies tuossa etupenkissä näyttää aika kiinnostavalta. Mutta en ole nähnyt tai kuullut Eroksen aikoihin viuhahtelevän lähettyvilläni, en varmaan kymmeniin vuosiin. Miten tylsää.

Tottapuhuen, vähän tuntuu, että näinä vaikeina aikoina tosiuskovien, oikeauskoisten ja kaiken uskonsa menettäneiden ihmisten keskellä kaikki  ihastuttavat ja veikeät  henkimaailman olennot ovat hävinneet jonnekin miellyttävämpään ympäristöön viettämään ansaittua vanhuuttaan ja pitämään  omaa hauskaansa.Paitsi ehkä ei sentään  tuo pikkuinen Afroditen nuolipyssykaveri. Hänet on kai  kuitenkin jätetty yhä edelleen hommaansa hoitamaan . On nimittäin syntynyt aika ilahduttavia ja yllättäviä lemmenpareja minunkin tuttavapiirissäni ihan viime aikoinakin, vaikka omalla suunnallani hän valitettavasti on unohtanut nuolipyssynsä kanssa hääriä.

Eräs ystäväni jäi leskeksi parisen vuotta sitten ja oli kovin onneton ilman kumppania . Pelkäsin hänen puolestaan, kun näin hänen yrittävän upottaa ikäväänsä ihan liian suureen alkoholimäärään. Mutta Eros riensi avuksi ja ampui yllättäen nuolensa häneen ja samoin tahollaan    yksin jääneeseen vanhaan herraan ihan oman kaupungin tutuilla nurkilla kesken  erään aluksi kovin mitättömän tuntuisen pikkuepisodin . Pam ja pam, ja huomasivat toisensa. Nyt ei heillä enää ole aikaa tuhlattavaksi muulle kuin rakkaudelle. Molempien ikävuodet ovat jo paremmalla puolella seitsemääkymmentä.

Eräs toinen yhtä varttuneeseen ikään ehtinyt tuttavani penkoi kauan sitten kuolleitten vanhempiensa valokuvajäämistöjä. Eikö vain keksinyt pikku veitikka kuiskata tämän, koko siihenastisen elämänsä naimattomana säilyneen naisihmisen korvaan viattoman idean soittaa kuvan pikkupojalle, josko tämä  olisi kiinnostunut näistä ikivanhoista kuvista. Nykyään on helppo selvittää osoitetiedot ihmisistä, jotka kuuluvat vuosikymmenten takaiseen menneisyyteen, kuten tämäkin kuvan pikkupoika . Hän oli  ollut naisen vanhempien kummipoika, mutta yhteyksiä ei ollut  pidetty yllä sitten lapsuusvuosien. Näin viattomasti lähti liikkeelle kohtalokas yhteydenotto. Vastassa oli  leskimies, samanhenkinen , kulturelli, vitaalinen yli kahdeksankymmenvuotias. Oli kummankin  aika unohtaa yksinäisyytensä, alkoi rakkaus. Miten hienoa.

Entä sitten  tuntemani neljänkymmenen vuoden ikään ehtinyt mies, joka ei ollut koskaan vielä tavannut "Sitä Oikeata". Hän sattui netissä lukemaan ilmoituksen, jossa tarjottiin ilmaiseksi poisvietäväsi tarpeettomaksi tullut eteismatto. Mies oli juuri laittanut roskiin ikivanhan risaksi käyneen eteismattonsa. Kun hän päätti käydä katsomassa tarjottua ilmaista mattoa , hän löysi maton tarjoajassa sen, jota ei  ennen ollut löytänyt, sielunsiskonsa. Minusta kyseessä oli varmasti tuon pikkuepelin ampuma nuoli, salakavalasti molempiin  sydämiin osunut siinä eteismattoa kääröstä auki  rullattaessa.

Nyt ehdotankin, että palattaisiin noiden Kreikan Akropoliin jumalien hoiviin ja unohdettaisiin kaikki nämä vaikeat suuret yksijumaliset uskomme, jotka aiheuttavat liikaa väärinymmärrystä, vihaa ja kuolemantuottamusta toisinuskovia kohtaan. Ehkä siinä sivussa hoituisivat EU:n finanssiongelmat, voitaisiin antaa anteeksi Kreikan velat muille ja avata ovet kaikille niille maailman ihmisille väriin ja alkuperään katsomatta, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet hylkäämään kotiseutunsa ja haluaisivat muuttaa (!!!) esimerkiksi tänne meidän liukkaille pihoillemme ja sähkökatkoista kärsiville karjatiloillemme.Tervetuloa vaan  ihan kaikki. Kunhan lakkaatte vaatimasta , että jokaisen on uskottava yhteen ja ainoaan oikeaan jumalaan . Annetaan kaikille jumalille oikeus olla tärkeitä ja pyhiä . Valitaan Pyhä Yksinkertaisuus.



Vai ryhtyisinkö sittenkin buddhalaiseksi? 
Jään miettimään.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Talven vankina

Istun lähellä ikkunaa, josta leviää näkymä avaralle piha-alueelle. Näkymä on lohduton: mustanharmaana kiiltelevää, kupruilevaa, paikoin ison lätäkön alle piiloutuvaa "pääkallokeliä". Ikäihmisellä ei ole pihalle nyt menemistä, mikäli haluaa varmistaa luittensa ehjinä säilymisen. Ne, joiden on syystä tai toisesta pakko liikkua asioitaan hoitamassa, näkyvät turvautuvan kävelysauvojen ja kenkien päälle vedettävien liukuesteiden antamaan, jos ei muuta niin ainakin henkiseen apuun. Kävely näyttää hitaalta hiihtämiseltä. 

Aamulla seurasin talossani asustavan vanhemman herrasmiehen yritystä lähestyä pieni roskapussi kädessään taloyhtiön roskisaitausta. Melkein tunsin omassa kehossani samat tuntemukset, kun katselin hänen pelokasta yritystään siirtää paino aina seuraavalle lyhyelle askeleelle. Päätös uskaltaa luottaa siirtymisen pitävyyteen kesti tuskallisen kauan. Hän yritti saada tukea kädellään roskista ympäröivästä matalasta puuaidasta, mutta yltääkseen avaamaan roskiksen oli otettava muutama askel ilman tukea. Lopulta hänen onnistui saada kansi avatuksi ja pussukka nieluun heitetyksi, mutta vielä  oli onnistuttava kääntymään ja palaamaan pihan kohtaan, jossa oli jonkunlaista pitoa askelten alle. Hän selviytyi voittajana, mutta vain hyvin hitaasti keskittymällä äärimmilleen ja viime kädessä suorastaan hyvällä onnella.

Talossamme asuu paljon ikäihmisiä, samanlaisia hiukan jo normaalikelilläkin kömpelösti liikkuvia seniorikansalaisia kuin minäkin.Tämä talvisää, joka ilmeisesti on tullut jäädäkseen ainakin lounaiseen Suomeen, tekee meistä omaan koloomme pelkäämään jääviä sään vankeja. Lähdemme liikkeelle vain kun on pakko. Oikein pinnistelen, kun yritän muistaa aikaa, jolloin talvella liikkuminen minusta oli virkistävää, rentoa ja hauskaa. Montako talvea siitä jo onkaan? Milloin se oli, kun ensimmäisen kerran kaaduin niin, että silmänräpäyksen jo ehdin pelätä pahinta mahdollista tapahtuvan. Selvisin kuitenkin ilman murtuneita luita, ehjällä kallolla, vain kipeillä polvivammoilla, mustelmilla ja pitkään turvonneilla polvilla. Pahin vamma oli se aivoihin jäänyt muistijälki turvattomuudesta ja oman elämänhallinnan menetyksestä, joka tuota haaveria seurasi muutaman päivän viiveellä. Se ei ole hävinnyt, vaan kangistaa jokaista lihastani ja hermoani aina kun joudun liikkumaan liukkaalla. Siitä taas seuraa entistä pahempi vaara ja todennäköisyys kaatua.

Pitäisikö muuttaa Itä-Suomeen tai Pohjoiseen voidakseni kävellä pelkäämättä lumisella tiellä. Voi kuinka ihanana nyt muistankaan talvia Parikkalassa tai Imatralla, kun jalassani oli upean kauniit ja lämpimät pitkävartiset tallukkaat. Niitä voi ostaa pienehköltä valmistajalta jostain Kouvolan seudulta, eivätkä ne olleet muistaakseni aivan halpoja, mutta olivat todella hintansa arvoiset. Ne olivat lämpimät, kevyet ja hyvin kauniit värikkäistä villakankaista moninkertaisiksi lämpimiksi tikatut jalkineet. Ei sellaisia taida enää saada mistään. Olisivat varmasti halutut, mutta käsityö ei enää kuulu elämänmuotoomme, tai jos kuuluu, maksaisivat kai niin paljon, ettei esimerkiksi minulla olisi varaa ostaa. Kehitys on joskus oudosti vääränsuuntaista. Omistin voimakkaan aniliininpunaiset tallukkaat, ystävälläni oli turkoosit ja sisarelleni ostin kauniit ruskeansävyiset. En tiedä mitään kauniimpia talvijalkineita. Niissä oli mahtavaa saapastella kunnon narskuvassa pakkassäässä vaikka minkämittaisia lenkkejä, eikä kaatumispelkoa osannut edes kuvitella. Miten voinkaan kaivata noita aikoja ja keveitä askeliani.

Tottapuhuen on hyvä muistaa, että kerran noina "hyvinä vanhoina aikoinakin" talvi joskus osasi yllättää.Yhtenä vuonna mennessani kotiin Somerolle koulujen hiihtoloman aikaan jalassani tallukkaat ja toisina jalkineina monot, en yhtäkkiä voinutkaan  ulkoilla, koska räystäistä lorisivat iloiset purot koko hiihtolomaviikon ajan. Ei tosiaankaan ollut asiaa ulos tallukkaissa, ei monoissa.Vaikka ilmastonmuutoksesta ei silloin vielä ollut aavistustakaan, ei helmikuisen pakkaskelin säilyminen ollut aivan sataprosenttisen taattua Somerolla. Paljon suurempi todennäköisyys kunnon talveen ja loistaviin hiihtosäihin olisi ollut Koti-Karjalassa.


(suurenna kuva klikkaamalla päältä)

maanantai 12. tammikuuta 2015

Onnea etsimässä

Lopultakin näyttää siltä kuin tammikuun päivinä on entisinä aikoina tavannut näyttää: valkoiselta ja kirkkaalta pakkasilmalta. Aurinko on sittenkin olemassa. Usko siihen on ollut koetteilla, vaikka en suinkaan asu sydäntalven kaamosalueella. Ilo taitaa kuitenkin jäädä lyhyeksi. Eiköhän jo lounaasta puske vauhdilla pyry ja matalapaine kohden tätä Suomen kolkkaa, jossa nyt hetken ihastelen kirkkautta. 

Olen niitä ihmisiä, joitten mielentilaan ja ruumiinkin yleiseen hyvinvointiin säätiloilla on merkitystä. Tällaisena kirkkaana pakkaspäivänä tunnen oloni seesteiseksi ja virkeäksi. Sisäinen maailmanikin on kirkkaampi ja sadepäivinä isoina tuntuneet huolet ja ahdistus ovat pienentyneet vain pikkuharmeiksi. Olen siis selvästi pieni osa luonnon suuressa palapelissä. Näkymättömät kädet siirtelevät voimalinjojani, raivaavat välillä pois raskaita taakkoja, ihan niinkuin sähkölinjoja talvimyrskyillä pelastavat raivausmiehet tänäkin vuonna  monin paikoin ovat joutuneet tekemään ympäri Suomea.

Onnelliseksi tai onnettomaksi itsensä kokeminen on kovin suhteellista ja vaihtelevaa. Se ei välttämättä perustu minhinkään todellisiin faktoihin tai elämän olosuhteisiin. Ja hyvä, että niin on . Muutenhan kaikki sairaat, yksinäiset ja aineellisessa ahdingossa elävät kai joutuisivat olemaan joka hetki tuomittuja kokemaan itsensä onnettomiksi.Loistava esimerkki on isosiskoni, joka huolimatta aivan käsittämättömän monista,vakavista sairauksistaan jaksaa olla optimistinen ja tyyni. Kuulostaa välillä suorastaan onnelliselta.  Eivätkä kaikki rikkaat ja ulkonaisesti menestyneeltä näyttävät olekaan automaattisesti onnellisimpia ihmisiä. "Tasan eivät käy onnen lahjat".

Olen onnellinen, kun en ole onneton. Oliko tuossa nyt mitään järkeä? Tarkoitan, että olen onnellinen silloin, kun asiat ovat ihan tavallisella mallillaan. Kun arki rullaa ilman kummallisempia yllätyksiä. Kun terveyteni on lähes "normaali", mikä tarkoittaa sitä, etten tunne suurempia kipuja. Kun läheisteni asiat sujuvat tavanomaiseen tapaan ja kuulen ja näen heitä riittävästi. Kun jaksan käydä harrastuksissani ja saada jotain mielestäni uutta ja kaunista aikaan. Minulla ei ole tarvetta tavoitella huippuelämyksiä, suorittaa huipputuloksia, olla missään lajissa paras tai suosituin. Riittää, että olen minä, ylipainoinen, päivä päivältä vanheneva ja hitusen vaikeammin liikkuva ja rapistuva äiti, anoppi, isoäiti , ystävä, entinen työkaveri, harrastajamaalari, sisko, serkku, blogeja napsutteleva eläkeläismummo . En ole huipputyyppi. Mutta useimmiten onnistun tuntemaan olevani riittävän hyvä ja riittävän arvokas näillä omilla ominaisuuksillani varustettuna tallaajana.

Miksen ole onneton ja katkera, vaikka näillä samoilla ominaisuuksillani voisin ihan helposti aloittaa varsinaisen valitusvirren kovasta , onnettomasta elämästäni . Voisin syyttää kohtaloani koska olen sairas, köyhä ,yksinäinen, syrjään unohdettu, liian vähän arvostettu jne jne loputtomiin. Onnestani voin kai kiittää vanhempiani ja kasvuympäristöäni . Ilmeisesti minut on ratkaisevan tärkeinä ensimmäisinä lapsuusvuosinani ympäröity ja kyllästetty tunteella, että olen riittävän  hyvä ja tärkeä  juuri semmoisenä kuin olen, tapahtuipa mitä tahansa. Olen lapsena pystynyt omaksumaan hyvän itsetunnon, uskon siihen, että kelpaan ja ihmiset tahtovat hyvää. Siitä on riittänyt jo seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, niin etten ole missään kolauksessa ihan tuntenut meneväni rikki ja olevani kelvoton, vaikka muutamissa elämänvaiheissa toki tätä on kovasti koeteltu. 

Kun katson pikkuisen pojantyttäreni suloisia kasvoja, hymyä, joka täynnä elämäniloa ja luottamusta kohtaa minut, toivon, että hänestä voisi kasvaa ihminen, joka aina uskoo itseensä ja hyvään elämässä. En halua hänestä kasvavan superihmistä, jolle kelpaa vain paras kaikessa, joka pyrkii hinnalla millä tahansa olemaan paras, kaunein ja etevin.Toivon hänen kasvavan naiseksi, joka tietää olevansa riittävän hyvä ja rakastettava ilman jatkuvaa itsensä kilpailuttamista. Kasvatushaastetta  hänen vanhemmilleen ja isovanhemmilleen ja tuleville opettajilleen tässä  arvoiltaan perin juurin nyrjähtäneeksi suistuneessa nykytodellisuudessamme, jossa onnea luvataan vain niille, jotka ovat valmiit koko ajan kiipeämään huipulle, kilpailemaan ykkössijasta. Kun elämä kuitenkin on mitä suuremmassa määrin joukkuelaji, jossa kaivataan hyviä yhteistyötaitoja, ei pelkkiä tähtipelaajia.



suurenna klikkaamalla päältä 

lauantai 10. tammikuuta 2015

Anna mun nukkua

Tänäänkin, kuten aika usein viimeaikoina, heräsin yöuniltani vasta puoli yhdentoista aikaan. En tiedä tarkalleen, milloin olin nukahtanut, mutta luulen nukkuneeni kymmenkunta tuntia. Se on liian paljon, mikäli on uskomista joihinkin lukemiini terveellisen unen pituutta koskeviin lääkärilausuntoihin. Suositeltuna unen pituutena pidetään kai yleisesti noin kahdeksan tunnin yöunta . Mieluiten sen pitäisi ajoittua alkamaan jo selvästi ennen puoliyötä.

Kaikkihan sen tietävät, että ihmisillä on suuria keskinäisiä eroja nukkujina: on aamuvirkkuja ja yökyöpeleitä, on vähäunisia ja paljon unta kaipaavia. On niitä, jotka nukkuvat aina samaan aikaan ja yhtä pitkään, säännöllisesti kuin kello. Ja toisaalta on myös niitä, jotka tarvitsevat lääkitystä päästäkseen ollenkaan uneen. Itse olen aina kokenut olevani illanvirkku, joka nauttii hiljaisista valveillaolon tunneista keskiyön jälkeen ja mieluusti venyttää aamu-unet pitkälle päivään. "Illanvirkku, aamuntorkku, se tapa talon hävittää". Kuka lie tuonkin viisauden saanut iskostetuksi koko kansan suuhun. "Aikainen lintu madon nappaa", sanoo englantilainen . "Aamuhetkellä on kultaa suussaan" kertoo ruotsalainen sananparsi. Opittu on, vaan onko otettu opiksi?

Ammattini pakotti minut oppimaan heräämään useimmiten jo kuuden kieppeillä ehtiäkseni riittävän ajoissa työpaikalleni. Ainakin niinä vuosina, jolloin oli myös ehdittävä viemään lapsi päiväksi hoitopaikkaan. Nyt ajattelen suurella myötätunnolla omaa silloista itseäni ja niitä kaikkia tämänhetken vanhempia, jotka joutuvat ensin itse pakottautumaan hereille kellon äkäisesti soidessa ja sitten iloisina ja tasapainoisina kohtaamaan lapsen herättelyn ja takkuilun ja haluttomuuden yhteistyöhön. Kumminkin on pakko selvitä vaatteisiin ja matkaaan pimeydessä, sateessa ja liukkaudessa, kelillä kuin kelillä kenties kaukanakin olevaan hoitopaikkaan, vaikka kaikki osapuolet eivät muuta haluaisi kuin käpertyä peittoon vielä tuntikausiksi. 

Elävästi myös muistan yläasteikäisiä oppilaitani aamulla kello kahdeksan "kuuntelemassa" keskusradiosta mieltä ylentäväksi ja työniloa ja motivaatiota lisääväksi takoitettua aamunavausta. Näin tietysti, että suljettujen silmäluomien taakse ei kuulunut ainoatakaan viisauden sanaa. Viiden minuutin aamunavaus päästi unensumeat aivot putoamaan vielä hetkeksi  mustaan pehmeyteen, niin kaivattuun, että tuntui kurjalta pakottaa joukko murkkuja hereille  oppimaan perfektin tarpeellisuutta englannin puhumiseksi. "Anna mun nukkua". En luule olleeni parhaimmillani opettajana maanantaisin kello kahdeksasta kymmeneen, kun edessäni istui parikymmentä uupunutta kahdeksasluokkalaista. Vaikka olisin seissyt yhdellä kädellä tai laulanut kuin Madonna, osa joukosta ei olisi minuuttikaupalla ollut selvillä mitä luokan edessä oikein tapahtui, kuka oli tuo ikävästi häiritsevä tyyppi kesken ihanan unenpätkän. 

Nykyinen tuttavapiirini koostuu paljolti ikätovereistani.Monilla meillä on nukkumiseen liittyviä ongelmia. Perheessänikin on liian vähän nukkumaan pystyviä, joilla on jatkuvasti univajetta. Tuntuu kohtuuttomalta valittaa heille kuinka myöhään taaskin olen herännyt. On heitä, joita vaivaa nukahtamisen vaikeus. Kestää päästä syvään uneen vaikka on asettunut mukavasti sänkyyn. Voi kulua tunti, toistakin, eikä uni vain syvene. Jotkut turvautuvat unilääkkeeseen. Itse en ole vielä halunnut kokeilla lääkkeellä nukahtamista. Joskus minullakin on nukahtamisessa vaikeutta, syvään uneen pääsy vain viipyy ja viipyy ja tunnit kallistuvat pitkälle aamuyölle. Lopulta annan periksi ja menen keittiöön. Pieni pala ruisleipää ja tilkkanen maitoa tai hätätilassa piimää riittää useimmiten "tainnuttamaan" minut uneen. Kyseessä on ilmeisesti jokin sokeriarvoihini kuuluva juttu, diabeetikko kun olen. 

Viimeaikoina olen taas ikäväkseni  uudistanut tuttavuuttani aamuyön unettomuustuntien kanssa. Nämä valvotut tunnit kolmesta viiteen ovat  toisen sävyisiä kuin nukahtamista odottavan tunnit. Aamuyön tunneissa on usein mukana jonkunlaista elämään tunkevaa ahdistuneisuuden ja huolten sävyä. Asiat tuntuvat vaikeammilta ja pienetkin huolet pyrkivät ihmeesti kasvamaan aamuyön yksinäisyydessä. Joskus yritän nujertaa tuon "sudenhetken" hakemalla sanomalehden ovelta, kun se juuri noihin aikoihin vaimeasti kolahtaen tipahtaa luukusta. Aika usein hiukan tokkurainen  rämpiminen Hesarin läpi riittääkin nukuttamaan niin, että seuraava herääminen tapahtuu vasta, kun päivä on pitkällä ja useimmiten yöllä vatvotut ongelmat ovat päivällä  kutistuneet hiukan pienempään kokoon.

Suomi kärsii univajeesta, kirjoittaa päivän lehdessä professori Alf Rehn ja uskaltaa ehdottaa keinoksi selvitä talouden ja koko yhteiskunnan kärsimästä lamatilasta parempaa nukkumista. Uskon hänen olevan  oikeassa. Mutta miten tilanne korjattaisiin. Mistä saadaan lisää tunteja nukkumiseen parhaassa työiässä ja lapsiperheitten arkea eläville aikuisille? Mitä muutoksia, mitä päätöksiä heiltä itseltään, työnantajiltaan ja koko yhteiskunnan rattailta se vaatisi? Ainakin asian tärkeyden todellista tiedostamista ja asenteitten muutosta. On hirveätä, jos pitää lohduttautua ajatuksella, että eläkkeellä sitten ehdin levätä. Lepäämistä ei voi siirtää varastoon ,vaan sen on tapahduttava tässä ja nyt, aina kun on uupunut ja on levon tarpeessa. Sitäpaitsi, voi käydä niin, ettei sitten enää kykenekään lepäämään terveesti ja virkistävästi, kun lopultakin on eläkkeellä. Monien sairauksien riskitekijänä tiedetään olevan uupumus, stressi ja pitkään jatkuneet unihäiriöt. Luulen, että omien sairauksienikin taustalla lymysivät nämä peikot, mutten halunnut niitä nähdä. Kielsin kiivaasti olevani liian stressaantunut. Halusin uskotella, että minä kyllä  pärjään, ei minulla ole mitään ongelmia. Tyhmänylpeyttä.

Ei ole oikein odottaa , että "haudassa voi sitten levätä". Paljon parempi viisaus on mielestäni entisen mieheni käyttelemä lause :"on kuin  laittaisi rahaa pankkiin, kun nuori mies nukkuu". Tämä viisaus otti minua hirveästi päähän kuultuna tilanteessa, jossa pyysin jotain palvelusta ja hän katsoi olevansa oikeutettu lepäämään. Totuuden siemen siinä kumminkin on. Koko Suomi saattaisi saada rahaa pankkiin, jos useampi nuori mies ja nainen kykenisi lepäämään tarpeeksi, silloin kun on uupunut. 



"Höyhensaarille, mars mars"   

torstai 8. tammikuuta 2015

Kun iltaluku venyy aamuun asti

On asioita, joilla on tavallaan oma toistuva rytminsä elämänkulussa, vaikka semmoista ei mikään luonnonlaki tai muukaan säädös oikeasti pakota noudattamaan. Nämä ovat useimmiten vain ihmisen omassa säätelyjärjestelmässä syntyneitä pinttyneitä tapoja. Jotenkin ne muodostavat ryhtiä ja selkärankaa semmoisiinkin päiviin ja aikoihin, joissa oikeastaan ei mitään aikataulutusta ole. Ja varmaan ihan hyvä näin. 

Joskus kuitenkin huomaan itsessäni vieläkin elävän lapsellisen kapinahenkisen ja keskenkasvuisen "minä itse"-tyypin, joka haluaa kapinoida näitä omia ja täysin vapaaehtoisia säädöksiäni vastaan. On hupaisaa kuunnella tätä oman pään sisäistä hiljaista taistelua esimerkiksi siitä, olisiko viisasta pitäytyä säännöllisempiin nukkuma-ja ruoka-aikoihin, pitäisikö imuroida ainakin kerran kahdessa viikossa, pitäisikö ainakin yrittää käydä ulkona jokaisena päivänä, lenkillä edes kerran viikossa, jne jne. Kaikki nämä "tärkeät" pohdinnat yleensä liittyvät asioihin, joitten hyvinkin ymmärrän olevan terveyteni ja yleisen hyvinvointini kannalta sopiviksi tiedettyjä tapoja ja niiden tekemättä jättäminen hiukan kyseenalaista, vaikkei hyvin suurta riskiä sisältäviä. Kapinoimalla tämmöisissä lapsellisissa demonstraatioissa oman itseni kanssa pyrin ilmeisesti todistamaan olevani vapaa tekemään päätökseni,
olemaan kaavoihin kangistumaton, muuntautumiskykyinen ja joustava!

Yhden naisen kapinastani voi olla monenlaista  mieltä. En huomaa maailman, edes  oman pikkuisen minimaailmani mitenkään parantuneen, tai muuttuneen näitten mielenilmausteni seurauksena. Tai ehkä suorastaan voin sanoa, että muutos on useimmiten negatiivinen. Kuten esimerkiksi tänään. Sain joululahjaksi tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin He eivät tiedä mitä he tekevät. Kirja on hyvin paksu tiiliskivi. Aloitin sen lukemisen pari päivää sitten. Alkuunpääseminen otti voimille.Tällä kertaa en hurmaantunut, vaan olin suorastaan pettynyt ensimmäiset sata sivua luettuani. Uskalsin jopa epäillä, etten jaksa koko kirjaa . Eilisiltana kumminkin kävi niin, että pakkolukemisen sijasta aloin kiinnostua ja kuinkas sitten kävikään: laskin kirjan käsistäni vasta aamuyöllä klo 05.30. Kapinallinen minussa oli saanut vallan. Se sanoi: kukaan ei voi estää lukemasta kirjaa läpi koko yön, olet tehnyt niin ennenkin, muista vain  nuoruuttasi.

Nyt on jo iltapäivä ja oloni on takkuinen, päiväjärjestys on romutettu, ruoka-ajat unohdettu ja koko ajatusmaailmani aika hämmentynyt. Mutta vaikka en pitänyt kirjasta likimainkaan niinkuin useimmista edellisistä Finlandia-palkituista, sen useat ajassamme jo olevat ja kenties vielä pahemmaksi kehittyvät vaikeat moraaliset kysymykset veivät mukanaan, enkä voinut lopettaa kesken. Tämä kirja on taas yksi tämmöinen tärkeä "huutavan ääni korvessa", jonka pitäisi pysäyttää kaikki ihmiset miettimään. Onko tämä se maailma ja se tulevaisuus, jonka haluamme jättää tulevien sukupolvien elettäväksi. Onko yksilöllä oma tahtonsa, vai onko hän nappula, joka on voimaton suuren pääoman, taloudellisten intressien ja edistyksen nimissä tapahtuvissa muutoksissa? Pelottava visio, kuinka ihminen on avuton ja voimaton pikku nippeli  suuressa tuntemattomassa jättikoneistossa. Kirja jätti aika apean olon.

Vaikka kirja liikkui tavallaan vielä pitemmälle edistyneessä teknisessä kyber-maailmassa, kuin  tämä oma elämäni, tuntui pahalta huomata jo nyt monien uusien uhkien ilmaantuminen omaan  arkeeni. Viimepäivien hyökkäykset OP-pankkiin, jossa vähäiset pankkiasiani hoitelen, oli pelottava tulevaisuuden kuva, vaikkei sinänsä minua haitannut. Samoin tunsin voimakasta vastenmielisyyttä, kun vuoden ensimmäiset City-Marketin nettimainokset paljastivat "ihanuutensa": minulle henkilökohtaisesti laaditut ostotarjoukset. Juuri minulle, ei siis ystäväpeheelleni, jonka kyydissä usein käyn shoppailemassa. Heille taas oli aivan juuri heille sopivasti räätälöidyt tarjoukset, joita minä en voi hyödyttää! Viattomalta tuntuva kauppiaan hyödyntämä kikka tutkailla ostostottumuksiani tietotekniikan keinoin ostotositteestani, mutta minusta kovin arveluttava tapa tehdä minusta tarkkailtu ja manipuloitu pelinappula. 

Isoveli, siis tietotekniikka oli siis analysoinut tapani ostoskuiteista. Koneäly oli laatinut minusta profiilin: mummoikäinen yksinasuva, hiukan tuhlailuun taipuvainen nautiskelija, ei kovin innostunut teknisistä vempaimista , mutta sitäkin innostumeempi uusista ruokatrendeistä ,joten hänelle tarjotaan näitä ja näitä syöttituotteita, näin kuvittelen. Olen loukkaantunut. Tottakai olen selvillä, että jo kauan sitten olen lakannut olemasta vain joku 71 vuotias naispuolinen Suomen kansalainen. josta on henkilötiedot verottajalla ja Kelalla ja henkikirjoittajalla, sekä joissakin terveystiedostoissa lääkärikäyntien jäljiltä. Sen lisäksi minusta on tietoja monissa sellaisissa tiedostoissa, joitten olemassa olosta minulla ei ole hattaran vertaa haisua. Muistan ihmettelyni, kun olin aloittanut aktiivisemmin käytellä tietokonetta ja esimerkiksi kirjoittanut sähköpostissa serkulleni potevani jalkakipua, niin jo päivän päästä koneelleni ilmestyi mainoksia fysioterapiasta ja lääkkeistä.Tai kun kysyin hänen lomasuunnitelmistaan, sain postia Viron kylpyläin ihanuuksista ja tarjouksia halvoista hotelleista. Kuka luki sähköpostejani? Sitten hoksasin estää mainosten ja muun roskapostin tulon ruutuuni ja tunsin taas oloni hiukan turvatummaksi ja  ajatukseni "salaisemmiksi". Silti ymmärrän, että koska käyttelen tätä nettiavaruutta, voin olla vaikka minkälaisissa tiedostoissa ja monenlaisten "uhkien" maalitauluna . Mitä hyödyttää yksityinen, lapsellinen kapinointini arjen pikku normeja vastaan, kun olen osallisena suuressa palapelissä, jota käydään kokonaan uusilla ulottuvuuksilla ja arvoilla, jotka ovat minulle tuntemattomia, ehkä täysin omieni vastaisia ja  suorastaan mielikuvitukseni tavoittamattomissa. Ei yhtään auta todisteluni omasta päätösvallastani, milloin nukun, pesenkö hampaani, luenko kirjoja vai siivoanko säännöllisesti.

Onko  ihmiskunnan tekninen kehitys, tieteen ja huippuälyn saavutukset vielä jonkun hallinnassa, vai onko maailma suistunut tielle, jonka suunta on kaaos? Kuka päättää siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja lapsenlapseni elävät? Kuka ja missä on se "Isoveli", joka tätä hulluutta säätelee ja nappuloita painelee? Olisipa se vieläkin viaton ja voimaton Rouva Fortuna mieluummin, kuin tunteeton ja loputtoman ahne Herra Kaikkitietävä Tekoäly.


klikkaa suuremmksi

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Mässäily saa riittää

Olen kutsunut huomiseksi ruokavieraita.Ei mitään suurta seuruetta, vaan tutun ystäväpariskunnan. Näin joulun aikaan minustakin kehittyy seurallisempi kuin mitä tavallisesti olen. Tuntuu mukavalta kutsua ihmisiä syömään tai kahville ja miettiä, mitä voisi tarjota, millä jouluajan moninaisista herkuista kattaisi pöydän.

Näitä ajatellessani tuli mieleen monen moista ruokaan liittyvää muistoa menneiltä vuosikymmeniltä. Ruokakulttuuri on minun elinaikanani muuttunut tosi valtavasti. Nuoret ihmiset eivät parhaalla tahdollaankaan pysty kuvittelemaaan muutoksen suuruutta. Jos, ja varmaaankin kun, kehitys ja muutos jatkuu edelleen yhtä vauhdikkaana seuraavinakin vuosikymmeninä, minun on täysin mahdoton venyttää mielikuvitustani tavoittamaan Irinan, pienen lapsenlapseni jouluisia ruokia esimerkiksi viidenkymmenen vuoden kuluttua. Vaikka yrittäisin olla kuinka lennokas tai kuinka kaukonäköinen, en osaa hahmotella tulevia ruokatrendejä ja uusia tapoja hoitaa sekä ravitsemus että ruuan tarjoama nautinto. Tietysti sillä edellytyksellä, että maailman meno jatkuu edistyksellisenä ilman vakavia taka-askeleita tai katastrofeja. 

Jotenkin on alkanut tuntua, että ainakin meidän suhteellisen hyvinvoivassa Suomessamme ruuasta on tullut jo liiallisen kikkailun ja ihmehifistelyn väline. Kun jouluviikolla olin ostoksilla tavaratalossa, minut valtasi  jonkunlainen hulluus, mutta samalla myös ahdistus puikkelehtiessani kärryineni mielettömän korkeitten ja värikkäitten ruokatavaroista rakennettujen vuorien ja pyramidien väliköissä satojen kaltaisteni ahneitten seassa sinne ja tänne.Yritin pysyä pitkän ostoslistani ohjeissa ja välttää tarttumasta moneen muuhunkin niin houkuttavan näköiseen tuotteeseen, joka melkein kiljui korvaani: tätä kyllä  tarvitset, osta nyt vain, joulupöydässä näyttäisi niin hienolta! Osta,osta!

Ja ostinhan minä; jopa niin paljon, että edessäni kassajonossa tavaroitaan pakkaava rouva nähdessään minun ostosmääräni, kysyi ystävällisesti, mihin saan kaikki tavarat kotona mahtumaan! Tunsin piston sydämessäni, sillä muistan joinakin jouluina heittäneeni myös ruokaa hukkaan joulun mentyä. On pakko huomata olevansa tyhmä ja kohtuuton.

Huomenna kuitenkin aion olla järkevä emäntä. En tarjoa kaikenmaailman alkupaloja ja väliruokia ja lisukkeita ja monenlaisia jälkiruokia.Tarjolla tulee olemaan poronkäristystä ja pottumuusia puolukkasurvoksen kanssa. Mutta koska on pyhä ja ystävät ovat rakkaita, on kai kohtuullista tarjota myös jälkiruokakiisseliä ja kahvia taatelikaakun kanssa. Juhlaruokaahan tämäkin on, vaikka ei kaikkia eksoottisia lisukkeita ja viinejä olekaan tarjolla.Toivon, että maistuu.

Kun kuuntelin historian professori Laura Kolbea radiossa puhumassa viime vuosisadan ruokailu- ja seurustelutavoista, eri säätyjen, ylhäisön, aatelisten,  ja sivistyneistön tavoista ja toisaalta rahvaan, tavallisen kansa tavoista, minua alkoi samaan aikaan huvittaa, mutta myös ärsyttää nykyinen elämäntapamme. Enää ei ole säätyjä. Kaikki voivat esittää olevansa "ylhäisöä" ja "sivistyneistoä" ja  kikkailla monilla ruokalajeilla ja erilaisilla viineillä. Nykyään ero syntyy varallisuudesta. Toisilla on varaa keksiä ruokapöytäänsä mitä uskomattomimpia hienostelutapoja, mutta toisilla on kysymys siitä, onko rahaa ostaa riittävästi ravintoa olipa sitten pyhä tai arki.

Minunkin on syytä unohtaa herkuttelunhaluni ja muistaa vanhanajan tapa siirtyä viettämään härkäviikkoja ja nauttimaan yksinkertaista arkiruokaa. Se on minulle ajankohtaisempi päätös kuin sadan päivän alkoholiton jakso.Sehän jo on minulle   lähes koko ajan vallitseva asiaintila. Minulle sopii pyrkiä pysyttelemään kaurapuuron ja juuresten tarjoamalla tuhdilla ja huokealla linjalla ainakin seuraavan sadan päivän ajan. Mielenlujuutta!