Entä kun eläke ei riitäkään laitospaikan maksuun

Joku päivä sitten oikeustieteen professori Urpo Kankaan ehdotus aikuisten lasten velvoittamisesta lakisääteisesti maksamaan ikääntyneitten vanhempiensa laitosmaksuja siinä tapauksessa, että vanhuksen oma eläke ei riitä, sai niin minut kuin monet  muutkin höristämään tarkemmin kuuloaan.
Oli pakko pysähtyä oikein miettimään asiaa. Oliko nyt kyseessä järkevä uusi ajatustapa kiperään kysymykseen vanhusten hoitopaikkojen riittävistä resursseista kohtuulliseen hintaan vai outo, epärealistinen ja ihmisiä pahasti eriarvoistava keskustelunavaus, jolta puuttuvat vähäisimmätkin toteutumismahdollisuudet?
Ymmärsin, että kyseessä oli  aito huoli vanhan ihmisen kohtalosta ja vaarasta joutua yhteiskunnan heittopussiksi ja ongelmajätteeksi tilanteessa, että  hän ei enää pysty tulemaan toimeen muuta kuin laitoksessa hoidettuna, mutta hänen oma eläkkeensä ei riitä kattamaan laitoshoidon maksua. Hoitomaksut laitoksissa ovat kohonneet pilviin, kauas tavallisen eläkkeensaajan tulotason yläpuolelle. Kenen on sitten kannettava talousvastuu, omaisten vai yhteiskunnan verovaroilla maksettuna?

Entisaikaan oli selvä, että perhe hoiti vanhan isän ja äidin. Ei kukaan halunnut vanhempiensa joutuvan muuttamaan viimeisiksi vuosikseen köyhäinhoitoon,vaivaistaloon, paitsi äärimmäisessä hätätilanteessa. Enin osa suomalaisista asui maalla ja vaikka asuttiin ahtaasti, perheet usein  jakoivat niukat neliöt useamman sukupolven kesken. Lähes jokaisessa talossa minunkin kotikylälläni asustettiin niin, että isovanhemmat olivat jos ei ihan samassa kodissa niin ainakin hyvin lähellä, kenties omassa pihapiirissä erillisessä muorin ja vaarin asunnossa. Ei tarvittu yhteiskunnan apua, mutta eihän meillä silloin vielä tiedetty käsitteestä hyvinvointiyhteiskunta tai sosiaaliturva.

Olen  kasvanut perheessä, johon kuuluivat isäni vanhemmat, Mummu ja Taata kuolemaansa saakka. Mummun menetin kolmivuotiaana ja Taatan seitsemän vuoden iässä. Kumpikin sai kuolla omassa sängyssään meidän perheenjäsenten ollessa läsnä . He olivat hyödyllisiä ja tärkeitä perheenjäseniä ihan elämänsä loppuun asti.Tämä oli meidän perheemme ja siinä kaikki yhdessä jakoivat niukan toimeentulon.

Kun oma äitini ikääntyi, hän eli yksin leskenä, hoiti talouttaan  ja naapuriavun turvin selviytyi kaikista sekä omaan hyvinvointiinsa että talon hoitoon kuuluvista askareista lähes yhdeksänkymmen- vuotiaaksi. Kun sitten tuli aika, ettei hän enää  pärjännyt kotona, hänelle järjestyi paikka vanhainkodista. Siihen aikaan se ei enää ollut  pelottava joutuminen, vaan ennemminkin pääseminen laitoshoitoon. Elettiin aikaa, jolloin Suomella vielä tuntui olevan varaa hoitaa sekä vanhuksensa että lastensa koulutus. Toki vuodet vanhainkodissa olivat raskaitakin ja luulen äitini välillä poteneen apaattisia, masentuneita hetkiä, mutta se ei johtunut niinkään huonosta hoidosta vaan ennenkaikkea vaikeudesta hyväksyä omien voimien ehtyminen, kuulo-ja näköaistin heikkeneminen ja luopuminen omien asioitten hoitamisesta. Sitkeä äitini kun oli aina ja kaikissa elämänsä koettelemuksissa tottunut luottamaan vain itseensä, usein hammasta purren. Äiti säilyi älyllisesti terävänä. Hän oli hyvin seurallinen ihminen, joten luulen, että tuttujen   keskustelukumppanien puute ja yksinjääminen oli viimeisten vuosien raskainta koettelemusta. Ihmettelen ja ihailen hänen kykyään säilyttää ajattelun selkeys niissä olemattomissa ulkoisissa virikkeissä, mitä  lähes paikoillaan sängyssä makailu yksinäisessä, hiljaisessa huoneessa tarjosi. Mutta raha-asioista hänen ei enää tarvinnut olla huolissaan .Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko pitkän ja vaativan elämänsä aikana! Kuoltuaan hänellä oli vieläpä pankkitilillään paitsi rahaa saada kunnolliset hautajaiset, myös pieni mukava perintöraha meille neljälle lapselleen. Hän oli harjoittanut koko  elämänsä ajan  suurta  taitavuutta tasapainottaa menonsa ja tulonsa.

Äiti kutoo sukkaa, akvarelli 

Nyt lähestyn itse ikää, jolloin saatan piankin olla tilanteessa. etten selviä yksin omassa kodissani. Mikä tulee olemaan  minun paikkani? Saanko kodin ja tarvittavan hoidon  jostain laitoskodista ? Olenko oikeutettu saamaan hoitopaikan jossain kaupungin vanhainkodeista? Vai pitäisikö minun alkaa valmistella saavani hoitoa yksityisessä palvelutalossa? Mutta suuri kysymys on:miten? Riittävätkö minun omat eläkerahani mitenkään  kattamaan hoitoni ? Ei näytä hyvältä lukujen valossa. En suinkaan ole kaikkein pienintä eläkettä saava naiseläjä, mutta kun luen lehdistä yksityisten hoitopaikkojen kuukausihinnoista, huomaan jääväni kauas siitä tasosta. Mistä siis tulisi puuttuva summa? Olisiko todella niin, että poikani olisi velvollinen maksamaan eläkkeeni ylittävän  määrän minun hoitokuluistani ? En voi käsittää semmoista, että yhtäkkiä meillä tässä maassa lukuisa nuorten perheitten joukko, kokonaiset ikäluokat nuoria aikuisia, jotka kenties  maksavat vielä omia opintolainojaan, suuria asuntolainojaan, ( Helsingin asuntojen hintataso!!!), sekä ehkä kustantavat lapsilleen koulutusta, joutuisivat vielä kustantamaan ikääntyneitten vanhempiensa hoidon. Kaltaisiani yksin vanhenevia kohtalaisen, mutta vain kohtalaisen eläkkeen saajia on todella paljon. Kysymys on kyllä sellaisesta matematiikasta, etten usko sitä olevan mahdollista kovin helposti ratkaista. 
Ja kun tähän nuorten aikuisten päälle kaatuvaan taakkaan vielä lisätään monia uhkaava, jatkuva epävarmuus oman työllisyyden jatkumisesta, valtion ylivelkaantumisesta ja mahdollisesta ympäristökatastrofin uhkasta, maalataan tulevaisuusvisiota, joka on kohtuuttoman synkkä . Eihän vain katkaista turhan monen perheen uskoa tulevaisuuteen , uskoa selvitä haasteista, joita elämä kasaa kannettavaksi.

Muistan, että kerran heitin ikäänkuin lekkimielessä pojalleni lauseen: "kai sinä sitten pidät minusta huolen, kun.......? " Hämmästyin, kun hän katsoikin minuun vakavasti ja sanoi: "Ehkä se ei ole mahdollista,vaikka kuinka  haluaisin." Vasta silloin aloin ajatella asiaa itsekin oikein tosissani. Ehkä ei tosiaankaan ole mahdollista. Eikä ollenkaan siksi, etteikö välittäisi äidistään. Sitä en epäile. Ehkä ei vain todellakaan ole mahdollista!
Mieleen tulee runo, jonka Lauri Pohjanpää on kirjoittanut ilmeisesti kansantarinan pohjalta. Se on runo, joka on niin totta, vaikka tekee kipeää. 

Sivutuulessa poikaansa 
retuuttaa kantaa
varis lahden poikki
päin vastarantaa
"Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa",
varis sanoo," jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?"

-"En", vastaa poika,
                "sun jäädä annan."
-"Ketä kannat sitten?"
                "-Mä poikaani kannan."

Varis huokaa harmaille aatoksille:
"Se on maailman meno, minkäs sille!"

Tarvitaan monta viisasta professoria lisää , todellista  talousosaajaa ja tulevaisuusvision tekijää  käymään perusteellista ja realistisiin ratkaisuihin johtavaa keskustelua, jotta poliitikot ajoissa päättävät miten tämä "variksen ja poikasen-kantoasia" hoidetaan. Kukaan ei saa uupua tarpeettoman raskaaseen taakkaan, eikä kukaan saa jäädä ilman hoitoa yksin ja hylättynä. Minulla ei ole aavistustakaan miten tästä selvitään. Toivottavasti jollain on.

One for sorrow,two for joy

Lisää harakanvarpaita.
Toivotaan, ettei kaikki taas kerran  mene ihan harakoille.

Totta on, että harakkaan liittyy monenlaista kielteistä ajatusta, sanontaa ja uskomusta.Harakkaa inhotaan yleisesti. Sanotaan, että harakka tuo  huonoja uutisia. Sitä väitetään varastelijaksi, jopa pirun sanansaattajaksi. 
Vanha perinne selittää harakan pitkän pyrstön syntyneen siten, että se joutui riitaan itse pirun kanssa, joka siis oikeastaan  on sen isäntä .Kerran se yritti livahtaa karkuun pirulta, mutta tämä nappasi kiinni sen pyrstöstä. Harakka pyristeli kaikin voimin irti pirun otteesta ja siinäpä sen pyrstö venyi kohtuuttoman pitkäksi .

Toinen juttu sanoo, että se sai pyrstönsä venymään silkkaa uteliaisuuttaan.Kun se yritti ottaa selvää tervasta, se juuttui siihen kiinni vuoroin  pyrstöstään, vuoroin nokastaan. Näinhän sitä sanotaan käyvän vielä nykyäänkin kinkkisistä  asioista  irtiottoa pyristellessä . Tilanteesta  on minullakin ihan turhan paljon kokemusta. Yhdessä elämäni ihmissuhteessa tuo oli vuosikaudet vallitseva tunne: ei hyvä niin, ei hyvä näin, nokka tervassa, pyrstö tervassa.Vasta viimeaikoina olen tuntenut olevani vapaa tästä tervasta!

One for sorrow, two for joy
three for a girl and four for a boy
Five for silver, six for gold
Seven for a secret never to be told 

Tähän tapaan  loruilee englantilainen lastenkamariruno harakoista.Näin keväisin  pihojen ja aukioiden  lähettyvillä voi olla aika varma, että saa salaisuuksia pidettäväksi, sillä harakoita näkyy nyt parvissa. Ehkä niillä on suorastaan menossa pihaparlamentti. Mutta jos näkee vain yhden, on hyvä käännellä päätään ja etsiä pian näkyviin se toinenkin papinpukuinen, että varmistaa ennemmin ilon  kuin surun tulon.

Miksi sitten erikoisesti  naista haukutaan harakaksi?Tai  haukuttiin joskus aiemmin.Tietysti siitä klassisesta syystä, että jos nainen sattuu olemaan hivenen löysempi moraalikoodeiltaan ja harrastamaan  seksiä useamman kumppanin kanssa, hän on oitis harakka, huora , lutka. Vastaava mies taas on kukko tai leijona tai kenties ihan mahtisonni, oikea  miesten mies ja ALFAUROS ja niissä nimissä on silkkaa kunnioitusta ja ihailua, kuinkas muuten!


"Pidetään tuumaustunti"    akvarelli n. 2011

Minun nuoruudessani iloluonteinen ja keimailunhaluinen tyttö sai ehkä  kuulla olevansa varsinainen  pyryharakka.. Eikä se ollut ihaileva ilmaus pyryssäkin pärjäävästä virkeästä linnusta!! Eipä tosiaan.Muistan ainakin kerran saaneeni tuommoisen määrityksen itsekin.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta olen aina pitänyt harakasta, ihaillut sen olemusta, tuntenut sitä kohtaan sympatiaa. Siksi olen ominut sen . Tarkoitan siis tätä vanhaa leikkiä : jos olisit eläin , mikä eläin olisit?
Valintani on harakka. 
 Olen myös aina rakastanut Lauri Pohjanpään runoa "Harakanpesä"

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
-älä putoa, varis,- tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,
niin vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori,pötyä pöytään."

              Mut ennenkuin harakka huomaskaan.
              jo putos syksyn lehti,
              ja kesken hurskaita aikeitaan
              se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän. 
Moni aikoi ja aikoi kartanon.
sai valmiiksi harakanpesän! 

Kovin  tuttua  uhoa. Mitä kaikkea sitä onkaan tullut luvatuksi. Ja miten vähän sitä sainkaan toteutetuksi. Ei taidä  kartanoni  ehtiä edes harjakorkeuteen ennen viimeistä syksyä........

Unessa voin matkustaa kauas ja lähelle

Jatkan vielä unijuttuja. Minusta ne ovat hupaisia, koska ne ovat niin yllätyksellisiä, eivätkä noudata mitään oikean elämän sääntöjä.Unissa olen saanut kokea moninverroin vapaampaa ja mielikuvituksellisempaa elämää kuin olisin ikinä valveilla osannut edes toivoa.Unen maisemat voittavat satakertaisesti kaikki oikeassa elämässä kokeneeni maisemat kauneudessa ja vaikuttavuudessa.  Olen usein matkalla unissani , joskus paikoissa, joita en mitenkään tiedä nimeltä , mutta  joskus "tiedän"paikan myös nimeltä,vaikka sillä ei olisi tosielämän kanssa mitään samaa.

Yleisin uneni kulkuneuvo on ehdottomasti laiva. Saatan reissata myöskin junalla, joskus kuorma-auton lavalla, harvoin henkilöauton kyydissä.Tosin pari, kolme kertaa olen uneksinut ajavani itse autoa kadulla. Se on aika kummallista, koska tiedän, ettei minulla ole ajokorttia (ei ole koskaan ollutkaan!) ja lisäksi autoni on polkuauto .Joudun polkemaan aivan vimmatusti ylös -alas-ylös-alas. Polkimet puuskuttavat  kuin harmoonia soitettaessa.On oltava tehokas, jotta vauhtini pysyisi, kun nousen muun liikenteen seassa puikkelehtien ylös Tuomiokirkkosillalta Uudenmaankatua pitkin.Autoni rattia pitää  koko ajan hivenen heiluttaa puolelta toiselle.Minulla on kiire päästä kotiin ennenkuin kärähdän ilman ajokorttia ajosta . Toistaiseksi ei ole tullut sakkoja.

Useimmiten kyytini on tätä vauhdikkaampaa, minä nimittäin lentelen paljon. En tarvitse siihen sen enempää konetta kuin lentolupakirjaa. Olen pörräillyt näin koko ikäni, milloin kotipaikkakunnallani Somerolla, milloin Skotlannin ylämaalla, jopa vuoristoseuduilla.Räpiköin vain tietyllä tavalla jaloillani ja hups, olen päässyt ilmaan.Voin lentää kuin lintu, välillä käsillä ikäänkuin kevyesti soutaen, toisinaan enemmän siiveniskuja muistuttavin vedoin .Tunne on ihana.Näin olen myös pelastautunut minua uhkaavien ihmisten joukosta, kun olenkin hädässäni muistanut kykyni päästä ilmaan.Koulutyttönä muistan kerran pelastuneeni hyvin täpärästi lentoon, kun olin jo kallistanut pääni mestauspölkylle. Hups vain, jäivät tuijottaman, kun nousin juuri sopivasti tavoittamattomaan korkeuteen.Useimmiten tilanne ei ollut noin dramaattinen ,mutta kuitenkin ahdistava,josta lentoon lähtö auttoi pakenemaan. 

 Vain yhdellä lentomatkallani käytin apuna kulkuneuvoa.Se oli suurikokoinen puunlehti . Todennäköisesti haavanlehti, koska siinä oli pitkä ja vahva lehtiruoti pyöreään lehteen kiinnittyneenä . Mukana tällä lennolla oli poikani, ehkä viiden vuoden ikäisenä.Hän istui mukavasti edessäni lehdellä ja yhdessä pitelimme haarojemme välistä ylöstaivutetusta ruodista kiinni . Sitä kääntelemällä myös ohjailimme lentomme suuntaa. Tällä hupaisalla matkalla meillä oli myös seuraa: toinenkin äiti, naapurin Tuula oman poikansa kanssa. Yhdessä  kurvailimme talojen yllä sopivassa korkeudessa .Oli iltayö, koska taloissa ja kaduilla paloivat valot. Taivas oli tumma, mutta kirkas. Meillä oli tosi hauskaa, kaartelimme ja hihkuimme ilosta.Kukaan ei pelännyt, ei poikani , en minä. Ja oikeassa elämässä pelkään korkeita paikkoja , puhumattakaan pojastani, joka inhoaa karusellejakin. .Tosi riemullinen irtiotto maankamarasta ja kaikista peloista.Se ei ollut vähäisimmässäkään määrin painajaisuni.

Kerran  olen unessa matkustanut koko maapallon lävitse.Reitti kulki outoa lumi- ja jäätunnelia pitkin Australiaan tapaamaan työtoveriani, joka oli muuttanut sinne. Ihmettelin matkanteon helppoutta ja nopeutta. Herättyäni olin vielä hetken unen ja valveen rajamailla.  Mietin miksi maapallon keskellä ei ollutkaan kuumuutta ,vaan ihanan turkoosit viileät jääseinämät?Muistan, että palelin hiukan herätessäni.

Olen myös käynyt norsujen öisellä juottopaikalla Sitä  reunustivat korkeat vuoret taustalla, edessa aukesi  joki. Kuulin norsujen hörppivän vettä äänekkäästi ryystäen .Kuulin niiden korvien läiskeen, mutta muuten yö oli hiljainen .Tunsin olevani jotenkin erityisen etuoikeutettu olemaan yksin paikalla.Miten olin  tullut?Missä maanosassa olin, en tiedä.En edes muista lentäneeni sinne. Minä vain olin.Kertakaikkiaan erityishieno uni, josta iloitsin vielä herättyäni.

Kun tässä muistelen ja palaan vanhoihin uniini,on kello jo yli keskiyön . Minkähänlaiset seikkailut olen näin virittänyt ensiyön unikuviini . Ehkä siellä nyt  räiskyvät valtavat avautuvat ilotulituskukat, sillä Olympialaisten päätösjuhla porautui  varmasti alitajuntani  kuvastoon. Voisikohan saada myös musiikkitehosteilla.

Se olikin vain unta

Viime yönä, kuten nykyään lähes joka yö, heräsin useamman kerran ennen varsinaista aamuheräämistä. Jos sitä nyt voi aamuheräämiseksi kutsua.Kello oli nimittäin puoli kaksitoista, kun lopulta halusin nousta vuoteesta aloittelemaan tätä päivää.
Joka kerta havahtuessani, tiesin katselleeni öisiä "elokuviani". Uneni rakenne on semmoinen, että herään poikkeuksetta kesken unennäkövaiheen. En koskaan herää syvästä tyhjästä hiljaisuudesta. Niimpä minulla on kiusaus väittää, että näen unia koko yön. Minun on kovin vaikea uskoa edes mahdolliseksi sellaista, kun ihmiset sanovat, etteivät näe koskaan unia.Kai se on uskottava, mutta se on minusta yllättävää. Yhtä vaikeaa lienee näiden syvästi ja hiljaisesti nukkuvien ymmärtää sitä värikkäitten, outojen tapahtumien vilskettä, jota katselen koko nukkumiseni ajan. Kun olen kertonut unistani ( tiedän, useitten ihmisten mielestä äärimmäisen piinallista kuultavaa!!!), olen kohdannut kummastuneita ja epäuskoisia ilmeitä.

Olemme kaikki yksilöitä, omine kokemuksinemme, omalla psyykenrakenteellamme ja mielikuvituksellamme varustettuja. Näillä lienee suuri  merkitys unikuviemme muodossa ja sisällössä. Koska olen elänyt vain tämän itseni elämää, oman  alitajuntani kanssa, olen tyytyväinen runsaisiin, värikkäisiin ja joskus hyvinkin irrationaalisina eteneviin unimatkoihini. Ne eivät minua pelota tai hämmästytä.Vain harvoin olen herännyt unesta, jota voisin kutsua painajaiseksi. Mutta joskus herään unesta, jonka sisältö on surumielinen, jopa niin, että kyyneleet ovat herätessäni poskilla. Kestää hetken tajuta, että surun aiheuttava tunne oli vain unta.

Joskus uneni ovat verkkaisia, lähes pysähtyneitä kuvia, joissa olen mukana, mutta muut ihmiset puuttuvat.Tämmöisissä intensiivisissä kuvissa on yleensä vain jokin pieni, tuskin  havaittava liike tai ääni, joka erottaa sen täysin  pysähtyneestä kuvasta.Tämmöinen uni säilyy mielessä ehjänä vielä heräämisen jälkeen. Se ei murene yhtä helposti kuin rönsyilevät seikkailu-ja tapahtumaunet, jotka ovat useimmiten  täynnä epäjohdonmukaista sälää ja mahdotonta ajan ja paikanvaihdosta. Herätessäni semmoisesta unesta se on mahdoton hahmottaa ja hajoaakin hetkessä pois. Tämmöisen hitaan, hiljaisen ja tapahtumaköyhän unen sensijaan voin ikäänkuin hitaana filminä katsoa uudelleen ja sen  sen voin palauttaa mieleen vaikka  vuosia myöhemmin.Tässä yksi semmoinen uni jo vuosikymmenten takaa. Yhä vielä voin siirtyä unen tunnelmaan, valoon ja äänettömyyteen, omalaatuiseen mystiseen olotilaan, joka säilyy muistissa.

Olin noin kaksikymmenvuotias. Uneksin huoneesta, jossa oli iso, valkoisin vuodevaattein petattu sänky keskellä muuten lähes tyhjää tilaa. Olin jo käymässä nukkumaan siihen unen vuoteeseen, kun huomasin, että takaseinällä oli kaksi ovea, joista toinen oli raollaan.Se tuntui häiritsevältä. Nousin sulkemaan. Mutta yllätyin, kun ovi ei suostunut menemään kunnolla kiinni. Huomasin, että lattialla oven raosta ulos juoksi pienenpieni, kapea, mutta katkeamaton puro punaista hienonhienoa  hiekkaa. Sellaista pientä jatkuvaa hiljaista juoksua,  jota olin  nähnyt vanhoissa tiimalaseissa jossakin kirkon saarnastuolissa. Huolimatta yrityksistäni katkaista senvaluva liike, hiekkapuro vain jatkoi  ja jatkoi äänetöntä matkaansa.En tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Mennäkö vain nukkumaan ja olla välittämättä aukinaisesta ovesta ja juoksevasta hiekkapolusta? En koskaan ehtinyt sänkyyn asti, sillä heräsin tähän hämmentävään unen vaiheeseen.
Oliko se elämäni vuosien  hiekkaa vai oliko se jonkunlainen nuoruuden ja aikuisuuden, täyteen naiseuteen astumisen välinen rajariitti? En osaa tulkita, mutta unen kauneus ja hiljaisuus on säilynyt osana sielunmaisemaani.

"Nuoren naisen  uni "     pastelli n. vuodelta 2011

  

Martta, oman tiensä kulkija

Siirtelin pikkuesineitä piironkini päällä pölyjä pyyhkiessäni. Nostin käteeni vanhan herätyskelloni, jonka tehtävä herättäjänä on jo vuosikymmenet sitten lakannut. Nykyään se on tavallaan vain sisustuksellinen esine, mutta minulle toki paljon enemmän. Kerron tässä sen tarinan.
Kelloni on niin sanottu amerikankello, noin vajaa 20 senttiä korkea metallista ja lasista valmistettu blokki. Sen naamapuolella on suorakaiteeseen upotettuna pyöreä kellotaulu ja takapuolella aukeneva ovi. Sivuseinät ovat lasia, josta näkyy kellon koneisto. Kellotaulun ympäristö on messingin väristä ja hennoin lehtiaihein koristeltua metallia. Muu metalli on ilmeisesti nikkeliä, melko patinoituneen väristä. Ylimpänä on tietysti ikäänkuin sanka, josta sitä voi nostaa ja siirtää paikasta toiseen. Tavallaan se on yhä kaunis ja arvokkaankin näköinen esine, vaikkei sillä hirmuisen suurta antiikkiesineen hintaa ole. Pidän siitä tosi paljon. Se on minulle monin verroin arvokkaampi, kuin vanhan tavaran kauppahinta.
Arvonsa se saa tarinastaan. Alunperin sen oli saanut Amerikkaan joskus1900-luvun alussa muuttaneelta veljeltään lahjaksi Martta niminen naimaton nainen meidän naapurustosta.Tämä Martta oli ilmeisesti nuorin sisarussarjassaan. En tiedä varmasti, mutta ainakin hänellä oli vanhempi sisko Anni, jonka kanssa hän asusti pientä taloa  meidän kotiamme vastapäätä.Talon omisti Anni ja Martalla säilyi oikeus asua sen toisessa päässä olevassa huoneen ja keittiön pikkuasunnossa vielä Annin kuoltua. Isompi puoli taloa siirtyi testamentin kautta siskosten veljenpojalle.Tätä ei Martta pystynyt koskaan hyväksymään ja ymmärtämään. Ja siitä oli seurauksena vuosia kestävät riitelyt ja Martta-raukan rahojen hupeneminen turhiin käynteihin sydämettömän lakimiehen luona.Tämä ilmeisesti lypsi avutonta naisparkaa antamalla katteettomia lupauksia, toivoa ja olematonta lakineuvontaa. 
Miksi Martta sitten oli avuton ja höynäytettävissä? Useimmat kyläläiset kohtelivat Marttaa jonkinlaisena kummajaisena, pikkukapsuna, niinkuin sanonta tuohon aikaan kuului. Martta oli lapsena joutunut kotonaan onnettomuuteen, jolloin oli saanut lähes kiehuvaa vettä keskivartalonsa päälle. Palovamman suuret kuroutuneet arpikudokset peittivät hänen koko vatsapuolensa. Näin ne koulutyttöikäisenä, koska jossain vaiheessa me kävimme yhdessä saunassa, Martta, isosiskoni ja minä. Näistä saunomisista muistan erikoisen tunnelman. Martta tuli vasta, kun me olimme jo lähes valmiit lähtemään pois. Olimme useimmiten peseytymisvaiheessa, kun Martta kiipesi ylös lauteille, heitettyään ensin koko ison napollisen vettä kiukaalle. Sauna oli hyvä ja semmoinen vesimäärä sai hetkeksi löylyn kihahtamaan niin äkeäksi, että melkein kumartelimme lattian tasollakin. Mutta ylhäällä lauteilla seljällään kellivä Martta läiski kuhmuraista vatsaansa ja nautti löylystä. Kuului ähkinää ja puhkinaa ja huulten maiskuttelua, kunnes hän kuumuuden vähän helpotettua sanoi: no niin Liisa, heitäpäs vähän löylyä. Ja vielä ja vielä, ihan tikahtumiseen asti. Varsinainen saunamuori.

Kesäisin hän korvasi saunomista kylpemällä tuntikaudet auringossa alastomana ruohikossa maaten syrjäisessä notkelmassa. Siellä hän paahtui ruskeaksi kuin papu. Me lapset joskus vakoilimme selville hänen salaisen paratiisinsa ja hihittelimme piilossa hänen alastomuudelleen!
Martan puheessa oli semmoinen omintakeinen puute, että hän ei koskaan käyttänyt k-kirjainta. Siitäkös tyhmille tuli kiusaamisen halu: sanopa Martta, että kaktus kukkii. Onneksi tuntoni on tässä kohdin puhdas.
Ajattelen, ettei Martta voinut olla kovinkaan heikkolahjainen, koska oli oppinut sen ajan olemattomalla koulutuksella kumminkin auttavasti lukemaan ja kutomaan sukkia. Luulen, että hän oli ennemminkin originelli ja erinomaisen omapäinen. Siitäpä syystä hän ei esimerkiksi suostunut pitämään kodissaan tavanomaista siivoa.Vain kapea väylä johti lukemattomien turhien pahvilaatikoitten ja epämääräisten tavaravuorien välitse peremmälle kamariin, jossa hän kakluunin pesässä keitti vettä teetä varten ja nukkui vuoteessa, jossa oli vain epämääräisiä vaatemyttyjä. Kodissa oli melko sakea ominaistuoksu laskiämpärin johdosta. Luulen, että se toimitti myös toiletin virkaa. Mutta runsaasta saunomisesta johtuen Martasta ei leijunut mitenkään poikkeuksellinen lian tuoksu, eikä hän juuri koskaan ollut sairas.

Mutta nyt on aika palata takaisin herätyskelloon ja siihen, miksi minä sitä nyt siirtelen pöydälläni ja hellin aarteenani. Olin tullut ylioppilaaksi. Marttakin oli pyydetty teelle juhlistamaan tätä. Hän huomasi, että olin saanut paljon kukkia ja lahjoja. Ilmeisesti hän tahtoi myös onnitella minua. Seuraavana päivänä hän pyysi minua käymään puolellaan, niinkuin hänellä oli tapana sanoa. Yleensä sinne ei ollut pääsyä juuri kenelläkään.Olin käynyt pari kertaa auttamassa puitten hakkaamisessa ja sisääntuonnissa. Nyt hän halusi antaa minulle ainoan aarteensa, herätyskellon, jonka oli saanut Juho-veljeltään Amerikasta. Ja hän sanoi monen monta kertaa, kuinka tämä veli oli hänelle niin "ratas, niin ratas". Ymmärsinkö siis lahjan arvon? Otin sen vastaan hyvin hämmentyneenä .

Kun juoksin kotiin erikoinen lahja povellani, se alkoi liikkeen voimasta yllättäen soida. En tiennyt sen soivan. Ja millainen herätyssoitto: soittokoneiston sievästi ilmoille pimputtelema sävelmä, joka soi ja soi : plim plim plim, koko pitkä melodia, yhä uudelleen alkuun kiertyen kunnes soitto lopulta alkoi hidastua ja hidastua ja lopulta viimeinen rämähtävä plim ja ääni sammui pois. Se oli minulle uutta ja melkein lumoavaa.
Koko opiskeluaikani Martan kello herätti minut luennoille.Toki  se soi yhä edelleen, mutta sen käyntiin ei enää ole luottamista.Viime keväänä juhlin sen saamisen 50-vuotispäivää ja tietysti muistin sen omalaatuista antajaa. Kiitos Martta, elämän eksentrikko, oman tiensä jääräpäinen kulkija, aikansa outolintu. Sain sinulta hienoimman ja kestävimmän ylioppilaslahjani. Se seuraa minua aina ja muistuttaa, että jokainen saa olla oma omituinen itsensä, niin Martta kuin minäkin.

Martta    akvarelli  20011

Lumisade, outo näky ja muistojen matka

Olemme eläneet hyvin outoa talvea ihan  tänne helmikuun lopulle asti . Kalenterin mukaan keskitalvi, mutta oman kokemukseni mukaan kevät .Alkuviikosta, kun aurinkokin vielä täydellä helolla tehosti tunnetta, olin valmis uskomaan kevään olevan jo käsillä. Pienet purot lirisivät, maa oli paljas, Aurajoki vapaa jäistä, silmut pulleita ja punervia. Puhumattakaan täydessä touhussa laulavista talitiaisista.Tosin niiden laulu ei enää yhtään muistuttanut vanhaa koululaulua: tahdon laulaa sulosuulla,sävelmän uuden tään: ti-ti-tyy,ti-ti-tyy, titityyy....mutta tämähän nyt on tiedetty jo kauan, laulu on lyhennetty, modernisoitu,tity, mutta kertoo silti keväästä.

Mutta mitä nyt oikein on tapahtumassa? Katson ulos ikkunastani ja näen,että maisema hyvää vauhtia verhoutuu valkoiseen. Pyryttää, ihan oikeasti pyryttää.Tuleeko siis sittenkin vielä  luminen talvi tänne Lounais-Suomeenkin ? Kun jo olemme saaneet kuulla, että allergikot voivat saada oireita pähkinäpensaan kukkimisen johdosta, kun jo on nähty ensimmäiset leskenlehdet kukassa. Nytkö sittenkin saamme talven ja lumen!

Suhteeni lumiseen talveen on muuttunut vanhenemisen myötä . En oikeastaan ole yhtään surrut lumen puuttumista. Ehkä sen verran, että olisi ollut mukava viedä pari pölyisintä villamattoani ulos hangelle kirkastumaan, saamaan  virkistävä ja kaunistava lumipesu jonakin sopivana pakkaspäivänä, kun olisin tuntenut itseni kyllin energiseksi .Vain etäisesti olen viitsinyt ajatella sympatialla kaikkia niitä lapsia ja reippaita aikuisia, jotka ovat pettyneinä katselleet talviurheiluvälineittensä seisovan varastossa  toimettomina.

Mutta, kun tässä katselen pyryn vain jatkuvan, eikö jo ala mieleeni nousta kuvia helmikuun päivistä. Silloin kotini järverantatöyräässä oli mahtavat, valtameren jättiaaltojen muotoiset hyllyköt tuiskunnutta lunta. Oli ihana kahlata umpihankea alas järven jään tasalle ja sieltä alhaaltapäin alkaa kaivaa tunneleita, kuin roomalaisten katakombeja noihin polveileviin lumiräystäisiin. Voi saada aikaan metrien pituisen hohtavan onkalon, kuin valkoisen marmorilinnan. Ei haitannut yhtään, että vaatteet kastuivat vähitellen ihan kokonaan. Ja millaiset vaatteet.! Jospa vain olisikin ollut nykylasten upeista materiaaleista valmistettuja, keveitä, mutta silti kosteutta sietäviä haalareita ja toppapukuja, hanskoja ja kypäriä.Vaan kun ei ollut, ei sinne päinkään..Hiihtohousuni  (!!!!), hassu jo nimenä, olivat joltain vanhemmilta sukulaisilta peritystä paksusta kankaasta ommellut pönäkät, pussittavat ja märkänä kankeaksi jäätyvät kapineet, jotka olivat lähes mahdottomat sekä pukiessa että riisuttaessa. Ja niiden ja saappaan ( monon?) väliin syntyi helposti rako, josta lunta tunkeutui  paljaaseen nilkkaan asti jäätyväksi kivikovaksi rantuksi.Villaiset kintaat muuttuivat raskaiksi möykyiksi.Niissä roikkui satoja  pieniä ryytyneitä jääpalleroita. Mutta näiden vaatteitten sisällä höyrysi lämmin into ja halu jatkaa ja jatkaa, vaikka ilta jo alkoi tulla. Posket olivat kuin outoa punaista posliinia, kuumat ja piukeat. Voin selvästi aistia vieläkin tuommoisen talvisen olon. Ja se olo on hyvä, kirkas ja virkeä.

Pikkusisko talvitamineissaan kotipihassa,pieni kamerakuva 1953 ,josta tehty piirros "hiirellä"

Huvittavaa kyllä, muistan meidän ystäväni Kaisan kanssa riehaantuneen tämmöisestä vielä kun olimme  jo kovin aikuisia ja kaupunkilaisia opettajiksi opiskelevia nuoria naisia. Olimme menneet hiihtolomaviikolla minun kotiini maalle. Tarkoitus oli hiihtää paljon ja hankkia kunnon rusketus talvikalpeaan naamaan. Mutta harmittavasti alkoikin olla lähes mahdoton hiihtää, koska tuli suojasäätä ja sukset paakkuuntuivat. Mutta olikin loistomahdollisuus tehdä lumiluolia. Palauduimme takaisin lapsuuteen niin voimallisesti, että kastuimme litimäriksi, kuin pahaiset pennut. Suurempi harmi  kuitenkin oli, että möyrytessämme lumessa oli lehmämme Lumikin hetki koittanut ja hän oli pullauttanut maailmaan suloisen pitkäkinttuisen vasikkansa. Vain jälkeiset roikkuivat sen peräpäästä, kun ehdimme navettaan. Ja me kun olisimme välttämättä halunneet olla mukana syntymisen ihmettä todistamassa. Ajoituksemme petti, tai ilmeisesti Lumikki tunsi olojen riittävästi rauhoittuneen navetassa vasta, kun me avuttomat ja turhat kätilöt olimme unohtaneet kyttäyksemme, höperöt kannustuspuheemme ja jättäneet sen rauhaan. Olimme näet päivystäneet ja odottaneet poikimistapahtumaa koko aamupäivän, kunnes sitten väsyimme ja lähdimme rinteeseen lumileikkiimme.

 Mikä ihana päivä muistin matkassa menneessä maailmassa, jota ei enää ole. Se on elävänä vain minun muistoissani . Kaikki muut siihen osallistuneet ovat jo poissa, niin eläimet kuin ihmiset . Silkkaa lapsellista  nostalgiaa, mutta tekee hyvää sielulleni!. Kiitos lumituisku tästä aikamatkasta, jonka nostit pintaan  jo lähes unohtuneesta menneestä.

Tuiskupäivän iltana

                            piirrokset koneen hiirellä  n 2009

Koirista parhaat

Kirjoitin eilen, etten oikeastaan ole mikään koiraihminen, mutten missään tapauksessa myöskään koiravihaaja . Suhteeni on pidättyvä, mutta arvostava. Muutama koirayksilö on kumminkin elämäni varrella saanut sulatetuksi sydäntäni sen verran, että olen suorastaan tuntenut hellyyttä ja kiintymystä näihin harvoihin lajinsa edustajiin. Mikään niistä ei ole kuulunut  perheeseeni, mutta tilanteet ovat olleet otolliset tulla lähemmin tutuiksi.
Veljeni on hyvin eläinrakas.Perheemme pitkäikäinen kissa, Kirre, oli kaikkien meidän ikioma perheenjäsen, mutta jos Kirreltä olisi kysytty, hän olisi taatusti kertonut välittävänsä eniten veljestäni . Tunteensa se paljasti olemalla sykertyneenä johonkin mutkaan veljeni vartalolla aina kun siihen vain oli mahdollisuus.Kun veli sitten muutti pois kotoa, kissa sai tyytyä meihin muihin talossa asujiin.

Kirre,joka saavutti kunnioitettavan 18 vuoden iän    
piirros tietokoneen hiirellä  n .2009

Perheellisenä miehenä veli ei kuitenkaan hankkinut omaa  kissaa, niinkuin olisi voinut luulla,vaan valinta on aina ollut koira, ensin suuri musta rottweiler, sitten saksanpaimenkoira ja oikeastaan vaimon koira walesin corgi Rolle.Tämä viehättävä lyllerö valloitti itselleen erityissijan mielessäni  kaikkien koirien joukosta. En yhtään ihmettele, että Englannin kuningatar on omistanut näitä älykkäitä ja hellyttäviä koiria toisen toisensa jälkeen koko elämänsä ajan. Niin varmaan olisin  minäkin, jos olisin sattunut syntymään kuninkaalliseksi ja mieluusti juuri Englantiin, joka on ehkä  yksi maailman eläinrakkaimpien ihmisten maa.

Kun veljen perhe joskus tarvitsi babysitteriä Rollelle, minulla oli ilo hoitaa homma. Joskus vain päivä, joskus muutama päivä . Elämä Rollen kaverina oli ihanan verkkaisia kävelyretkiä ja mukavaa yhteistä rupattelua koiran kielellä. Ymmärsimme toisiamme mainiosti, mikä on ihme, sillä en oikeastaan puhu koiraa.Kun Rollen sitten iäkkäänä oli aika siirtyä koirien taivaaseen, kaipasin sitä aidosti, minäkin, vaikka olin vain etätäti.

Kesti aikansa, että veljeni ja vaimonsa olivat surunsa surreet ja valmiit hankkimaan vielä uuden koiran. Se tapahtui kovin yllättäen äkillisen ihastuksen seurauksena. He menivät käymään löytöeläinten tarhaan. Siellä isokokoinen nuori sekarotuinen katsoi Mallaa silmiin niin anovasti ja hellyttävästi : ota minut kotiisi.Ja varmemmaksi vakuudeksi se  vielä näytti ikäänkuin tunnistavan nimensä, kun veljeni jostain mielijohteesta sanoi sille: Bella. Alea jacta est, arpa on heitetty. Bella muutti heille . Sen kohtalo jää epäselväksi: mistä se tulee, mitä se  on kokenut, miksi se on välillä suuri valtavasti pelkäävä raukka? Sillä on korvassa tunnistussiru, mutta tietoja ei löydy suomalaisesta tietokannasta. Ilmeisesti se on kovia kokenut maahanmuuttaja.

Toinen pysyvän sijan sydämessäni saanut koira on myöskin jo kuollut . Se oli haalean kellervä karvainen pölyhuisku, vehnäterrieri Tessa. Tunsin Tessan jo hassunkurisesta pennusta aina vanhaksi jo sairaaksi ystävälliseksi olennoksi . Vietin myös Tessan kanssa muutamia yhteisiä hoitojaksoja kahdestaan. Eräs tämmöinen ei koskaan unohdu, sillä silloin Tessa osoitti minulle kuinka viisas koira voi olla aistimaan sitä hoitavan ihmisen kivun ja hädän . Sattui niin, että sain ankaran jalkakivun eräänä yönä, kun Tessa oli luonani. Koko yön se valvoi sänkyni lähellä ja tarkkaili huolestuneena miten yritin nukkua kivuliaana pikku unenpätkiä. Aina kun heräsin kivun takia ja peloissani, kohtasin vieressäni Tessan surullisen valppaat silmät. Muina öinä se ei koskaan ollut edes samassa huoneessa kanssani. Seuraavana yönä, kun olin saanut lääkityksen kipuuni,Tessa huomasi tilanteen turvalliseksi.Se nukkui  nyt sikeästi kuin tukki  koko yön olohuoneen sohvalla.Koko sen olemus kertoi :olen  tämän ansainnut, älä häiritse, älä häädä pois sohvalta.Niin se olikin ja sai jäädä sohvalle.

Tessan kanssa olimme  hänen emäntänsä  ja minä olleet monilla  yhteisillä kesälomareissuilla ympäri Suomea ja saaneet  monia hienoja muistoja. Automatkoilla Tessakin olisi halunnut istua sylissäni etupenkillä nenä kohden uusia näkymiä.Valitettavasti se oli liian kuuma ja karvainen sylivauvana pidettäväksi, vaikka olikin hellä ja sympaattinen.
 Kun Tessa oli viimeisen kerran luonani hoidossa , se oli jo kovin sairas.Pelkäsin sen kuolevan luonani. Onneksi niin ei käynyt.  Se sai nukkua pois ihan rauhallisesti oman kotinsa keittiön lattialla eräänä yönä . Ilmeisesti jopa ilman suurempaa tuskaa, koska kukaan ei kuullut mitään . Aamulla se oli poissa.Kaipasin myös Tessaa, kuten läheistä kaivataan.

Ehkä minussa kumminkin on ripaus koiraihmistä , mutta en vain ole saanut kunnolla tilaisuutta kehittyä täyteen mittaani.

Tessa, viisas karvaturri  akvarelli n. vuosi 2009

Koirat ja minä

Minä en ole varsinaisesti koiraihminen. En ainakaan sillä lailla, että olisin koskaan haaveillut omistavani omaa koiraa. En  vihaa koiria, enkä myöskään pelkää. Suhteeni koiriin on siis hyvä, mutta etäisen ystävällinen.
Kun olin pikkutyttö maalla, perheeseemme kuului ihmisjäsenten lisäksi kaksi nimen omistavaa ja arvonsa tuntevaa ja arvonsa kaikin puolin ansainnutta eläinjäsentä, kissamme Kirre ja lehmä nimeltään Lumikki. Joskus oli myös muutama kana ja alati vaihtuvia sikoja, mutta ne eivät olleet persoonia, eivätkä siis perheenjäseniä. Lähin koira oli naapurin suomenpystykorva Nalle.

Tästä naapurin Nallesta on muistissani semmoinen kunnioitettava seikka, ettei se koskaan esittänyt mitään kissa-koira-kohtausta meidän Kirremme lähelle joutuessaan.Ne käyttäytyivät ihan tyynesti kuten kunnon naapurit toistensa reviirille osuessaan. Siihen aikaan oli vielä mahdollista antaa kotieläinten käyskennellä irrallaan kotiympäristössään.Vain lähestyvä ukonilma sai Nallen pois tolaltaan.Silloin se jo hyvissä ajoin piiloutui  kotitalonsa alle kivien välistä ryömien. Siellä se pysytteli hiljaa ulisten kunnes ukkonen oli kokonaan ohi. Minun suhteeni Nalleen oli etäisen kunnioittava. En muista erityisemmin edes rapsutelleeni sitä. Nalle oli Nalle, hieno koira, joka eli hyvin vanhaksi kuten myös meidän Kirre.

Ensimmäisen kerran jouduin tekemään läheisempää tuttavuutta koiraan vasta kun toimin kesätyttönä saaristossa. Isäntäperheelläni oli keskikokoinen musta villakoira.Tähänkin sinänsä söpöön hännänheiluttajaan suhteeni säilyi koko kesän ajan jokseenkin viileänä .Tottakai jo toimeni perheessä edellytti minulta koiran tarpeista huolehtimista. Lähes joka aamu keitin sille pienen annoksen löysää kaurapuuroa, johon sekoitin jauhelihaa. Joskus jauheliha tuoksahti minun nenääni tympeän pilaantuneelta, koska ei ollut jääkaappia. Sitä yritettiin saada pysymään syötävänä maahan upotetussa tynnyrikellarissa. Koska koira suostui syömään sen, sanoin sille hiljaa korvaan jupisten: sinä olet tyhmä rakki, etkä mikään hieno puudeli, kun syöt tämmöistä moskaa. Se vain katsoi pää kallellaan minua silmiin ja nuolaisi kättäni.

Kun perheen herrasväki oli poissa, minun piti nukkua tyttären ja koiran kanssa paronin ja paronittaren vuoteissa, ikäänkuin turvaa tarjoten. En pitänyt ollenkaan, että tämä musta villakasa nukkui jaloissani, mutta minkäs teit. Palkollinen sopeutuu. Ja ihme kyllä koira suhtautui minuun kiltisti, vaikka tunteeni sitä kohtaan olivat vain muodolliset, ei koskaaan oikein  rakastavat.

Seuraavakin läheisempi koiratuttavuus oli  musta villakoira, nimeltään Apo.Se oli yläkerrassamme asuvan ystäväperheemme laulava lemmikki. Apo nimittäin viritti kimeän laulusession niin pian kuin hänen emäntänsä alkoi urkuharmonilla harjoitella koulun aamuhartausvirttä.Usein harjoittelu oli pakko jättää  lyhyeksi, sillä tämä Callas lisäsi volyymiä mikäli soitto kesti liian pitkään. Apolla oli valitettavasti jonkunlainen luonnehäiriö, niin että joskus oli nopeasti pantava kädet selän taakse, jos olin innostunut liian tehokkaasti viittilöimään puhuessani. Käsien heiluttelu laukaisi Apossa liiallisen kiihtymyksen ja se oli valmis näykkäisemään vaarallisesti.

Apon isäntäperhe rakensi kauniin uuden omakotitalon. Menimme ensimmäistä kertaa käymään parin ystäväni kanssa ja veimme tuliaisina kuohuviinipullon. Ihmiset skoolasivat onnellisina uudelle kodille onnea toivotellen. Silloin joku (älytön vieras kai??) keksi, että Aponkin pitää osallistua iloon. Sille laitettiin pienen pieni loraus tätä juhlajuomaa kippoonsa. Sen se vetäisi vatsaansa yhdellä kielensä lurpsauksella. Mutta voi onnetonta. Sen aineenvaihdunta ei ollut sopiva vähäistäkään alkoholia varten.Hetkessä se alkoi reuhata humalassa mattoja rullalle, viskellä päätään ja korviaan ja liukastella tassuillaan. Pelästyimme ja huolestuimme sen hyvinvoinnista. Kestäisikö se raukka humalansa vai kävisikö sille tosi huonosti?Onneksi humalatila muuttui pian sikeäksi nukkumiseksi ja unesta selvittyään se oli taas tavallinen Apo-koira. Me ihmiset häpesimme ajattelemattomuuttamme.

Vielä kolmaskin minulle läheiseksi käynyt koira oli musta puudeli, mutta nyt pienin mahdollinen. Se oli hyvän ystäni minipieni Veera, jonka hän hankki itselleen korvaamaan lasta. Minä olin saanut poikani. Ystäväni oli kannustava ja  hyvä tuki minulle odotusaikanani. Silti hänelle oli rankkaa hyväksyä tosiasia, ettei hän koskaan itse saanut tulla äidiksi. En unohda hänen tuskaista itkuaan, kun hän kuullessaan minun odotuksestani sanoi: "epistä, että toisella vatsassa kasvaa vauva, mutta toisella vain syöpä!"Sillä hän oli jo pitkään kärsinyt ankarista syöpäkivuista maksassaan. Kun sitten pojallani oli ristiäiset, ystäväni oli pakko hankkia pieni villakoira juuri samana päivänä se kennelistä noutaen. Myöhemmin hän jo jaksoi nauraa omalle lapsellisuudelleen. Samoin  hän laski leikkiä, kuinka hän aluksi yritti kilpailla kanssani. Esimerkiksi kun kerroin lapsen  oppineen jotain uutta, vaikkapa istumaan tai ryömimään, hän kuittasi tiedon kertomalla jotain koiransa fiksuudesta. Hän sanoi, että siihen asti kaikki näytti lupaavalta kunnes oli pakko myöntää, ettei Veera koskaan oppinut puhumaan. Se kyllä ymmärsi puhetta, mutta pysyi koirana, ilman sanoja.Tämän koiran osana oli antaa emännälleen voimia ja rakkautta koko hänen pitkän sairastelunsa ajan. Lopulta sekä emännän, että lemmikin voimat uupuivat. Kaisan kuolemaa seuranneena päivänä Veera sai armokuoleman , sillä sekin  oli ollut jo pitkään "kuolemansairas". Kaksi sitkeätä ja toisilleen kallisarvoista kumppania, yhdessä elämässä ja kuolemassa.

Poikani kasvettua  hänelle, kuten niin monille lapsille,  tuli halu saada lemmikkieläin. Hän alkoi puhua, että haluaisi saada oman koiran. Hän oli varma, että osaisi ja jaksaisi hoitaa sen ihan itse. Ymmärsin toiveen, mutta tiesin myös eläimen hankintaan liittyvän ison vastuun. Jos eläimen hankkii, siitä on pidettävä  huolta koko sen elinajan, joka ikisenä päivänä. Myös silloin kun itse on väsynyt tai sairas, eikä jaksaisi tai ehtisi. Olin sitä mieltä, etteivät meidän edellytyksemme oikein puoltaneet koiran hankkimista. Kerroin, kuinka rankkaa jo sen ulkoiluttaminen useita kertoja vuorokaudessa ja kaikilla säillä tulisi olemaan. Ja kuinka se saattaisi itkeä yksin kotona koko pitkän päivän. Lopullisesti hänelle selvisi, ettei meistä ehkä olisi koiran omistajiksi, kun kerroin erään kokeneen tuttavani neuvoman testin.Voit ottaa koiran jos selviät tästä testistä: pane kaksikymmentä kostutettua Helsingin Sanomaa muovipussiin. Sido pussi tiukaksi paketiksi ja kiinnitä siihen koiranremmi tukevasti kiinni. Joka aamu ja ilta kahden viikon ajan vedät tätä ympäri taloyhtiön ulkoreunaa kiertävää polkua, olipa ilma mikä tahansa. Jos vielä senkin jälkeen tuntuu ihanalta ajatukselta tämä lenkkeily, voit ehkä olla sopiva koiran omistajaksi. Nimittäin huonolla ilmalla koira on yhtä "raskaasti" vedettävä lenkille kuin tuo kuollut lehtikassi. Poika  ymmärsi ja sanoi, että ehkä emme sentään ota koiraa. Sen sijaan hankimme akvaarion.

"Akvaariossa"  piirros tietokoneen hiirellä  2014

Nyt, kun olen eläkeläinen ja aivan liian laiska lähtemään lenkille, ajattelen joskus, kuinka viisasta olisi, jos
minulla olisi koira ja minun olisi pakko lähteä koirani kanssa ulos . Mutta ymmärrän,että en jaksaisi hoitaa koiraani vuorokauden jokaisena hetkenä kaikkina vuoden päivinä.En jaksaisi sitä vastuuta, ja  pahinta varmaan olisi jonakin päivänä luopua rakkaaksi käyneestä kumppanista . Ei, minulla ei koskaan tule olemaan omaa koiraa.

Viisaasti vanhaksi

Vanhuus ja viisaus oli ennen itsestään selvästi yhteen kuuluva sanapari. Mutta oliko se ironiaa vai todella oikeasti niin koettua? Ehkä se oli vain  samanlainen löysä slogan kuin nuoruus ja hulluus, jolla ei oikeasti pyrittykään mihinkään yleispätevään määritykseen ihmisten ominaislaadusta?
Pidettiinkö entisaikaan iäkkäämmäksi eläneitä ihmisiä todella viisaampina kuin nuorempia, vasta vähän elämää kokeneita?

En tiedä. Nykyään voin huomata usein asennetta, että vanhuus tuo automaattisesti mukanaan myös älyn vähenemistä, dementiaa ja kaikenlaisten vaativampien toimintojen asteittaista hiipumista.Vanhoja ihmisiä ei suinkaan aina kohdella tasavertaisina keskustelukumppaneina saati, että heiltä odotettaisiin näkemystä, joka voisi olla avarampi, harkitsevampi ja siis tavallaan viisaampi kuin nuoremman puhekumppanin .

Totta tietysti on, että tekninen kehitys, uudet laitteet ja niiden hallinta on monen ikäihmisen kohdalla vaikeata. Myöskin termien hallinta, käsitteet, joilla puhutaan, ovat niin erilaisia, että yhteistä ymmärrystä ei helposti ole. Silloin on vaara, että syntyy tilanne, josta puuttuu oikeanlainen  mahdollisuus ymmärtää toinen toistaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.

"Seniorikansalainen"       akvarelli  vuodelta 2012

Toisaalta minua häiritsee myös ajatus, että vanhuus sinällään automaattisesti tekisi kenestäkään viisaampaa, kypsempää, harkitsevampaa tai suvaitsevampaa ihmistä. Näen toki ympärilläni monien ikäihmisten toivottoman tylsää omahyväistä besserwisserasennetta, jota ei ole mitenkään suhteutettu vallitsevaan tosielämään. Esitetään uskomuksia, ennakkoluuloja ja raudanlujaa uskoa omasta etevämmyydestä asiassa kuin asiassa. Ei edes suostuta kyseenalaistamaan ikiaikaisia totuuksia. Viisaudesta ja nöyryydestä uusien asioitten näkemiseen tai selvittämiseen ei ole merkkiäkään.

Olen ollut 10 vuotta eläkkeellä. Enimmän osan ajastani olen omassa hyvässä seurassani, omien ajatusteni, mieltymysteni ja tapojeni keskellä.Vain muutamana tuntina viikossa altistan itseni ympäröivän maailman vaatimuksille, vieraille ihmisille ja uusille asioille, melulle, liikenteelle, ympäristöille, joita en ennestään hallitse. Kun menen vaikkapa vain Helsinkiin, koen ahdistavana ihmisten paljouden ja yleisen meluisuuden. Koen olevani väärässä paikassa, tyhmä kuin Kaspar Hauser, laatikossa kasvatettu. Entä jos minut pudotettaisiin keskelle New Yorkin tai Tokion katuhyörinää? Luulen, että minusta huokuisi semmoinen hämmennys, että piankin pidettäisiin alzheimerpotilaana, joka on karannut hoitolaitoksestaan ja haluaa epätoivoisesti päästä kotiin, takaisin lapsuuteen.

Kun aamulla katson itseäni ensimmäisen kerran peilistä, hämmästyn: Oho, olenko tuossa nyt minä, olenko tosiaankin tuo oudonnäköinen valkohapsinen nainen, jonka silmien alla on jo  pienet "Senni Niemis- pussit" ? Se en ole minä, siis se oman kokemukseni minä, joka on aivan  toisen näköinen. Se minä on samannäköinen kuin minä olen  kolmikymmenvuotiaana otetuissa kuvissani. Sillä on edelleen tumma tukka ja se on melko normaalipainoinen. Kaikki se, mikä on pääni sisäpuolella on minulle tuttua ja omaa, sen tunnen. Se ei ole juuri muuttunut näinä vuosikymmeninä. Mutta tämä ulkopuolelle näkyvä osa on lähestulkoon vierasta. Välillä ihmettelen, miten ystäväni osaavat niin luonnollisesti suhtautua tähän minulle itselleni vieraaseen ulkokuoreen. He ovat ilmeisesti tottuneet, eivät ihmettele, eivät arvostele, eivät edes tiedä siitä minun toisesta, sisäisestä"omasta habituksestani". Olenkohan vähän höpsähtänyt, kun en osaa tuntea omakseni vanhentunutta minääni.
Koska minulla on se lähes muuttumaton sisäinen, luuloteltu olemukseni, en haikaile, että haluaisin näyttää nuoremmalta. Minähän OLEN  nuori, olen se mikä olen AINA ollut, koko aikuisen ikäni.Mitä tässä haikailemaan häviävää nuoruutta, kun en koe olevani sen enempää nuori kuin vanhakaan: olen vain minä, iätön.

En tiedä miten muut kokevat  itsensä . En ole kysynyt. Minusta ei ehkä  koskaan  tule tätä vanhempaa, mutta ei ehkä  myöskään viisaampaa. Muutokset henkisesti tulevat niin hiljaisesti ja ikäänkuin salaa hiipien, ettei nitä osaa itse havainnoida. Tottakai huomaan, etten enää opi asioita yhtä nopeasti kuin ennen. Unohdan sanoja. Olen hitaampi ja vähemmän utelias . En voi kumminkaan  tietää onko minunkin osani joskus, kenties jo piankin, vajota siihen hiljaisuuteen, jonka verkkoa  muistisairaus laskee tänäänkin muutaman ystäväni ylle. Huomaan , kuinka verkko heidän kohdallaan  päivä päivältä on  tiiviimpi ja tiiviimpi ja eristää heidät kauemmas meistä  muista. Onneksi kukaan ei ole voinut kertoa, miltä se tuntuu. Me ulkopuolelle jääneet ahdistumme, kun yhteys tuttuun , kenties rakkaaseen ihmiseen vähitellen kokonaan  katkeaa.

Sunnuntaiaskareita ?

Vanhoina hyvinä aikoina ihmisillä oli aika tarkat normit siitä, mitä  tehtiin arkena, mitä sunnuntaina.Viikonloppuhan oli  lyhyempi, kun lauantaikin laskettiin tavalliseksi arkipäiväksi. No,ehkä hiukan illasta jo koettiin pyhäksi. Vapaa lauantai saatiin yleisesti  vasta 1970-luvulla.

Nykyään vain itsensä syvästi kristityiksi ja uskoviksi kokevat ihmiset pyhittävät sunnuntain niin, että se on selvästi arjesta erilainen työstä vapaaksi jätetty ja henkisemmille arvoille omistettu päivä. Suurin osa suomalaisia lienee siinä määrin maallistuneita, ettei näe  arkisten askareittensa pyhälle siirtämistä suurena syntinä .Kauppakeskukset vilisevät sekä perheellisiä että sinkkuja, jotka hyödyntävät sunnuntaita ostoksien tekoon tai vain joutavaan ajantappomaleksintaan.

Kaupoissa käynti ei jaksa minua enää kiinnostaa paitsi tarpeellisten ruoka-ja apteekkiasioitten osalta. Mutta kotiaskareissa sunnuntai saattaa olla minulla viikon puuhakkain ja työteliäin päivä. Riippuu vireystilastani tai säätilasta. Tämmöisenä päivänä kuin tänään, ulkoilu ei innosta sitäkään vähää kuin joskus. Mutta voi kuinka nautinnollista onkaan nostaa esiin silityslauta ja alkaa silittää jo jonkin aikaa kerättyä puhtaan pyykin läjää.Tässä kohdassa olen kuulevinani monta pilkallista vastalausetta: ai että muka nautinnollista! Sehän on hirveätä pakkopullaa, jonka nykynainen yrittää visusti välttää ostamalla vaatteita, jotka eivät kaipaa silitystä. Voiko joku järjellinen olento sanoa silitystä nautinnolliseksi?

En tiedä, olenko ollenkaan järjellinen, mutta pidän silityksestä. Suorastaan nautin siitä. Minusta on ihanaa, kun rauta sihisee ja kuhisee kuituja vasten ja jättää jälkeensä kaunista sileää ja hyvälle tuoksuvaa pintaa. Nautin raudan erilaisista pikku kahahduksista ja narinoista, kun vaihdan vetojen suuntaa. Ne ovat tyynnyttäviä, rauhoittavia, suorastaan hypnoottisia vaikutukseltaan.Vaivun jonkunlaiseen hiljaiseen transsiin. Parhainta on silittää valkoisia ikivanhoja tyynyliinoja, joissa on minulle tuntemattomien  käsien virkkaamat pitsit ja nimikirjaimet. Kauniisti kaartuvat B ja S saavat mielessäni nimen Bertta Saarinen. Kuviteltu Bertta meni naimisiin suomenkielisen Saarisen kanssa ja eli pitkän elämän, kuoli ja hänen perikuntansa pakkasi turhat vanhat liinavaatteet kirpputorille. Sieltä ne ostin ja nautin niiden kauneudesta, ikuisesta hyvästä kosketuksesta ja tuoksusta. Minkälaisia unia Bertta näki pää tyynyliinallaan? Oliko hänen tukkansa jonakin aamuna sähköisen pörröinen, kun Saarinen oli näyttänyt hänelle taivaan maan päällä? Itkikö hän joskus tämän tyynyliinansa märäksi, salaa vieressä nukkuvalta Saariselta? Oliko tämä tyynyliina kuolevan Bertan pään alla hänen viimeisenä yönään?Tämmöistä tyynyliina minulle tarjoilee samalla kun se muuttuu sileääkin sileämmäksi, vuosistaan huolimatta.

Tai silitän vanhan Nanso-yöpaitani, joka on niin sadat pyykit käynyt, mutta taas silitettynä kuin uusi. Kaihoten muistan sunnuntaipäiviä, jolloin silitin tuntikausia poikani kauluspaitoja hänelle pakattavaksi kassiin, kun hän teki  lähtöä  opiskelijaboksilleen. Silitin niihin koko äidinrakkauteni ja huolenpitoni evääksi seuraavaa pariviikkoista varten .En koskaan kokenut sitä raskaaksi velvollisuudeksi tai turhaksi työksi. Silitin jopa pikkuhousut ja nilkkasukat. Hullua? Ehkäpä niinkin. Nyt nuoret saavat kulkea ryppyisissä vaatteissaan, jos se on heidän valintansa. En paheksu. Kun miniäni vähän arastellen pahoitteli, että lakana, jonka hän levitti vuoteeseeni heillä yöpyessäni, ei ollut yhtä sileä kuin minun lakanani, sanoin: sovitaanko, että saan pitää ilman kilpailua tämän yhden hyvän lajini. Hänellä on monta sellaista "hyvettä", joihin minun taitoni eívät yllä.

Tänäänkin siis silittelin sekä pyykkiä, että sieluni näkymättömiä ryppyjä ja oloni on nyt lämmin ja rakastava. Suosittelen tätä silitysjoogaani  kokeiltavaksi, jos olet ennen vihannut pyykkivuoria. Kauniisti kaappiin pinotut silitetyt pyykit palkitsevat.

"Nuku hyvin"     piirros tietokoneen hiirellä 2013

Happy Valentine`s Day

Tiedän kyllä, olen päivää myöhässä.Valentine,Ystävänpäivä oli eilen.
Mutta, haetanneeko tuo mittää.....sanoo yksi parhaimmista ystävistäni,kuopiolainen Airi.

Suhteeni  Ystänpäivään on hyvin kahtiajakoinen: Olen ollut lähes 40 työvuottani  englanninopettaja.Senpä takia koin ikäänkuin "virkaani kuuluvan" ainakin yhden tunnin verran kuluttaa kallisarvoista opetusaikaa tuohon Valentinen päivän perinteestä kertomiseen, kenties kortin tai parin tekemiseen ja jonkun romanttisen laulun opiskeluun. Aina  jaksoin korostaa, että Valentine`s Day kuuluu vanhaan englantilaiseen ( ja vientitavarana myös amerikkalaiseen) perinteeseen, mutta ei Suomeen. Muistelen, että vanhan uskomuksen mukaan tänä helmikuun 14. päivän vastaisena yönä linnut valitsevat tulevan pesäkumppaninsa. Englannissa kevät alkaa paljon varhaisemmin kuin meillä Suomessa. Tosin nyt, kun kuuntelee ja katselee uutisia lounais-Englannin hirmuisista myrskyistä, sateista ja tulvista ei ensimmäisenä mieleen tule lintujen  romanttiset keväiset parinmuodostusyöt Englannin lehtimetsissä.

Minusta Valentine´s Day ei siis kuulunut ollenkaan meille suomalaisille, enkä pitkään aikaan ollut innostunut mitenkään itse reagoimaan Ystävänpäivätoivotuksiin kortein tai millään muullakaan kaupallisella tavalla. Mutta elämme aikaa jossa MARKKINAT ovat suuri ja mahtava tekijä. En oikeastaan tiedä , missä Markkinain kotipaikka on, mutta sen olen oppinut, että Markkinat ovat helposti suuttuvaista sorttia ja siksi niitä pitää totella ja kunnioittaa . Poliitikot tuntuvat tietävän minua paremmin, miten pitää kauniisti kohdella Markkinoita, etteivät ne lopullisesti suutu ja muuta pois Suomesta. Silloin meidät Hukka perisi.

Nämä Markkinat vaativat siis lähettämään Ystävänpäiväkortteja, ostamaan ihania, kalliita suklaarasioita, koruja, rihkamaa, kiiltelevää bling -blingiä, viemään "ulos syömään"  ihminen, joka tavallisesti syö kanssasi keittiössäsi jne. Markkinat pakottivat muutama vuosi sitten sinut kopioimaan ja edelleen lähettelemään lukemattomia -ah, niin "ihanan hempeitä" ja osuvia runoja, joissa enkelit puhaltelivat kultahippuja olkapäillesi ja luit olevasi oikea kallisarvoinen valonpilkku tämän tekstiviestin sinulle pullauttaneen ystäväsi elämässä. Näitä vuoroin "siunauksellisia" tai päinvastoin pikkutuhmia viestejä kännykkäsi piippasi semmoisella vauhdilla, että oli vaarassa tukehtua.Ihan piti välillä sulkea laite vetämään henkeä. 
Ja sitten,  yhtäkkiä ja yllättäen, samoin kuin olivat aikanaan alkaneet, nämä viestit myös lakkasivat.Ehkäpä sait vielä  hupaisan kuvan sähköpostiisi tai i-padiisi, jos jo niitä käyttelet.

Mutta jos satuit kävelemään torin poikki, sinut voi yllättää ihan Tuntematon Ystävä, joka oli havainnut  pahan vajauksen halauskiintiössäsi. Helposti korjattu: hali- hali ja tapu-tapu.
Hyvää Ystävänpäivää!

Minä olen kasvanut lounais-suomalaisessa 50-luvun maalaiskylässä, jossa ei tottavie opetettu halailemaan, ei ketään, ei koskaan.Ei edes koskettu mielellään.Vain joissakin perheissä halailtiin perheen pienimpiä, mutta sekin loppui jo kouluikään mennessä . Muistan halanneeni ensimmäisen kerran äitiäni kunnolla, kun seisoimme isän haudalla ja yhtäkkiä huomasin, että äiti näytti olevan vaarassa jotenkin lysähtää kasaan .Vasta napapiirin pohjoispuolelta kotoisin olevan entisen miesystäväni perhe on pakottanut minut oppimaan halailun  sänkykamarin ulkopuolellekin kuuluvana mukavana läheisyytenä. 
Mutta rajansa kaikella, halailullakin. Jääköön perheen ja tuttujen halailuksi, sanon minä!!!

Kaikesta rajoittuneesta kyvystäni "ystävyyden osoituksiin", olen joka päivä iloinen monista hyvistä ystävistäni. Ei vain eilen, vaan myös tänään ja huomennakin. Siispä: HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ, hyvää tätä päivää ja hyvää huomista, kaikki hyvät ystäväni .
              Roses are red,
              Violets are blue
              Sugar is sweet 
              And so are YOU

"Helmikuu on tulppaanikuu"    akvarelli 2014

Uudet ruokasuositukset, vanhat mieltymykset, ja muistimatkat

Viimeaikoina on ollut paljon puhetta hyvistä ja terveellisistä ruokailutottumuksista. Olemme saaneet hivenen uudistetut yleiset ruokasuositukset. Mitään ratkaisevasti erilaista en niissä kumminkaan ole huomannut. Edelleenkin olisi  syytä vältellä liiallista kovien, eläinperäisten rasvojen ja  tyhjien hiilihydraattien saantia. Liiallinen suola ja sokeri tappavat. Punaisen lihan syöntiä pitäisi vähentää useammastakin syystä. Ja varsinkin ikäihmisten, kuten minun, olisi hyvä syödä kalaa monta kertaa viikossa.

Minä pidän kalaruuista. Silti syön aivan liian harvoin kalaa. Syitä on monia. Ensinnäkin  tuoreen kalan saannin vaikeus ja sen  kallis hinta. Kala pilaantuu kovin herkästi, joten pyynnin ja ruuaksi valmistamisen välinen aika tahtoo kohdallani joskus venähtaa liian pitkäksi, koska käyn kaupassa usein vain kerran viikossa. Halvinta tuoretta kalaa on joko kirjolohi tai ns.norjanlohi. Olen hivenen kyllästynyt molempiin.

Silakkaa pidetään hyvänä ja suositeltavana ruokakalana. Tykkäänkin silakasta monessa muodossa, mutta toisaalta silakka kyllä  palauttaa  mieleeni myös monia vähemmän hohdokkaita ruokamuistoja elämäni varrelta. Lapsena Somerolla silakkaan tutustuin  tuoreena, jättimäisenä lemuavana ja minua iljettävänä pakettina, jonka kimppuun minun oli määrä iskeä tassuni perkaushommiin. En voinut sietää silakan perkausta . En pitänyt tuoksusta, en pitänyt veristen ruotojen ja sisäelinten möhnäisestä liukkaudesta sormissani. Ja kaikkein hirveintä oli, että joskus paketissa piileksi silakoitten seassa myös muita pieniä mereneläviä, siiroja, pienen ravun tai hämähäkin  näköisiä ötököitä. Tunsin sairaalloista inhoa, halua oksentaa. Muistan erityisen selvästi erään tämmöisen perkaussession, jolloin itkin ja perkasin isän kiukun säestämänä . Kaloja oli ainakin kaksi kiloa! Olin ehkä 12 vuotias. Päätin vihata silakoita ( ja myös "sadistisia" vanhempiani) koko elämäni loppuun asti. Yleensä kiukkuni kuitenkin haalistui ruokapöydässä, kun äiti oli paistanut silakat ihanan rapsakoiksi. Ne eivät enää muistuttaneet niitä iljetyksiä, joita perkasin. Seuraavana päivänä kylmään etkkaliemeen säilöttyinä ne olivat, jos mahdollista, vieläkin parempia.

Joskus meillä syötiin myös savustettuja silakoita. Mutta siihen aikaan niitä nimitettiin kultakaloiksi. Ne olivat tuoreina tosi herkullisia, varsinkin jos äiti oli viitsinyt puhdistaa ne valmiiksi fileiksi, ettei tarvinnut sotata sormiaan. Näihin herkkuihin sain  yliannostuksen, kun eräänä kesänä aikuisena naisena osallistuin silloisen miesystäväni kalabisneksiin . Osakseni tuli sinä kesänä satojen silakkakilojen "tikuttaminen" niskastaan roikkumaan savustuskeppeihin. Työ oli puuduttavaa, kun piti seistä kumisaappaat jalassa hämärässä, viileähkössä varastohuoneessa ja ripustaa nopeasti yhä uusia ja uusia puuriukuja täyteen silakoita niskastaan naulaan iskettyinä odottamaan savustusuuniin päätymistä.Kolmen tunnin jälkeen olin aina  saanut tarpeekseni silakoista ja koko elämäntilanteesta, miehestäkin, - ainakin pariksi päiväksi.

 Silakka oli varmaa "saalista" sinä kesänä, kun lukiolaisena  toimin kesätyttönä Helsingin saaristossa eräässä aatelisperheessä. Saimme säännöllisesti kalaa naapurisaaren kalastajaperheeltä.Paronitar valmisti silakat useimmiten herkulliseksi tuoregraavatuksi alkuruuaksi, mikä oli minulle ennestään ihan  tuntematon valmistustapa.Elävänä muistissani on episodi, joka päättyi onnellisesti, vaikka oli aluksi aika katastrofi. Naapurihuvilassa oli kesäapulaisena Pirjo.Yhtenä päivänä hän  oli valmistelemassa perheelleen päivällistä portailla silakoita peraten .Kesken perkauksen hän kuuli puhelimen sisällä talossa soivan . Ja kas vain, palatessaan puhelimesta hän huomasi pesuvadin ja toisen astiansa typötyhjiksi. Poissa olivat niin peratut kuin perkaamattomat silakat. Lokeilla oli  ollut erikoistarjouspäivä. Pirjo tuli itkien meille kertomaan, ettei tiedä mistä nyt keksii ruokaa pian kotiin tulevalle perheelle. Paronitar heltyi ja pelasti  hänet pulasta luovuttamalla osan meidän kaloistammeVirtasten pöytään.

Nykyisin rakastan syödä valmiiksi muovirasioihin  säilöttyjä silakoita.Varsinkin Pyhämaalaisen kalastajan chili- tai lime-purjosilakoilla voisin elää vaikka joulusta juhannukseen. Lisäksi vain perunaa ja tummaa leipää ja herkkuhetki on siinä. Nämä eivät ole ihan halpoja silakkaruokia, myönnettäköön, mutta kyllä hintansa väärtit. Tänäänkin olen syönyt monen monta filettä perunan, munan ja tuoresalaatin kyydissä.Ystävättäreni kysyy saanko välillä  ilmaisia kalarasioita,  kun jaksan niin usein  mainostaa hänelle ja muillekin näitä  herkkuja!!! Eipä ole vielä bonuksia kertynyt.

"Tästä nyt soppa syntyy!"   tietokoneen hiirellä piirros vuodelta 2013

Miksi juttuja Harakanpesästä

     

 Ehkä on sopivaa kertoa, miksi laitoin blogilleni nimeksi Harakanpesän jutut. Homma on  sillä tavalla, että olen jo jonkin aikaa nimittänyt itseäni harakaksi, alkanut mieltää itseni harakan oloiseksi ihmiseksi ja kotini  harakanpesäksi.

Harakka on mielestäni minua kuvaava eläin. Se on vilkas ja kiihkeä, utelias ja turhankin touhukas. Joskus se päästelee suustaan tarpeettoman kovaäänisiä kommentteja ja nauraa räkättää. Ehkä en enää näin ikääntyneenä ja kangistuneena hypähtele kovin ketterästi paikasta toiseen, mutta keskittymiskykyni on edelleen hyvinkin harakkamaista. Juuri kun olen alkanut yhtä hommaa, huomaan, että oikeastaan voisinkin tehdä samalla myös tuota toista ja hypähdän sen kimppuun, kunnes jokin kolmas asia vie mennessään.Ympäristössäni huomaan  koko ajan viríkkeitä, joihin uteliaisuuteni pakottaa minut suuntaamaan huomiokykyni.

Harakkaa luonnehditaan melko älykkääksi linnuksi. En ole tottunut pitämään itseänikään ihan kaikkein typerimpänä, vaikka tulokseni älyn rintamalla usein jäävät keskinkertaisiksi . Kiitos juuri tuon heikon yhteen asiaan paneutumisen ja syvällisen puurtamisen vaikeuden. Olen ennemminkin nopea hoksnokka kuin varsinainen älypää.

Entäs sitten tämä harakkamainen taipumus ihastella tyhjää koreutta? En sentään himoitse kaikkea kiiltävää,  mutta kyllä mielelläni näen ympärilläni koristeellista ja värikästä turhuutta. Pesänrakentamiseni muistuttaa harakkaa: se ei tule koskaan valmiiksi. Yhä uudelleen ja uudelleen teen löytöjä, joilla pesääni kaunistelen. Pikkutytöstä lähtien olen leikkinyt samaa kotileikkiä, jossa etsin aina vain parempaa, toimivampaa ja viihtyisämpää järjestystä pesääni. Joka kuukausi sohvat vaihtavat paikkaa, matot pyörivät piirileikkiä huoneesta toiseen, kukat ja taulut, tyynyt ja lamput sopivatkin aivan erilaisessa asetelmassa kuin viime kuussa. Ja aina  pystyn perustelemaan itselleni saaneeni aikaan jotain parempaa kuin edellisellä kerralla. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan, niin kauan kuin minulla riittää voimia. No,voimia saan juuri tästä ihanasta muutoksesta. Pesä ei tule koskaan valmiiksi.

Entä sitten harakan ulkonäkö.Makuasioista voidaan olla monta mieltä, mutta minusta harakka on kaunis lintu, tyylikäs mustavalkoisessa eleganssissaan, jonka auringonvalo joskus saa upeasti säihkymään violettia ja turkoosia. Kuvailenko siis itseni vastaavasti  kaunottareksi? En todellakaan, mutta uskon, että jotain viehätystä viisas silmä on saattanut minussakin nähdä.Tottapuhuen, ehkä nykyään muistutan suurta vanhaa varista, mutta nuorta minääni uskallan verrata harakkaan. Ja selvähän se, että lintumaailmassa on toki sadoittain  todella paljon koreampiä lintuja kuin harakka!

Tässä näitä harakan ajatuksia ja tuntemuksia.Toivon edelleenkin olevani nokkela selviytyjä kuten harakka. Sisareni lähetti minulle (kun oli kuullut harakkamieltymykseni!!) Salon Seudun Sanomien sivun, jossa oli suurin kirjaimin otsikko "Harakalla menee hyvin", mutta kuvassa oli  kovia kokeneen harakan kuva. Artikkelissa kuitenkin sanottiin, että tuokin harakkarukka todennäköisesti selviää, sillä harakat ovat oppineet yhä paremmin ottamaan haltuunsa uusia ympäristöjä, myös kaupungeissa ja, että harakat eivät enää ole yhtä torjuttuja tai vihattuja kuin joskus aiemmin. Hyvä niin. Eiköhän me harakat pärjätä.

"Olenko minä räkättävä laumaeläin ? Harakka- Omakuva ,akvarelli  2014

Kampaajalla

Olen tilannut itselleni hiustenleikkauksen täksi iltapäiväksi.Minulla on ilo saada kampaajan palveluja lähestulkoon omassa kotipihassani. Kampaamo on tuossa ihan kulman takana.Voi sattua, että saan ajan samaksi päiväksi, kun aamulla peiliin vilkaistuani huomaan, että "jotain tarttis tehdä"! Kuten entinen turkulaispresidenttimme sanoi.

Toivon siis huomisaamuna näyttäväni hiukan paremmalta kuin tänään. Enää ei ehkä käy niin kuin muistan tapahtuneen lapsena hiustenleikkuun jälkeen. Se operaatio päättyi melko suurella varmuudella kyyneliin. Minulla oli hyvin paksut ja aivan jäykät, suorana tököttävät tummat hiukset.Niissä  ei ollut pienintäkään kihartumisen taipumusta, vaikka kuinka olisin toivonut ja salaa kadehtinut isonsiskoni taipuisia hiuksia. Joka kerta, kun äiti oli keittiösaksillaan leikannut minun polkkatukkani mielestään siistimmäksi ja helpommin kammattavaksi, tilanne oli minun silmilläni nähtynä hirveä. Niskatukka tökötti piikkisuorana ja korvat pyrkivät höröttämään entistäkin selvemmin ulos lyhennettyjen sivuhiusten alta. Olin mielestäni niin surkean näköinen pieni tyttö, että purskahdin itkuun ja syytin äitiä tuhosta. Itkukohtaus kesti tunteja. Lopulta oli tultava piilosta muitten joukkoon, esimerkiksi syömään . Minulla ei koskaan, ei pahimmassakaan murheen alhossa, ole ollut sitkeyttä jättää syömättä, kun ruoan tuoksu on kutsuvana leijunut nenääni.
Muistan, että  pikkuisena haaveilin omistavani pitkät vaaleat kiharat. Mistä tämä ihanne oli syntynyt, ehkä satukirjan kuvituksista, en tiedä. Taata, isoisäni, veteli höylällään verstaassaan pitkiä tuoksuvia kihartuvia lastuja vaaleasta puusta esimerkiksi saaveja tehdessään. Hänen verstashuoneessaan, jota jostain syystä meillä nimitettiin saliksi, yritin parsineulalla ommella näistä lastuista itselleni kiharaperuukkia. Tulos ei ollut hääppöinen. Hutera ja helposti hajoava, mutta  tuoksui ihanalle ja tarjosi hetken pakomatkan todellisuudesta. Näihin aikoihin kuvittelin olevani oikeasti prinsessa ja vain jonkun oudon juonen takia sijoitettu köyhään kotiin väärille vanhemmille kasvatettavaksi!

Elettiin muodikkaan ja svengaavan 60-luvun viimeisiä vuosia. Olin kesäyliopistossa Savonlinnassa. Kesken kurssin päätin käväistä hiustenleikkauksessa. Kampaaja oli ennestään tuntematon. Hän ehdotti tekevänsä minulle muodikkaan leikkauksen. Kuulemma se sopisi minulle, koska tummissa paksuissa hiuksissani malli näkyisi hyvin. Estelin, koska pelkäsin, että jyrkkä geometristen kulmien leikkaus paikoin hyvinkin lyhyiksi olisi vaikea, koska hiukseni  eivät todennäköisesti suostuisi taipumaan haluttuihin linjoihin. Leikkaus tehtiin,tulos  katastrofaalinen! Koko seuraavan kuukauden jouduin pesun jälkeen käyttämään runsaasti teippiä pakottamaan  hiuksiani "oikeaan lookiin" . Ne kun pyrkivät vain suoraan "ulos päästä", niinkuin kampaaja ihmeissään ,suorastaan hiukan kauhuissaan ja vähemmän  hienotunteisesti totesi. Melkein itkin niinkuin pikkutyttönä . Tuhottu tukka ja millä rahalla!

Tänään hiukseni ovat vitivalkoiset. Eivät enää paksut, tummat ja itsepäiset.Haikailen kaihoisasti niitä. Jäljellä kymmenesosa pehkoa, sekin oudon hentoista, joskus lähes taipuisan oloista, todella kummallista . Mitä tässä on tapahtunut?Kuka nyt pilasi tukkani?
Ikä ja perimä kai tekivät lahjomattomat  tepposensa. Olen iloinen, jos kampaaja osaa leikata hiukseni niin, että ne edes hetken näyttävät hiukkasen  tuuheilta ja pöyheiltä, ettei vaalea päälaki paista kaljuna. .Luulen, etten kumminkaan rupea tänään parkumaan.Vaikka  hiukset ovat lähteneet, on tilalle tullut hiven tyyneyttä. Ja ehkä sentään näytän huomisaamuna vähän freesimmältä kuin tänään.

Naisten ketju

Tänään on äitini syntymäpäivä .102 vuotta sitten pikkuisessa Kulmalan torpassa syntyi tyttövauva, joka sai nimen Elma Dagmar. Hänen äitinsä oli nimeltään Hilma ja oli monen muun kaltaisensa torpantytön tapaan tullut raskaaksi ilman, että oli aviossa lapsensa isän kanssa. En tiedä, mitkä olivat ne syyt, etteivät olleet avioituneet, sillä rakkaudesta kumminkin oli mitä ilmeisimmin kysymys. Äidinäitini palasi synnytyksen jälkeen  työhönsä ompelijattareksi eri puolille lähipitäjiin ja pieni Elma-tyttö jäi isovanhempiensa ja naimattomien tätiensä kasvatettavaksi tuohon todella pieneen torppaan, jossa oli vain tupa ja  kamari.

Aikanaan sitten synnyin minä, Elman keskimmäinen tytär, keskelle sodan vuosia.Isä oli sodassa, äiti hoiti  iäkkäitten  appivanhempiensa kanssa pientä tilaa ja lapsia ja paria lehmää. Työtä riitti, eikä minun syntymäni varmaankaan ollut suuren juhlan paikka, vaan yksi lisäponnistus  arjen pyörityksessä. Sain nimekseni Marja-Liisa. Nimeä ehdotti kuulemma eräs Helsingistä maalle sodan takia paennut maisterisrouva. Kiitos, tykkään nimestäni.

Nyt elän jännittäviä odotuksen viikkoja, koska jo piankin  minulla on toiveena saada ensimmäinen lapsenlapseni. Tytön on määrä syntyä maaliskuun loppupuolella. Tämä tyttö ei synny torppaan, mutta ei suinkaan hänelläkään ole kultalusikka suussaan syntymälahjana . Taloushuolet painavat myös nykyään nuoria isiä ja äitejä. Minkä nimen uusi tulokas saa, on vielä salaisuus. Vanhemmilla lienee jo melko varma päätös, mutta haluavat pitää sen omana salaisuutenaan. Varmaankin nimi tulee olemaan tälle ajalle sopiva ja tyypillinen, aivan samoin kuin aikoinaan Hilma tai Elma. Puhumattakaan omasta nimestäni . Me 40-luvun tyttöset olemme sankoin joukoin Marja-Leenoja, tai -Liisoja, Anna-Maijoja tai Riitta-Liisoja tai Marja-Riittoja tai Kaisa-Leenoja, joka suuntaan , ristiin rastiin samoja tuttuja nimiä yhdistettyinä . Kerran minulla oli kutsut, ja kaikilla vierailla oli tämmöinen nimiyhdistelmä. Aika hauskaa.

Kun opettajana sain joka syksy opetettavakseni uusia oppilaita, oli mukavaa seurata muotinimien vaihtumista aina aika-ajoin. Jossain vaiheessa Minnat ja Jonnat,Tiinat ja Jaanat vaihtuivatkin Idaksi ja Olgaksi , Sofiaksi ja Ainaksi tai  Hilmaksi. Kaikki minun äitini tätien nimiä ja yhtenä vuonna kaikki samassa oppilasryhmässäni. Nimien uudelleen muotiintulosykli on noin sata vuotta. Nyt isäni nimi Eino ja äitini nimi Elma ovat tavallisia kastettujen pienokaisten nimiä. Minusta ne ovat kuulostaneet KAMMOTTAVAN vanhanaikaisilta. Nyt olen siis itse vanhanaikainen!

Saapa tuleva pienokaisemme minkä nimen hänen vanhempansa valinnevatkin tiedän, että hänestä tulee minulle rakas ja mieluisa. Toivon, että hän saa nimen, jonka kokee olevan juuri  oikea ja hänelle sopiva. Toivon, että hän rakastaisi nimeään, kuten minä olen rakastanut omaani. Mukavaa nimessäni on ollut se, että lähimmälle perheelleni olen aina Liisa, muita varten on Marja-Liisa. Lempinimiä ja keinotekoisia lyhennyksiä ei ole ollut tarvis keksiä. Ja nykyään vitsailen , että tottakai minulla pitää olla sekä Marja että Liisa, koska olen paisunut kahden nimen levyiseksi . Minussa on ainesta  sekä Marjaksi, että Liisaksi.
Onnea syntymäpäiväsi johdosta, rakas äitini Elma, siellä jossakin.

"Oma pieni poikani "   piirros tietokoneen hiirellä vuodelta 2012