maanantai 28. lokakuuta 2019

Tanssii tähtien kanssa , osa3



Somerhovin tanssitähdet . 

Olen tullut pitkälle viikonlopulle kotiimme Somerolla. Jos on uskomista muistiini, kyseessä on ehkä vuosi 1967. Olen asunut vähän aikaa Imatralla, mikä on kauppala, kun taas Somero on suuri ja vauras maalaispitäjä. Molemmilla paikkakunnilla on opittu viettämään viikonloppuina "makeaa elämää" suuren maailman malliin. Ei jäädä saunaillan päätteeksi kotiin keinutuolia kiikuttamaan , vaan puetaan ylle jotain hemaisevaa ja miehet sitovat kaulaansa pakollisen kravatinroikaleen.Varataan mukaan sopivat kengät: tässä mennään tanssahtelemaan jompaan kumpaan paikkakunnan juottoloista ja iskupaikoista. Olisi mukava tavata se jokin kiva, puuttuva somiste elämästä. Nyt on enemmän vetoa Somerhoviin, jonne kuulemma tullaan ihan Helsingistä asti. Monien ajatus on rentoutua oikein rajusti ja juoda pää täyteen ja vielä vähän yli . Ei kotona tissutellen ja kuppia tehden tai saunakaljoja mahdotellen, vaan tarjoiltuna hienosti ,piripintaiset  lasit  kilkattaen  ihan julkisesti. Ei ihan heti tulla sanomaan, että herralle ei sitten tule tämän jälkeen enää "samanlaista".

Totta on. Omin silmin nähty ja omin nenin haisteltu. Asiasta kerrottiin ihan Hesarin sivuilla. kuinka Somerolla osataan nauttia elämästä,  saa kunnolla sikailla.

Somerhovin rento meno kyllä yllätti . Onkohan tämä nyt ihan viisasta, kas kun itse mielestäni olen hiukan fiinimpi , enkä ollenkaan tykkää humaltua. Tässä nyt vaan pitää olla, muitten , oman  kyläni komeitten ja kokeneempien neitojen seassa. Sitten tapahtuu jotain outoa. Pöytäämme lähestyy mieshenkilö, jonka jalat raapivat raskaasti maata, ylävartalo huojuu, käsivarret ovat kuin krampissa. Pää tuntuu olevan väärin istutettu hartioihin ja eikö vain suupieli roiku kosteana syljestä kuin irtoamaisillaan. Tämä olio kumartaa vaikeasti edessäni , siis pyytää minua tansssimaan. Muut naiset kas ovat ymmärtäneet jotenkin ajoissa keskittyä katsomaan muuanne. 
Hetkeksi maailma tuntuu pysähtyvän. Katsovatko kaikki minua? Mitä tämä on? Onko joku tekemässä tyhmää pilaa kustannuksellani? Minun edessäni? Minähän kuvittelen olevani paikan ykkösnainen, hieno ja koulutettu ja TYYLIKÄS?  
Ei, siinä hän huohottaa ja odottaa reagointia tanssiinpyyntöön. Tämä ei ole pilaa. menenkö? Nolaan itseni. Jos en mene?Onko se vielä nolompaa? Nousen hitaasti ja näen ilmeen hänen silmissään. Se ei ole humalaisen katse. Se on nuoren , jollakin lailla vialliseksi päätyneen ihmisen katse. Tartun jäykkiin kylmiin sormiin. Hänen koko ruumiinsa tuntuu kivettyneeltä, mutta samalla hennolta risukasalta ruumistani vasten. Vaatteet haisevat maalaistalojen komerolta. Tässä minä nyt olen: kuin kaupan ikkunoissa olevien ikivanhojen mallinukkien syleilyssä . Välillä irrallaan ja sitten taas kuin krampissa. 

Yritän rentoutua ja hän huomaa sen. Hymyilee kummallisen irvistyksen tapaisen ja saa sanotuksi potevansa jäykkäkouristuksen oireista, jotka tuskin koskaan lievenevät.Minun on keskityttävä tarkasti, että saan hänestä selvää. Hän on sairastunut jo hyvin nuorena peltotöissä saadun tartunnan jälkeen. Hänen ei uskottu jäävän edes eloon. Hän eläisi aina pahasti vammaisena. Nyt hän kertoi uskaltautuneensa lähtemään jonkun kaverinsa kanssa paikkaan, jossa edes näkisi ikäisiään ihmisiä, ei pelkästään omia  vanhempiaaan. Hän kiitti tuskin ymmärrettävillä sanoilla minua siitä, että suostuin tanssiinkutsuun. Nyt oli minun vuoroni olla saamatta sanaa suustani: en osannut, en pystynyt, en tiennyt miten olisin luonteva, mutta rehellinen. En kuitenkaan enää hävennyt. Olin kai ennemmin hiukan ylpeä tanssistamme!Katsokoot nyt mielin  määrin.

Kun tulin pöytääni takaisin, kuulin jonkun sanoavan : ai , se idiootti tanssitti sinua. Mitä se soprotti?
Halusin äkkiä kotiin. Kaikki tunteeni oli myllertänyt nuori mies, joka oli kuin pahan noidan pauloissa, mutta kertoi minulle salaisuutensa ihan nöyränä, ilman vihaa. Minä sensijaan vihasin omia tuntemuksiani ja hautasin ne syvälle. Vanhempana olen alkanut puhua tästä tanssioppitunnistani, mutta yhä se jaksaa saada minut häpeämään itseäni ja montaa asiaa tässä ihmisten keskinäisessä olossa, jota kutsutaan nimellä elämä. 

En saanut julkisesti kuulla saamiani pisteitä tästä tanssiosuudestani, mutta olen pikkuhiljaa antanut itse itselleni muutaman pisteen.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Tanssii tähtien kanssa, osa 2

Tanssit tv:ssä ovat kai ehtineet jo paljastamaan innokkaille katsojille todennäköisen voittajan tälle kaudelle. Olen ihan tietämätön tämän viimeisimmän ohjelman osallistujista,  puhumattakaan kilpailun mittaan koetuista onnenkyynelistä,  mahdollisista draamoista tai edes pukujen loistokkuudesta Lieneekö tuomareina samat mestarit? Voiko näin tietämätöntä toista suomalaisnaista ollakaan!

Päätin kirjoittaa oman juttusarjani tästä ohjelmasta napatulla nimellä. Minun tanssini elävät tallennettuina pikkuhiljaa tyhjenevien muistikuvieni sokkeloisessa varastossa. Kumma kyllä 1950-luvun loppupuoli on minulle kiinnostavampaa tanssikuvastoa kuin tämänpäiväinen. Vinksahtanut valinta. 

Toinen osani koskee ehkä helluntaitansseja vuonna 1959 tai 1960 Someron toisella , vetovoimaisella tanssilavalla Havuharjulla. Ja tämän osan päähenkilö ja tähti olen minä itse. Kukas muu, ei enää kaunis isosisko, vaan minä. Huvittavaa, hiukan noloakin , on tarkastella omaa keskenkasvuisuuttaan, hapuiluaan ja yritystään toimia sopivalla tavalla , joka on vielä  uusi ja erilainen.

Helluntait olivat erityisen suosittuja tanssi-iltoja. Huvittelunhaluista nuorisoa tuppautui silloin yhteen enemmän kuin seinät olisivat sallineet. Kaaos ja tungos ennen jokaisen tanssikappaleen alkua ainakin tyttöjen tanssittajaa odottavassa rintamassa oli suorastaan vaarallinen. Oli vain koeteltava pysyä ehjänä ja ilmaan nousematta niillä jalansijoillaan.Tuskin sai happea, ennenkuin nopein valinta korjasi neitoja ympäriltä ja pelasti pahimmalta. Sitten seurasi tietysti toinen kauhistus: mitä, jäänkö tähän selvästi norkoilemaan, eikö kukaan aiokaan pyytää minua.

Tämmöisessä paniikkitilanteessa olin vähällä tulla liiskatuksi erään suositun tangon alkaessa, kun huomasin poikien satamääräisten kasvojen seasta hyvin miellyttävän näköisen , tumman pojan tuijottavan suoraan minua. Seuraavassa hetkessä hän oli jo tarttunut käteeni ja veti minua hiukan avarammalle paikalle seisahtuen. En ollut nähnyt häntä ennen, enkä ylipäätään koskaan ennen ollut katsonut niin kauniisiin kasvoihin, ruskeisiin silmiin ja hurmaavaan hymyyn. Ei tästä maailmasta!

Musiikki alkoi, hän veti minut lähelleen ja nyt myös hänen tuoksunsa tuntui. Mistä tämmöinen ilmestys tupsahti minut poimimaan ja MITÄ HÄN SANOI? En ymmärtänyt sanaakaan , mutta arvelin hänen kysyvän nimeäni saksan kielellä. Voi hauhistus; nein nein, kann nicht sprechen, English? yes, but not well. Sitäpaitsi hänen olemuksensa lumosi minut niin, että olisi ollut sama vaikka olisi puhunut muinaisarameaa. Me tanssimme yhdessä koko illan, käsi kädessä joka hetki. Osattiin mennä juomaan jotain virkistävää ja taikayö kului.

Kaikki päättyy joskus. Niin tämmöinen lumottu iltakin. Kuulin hänen sanovan, että hän tahtoo "kävellä minut kotiin". Eihän se mitenkään käy. Miten saan hänet ymmärtämään, että sinne on pitkästi käveltävää. Entä sitten: miten hän osaisi palata takaisin sinne missä hänen oli määrä yöpyä. Pitäisikö minun taas vastaavasti "kävellä hänet majapaikalleen"?Saksalaisella jääräpäisyydellä hän vain asteli rinnallani ja mietin kuumeisesti miten ja missä kohdassa saan hänet ymmärtämään, että olisi parasta hyvästellä.Keskustelimme sekakielisesn kiihkeäästi , enkä toisaalta halunnutkaan päästää irti hänen kuumasta kädestään. Aurinko oli jo noussut. Järvi oli ihan tyyni. Linnut pitivät alkukesän tyypillistä äänekästä keskusteluaan. Miten tämä päättyy?

Tulimme Vainion kaupan luo. Seuraaavana olisi oman kotini vuoro. Tein odottamattoman päätöksen kääntyä Vainion  pihaan. Hän halusi tietysti ,että menisimme alas järven rantaan pienen rantasaunan luo. Sinne siis. Ja ilman vaikeuksia päädyimme suutelemaan  ja suutelemaan ja vain suutelemaan. Kunnes lumous särkyi, kun ylempää töyrään takaa kuului kuin rääkäisty, ruma  kuolemantuomio:Liisa, heti sisään sieltä. Who is that? MY MOM!!!

En halua palauttaa mieleeni sitä pilven päältä pudotusta, nolutta, häpeaa, onnettomia selityksen yrityksia ja pakoa. Minä lähdin ja jätin hänet miettimään , miten pääsisi sinne  missä oli ollut tarkoitus yönsä viettää somerolaisperheen vieraana. Elämäni hetkiä, joita en halua ajatella . Harald, prinssini, jonka tuoksun tunnistan kuusaman kukkiessa. 
Hopeinen kuu luo merelle siltaa, ei taida tulla toista tällaista iltaa......