Kevätkokemuksia

Huomenna on huhtikuun ensimmäinen. Kalenterin mukaan ollaan vihdoin oikeasti keväässä.Tänä vuonna ilmat ovat jo pitkään viestineet kevään olevan täällä. Suuri määrä lintuja on lennähtänyt etuajassa Suomeen. Sinivuokot ja leskenlehdet kukkivat, perhosia on jo nähty .

Eilen siirryttiin mielestäni aina yhtä  typerään kesäaikaan, kelloa siirrettiin  tunti edemmäs, kesää kohti . En ole koskaan  oppinut hyväksymään tätä kelloajan siirtelyä normaalista kesäaikaan ja syksyllä taas paluuta normaaliin. Työssäoloaikaan se oli vielä stressaavampaa, kun yhtäkkiä  keväällä oli pakko tottua heräämään oikeastaan jo ikäänkuin  viideltä aamuisin, ehtiäkseen viemään lapsen hoitoon ja ajoissa työpaikalleen. Tuntui kohtuuttoman vaikealta herätä ensimmäisten viikkojen ajan,varsinkin, kun ei illalla osannut  mennä nukkumaan tuntia aikaisemmin.

Kevät on vuodenaika , joka herättää mielessä monenlaisia muistoja. Ikäänkuin aistit keväisin valpastuisivat ottamaan vastaan kokemuksia voimakkaammin kuin talvella tai syksyn pimeydessä . Ainakin minä koen näin. Tuntuu, että koskaan ennen mustarastas ei ole laulanut niin sydämeen asti satuttavasti. En muista, että sinivuokkojen nouseminen ylös rusehtavasta rinteestä olisi ollut noin ihana. Ensimmäiset pikkunarsissit, jotka ilmestyvät kauppoihin, on pakko ostaa parvekkeelle kertomaan jokaisena aamuna, että nyt on kevät. Mitä siitä,vaikka taivaalta tulisi alas yllättävä yllättävä räntäryöpsäys tai yöllä pakkanen kiristyisi.

Pikkutyttönä aprillipäivän aamu merkitsi jokseenkin varmasti sitä, että äiti tai isä onnistui aprillaamaan minut kertomalla jonkun erikoisen linnun tai muun eläimen tepastelevan pihalla. Menin tähän ansaan monena aprillipäivänä. Ikäänkuin kostoksi äidille pilasta riisuin pois sukat ja hyppelin ruutua tai narua paljain säärin, mikä oli kiellettyä, koska keväällä äidin mielestä  voi helposti  vilustua ja saada flunssan.

Pian on pääsiäinen, ja kauppoihin ovat jo kauan sitten etuajassa ilmestyneet mämmiropposet.Oikeastaan ne tulevat lähes heti kun kinkuista on selvitty! Ainakin heti  Runebergin torttujen ja laskiaispullien jälkeen. Kotona tehtyä mämmiä syötiin meillä, kun olin lapsi.Silloin se ei minulle kumminkaan yhtään maistunut. Mielestäni se oli aika inhottavan näköistä, mutta vielä inhottavamman makuista, ihan kitkerän karvasta vaikka päälle ripoteltiinkin sokeria. Ja kermaa en voinut kuvitellakaan siihen lisättäväksi. Kerma oli minulle kauhistus myös kotitekoisen viilin päälle kuortuneena. Laihan sinertävän  piimän pystyin sentään syomään kuorittuani viilin päältä pois kermakuoren.
Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Nyt tyhjennän hyvällä halulla jo toista mämmiroppostani ja tietysti kerman kera nautittuna, vaikka pääsiäiseen on vielä  jonkin matkaa aikaa. Ihanaa herkkua, ja ikävä kyllä ei ollenkaan suositeltavaa minulle diabeetikolle! Onkohan tähänkin kasaantunut vielä runsaasti uhmaa ja kielletyn hedelmän suloisuutta lisämakua antamaan?

Mutta varsinainen kevään merkki tässä ruoka-asiassa on joka vuosi minut samaan aikaan yllättävä hillitön himo kreikkalaiseen salaattiin. Lapsena söimme lehtisalaattia vain kesäisin, kun oman maan salaatti oli kasvanut syötävän kokoiseksi. Vihreän salaatin lisäksi vadille lisättiin pilkottua kovaksi keitettyä kananmunaa ja kermasta etikalla tai sitruunalla hapatettuna ja pippuria ja sokeria lisäämällä saatu maukas paksu kastike. Ensimmäisen kerran tutustuin välimeren tapaan koottuun salaattiin ollessani kesätyttönä Helsingin saaristossa kesällä 1962 . Perhe oli paljon matkustellut aatelisperhe, joka avasi minun somerolaisen maalaistytön silmilleni ja makuaistilleni todella valtavan paljon uutta ja erikoista Heillä salaatti koottiin laakealle vadille levittäen, vain vähän salaatin lehtiä pienemmäksi  repien. Päälle ripoteltiin kurkun ja tomaatin lohkot suurehkoina paloina. Sitten ohuen ohuita viipaleita sipulista ja jotain minulle ennestään  täysin tuntematonta tavaraa : tummanpuhuvia suippokärkisiä "pikkuhedelmiä" lasipurkista. Ne olivat oliiveja, mieluiten, jos satuttiin saamaan kreikkalaisia kalamata oliiveja . Lopuksi salaatti kruunattiin ripottelemalla päälle hyvää öljyä ja sitruunan mehua sekä  vielä ripaus mustapippuria.Uutta ja outoa , mutta pienen tottumisen jälkeen todella  herkullista. Muistelen,että silloin ei olisi ollut feta-juustoa. Ehkä sitä ei ollut vielä Suomessa saatavissa tuohon aikaan.
Tutustuin kyllä sinä kesänä moniin uusiin juustomakuihin, ihmeellisesti  homehtuneisiin ja epäilyttävästi pilaantuneen oloisiin juustoihin , ja niistäkin tuli kumma kyllä suurta herkkua.

Nykyään kreikkalainen salaatti  iskee minun himolistalleni heti, kun kotimaiset tomaatit saavuttavat mahtavan arominsa talven kalpeuden ja mauttomuuden jälkeen. Se hetki on nyt juuri käsillä. Viime viikonlopuksi ostamani tomaatit palauttivat taas uskon kesään. Pilkoin  jättivadillisen salaattia, lisukkeena kelpo kourallinen tuoretta basilikaa, suuria kokkareita pehmeätä ihanaa fetaa ja myllystä rouhittua mustapippuria. Ja oliivitkin ihan oikeata lajiketta.Nam.Nam ja vielä kerran nam:tätä kelpaa syödä.

Kevät on tullut.Se maistuu ja hurmaa minut salaattiannoksessani  ja kipollisessa tuota lähes mustana kiiltelevää mömmöistä mämmiä ja kermatilkassa. Eläköön kevään täyteläiset ja raikkaat herkut kielelläni ja mielessäni.

Mutta ikiomalle, suloiselle  kevätvauvalleni  toivon runsaana heruvaa äidinmaitoa ja pitkiä makoisia unia paisteisella verannalla. Mämmi ja salaatti saavat luvan vielä odottaa vuoden tai pari kenties tulevan herkkusuun kasvamista ja niihin mieltymistä.

  

Tyttö tuli ja mun sydämeni suli

Loistavan aurinkoinen kevätpäivä.Jo viikon verran päivä on ollut yötä pidempi. Kevätpäivän tasaus oli 20.päivä ja tänään on 26.3. Manun päivä. 
Tämä päivä tulee pysymään muistissani varmaan elämäni viime metreille, sillä tämä päivä on ensimmäisen lapsenlapseni syntymäpäivä. Tyttö tuli maailmaan 21 minuuttia yli puoliyön ja avasi silmänsä , ei tosin  päivänvaloon, vaan  ehkä liiankin  kirkkaana paistaviin synnytyshuoneen lamppuihin. Mahtoivat ne aluksi häikäistä pikkuista , viihtyisän hämärään vesielämään tottunutta uutta ihmislasta. Onneksi tästä useimmiten tuskaisan tuntuisesta reitistä ulos turvallisesta kohdusta ehkä  tylyn ja kammottavankin tuntuiseen maailmaan ei jää pysyviä muistikuvia eikä traumoja.

Kotipesässä

Tämä pikkuinen tyttönen sai odottaa portin aukenemista ihmiselämään  niin uskomattoman kauan, että hänen äitinsä ja isänsä olivat lopen uupuneita,  kun syntymähetken ihme vihdoin koitti. Äiti oli nukkunut viiden viimeisen vuorokauden aikana vain pieniä pyrähdyksiä kerrallaan supistelujen herättäessä hänet yhä uudelleen ja uudelleen.

Minulle , toiselle isoäidille, tämä hidas maailmaantulo , aiheutti lähes kestämätöntä myötäelämisen ja ahdistuneitten , pelontäyttämien tuntien piinaa. Tuntui kuin yö olisi ollut kymmenen kertaa pidempi kuin päivä! Vaikka kuinka sanoin itselleni , että syntymä on maailman luonnollisimpia asoita, että lapsi ja äiti ovat parhaassa mahdollisessa hoivassa, että kaikki sujuu hyvin, olin välillä suistua hysteriaan. Kuinka moninverroin helpompaa oli 35 vuotta sitten itse olla samassa tilanteessa , synnyttämässä omaa lastani. Vai onko nyt käynyt niin , että aika on kullannut muistoni, muuttanut pelot iloksi , poistanut kivut ja  ahdistuksen ja tehnyt minusta helposti ja kivutta selvinneen  "sankarisynnyttäjän".Luulen niin.Juuri niin  se kyllä totta puhuen on.

Mutta nyt on syntynyt tyttö, pieni kaivattu ja jo odotusaikana rakkaaksi käynyt ihmeolento. Tiedän , että hän  korvaa kaiken sen tuskan ja vaivan , jonka hänen syntymänsä vanhemmilleen tuotti . Tänään se on jo unohdettu . On vain suunnaton ilo, että ovat saaneet elää sen kaiken , niin äiti kuin mukana  ihmettä todistanut  isä . Olen onnellinen, että poikani  pääsi jakamaan syntymän kokemuksen yhdessä vaimonsa kanssa.Entisaikaan isät pidettiin kaukana synnytyshuoneesta.Ajateltiin, että he olisivat vain tiellä, eivät "kestäisi nähdä" dramaattista tapahtumaa, mikä lapsen syntymä aina on. 
Vauva, mikä ihana tulokas ihmiseksi, mikä ihana kokemus vanhemmilleen ja mikä ihana elämän uusintakierros isovanhemmilleen.

"Kai tällä pallolla vielä on tulevaisuutta?"   piirros hiirellä

Tuleeko minusta ystävien ja tuttujen mielestä liiaksi hössöttävä ja suhteellisuudentajunsa menettänyt mummo . Pahoin  pelkään niin olevan käymässä . Mutta -So What- eikö se ole minun oikeuteni ?Olen iloinen, että sain kokea elämänketjun jatkuvan. Koska olen jo iäkäs mummoksi, olen päättänyt tavallaan jatkaa mummoilua vielä sitten kun ääneni on jo hiljentynyt . Tyttöä varten olen kirjoittanut salaisen stoorini, jotta hänen ei sitten isona tyttönä tarvitse vain arvuutella, minkälainen ihminen se mahtoikaan olla tämä Turun Mummu . Minä olisin halunnut tehdä mummulleni niin satoja kysymyksiä menneestä maailmasta , hänen elämästään ja kokemuksistaan, rakkauksistaan, unelmistaan , koettelemuksistaan ja menetyksistään.Kaikesta siitä , mikä oli muokannut hänestä minun oman valkohapsisen Mummuni. Siihen ei minulla ollut mahdollisuutta , koska meille oli suotu vain kolme yhteistä vuotta.Minun mummuni oli pienen tytön turva ja hoiva, kun muut perheenjäsenet olivat poissa tai kiireisiä. Mummun vuodet olivat elämäni perusjalka.
Tervetuloa maailmaan, uusi tyttönen. Teit minusta Mummun , toisen meistä kahdesta onnekkaasta isoäidistä . Lupaan, ettemme taistele suosiostasi,  vaan rakastamme kumpikin omalla tavallamme. Ei ole tärkeätä kilpailla kummasta tulee  elämäsi tärkein ja rakkain isoäiti ! Olet tuplasti tervetullut.


Minun taatani ja Mummuni,  akvarellini vanhaa potrettia mukaellen  

Kevät keikkuen tulevi

Viime päivien vaihtuvat säätilat tuovat pyytämättä mieleen tuon kaikille tutun vanhan suomalaisen sananparren. Totuin  kuulemaan sanonnan  jo niin pienenä, ettei mieleeni  yhtään  tullut kysymys, mikä tässä kevääntulossa  keikkuu. Vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran ajattelin sanonnan sisältöä. Kai sillä lähinnä  tarkoitetaan  tämmöistä ilmojen äkkinäistä vaihtelua: on aurinkoista  ja keväistä ja sitten taas tupsahtaa talvinen tuisku, joka hetkeksi hautaa sekä uskaliaat kukkien  nuput, että ihmisten keväisen mielentilan. Keikahdetaan takaisin talveen. Mutta pian seuraa taas korjaava  keikahdus, kun auringon lämpö ja lounaiset ilmavirrat tuovat uuden kevään kuin taikurin sauvan heilautuksella.Luin myös jostain semmoisen selityksen, että sanonta olisi ajalta, jolloin oli vielä tavallista köyhimpien ihmisten joutua  kevään korvalla kokemaan nälkää. Kun kaikki vilja ja peruna laareista oli loppunut, lehmä ehtynyt, nälkä sai ihmiset lähtemään kerjuulle horjuvina ja "keikkuen" jaksamisen äärirajoilla . Tuntuu kammottavalta selitykseltä. En halua ajatella sellaista taustaa tälle sanonnalle. 

Kohta kukkivat narsissit ja muut,  piirros hiirellä

Tämä omituinen  sananparsi, kaukaa lapsuudesta  tuttu, kuuluu siihen valtavaan yhteiseen perintöön, jonka ainakin minun ikäiseni lapset ovat vanhemmiltaan saaneet. Meitä on tavallaan  kasvatettu sananparsien viisauksilla. Se ei varmaan ollut  tietoista ja harkittua viisauden siirtoyritystä. Se oli yksinkertaisesti jokapäiväiseen elämään ja puhetapaan kuuluva piirre 1950-luvun suomalaisissa perheissä. Ainakin omassa perheessäni. 

Kun äitini oli uupunut, eikä askareet oikein sujuneet, hän voi valittaa, että pää on sekava kuin Haminan kaupunki . Jonakin päivänä koko koti oli sekaisin kuin Saksaan lähdössä. Usein äitini oli niin kiireinen, että  piti ohjeena sekä itselleen, että myös meille muille: Vie mennesäs, tuo tullesas, tee ollesas.Kas  sillä lailla ehtii enemmän. Ja sitten vaan tuumasta toimeen.  Mutta jos jokin meni pieleen, oli hyvä todeta, että tekevälle sattuu. Kun on sama pää kesät talvet, niin vahinkoja sattuu.
 Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Minä olisin mieluusti halunnut uskoa, että tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Mutta äiti sanoi, että työ tekijäänsä kiittää, mutta tyhmyydestä sakotetaan. Ja että tyhjästä on sitten paha nyhjäistä. Eikä luoja laiskoja elätä. Makaavan kissan suuhun ei hiiret juokse. Vaan aikainen lintu madon nappaa.

Kun nuorena tyttönä haikailin jotain kaunista vaatetta saadakseni, sain kuulla, että rumat ne on kun vaatteilla koreilee . Hyvä hevonen näkyy huononkin loimen alta. Kauneus on vaan iholla, mutta rumuus menee luihin saakka! Parasta myös oppia heti varhain, että kukin taaplaa tyylillään. Eikä kannata luulla olevansa pualtoist, jos ei ol laitain yhtäkään. Eli on parasta laittaa suu säkkiä myöten . Piti vaan uskoa, että kana on viisaampi kuin muna. Joskus isä loruili niin , että "on niin nätti kuin räkälätti tai niin julma kuin juustonkulma ja niin hullu kuin pullosta tullu tai niin hassu, kuin kissantassu". 

"Pää täynnä nuoruuden unelmia"   piirros hiirellä

Minulle opetettiin myös, että jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Niin makaa kuin petaa. Parempi on pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Sain kuulla, että  laiskalla on kiire lauantaina, ja että laiskakin virkoo, kun on kotiinlähdön aika.  Hyvä muistaa myös, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Kyllä sokeakin kana jyvän löytää ja että vähäkin on tyhjää parempi! 

Koulunkäyntiin sain neuvoja. Minkä ilotta oppii, sen  surutta unohtaa. Kertaus on opintojen äiti.  Jos jokin juttu oli epäonnistunut, sanottiin ,että ahkeruus kovankin onnen voittaa ja paistaa se päivä vielä risukasaankin.Jos taas olin onnistunut oikein hyvin, kuulin, että kelle paljon annetaan, siltä paljon vaaditaan. Mutta varotettiin myös, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että omakehu haisee!

Joskus jollekin kävi niin huonosti, että asiat levisivät kuin Jokisen eväät. Joku taas tulkitsi asioita  niin, että luki kuin Piru raamattua. Mutta minkäs voi: jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ammentaa. Ja voi käydä niinkuin Jämsän äijälle, joka jäi taivaasta tai  jäi niinkuin nalli kalliolle. Mitä en kyllä yhtään ymmärrä, siis  mikä nalli ja  miten siinä niin kävi! Mutta kyllä Jumala hullut hoitaa. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Aina on hyvä muistaa, että  kyllä hätä keinot keksii, kyllä Siperia opettaa.  Ja niinhän se on, että kun merellä vahinko sattuu, niin kaikki ovat  maalla viisaita.
Kun taas Venäjän karhu on alkanut murista  naapurissa, rohkeat sanovat, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi . Mutta on hyvä muistaa, että paha saa aina palkkansa .Sillä mikäs pahan tappaisi, jos ei paha itse. Pienellä miehellä on isot puheet.Paha kello kauas kuuluu. 

Koetan muistaa myös, että se härjistä puhuu, joka härjillä ajaa.   Rohkea rokan  syö ja on syytä tarttua härkää sarvista ja muistaa, että mikä on ollutta , se on mennyttä . Se ei pelaa, joka pelkää . Sitä saa, mitä tilaa.
Tilaan siis  roppakaupalla onnea, hyvää mieltä ja taitoa oppia elämään rajoitusteni mukaan, olemaan paras mahdollinen minä ja tuleva MUMMU. Kevättä rinnassa.
Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.Huh huh.

Kyläilemisestä

Satuin tapaamaan vanhan työkaverin ja ystävän pitkästä aikaa. Pysähdyttiin juttelemaan kadulle,vaihtamaan viimeisimmät kuulumiset. Juttua piisasi ja piisasi, mutta eteenpäinkin olisi pitänyt joutua. Johan tässä tukitaan muittenkin  liikennettä! Voivoi, kyllä olisi kiva  nähdä oikein paremmalla ajalla!

Mutta siinäpä se on! Parempi aika jutusteluun löytyisi vain järjestämällä kyläilyaika. Pitäisikö siis kutsua meille vai odotanko saavani itse kutsun hänen luokseen? Mutta semmoinen vaatisi monenmoista järjestelyä. Pitäisi katsoa kalenterin kanssa milloin molemmille sopisi. Hankalaa. Ja jos vielä saisimme sovituksi ajan, pitäisi tarkkaan  miettiä mitä passaa tarjota ja onko koti  riittävän siisti ja tavarat oikeilla paikoillaan.Kylläpä tämä nyt tuntuu hankalalta! Antaa olla, joskus toiste sitten, paremmalla ajalla!

Mihin hävisi spontaani, iloinen ja turhia stressaamaton tapa piipahtaa tuttavien luona? Koska meistä tuli tämmöisiä niuhottajia ja kursailijoita ja estyneitä? Muistan vielä oikein hyvin, kuinka ennen  en pitänyt mitenkään omituisena, että ovikello vain helähti ja menin muitta mutkitta avaamaan. Joskus päälläni oli vain nipin napin sovelias vaatekerta, tuskin aina sitäkään. Mitä tässä nyt ihmettelemään ja turhia ujostelemaan,  tulija olisi tietysti joku kyläilemään äkisti piipahtava ystävä! Niinkuin yleensä olikin.

Tämmöistä oli kyläilymme minun tuttavapiirissäni ainakin pitkälti vielä 1980 -luvulla Turussa. Kännykät eivät vielä olleet muuttaneet tapojamme. Spontaanit ideat eivät vaatineet ennakolta ilmoittamisen pakkoa. Ei myöskään tuntunut vaaralliselta avata ovea ovikellon pirahdettua.Maailma tuntui turvallisemmalta ja yksinkertaisemmalta paikalta elää. Kahvi valumaan, pala leipää tai keksejä ja juustoa riitti tarjottavaksi, tai ehkä löytyi tilkka viiniä. Ja tärkeintä tietysti  näissä kyläilyissä oli tilaisuus yhdessä  päivittää elämän suuria  kysymyksiä. Rakkaus ja työ, nämä loputtomia keittiöpsykologian viisauksia vaativat aiheet olivat hyvä syy kyläillä, kun siltä tuntui. 

Kun ajattelen  vieläkin kauemmas menneeseen,aikaan, jolloin olin maaseutukylässä  kotona perheeni kanssa asustava  koulutyttö, kyläilytavat olivat todella erilaisia kuin nykyisin. Kotini oli aika tiiviissä talorykelmässä, jossa minkään talon ovet olivat tuskin koskaan lukossa. Ihmiset kävivät kylässä milloin missäkin naapuritalossa ja lähes minkälaisiin kellonaikoihin tahansa. Tietysti tiedettiin ajat, jolloin työnteko esti kyläilyn, mutta muita rajoituksia ei sitten juuri ollutkaan . Paitsi, että Pitkänäperjantaina ei kyläilty. 

Muistan, että oppikouluvuosinani meillä istui iltakylässä keittiössä lähes joka ainoa ilta joko sepän leski Agda tai kauppiaan piika Hilma tai naapurin aikamiespoika Aarre tai joku muu monista kylän ihmisistä. Ei heille mitään ihme kalaasia järjestetty, tarjottiin tietysti iltateetä ja kenties puolikas sämpylää. Tärkeää siinä oli istua yhdessä juttelemassa. Joskus häijyyksissäni nimitin sitä juoruiluksi, koska  Agdalla oli usein tapana sanoa :" mää en nyt muista , kuka näin sanoi, kun mun on toi muisto menny niin huanoks......" Kuitenkin hän muisti  asian . Ajattelin silloin, että hän vain juonitteli, vetäytyi vastuusta, koska  halusi juoruilla. Nyt tiedän paremmin. Muistipa on juuri tuommoinen omituisesti valikoiva, kun ikää tulee lisää. Olen nyt itse samanlainen  valikoivasti muistava/unohtava Agda.Mutta kuinka viihtyisää ja turvallista tämmöinen iltojen yhdessä jakaminen olikaan. Kenenkään ei tarvinnut olla yksin. Ei ollut vielä telkkua, jonka edessä nuokkua yksinään iltaisin.Kesken päivän poikkesivat kyläilemään isän vanhat työ- tai sotakaverit.

Näistä nuoruusvuosien kyläilyistä muistan myös erikoisen sanan, jota nykyään ei enää kuule. Se oli kyläluuta. Sanassa oli lievästi negatiivinen sävy. Ei ollut hyvä tulla nimetyksi kyläluudaksi. Ja jos itse huomasi viipyneensä sopimattoman pitkään kylässä, piti pahoitella ja sanoa olevansa yks mahdoton kyläluuta, kun ei ossa edes  pois lähtee ajois.


Olisipa mukavaa , kun vieläkin tämmöiset yllättävät kyläluudat voisivat noin vain tulla luutimaan ja piristämään yksinäisiä ihmisiä. Juotaisiin kupillinen teetä ja pantaisiin asiat järjestykseen, niin omat kuin maailman ilman, että tarvitsee sopia kyläilystä viikkokausia etukäteen, stressattuna ja koti kuntoon raivattuna.

Koulutyttönä maalattu kuva huoneeni ikkunasta , akvarelli n1960

Värien voima

Ihmisen silmät aistivat värejä. Elämme maailmassa, joka näyttäytyy meille värikkäänä, vaihtelevan värikkäänä. Ilmeisesti eläimet näkevät ympäristön hyvin toisin, jopa ihmisen läheiset kumppanit, kissa ja koira. Niiden aistit ovat ihan toisin kehittyneitä. Eri valaistusolosuhteissa näemme värit erilaisina. Pimeällä punainen väri muuttuu tummaksi, sininen erottuu vaaleampana. Hämärässä sama väri on ihan erilainen kuin keskipäivän kirkkaimpana hetkenä. Koko ajan värin näkeminen on sidoksissa monin tavoin ympäristöönsä. Silmämme kyky erottaa värejä on kovin helposti huijattavissa. Kontrastivärin läheisyys, valöörin voimakkuus ja värin voimakkuuden vaihtelu tuottavat erilaisia havaintoja. 

Harrastan vesivärimaalausta. Minun olisi siis hyvä tietää väreistä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman oikeata tietoa. Olen kovin huono opiskelemaan väriteorioita, väriharmonioita ja valöörien vaikutusta työni onnistumiseen. Rakastan villiä vapauttani kokeilla miten värit käyttäytyvät paperilla veden kanssa sekoittuessaan. En jaksa harkita ja laatia tiukkaa kurinalaista suunnitelmaa etenemisestäni, en pysyä niissäkään vähissä tiedoissani, mitä olen väreistä tähän mennessä teoreettisesti oppinut. Olen kokonaan tunteitteni ja oikkujeni varassa etenevä taiteilija, kuin viaton lapsi, joka nauttii hetkestä, seikkailusta pensselin, paperin ja värinappien kanssa leikkien. 

Tiedostan olevani vain harrastaja, iloinen, kokeilunhaluinen ja omista töistäni yhä uudelleen ja uudelleen innostuva lapsi. Jonkun ajan kuluttua voin nähdä oman työni, joka aluksi ilahdutti, ihan kuin vierain silmin , eikä se enää olekaan mestariteos, mutta joskus käy onneksi myös toisinpäin. Suurin ilo on usein kumminkin juuri hetkessä, jolloin kuva on valmistumassa. Mutta joskus paras hetki on, kun katson sitä  lasin ja irtokehyksen alle sijoitettuna. Oi oi, olenko tosiaan saanut aikaan näin  kauniin kuvan? 
Muut eivät todennäköisesti näe sitä kovinkaan ihmeellisenä!  Voi sattua, että joku kanssamaalari  tai ystävä näkee kuvassani jotain onnistunutta ja sanoo kiittävän arvion. Se tuntuu tosi hyvältä. Mutta pian on jokaisen uuden yrityksen kohtalo siirtyä satojen edellisten kuvien paksuun pinoon. Yleensä. Vain harvat ovat oikeasti päätyneet kehystetyiksi ja koristavat nyt seiniäni tai ovat kelvanneet  jonkun tuttavan omistukseen.

 "Kolme rakkautta "  ja "Hehku "  ,  kuvia seinälläni 

Minusta on mahtavaa, että niin monet ikääntyvät ihmiset antavat itsestään puhjeta ulos harrastajamaalarin, kun työvuodet ovat jäämässä taakse, eikä perhe vaadi vapaa-ajan uhraamista kotitöille. Monia ihmisiä on ehkä koko elämän  kiehtonut ajatus, että joskus vielä alan kokeilla maalausta. On aina tuntunut siltä, että olisi ihana kokeilla kuvien tekoa, joka ehkä oli koulussa mieluisin aine. Monilla on ollut niin, ettei nuorempana ole ollut aikaa, eikä riittävää paloa tarttua tämän haaveen toteuttamiseen. 

Eläkeikäisenä onkin sitten aikaa harrastukselle ja mieli sillä lailla kypsynyt, että ymmärtää laskea riman sopivalle korkeudelle, uskaltaa aloittaa uutta. Ei enää vaadi itseltään täydellistä osaamista, ei välitä  toisten mielipiteistä, ei pelkää saavansa murskakritiikkiä ja nolausta. Ja yhtenä syksynä sitten uskaltautuu ilmoittautumaan Työväenopiston kurssille, ostamaan ensimmäistä kertaa eläissään hienoja pensseleitä, kallista paperia ja laatikollisen oikeita akvarellivärejä. Ja hämmästyy, kuinka mukavaa on taiteilla ryhmässä, jossa muutkin ovat  ihan samassa veneessä ja virta vie ties minne uusiin seikkailuihin.Värin voima saa innostumaan, pakottaa taistelemaan yhä uudelleen osuakseen paperille sillä lailla kuin mieli sen haluaisi sekoittuvan ja leviävän. Ja joskus sitten tulee ainakin lähes napakymppi, onnistunut työ, onnellinen vahinko, mutta ihan itse aikaansaatu. Hyvä minä.Tykkään tästä. Haluan kokea lisää tätä seikkailua ja onnistumisen huumetta.

Ei muuta kuin  uutta väriä paperiin, uutta haastetta päin.Viikot kuluvat, hyvät ja huonot yritykset vaihtelevat. Harmi vaan, että pian tulee kevät ja työväenopisto jää kesälomille. Pitäisikö löytää joku  kesäkurssi ja kustantaa itsensä lisäoppiin kokemaan viikko huoletonta taiteilijaelämää jossain kauniissa ja innostavassa ympäristössä ? 

Koti kuntoon

Onkohan  suomalaisiin istutettu salaa jokin uusi, käyttäytymistä tiedottomasti ohjaileva päänsisäinen siru, joka pakottaa meidät unohtamaan entisen yksinkertaisen (kotoisan??) sisustustavan kodeissamme. On kuin ykskaks olisimme kaikki jotenkin noiduttuja. Tuntuu olevan  ihan pakko saada uudenlainen, tyylikäs, trendikäs koti. Semmoinen outo, jopa kolkon ja kalsean oloinen lähes tyhjä tila, joka ei oikeastaan enää näytä kodilta, vaan on jonkunlainen lavastus. Näytelmän  nimi on : arvostele minua kotini perusteella. 

Avaatpa minkä tahansa aikakauslehden tai tv-kanavan sinulle tarjotaan sisustuskuvia, joissa on joko ihana, puhdas, avara ja valoisa  valkoinen tai sitten suloinen kierrätystavaroilla persoonallisesti sisustettu koti tai loft-asunto ylellisellä kylpyläosastolla  tai rustiikki maalaistalo, joka kätkee sisälleen viimeisimmän tekniikan ihmeet mutta taitavasti piilotettuna. Toisinsanoen koti, jolla on joku tavallisuudesta poikkeava johtoidea, kuin sävellykselle valittu äänilaji ja teema, joka sitten pakottaa kaiken asettumaan tälle valitulle linjalle sovitetuksi.
Nyt koti pitää tuunata. Ostetaan nettikaupasta, tuodaan ulkomailta, löydetään roskalavalta tai anopin vintiltä, ostetaan antiikkikaupasta, teetetään mittatilauksena ,vaihdetaan laatat ja lattiamateriaalit  ja pyydetään sisustaja apuun. Eihän kukaan enää voi asua kodissa, joka olisi vain vähitellen  täytetty omilla vanhoilla  tavaroilla, kotoa perityillä, häälahjaksi saaduilla, alennuskorista impulssiostetuilla, kummitädin lahjoittamilla , kaikenmaailman mauttomilla, kulahtaneilla, mutta kylläkin tähän asti ihan toimineilla tavaroilla! Voiko kukaan asua kodissa, jota ei olisi erityisesti suunniteltu ja muutettu persoonalliseksi, asukkaittensa syvintä olemusta henkiväksi! Kotihan kertoo kaiken meistä heti ulko-ovesta sisään tultaessa.

Minusta on  masentavaa katsella toinen toistaan muistuttavia valkoisia laboratoriokeittiöitä, joissa  on suuria avaria, kiilteleviä tasoja, ei kahvoja, ei vetimiä, ei yhtään ylimääräistä turhaa esinettä, vain muutama musta design-astia  ja  muodikkain kahvikone, sekä pari eksoottista hedelmää. Ehkä sentään  myös vihreä yrttiviljelmä! Onko joku  keittänyt tuolla upealla, kokonaisuuteen piilotetulla induktioliedellä joskus sellaista, mikä hups vaan , menikin vähän kattilan reunojen yli ? Ei varmaankaan, ja miksi olisi? Täällähän häärii todellinen chef, keittiöguru. Täällä ei olla tumpeloita, eikä stressaantuneita.  Kuoritaanko tässä keittiössä yleensäkään jotain niin vanhanaikaista kuin lanttuja, perunoita tai porkkanoita,  avataanko hankalaa  kurkkupurkkia?

Entä missä ovat kylpyhuoneen pullot ja purnukat, tuubit ja hammasharjat, ruttuiset pyyhkeet ja vessaharja? Näyttää siltä, ettei kukaan ole käynyt  suihkussa tuossa kiiltelevässä kotikylpylässä? Kuka on  jynssännyt  ja kiillottanut ja piilottanut  kaikki ne normaalit elämisen merkit, joita kiire ja arkinen  ihmiselo tuottaa ympärilleen? Onko näissä kodeissa asuvilla ihmisillä jo käytössään kotirobotit, jotka välittömästi siivoavat pois asukkaista kertovat   elämisen jäljet? En ymmärrä.

Tästä valtaisasta ajassamme menossa olevasta  muutosoperaatiosta seuraa, että kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat tulvillaan poistettuja huonekaluja, kodinkoneita, mattoja ja valaisimia. Hyllyt täyttyvät sadoista ja taas sadoista tarpeettomista ja tyylittömiksi koetuista astioista ja pikkuesineistä, koristekrääsästä, joka vielä hetki sitten oli ihan MUST, mutta nyt vain paljastaisi heikon maun.
Pois pois, paras panna kiertoon, ehkäpä joku köyhä ja tyylitajuton tuonkin vielä ostaa! Hei, me kierrätetään.

Tuntuu kuin hukkuisimme liikaan kodinsisustustavaraan ja turhiin astioihin.Meillä on jo kaikkea, mutta se kaikki muuttuu koko ajan vanhaksi, tarvitaan uudempi , paremmin suunniteltu, erilailla toimiva, eri näköinen, eri värinen ja yleensä huomattavasti kalliimpi astia tai kone tai huonekalu.Tai ei me oikeastaan siis tarvita, mutta kun on niin ihanaa saada uudet tavarat ja uudet värit kevätkotiin! On niin  nautinto juoda lattensa uusista mukeista ja jos ei muuta, niin ainakin tuoda kotiin etelän hehku muhevilla ja graafisilla mehikasveilla jättimäisissä tai oudon muotoisissa  poteissa. Niilläkin voin viestiä, etten ole jämähtänyt vaan elän ajassa, olen tosi trendikäs!

"Houkuttelevaa turhuutta"    piirros "hiirellä"

(klikkaa kuvan päältä saadaksesi täyteen kuvakokoon)


Ehkä minä hölmö vielä voisin ostaakin muutaman värikkään vanhan kipon halvalla kirppikseltä,  (harakka kun olen!), mutta kun kotini on jo pullollaan tätä entistä turhaa ja ihanaa lavastusta. Kuka tulisi ja pelastaisi minutkin uuden pelkistetyn  ja punnitun tyylikkään  kodin omistajaksi? Ai niin, nyt  kyllä unohdin kokonaan yhden oleellisen tärkeän asian: RAHA.Tuo hillitty uusi charmi ei saavu kotiini vain toiveajatteluna. Eläkkeeni ei riitä edes yhteen uuteen designvalaisimeen tai tuoliin. Näyttäisi kovin autiolta, jos hylkäisin vanhan rihkamasisustukseni. Missä sitten istuisin? En viihdy enää lattialla kahden trendikkään tyynyn varassa, joihin budjettini tyssäisi.

Paras tyytyä siirtelemään vanhoja ( ja oikeastaan hyvin rakkaita) tavaroitani uusiin strategioihin.Voisin ostaa ison  kimpun  kukkia! Ehkä ne eksoottiset hedelmät ja yrtitkin toisivat uutta freesiä henkeä  tähän vanhaan sekamelskaan. Kai minulla on sen verran varaa tuhlata?

Keitän hyvät kahvit vanhalla keittimelläni. Käytän sentään tummapaahtoista kahvia! En ole ihantäydellinen kalkkis, kyydistä pudonnut! Vai onkohan tumma kahvikin jo tosi mummomaista, kuka sen tietää, nämä trendit kun muuttuvat niin huimalla vauhdilla. Olkoon miten on, lakkaan murehtimasta kotini puutteita, suljen silmäni ja korvani kaikilta parannustarpeilta. Kevätmieltä minulla on, vanhanaikaista, mutta hyvää tekevää. Sitä ei  tarvitse yhtään tuunata. En usko, että se oikeastaan menee koskaan täysin pois muodista.

"Kuka jaksaa aina siivota, en minä ainakaan"   ,  piirros hiirellä

"

3

Naiseksi syntynyt

Ensi lauantaina, 8.maaliskuuta, vietetään Kansainvälistä naistenpäivää.Tapa viettää kalenteriin merkittyjä, eri ryhmien tai yksittäisten henkilöitten huomioimiseksi nimettyjä päiviä ei ole kovin vanha perinne, mutta on pikkuhiljaa vakiintunut ja päivien määrä on lisääntynyt. Jo pitkään meillä on ollut äitienpäivä, sitten myös isänpäivä. Naistenpäivä on uudempia tulokkaita. Päivän nimellä kai pyritään muistuttamaan maailmassa vallitsevasta eriarvoisuudesta naisten ja miesten asemassa ja arvostuksessa. Lähes kaikissa maissa, maailma on yhä edelleen miehen maailma. Nainen on vain ikäänkuin välttämätön paha, tarpeellinen synnyttäjänä, talouden hoitajana ja miehen elämän sulostuttajana ja seksuaalisten halujen kohteena. Ilman naista ei olisi tulevaisuutta, koska tekniikka ei (onneksi!!!) vielä hoida uusien ihmisten maailmaan tuottamista. Mutta naisen ei katsota voivan hoitaa samoja tehtäviä, jakaa vastuuta tai ansaita samanlaisia tuloja kuin mies, vaikka hänellä olisi riittävä koulutus ja sama pätevyys kuin miehellä.

Jos katson naisena elämistä vain kapeasta omasta kokemuksestani johtopäätöksiä vedellen, en voi valittaa. Tyttölapseksi syntyminen ei kohdallani merkinnyt enää automaattisesti heikompaa elämän ennustetta, pienempiä oikeuksia ja syrjivämpää kasvatusta kuin poikalapsilla. 1940-luvulla Suomessa  syntynyt tyttö oli useimmiten perheessään rakastettu ja tärkeä siinä kuin veljensä. Poikkeus voi olla  maalaisympäristössä sukutilan perintä  tai yrityksen johtaminen Niihin kuviteltiin vain miehen olevan sopiva. Kuitenkin ikäisteni tyttöjen koulutusta ei kaikissa perheissä nähty yhtä tärkeänä, koska ajateltiin heidän kuitenkin menevän naimisiin ja saavan statuksensa ja elämänsisältönsä miehensä kautta.Onneksi niin ei ajateltu minun perheessäni.

Synnyin hyvin köyhään perheeseen. Siitä seurasi kuin  itsestään selvänä ajatus, että minun on itse hankittava elämälleni suunta ja edellytykset toteuttaa lahjojani ammatissa, joka takaa toimeentulon. En voi olettaa kenenkään muun huolehtivan minusta. Kotoani sain henkistä tukea, rohkaisua ja kannustusta, mutten jokapäiväisen elannon ylittävää  aineellista tukea. Kun nyt katson taaksepäin, tiedän saaneeni kaiken tarpeellisen: vahvan uskon itseeni, isän ihailua, äidin tiukempaa vaativuutta ja lujan uskon koulutuksen tuomaan turvaan elämässäni. Ne ovat olleet kestävää pääomaa. 

Mukanani  oli myös koko joukko silkkaa tuuria. Esimerkiksi se, että satuimme asumaan rintamailla, oppikoulu oli lähellä. Tai se, että satuin saamaan opettajikseni upeita, päteviä ja avaria opettajapersoonia. Kasvavassa iässä olevalle opettajien roolimallit, heidän tarjoamansa asenteet ja maailmankatsomukselliset ajatukset ovat tärkeitä. Näen olleeni onnekas tässä asiassa.Ajattelen erityisellä lämmöllä monia lahjakkaita ja persoonallisia naisopettajiani ja heiltä omaksumaani laajaa kuvaa naiseudesta.

Kuinka erilaisen elämän saakaan syntymällä tytöksi useimpiin niin sanottuihin kehitysmaihin, Afrikan maihin, Intiaan, tiukasti kasti-tai feodaalisääntöihin perustuviin yhteiskuntiin. Naisen elämän kapeus ja ahdistavuus, jopa  vaarallisuus, on usein jokapäiväistä arkea myös useimpien  uskonnollisesti autoritääristen yhteisöjen piirissä.
Naisella ei ole oikeutta oman ruumiinsa koskemattomuuteen tai omiin politiikkaa tai moraalia koskeviin ajatuksiinsa. Joissain kulttuureissa nainen ei saa olla "näkyvä" muille kuin hänet "omistavan" miehen silmille.

Minä, eläkeikäinen, suomalaisen hyvän koulutuksen saanut, äitiyden ilon kokenut ja laajan naisverkoston omistava, omia mieltymyksiäni ja harrastuksiani vapaasti toteuttava nainen, kuulun maailman naisten joukossa pieneen eliittiin, etuoikeutettujen harvalukuiseen joukkoon! Siitäkin huolimatta, että suomalaisen naisenkin euro yhä on vain 80 senttiä miehen euroon verrattuna . Mutta mikä tulevaisuuden visio: eliniän odotettava ennusteeni on jopa huomattavasti  pidempi kuin miehen. No, ehkä ei kirjaimellisesti juuri minun, mutta suomalaisen naisen yleensä. 

Hyvää naistenpäivää, minulle, sinulle, mutta erityisesti heille, jotka syntyivät oloihin, joissa  minun elämäni helppous näyttäytyisi outona kuin satukirjan kuva. Kunpa jokainen uusi naistenpäivä koittaisi hivenen helpompana ja turvallisempana ja avoimempana kuin edellisvuotinen."We are worth it", sanoo kaupallinen jättikosmetiikkamainos. Olemme tosiaan sen arvoisia, eikä tässä nyt riitä oikeus värjätä hiuksensa tai saada ostaa ihovoidetta, joka lupaa ihmeitä. Olemme hyvän ja oikeudenmukaisen kohtelun arvoisia. 

Vaikuttava kirja, yksi niistä monista

Muutama päivä sitten sain päätökseen harvinaisen pitkäksi venähtäneen romaaninluvun. Kirjan sain jo joululahjaksi ja aloitin lukea sitä keskiyöllä jouluaaton kallistuessa joulupäiväksi. Mutta viimeinen sivu tuli luetuksi vasta lähes helmikuun lopussa. Kyseessä on toki paksu romaani, 522 sivua, mutta joskus tuommoinen sivumäärä on tullut hotkaistua päivässä, parissa! Nyt tarvitsin noin kaksi kuukautta. Mistä moinen hitaus? Oliko kirja siis tylsä?

Ei, tylsä se ei ollut missään vaiheessa, mutta niin erikoinen kerronnaltaan, että se vaati minulta  harvinaista paneutumista ja hitautta, sulattelupausseja, ennenkuin taas voin jatkaa lukemista. Missään vaiheessa en tuntenut halua  luovuttaa, jättää kirjan lukeminen kesken. Ei todellakaan, mutta halusin edetä niin, että kirjan sisältö ja "taika" ehtivät tulla ymmärretyksi oikein ja perinpohjin, etten vain nielaise pureskelematta, liian nopeasti. Huomasin tarvitsevani selvän  paussin, lisää aikaa ymmärtää ja tyyntyä ennenkuin voin nauttia uutta annosta. Sillä tämä kirja, sen sisältö ja kieli eivät todellakaan ole mitään viihdehöttöä, suklaapirtelöä,  jonka voi nauttia äkkiä ja yhtä äkkiä unohtaa. 

Kyseessä on viime vuoden Finlandia palkinnon voittanut Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme. Se on kertomus venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Mutta sen lisäksi se on suorastaan avainromaani venäläisyydestä, sivistyksestä, kulttuurinrakkaudesta  ja toisaalta kaikesta siitä hirveydestä, mitä ihmisyys joutui kokemaan Stalinin terrorin nielaistua koko valtavan maan ja maanosankin tuhokoneistoonsa. Kirjan luettuani tunsin ymmärtäväni asioita syvällisemmin, vaikka periaatteessa historialliset faktat olivatkin tuttuja. Luulen, että syvällisempi ymmärrys aukeni vasta  kirjan minussa  aiheuttamien tunnemyrskyjen kautta.

Kirjassa vuorottelevat oikeastaan kolme eri tasoa.Yksi on aikataso elokuusta 1939 elokuuhun 1941. Toinen taso on elokuusta 1923 kertovat luvut. Ja kolmas taso on kielen ja runouden myyttinen taso. Aluksi tämä eri aikojen ja tasojen vaihtelu aikalailla hankaloitti lukukokemusta. Mutta se oli vain alkuunpääsemisen ongelma. Myöhemmin en siitä enää kärsinyt. Kirjan rakenteen kannalta jaksottelu on mielestäni tärkeä, jopa välttämätön.

Riikka Pelon kieli on sisällön ohella asia, joka ei jaksa lakata minua ihmetyttämästä. Se on käsittämättömän kaunista, runollista,
suorastaan maagista. Se luo oman ihmeellisen maailmansa, joka on kaukana omasta tavastani elää, kaukana  arjestani, ajatteluni ja kieleni rytmistä, mutta tempaa niin mukaansa, etten pysty irtautumaan siitä heti kirjan suljettuani. Se jatkaa ja jatkaa omaa poljentoaan päässäni, tulee uneeni ja pitää otteessaan. Semmoinen on oikeastaan hiukan pelottavaa, enkä muista kokeneeni vastaavaa sitten, kun nuorena jouduin Mika Waltarin Sinuhen taikapiiriin. Aivan samoin kuin tapahtui Sinuhen lukemisessa, tunnen välillä olevani itsekin osa kirjaa, osa tarinaa, jonka kulun  tavallaan tunnen ja arvaan, mutta jonka samalla oudosti "elän todeksi".Tunne on varmaankin voimakas suggestio.

Kuolinnaamio Egyptin pyramideista---piirros hiirellä

Ja sitten tulevat väliin luvut, jotka ovat yhtä ainoata soljuvaa sanojen ja ajatusten virtaa, ilman pisteitä. Runoa, sielun loputonta yksinäistä liikettä, tajunnan virtausta, kuvaa, joka kerii auki ihmisen sisäistä maailmaa, sitä joka tavallisesti jää tiedostamatta ja sanoiksi pukematta.

En jaksa lopettaa ihmettelemästä, miten kirjailija on sisäistänyt, ikäänkuin syntynyt näiden kahden päähenkilönsä nahkoihin, kieleen, mielen jokaiseen särmään. Sanoista välittyvät voimallisina eri aistien välittämät tuntemukset: tunnen maut, haistan hajut, näen ympäristön kuin olisin mukana. Koen kuin omana uupumuksen, naisena elämisen vaivalloisuuden ja kivun.
Ihailen myös hänen valtavaa ymmärrystään venäläisestä sielusta, ajankuvauksen tajuaan ja koko Euroopan historian hahmotustaan tuolta merkittävältä ajanjaksolta ennen toista maailmansotaa. Kuin hän olisi vanha sielu, joka on saanut lahjan kuulla ja nähdä menneeseen aikaan ja toisiin kulttuureihin ja kieliin. Ja kuitenkin hän on syntynyt vasta 1972, siis on vielä verraten  nuori aikuinen.Ymmärrän, että tämmöisen tietämyksen hankinta on vaatinut valtavan taustatyön ja palapelin osien tarkan hallinnan. Ei kukaan saa valmiina sanomaa jostain salaisesta lähteestä pulppuavana tekstinä. Olen täynnä ihmetystä ja ihailua.

Finlandia-palkinto meni tänäkin vuonna oikealle kirjalle, niinkuin myös viime vuonna. (Ulla-Leena Lundberg:Jää )
Ne ovat monessa mielessä kovin erilaiset kirjat, mutta molemmat todellisia helmiä, lukukokemuksia, jotka  jättävät jälkensä lukijaan. Ne antavat tilaisuuden elää erilaisia, syventäviä ja avartavia kokemuksia ja tuntea tunteita, jotka rikastuttavat  tavallista arkiminää. Olisi tosi tylsää, jos en koskaan olisi  saanut lukea näitä kirjoja tai kaikkia niitä muita hienoja kirjoja, jotka olen hotkinut sitten kun opin lukemaan. Kirja antaa kokea yhden elämän sijasta monta elämää.

Nuori runoilija , akvarelli   2010