Minulla on uusi, innostava näpertelyharrastus. Ei se tietenkään ole ihan uusi muuta kuin minulle. Se on vanhojen kirjojen eräänlaista uusiokäyttöä, vai pitäisikö sanoa väärinkäyttöä, turmelemista lukukelvottomiksi. Sivut taitellaan niin, että kirja avattuna näyttää hauskalta "veistokselta". Mitä vanhemmat, ajan ruskeiksi patinoimat sivut, sitä viehättävämpi lopputulos. Pöydälläni ja hyllyssäni levittävät viuhkamaisia helmojaan nyt niin Vänrikki Stoolin tarinat kuin Linnaisten kartanon vihreä kamari. Mutta myös vanha laulukirja, ikivanha Jokamiehen Asiakirjaopas, sekä pienikokoinen muinainen kurssikirjani The English Language ovat kokeneet renesanssin. Nobel-kirjailija Sillanpään koottuja teoksia sisältävä pieni kirjavanhus kelpasi ystäväni Liisan eiliseksi syntymäpäivälahjaksi.
Tänään löysin kirpparihyllystä tosi ikääntyneen, mutta tyylikkään näköisen oppikirjan nimeltä Kauppakirjeenvaihto. Sisäkansi kertoi hiukan laveammin sen olevan oppikirja kauppaoppilaitoksia ja kirjeenvaihtajia varten ja jo kolmas, uusittu painos Otavan kirjapainosta vuodelta 1948. Loistokirja tähän tarkoitukseen, hinta 2 euroa.
Rupesin innostuneena taittelemaan kauniin rusehtavia sivuja . Mutta piankin alkoivat myös sivujen tekstit tunkeutua tajuntaan, vaikka niin ei ollut ollenkaan määrä tapahtua. Mitä pitemmälle taittelin, sitä enemmän minua alkoi harmittaa. Mielessä alkoi pyöriä monenlaiset toiset ideat miten olisin voinut käyttää tätä uusvanhaa "aarrettani". Monet tekstit ja kokonaiset sivut olivat niin kiehtovia, että on sääli, kun ne nyt ovat muuttuneet vain askartelun materiaaliksi.
Sivulta 186 löydän kirjan luvun 49. Myyntikirjeet. Aluksi määritys mitä myyntikirjeellä tarkoitetaan :"MYYNTIKIRJE on ns. ODOTTAMATON tarjous, toisin sanoen ilman edelläkäynyttä tiedustelua lähetetty psykologinen mainontaväline, jossa tarkoin tai asteittain selostetaan tavaran käyttö ja edut. Sen yksityiskohtaisuus johtuu siitä, että se useimmiten lähetetään henkilöille, jotka eivät tunne kysymyksessä olevaa tavaraa eivätkä ole ehkä milloinkaan ajatelleetkaan ostaa sitä".
Tämän jälkeen opetetaan selkeästi , miten laaditaan myyntikirje, jossa teho ja kustannukset ovat balanssissa. Myyntikirjeellä tulee olla psykologinen juoni, niin että asiakas 1) viitsii syventyä siihen,
2) helposti ymmärtää sen, 3) uskoo siinä esitetyt asiat, 4) toimii kaupan päättämiseksi, 5) päättää tehdä kaupan ja 6) OSTAA.
Kas tältä semmoinen kirje voi näyttää.
Orivesi ,15.3.1948
Neiti Aili Markkula
Hämeenkatu 15 C,
Tampere
"Niin kevät tuo riemuja vaan,
uudeksi luo luonnon ja maan." (Granlund)
"On ihmeellistä ajatella, että tämä maailma ei koskaan vanhene, vaan joka kevät se nuortuu ja uudistuu. Kuten luonto varustaa itsensä kauniilla väriloistollaan, haluatte Tekin varmaan kevään tullen pukeutua uuteen ja pirteään asuun. Keväistä vierailupukuanne täydentävät kuosikkaat jalkineet.
Poiketessanne kenkäkauppiaanne luo, tulette ihastumaan, sillä hänellä on juuri Teitä varten varattuna mitä tyylikkäimmät ja hienoimmat
E n s i- k e n g ä t
Nämä kengät on suunnitellut muotikeskuksissa oleskeleva taiteilijattaremme aito wieniläisten ja pariisilaisten menestysmallien mukaan. Ensimmäisessä myyntinäyttelyssä ne saivat loistavan riemukkaan vastaanoton.
Ensi-kenkien valmistus tapahtuu kuosikenkäalaan perehtyneitten ammattimiesten huolellisen valvonnan alaisena, joten jokainen neulanpisto on määrätyllä paikallaan. Ensi-kenkä on siis mannermainen laatutuote.
Kiirehtikää jo tänään kauppiaanne luo valitsemaan uuden uutukaiset kevätkenkänne. Tunnette mielenne ylvääksi ja käyntinne kepeäksi kulkiessanne E n s i-kengissä.
Kunnioittaen
ENSI Oy
E.Karjalainen "
Voi aikoja,voi tapoja.Mikä valtava tyyliero nykypäivien mainontaan. Ei yhtään englannin kielistä sanaa. Ei mahdottomia ihmeaineita, vaan laatua ja tyyliä. Kovin mielelläni ostaisin nämä ihmeelliset ja ihanat kotimaiset kevätkengät, jotka saisivat minut tuntemaan käyntini kepeäksi ja oloni ylvääksi. Juuri sellaisen olon haluaisin kokea astellessani uusissa kevätkengissäni. Kun vain tietäisin mistä ne saisin ostaa! Sitäpaitsi en ihan uskalla luottaa enää tuohon lupaukseen ammattimiesten huolellisesta valvonnasta ja jokaisen piston oikeasta paikasta. Löytyykö vielä jostain kenkiä, jotka on valmistettu Suomessa ja joiden "mannermaiseen" laatuun voisin uskoa?
Kiitos kumminkin kauniista kirjeestä.
Onkohan äitini pikkuisissa jaloissa joskus ollut riemukkaaan vastaanoton saaneet Ensi-kengät, olisi hauska tietää. Paljon useammin varmaan kumisaappaat, mutta 1950-luvun alkupuolelta muistan lievää ylpeyttä tuntien katselleeni äidin jaloissa hänen joihinkin juhliin tai häihin lähtiessään hienoja, mustia lakeerinahka kenkiä, joissa nilkan yli kiinnitettiin kevytmielisen vaikutelman tekemä koristeremmi. Äidin jalat näyttivät hienoilta, ihan jonkun vieraan naisen jaloilta. melkein syntisen hienoilta. Ehkä ne olivatkin mannermaisen tyylikkäät, suomalaiset Ensi-kengät!
Taas kerran tuhansille nuorille tämä on pitkässä kouluvuosien jatkumossa päivä, joka on ratkaisevasti erilainen kaikkiin muihin koulupäiviin verrattuna. Lukion ylimmän luokan oppilaat ovat eilen jättäneet riehakkaat ja iloiset, mutta monille myös hivenen haikeaksi myöhemmin paljastuvat jäähyväiset koululleen, luokkatovereille ja opettakunnalle. On siirrytty erikoiseen välivaiheeseen koulun, ylioppilaaksi tulon ja opiskelijaelämään astumisen välissä. Kevään kuukausien mittaan on vielä jaksettava tentit ja ylioppilaskirjoitukset, jännittävä loppurutistus, jossa vuosien mittaan hankitut opit lopullisesti punnitaan .
Penkkaripäivää on vietetty kouluissa jo vuosikymmenet, kukin ikäluokka hiukan vanhoja perinteita varioiden ja uusia tapoja kehitellen. Traditiot muuttuvat ja saavat uudenlaisia viettotapoja ajan tapojen ja mahdollisuuksien kehittyessä. Mutta varmaan jotain samanlaista tunnelmaa ja ajatusta liikkuu nykynuorten syvimmissä mietteissä kuin itse koin yli viisikymmentä vuotta sitten, niin luulisin.
Vuonna 1963, omana penkkarikeväänäni oli itsestään selvä tapa Someron Yhteiskoulussa, että me abiturientit olimme pukeutuneet pieniksi koululaisiksi, vanhanajan malliin. Pojilla oli ties mistä kaappien kätköistä äitien esiinkaivamia polvihousuja, henkseleitä villapaitojen päällä, tupsupipoja ja huopatossuja. Monella oli varusteena kimakkaa meteliä pitäviä pillejä, leikkitorvia ja ritsoja. Läppäkarvalakki tai nahkainen lentäjänlakki sai jotkut pojat näyttämään kymmenvuotiailta viikareilta sota-ajalta.
Tyttöjen pikkutytön vaatetus vei ajatukset vieläkin kauemmas menneisyyteen, sillä monien hameitten alta pilkottavat valkoisten alushousujen koristeelliset brodyyrit kuuluivat1800-luvun lopun säätyläistyttöjen poseerauskuviin. Hiukset saivat koristeekseen lettejä tai ainakin näyttävän kokoisia rusetteja. Joillakin puseron kaula-aukkoa "kaunisti" hyvinkin vauvamainen röyhelö. Ja jos pojilla oli äänekkäitä leluja, tyttöjen lelut olivat hiljaisia, mutta valtavan kokoisia nalleja sekä pitkäkoipisia räsynukkeja.
Päivän käsikirjoitukseen kuului tunkeutuminen iloisesti häiriköimään milloin kenenkin opettajan muille oppilaille pitämille tunneille. Vallattomilla tempuilla ja metelöinnillä pitkin koulun tiloja ei tänä päivänä voinut hankkia itselleen harmia. Kukin toteutti tietenkin omia sopivuussääntöjään. Hillitymmän luonteen omaavat tuskin nytkään mekkaloivat, vaan he tyytyivät seurailemaan äänekkäämpien ja estottomampien luokkatovereittensa lystinpitoa eri opettajien luokissa. Ja kerrankin lehtorit vain hymyilivät. Kellään ei ollut varaa osoittautua huumorintajuttomaksi ja päivän merkitystä ja traditioita boikotoivaksi.
Illalla sitten juhlittiin koulun juhlasalissa, jonne nyt vanhimmiksi jäävät 7-luokkalaiset ( nimi siihen aikaan , nykyisin lukion 2-luokka) olivat järjestäneet ohjelmaa ja tarjoilua. Tanssittiin myös hyvin harjoitellut vanhat tanssit koulun valoisaa suurta eteisaulaa hyväksi käyttäen. Jokaisella oli partnerina joku juhlan järjestäneen luokan oppilas. Iltapuvuista, frakeista, kampauksista ja meikeistä emme nähneet edes unia. Tunsin itseni ihan sopivan tyylikkääksi "pikkumustassa", jonka naapurin ompeleva emäntä oli minulle valmistanut, kun sain kaulaani suuret sisareni liikkeestä ostetut turkoosinvihreät pallohelmet. Puhtaat hiukset ja hiukan huulipunaa huuliin, siinä koko valmistautuminen. Ero nykyaikaan voisi tuskin olla suurempi.
7-luokkalaiset olivat taiteilleet meistä kustakin suurehkon kuvan juhlasalin seiniä koristamaan. Jotkut näistä pikakuvista olivat hyvinkin persoonallisia ja osuvia, kenties jotain pienenpientä "ilkeilyä" sisältäviä ja erityispiirrettä korostavia. Oma kuvani oli tosi osuva , persoonaani hyvin kuvaava, mutta samalla niin hieno, että omistan sen vieläkin. (Hely oli taitava kuvantekijä!)
Koulun juhlat päättyivät jo aika varhain illalla. Ei puhettakaan ,että olisi menty ravintolaan. Semmoinen ei kuulunut sen ajan perinteisiin. Mutta yhdessäoloa oman luokan kesken jatkettiin erään varakkaan luokkatoverin vanhempien ystävällisesti tarjoamien kotihippojen merkeissä aina aamuun asti. Oli talon tarjoamia antimia ja lupa viihtyä koko yö. Alkoholi ei kuulunut kuvaan. Äänilevyt soivat ja musiikki vaihteli "hitaista" muotitanssi twistiin. Sukanpohjat kuluivat, lanteet pyörivät ja polvet kyykistyivät: let`s twist again.
Ja niin meistä sitten toukokuussa tuli ylioppilaita ja me lakkasimme olemasta meidän luokka. Kunnes joskus eläkeikäisinä huomasimme, että meilläpä on jotain yhteistä ja aloimme kokoontua syömään lounasta kotipaikkakuntamme ravintolaan kahdesti vuodessa, joulunaikaan ja kevään korvalla. Kutsu tavoittaa helposti jokaisen tänä sähköpostin aikakautena ja paikalle tulevat ne, joilla on tilaisuus ja halu nähdä vanhoja yhteisen viimeisen kouluvuoden historian jakavia ikinuoria. Joskus on mukava palata menneeseen . Eri tyypeillä on erilaisia muistumia jaettavaksi ja kenties jotain uutta nousee esiin omienkin jo unohtuneitten muistojen joukosta. Olemme kai useimmat aikalailla yhtä mieltä hyvistä kouluvuosista ja mukavista tovereista . Opettajatkin ovat saaneet armon muuttua muistoissamme "melkein" ihmisiksi ja usein suorastaan arvonsa ansaitseviksi. Meitä surettaa, että hienoa koulutaloamme, jonne nämäkin koulumuistot niin elävästi liittyvät, ei enää ole olemassa. Kirotttuja olkoot kaikki kouluja tuhoavat homekasvustot.
Ties kuinka kauan Suomen Yleisradiolla on ollut tapana jokaisena arkipäivänä tarjota kuulijoille tilaisuus noteerata puolenpäivän hetki Turun Tuomiokirkon tornikellon kahdellatoista lyönnillä. Parhaassa aktiivi-iässä olevia tutut lyöntiäänet tuskin usein tavoittavat. Minäkin olen alkanut "kuulla" tämän vasta eläkevuosinani. Minusta on mukava havaita: ahaa, ollaan jo puolipäivässä, vaikka henkilökohtaisesti olen tuskin aamupuuhista selvinnyt. Tähän puolenpäivän radiohetkeen on liitetty toinenkin minua suuresti miellyttävä pikkuohjelma: päivän mietelause. Jos suinkin on tilaisuus, pysähdyn ja kuuntelen huolellisesti. Tekstit valinneet toimittajat ovat yleensä onnistuneet löytämään viisaita ja puhuttelevia katkelmia tai runoja tai aforismeja, jotka minulta olisivat jääneet koskaan löytymättä. Melkein kuin saisin pienen yllätyslahjapaketin.
Tänään kuulin kirjailija Kerstin Bergrothin ( s.1886 ) ajatuksia. Ja millaisia ajatuksia? Täsmälleen tähän aikaan ja täsmälleen itselleni sopivia ajatuksia siitä, miten keskustella itselle vastakkaista mielipidettä edustavan kanssa. En muista lukeneeni mitään Kersti Bergrothin tekstiä . Koulun kirjallisuusopetuksesta muistan hänen nimensä, jopa kuva ulkonaisesta olemuksesta nousee mieleen jostain klassikkokirjasarjan kansilehdeltä. Olisi ehkä pitänyt tutustua. Siinä määrin järkeviltä, hyvin perustelluilta ja ihmeen tuoreesti juuri tähän aikaan iskeviltä hänen tämänpäiväisen katkelmansa ajatukset ja tyyli kuulostivat. Hän puhui minä-muodossa ja kuvaili tyyliään osallistua keskusteluun, jossa ajatteli olevansa oikeassa ja vastapuolen väärässä. Kuinka hän ryhtyy pelkäämättä taisteluun vastapuolen typeryyttä vastaan ja selviytyy uljaasti voittajana ilman pienintäkään epäilystä mielipiteensä paremmuudesta ja oikeutuksesta. Tuttuakin tutumpaa käytöstä nykyajassa. Voittajaksi selviytyy, jos on sujuvasanainen, kovaääninen ja itsevarma. Kaikki mitä olet kuullut tai lukenut kiisteltävästä asiasta tuntuu puoltavan omaksumaasi totuutta ja korostavan vastapuolen väitteitten surkeutta.
Bergrothin onnistui saamaan minut tuntemaan itseni epävarmaksi tavassani puolustaa omia oikeita mielipiteitäni. Taitavasti ja aika yksinkertaisesti hän todisteli, että kannattaa antaa itselleen tilaisuus olla aina hiukan väärässä ja vastapuolta kuuntelemalla kehittyä eteenpäin omissa ajattelukuvioissaan. Sen sijaan, että pyrkiii kiivaasti murskaamaan väärässä olevan vastapuolensa, voikin kehittyä itse eteenpäin, voi löytää uusia ja vielä pitävämpiä näkökulmia.
Kun seuraavan kerran kuuntelen television ajankohtaisohjelmia ja eri puolueitten näkemyksiä maahanmuutosta, pakolaisvyörystä ja kestävyysvajeesta tai pakkolaeista, koetan muistaa olla mielessäni leimaamatta perussuomalaista naisopettajaa typeräksi, puolustusministeriä pelottavaksi natsiksi, pääministeriä kyvyttömäksi ja tekopyhäksi haihattajaksi tai kulttuuriministeriä bimboksi . Yritän kuunnella miten he ovat rakentaneet identiteettinsä, miksi ajattelevat noin kuin ajattelevat, mitkä ovat heidän motiivinsa ja tavoitteensa. Ja erityisesti yritän muistaa, että monen on pakko olla heidän kanssaan samaa mieltä, koska ovat siihen asemaansa päätyneet .
Voisinko siis minäkin jotenkin löytää jotain oikeaa ja viisasta heidän argumenteistaan? Olenko minä täysin yksisilmäinen, täysin värisokea? Onko järkevää inhota niin voimallisesti? Enkö tosiasiassa ole yhtä älytön kuin nuo kaikkein älyttömimmät nettivihaajat, jos sohvallani istuessani aina listaan tyhmät ja torjuttavat puheenvuorot, tuskin kuuntelematta?
Näkökulma? Totta vai peilikuva?
P.S.yllätyin , kun vilkaisin Googlesta tietoja Bergrothista. Ensinnäkin hämmästyin 1800-luvun loppupuolella syntyneen kirjailijan monipuolista sivistystä ja elämänkaaren laajuutta (asumisjakso Roomassa) ja pitkää, kuolemaan asti yltänyttä valtavaa tutantomäärää.Selvisi myös ,että olen kuullut hänen tunnetut kansankieliset ja tavattoman suositut näytelmänsä Anu ja Mikko sekä Kuparsaare Antti radiosta ja nähnyt filmattuina versioina. Mutta mikä hauska yllätys: olen lukenut tosi monia hänen teoksiaan tietämättäni. Koulutyttönä tiedän hotkaisseeni monen monta tyttöromaania, joiden kirjoittaja oli Mary Marc. ( Yhteiskoululaisia ym.) Bergroth käytti monia eri kirjailijanimiä. Vuonna 1950 hänelle myönnettiin Pro Finlandia.
Olisikohan todellakin syytä tutustua, esim. hänen lähes 90-vuotiaana julkaisemaansa aforismikirjaan?
P.S 2 "When you talk, you are only repeating what you already know.But if you listen,you may learn something new".Dalai Lama
Kiitos Kaijalle, fiksulle lukijalle lisäyksestä.
Juon teetä, johon olen lisännyt tilkan maitoa ja hunajaa, sopivasti lämmintä, ei kuumaa. Kuvittelen lääkitseväni kipeää, rutikuivaa ja kutittavaa kurkunpäätä. Ainakin se tuntuu hyvältä, hiukan lapsellisen empaattiselta, melkein kuin olisi äiti lähellä hoivaamassa. Kun huomaa yllättäen saaneensa flunssaoireet, kuivan kitkuttavan yskän,vetistävät silmät ja pienen pakotuksen otsassa, on paras ryhtyä potemaan ja lepäämään, koska on siinä onnellisessa asemassa, ettei ole pakko sinnitellä sairaana töissä.
Tee on ihmeellinen nautintoaine. Sitä on nautittu varmaan lähestulkoon siitä asti kun ihminen alkoi käsitellä löytämiään luonnon anteja, lihaa, kalaa ja kaikenlaisia maan tarjoamia kasveja ja yrttejä tulta avukseen käyttäen. Maailman suuret vanhat sivistyskansat ovat kukin tahollaan kehitelleet hieman toisistaan poikkeavia tapoja nauttia tätä teepensaan lehdistä hauduttaen aikaansaatua virkistävää juomaa. Kiinalainen tapa nauttia teetä on erilainen kuin intialainen, venäläinen seremonia eroaa turkkilaisesta tai englantilaisten perinteistä. Mutta menipä lähes minne tahansa tällä yhteisellä pallollamme saa huomata, että tee on paljon enemmän kuin punertavanruskea juoma, joka syntyy jos huljuttelee pussia Liptonia mukin pohjalla kuumassa vedessä. Tee on kulttuuria, tee on sivistystä, tee on filosofiaa ja tee on tapa osoittaa sympatiaa ja välittämistä.
Pidän myös kahvista, mutta suhde näihin kahteen nautintoaineeseen on ihan erilainen. Kun minua vaivaa jokin sairaus, olipa sitten pieni flunssa tai ankara selkäkipu, en voi ajatellakaan juovani kahvia. Se jää heti ensimmäisten sairausoireiden ilmaantuessa pois. Kun sitten muistan kahvin ja huomaan mieluusti juovani kupillisen, tiedän, että poteminen alkaa olla ohi. Kahvia en myöskään voi nauttia myöhäisenä iltahetkenä, kun taas tee tuo iltaan paljon lisää hohtoa.
Myös poikani on oppinut jo lapsesta asti nauttimaan hyvästä haudutetusta teestä. Koulu-ja opiskeluaikojensa myöhäisinä iltoina hän varusti viereensä työpöydälle ison teepannun, josta sitten pikkuhiljaa siemaili. Tapa lienee säilynyt aikuisuuteen.
Ensimmäisen ikioman teekannuni hankin itselleni huutokaupasta. En ollut tottunut käymään huutokaupassa ja minua jännitti hirveästi, onnistunko saamaan omakseni himoitsemani kapineen. Ensinnäkin miten huutaminen oikeaoppisesti pitää tehdä? Kuinka nopeasti tai hitaasti pitää tehdä korotuksia, jos joku toinen ryhtyy kilpailemaan haluamastani esineestä? Kannu oli valkoinen, linjoiltaan sulavasti pyöreä ja kapealla kultaraidalla tyylikkäästi viimeistelty. Kannessa linjakas nuppi ja pohjassa kyrilisin aakkosin teksti, joka osoitti sen venäläiseksi. Se oli mielestäni sulokas ja se kuului erään vanhan naisen melko pieneen huutokaupattavaan jäämistöön. Mitään muuta en sieltä halunnut. Mutta riittäisivätkö rahani tähän? Entä jos joku kiusallaan korottaisi hintaa? Olin tuskin 15 vuotias. Kuolinpesän omistajaa oli kutsuttu nimellä Sonnin Muori. Mistä ja milloin Muori oli teekannunsa hankkinut tai sanut,en tiedä. Ainakin hän oli kohdellut sitä hyvin, sillä se oli virheetön.
Lähes virheetön se on yhä, noin 60 vuotta myöhemmin. Käytän sitä usein taas, monien vuosien tauon jälkeen.Välillä tarvittiin isompaa kotimaista Arabian teekannua. Se oli paitsi tilavampi, myös paljon arkisempi ja kolhompi muodoltaan. Venäläiskaunottaresta riittää sopivasti pari kupillista parille kolmelle juojalle. Tarjoan teen niinikään kaunismuotoisista venäläisistä teekupeista. Nekin ovat valkoiset, mutta pinta on käsitelty ihmeen kestävällä lysteriaineella. Se saa ne himmeästi hohtamaan sateenkaaren värejä. Sisäreunassa on kapea kultaraita. Ostin kupit hieman dementoituneelta vanhahkolta rouvalta keskellä Turun kesäistä iltatoria. Sain ne hyvin kohtuulliseen hintaan . Ihastuin niihin heti ne nähdessäni . Ensin pesin niitä varoen, sitten otin riskin ja panin ne tiskikoneeseen. Ei mitään huomattavia vaurioita. Kulta on kestänyt vuosikymmenten tiskit, samoin lysterihohde. Uskomatonta. Ne ovat mieluiset yhä.
Yksi omakohtainen teekokemus hypähti juuri nyt ylös muistin lokeroista. Elettiin vuotta 1970 . Olin tullut opettajaksi Vaasaan. Asuin upouudessa yksiössä Koulukadulla. Siihenkin aikaan Suomeen saapui lähinnä Utahista siisteissä tummissa puvuissa, valkoisissa paidoissa ja solmiot kaulassa pareittain liikkuvia reippaita ja hyväntuulisia mormoninuorukaisia. Korkeassa uudessa kerrostalossa riitti ovia, joiden takaa toivoivat löytävänsä ennakkoluulottomia ihmisiä kuuntelemaan heidän levittämäänsä uskonsuuntaa. Puhtaasti uteliaisuudesta ja kenties hiukan itsekkäästä toiveesta saada ilmaista englannin puheharjoitusta päästin nuoret miehet luokseni. Keskustelu oli toki määrä käydä suomeksi, mutta johdattelin heitä vähän väliä lipsumaan englannin käyttöön. Lopulta he kuitenkin onnistuivat hoitamaan myös hengellistä missiotaan. He kyselivät uskostani, mutta myös elintavoistani.Tultiin kysymykseen nautintoaineista: alkoholi, tupakka, kahvi ja tee. Huumeita ei silloin vielä ajateltu. Kerroin välttäväni alkoholia, mutta juovani litroittain teetä. Se oli heistä hyvin vaarallista ja suorastaan tuhoisaa sukusolujeni kannalta. Haitat ja tuhot näkyisivät mahdillisissa lapsissani.
Lopuksi he pyysivät saada rukoilla puolestani. Muitta mutkitta nämä hontelot nuorukaiset polvistuivat ja painoivat päänsä sänkyni reunaa vasten. Järkytyin, kun kaiken mahdollisen synnin ohessa pyysivät Jumalaa vapauttamaan minut teenjuonnin synnistä. Se meni yli ymmärrykseni. Tiesin harrastavani paljon vakavampia rikkomuksia oman syntimittapuuni mukaan. Pojille ei tullut uuta mahdollisuutta minun parannuksekseni. En enää koskaan avannut oveani. Ja teen juonnin synti on pysynyt yhtenä "perisynneistäni". Onneksi en huomaa Jumalan olleen pikkumainen,sillä saan iloita terveestä pojastani ja pojantyttärestäni joka päivä. Irina tarjoilee vanhemmilleen ja mummulle teetä leikkiastioistaan kovin mieluusti ja eläytyen.Tapa juoda teetä perheessäni tulee varmaan jatkumaan minunkin jälkeeni.
