Ikäiselläni ihmisellä on semmoinen ominaisuus, että puhutaanpa asiasta kuin asiasta, (jos ei sivuta tietotekniikkaa tai muuta uusinta teknologiaa) mieleen pulpahtaa heti paikalla kokonainen paksu pinkka vanhoja muistoja kyseisestä asiasta. Tuleepa puheeksi nykykoulun tila, tänä syksynä käyttöön otettavan opetussuunnitelman käsitys oppimisesta, rokotuksista tai antibiooteista kieltäytyminen, nyhtökaura lihan korvaavana ravintoaineena, postin oudot palvelut tai bussimatkan osto Turusta Helsinkiin, niin eikö vain kohta ala vertailu kaikkiin entisiin kokemuksiin ja muistoihin noina monina menneinä vuosikymmeninä. En tunne montaa semmoista seniori-ikäistä, jolla ei ovi vanhoihin muistoihin ja kokemuksiin olisi aina hiukan raollaan. Se avataan heti kokonaan, jos puhekumppani antaa pienenkin sysäyksen muistelun suuntaan. On ihan liian houkuttelevaa ja helppoa päästää muistot ja kokemukset vaikuttamaan vankasti mielipiteisiin, vaikka puhuttaisiin ihan tämän ajan aiheista. Kuitenkin olisi kai terveellistä tiedostaa, että puolessa vuosisadassa moni asia on kokonaan muuttunut, että vastaavuus muistoihin on käynyt kovin ohueksi Se olisi hyvä pitää mielessä, ettei antaisi muistojen johdattaa eksymästä turhiin ennakkoluuloihin. Pitää varoa sortumasta varttuneita ihmisiä usein liikaa houkuttavaan perivanhoillisuuteen uusista asioista puhuttaessa.
Yksityisellä ihmisellä, perheellä ja suvulla on kullakin oma historiansa. Se on joskus saman tapainen kuin sisaren tai veljen muistama, mutta silti aivan ikiomaa ja joskus täysin erilaista kuin läheisten perheenjäsenten. Joka perhekunnalla, kylällä, harrastuspiirillä, koululuokalla ja työyhteisöllä on oma yhteinen tarinansa. Se kumminkin varioi suuresti jokaisen jäsenensä luonteen ja muistin mukaan. Minun historiani, minun käsitykseni perheestä, lapsuudesta, kouluvuosista, opettajista ja omista tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni saattaa olla oudon erilainen kuin siinä vieressäni, samoja tilanteita eläneillä lähimmäisilläni. Muistot syntyvät jokaisen kokijan yksityisen tulkinnan kautta. Tulkinnan teemme ihan omilla ehdoillamme, luonteemme ominaislaadun säätelemänä. Kaikilla meillä on oma tapamme havaita, tulkita ja muistaa asioita. Riippuu ihmisen perimmäisestä olemuksesta, millaiset asiat tallentuvat mieleemme, kuinka vahvoja ja merkittäviä ne ovat meille, minkä etumerkin ne saavat, ovatko ne positiivisia vai negatiivisia.
On usein sattunut, että kun olemme pikkuserkkuni kanssa jutelleet yhteisistä kouluvuosistamme (olemme olleet samalla luokalla sekä kansakoulussa 4 vuotta, että oppikoulussa muutaman vuoden ) huomaamme, että muistomme ja käsityksemme lähes asiasta kuin asiasta, opettajista ja luokkatovereista ovat kuin täysin eri aikoina ja eri ympäristöistä haalittuja. Minun olisi helppo väittää hänen kokemuksiaan ja mielipiteitään vääristyneiksi ja uskoa olevani itse parempi, objektiivinen ja tarkempi havainnoija. Sama pätee varmaan myös hänen tuntemukseensa minusta ja muistoistani. No niin tai näin, mutta emme kyllä riitelemättä ja toisiamme suorastaan loukkaamatta voisi kirjoittaa yhteistä historiikkia noista vuosistamme koululaisina Somerolla. Näistä joskus ihan kipakaksi inttämiseksi kehittyneistä keskusteluistamme voin jälkikäteen tarkasteltuna huomata, että minun muistoni ovat aina jotenkin helpompia, vähemmän nolostuttavia, vähemmän harmillisia ja vähemmän pettymyksiä sisältäviä kuin hänen. Olenko ollut erityisen huono havaitsemaan virheitä omassa käytöksessäni, puutteita saamassamme opetuksessa, opettajien asenteissa, koulun ilmapiirissä ja oppimistuloksissa? Olenko ollut liian heppoinen heinäsirkka, soitellut vain omaa viuluani ilman huolta huomisesta ja sokeana ja kuurona tosiasioille ympärilläni? Voi olla ja luultavasti juuri niin on asian laita. Minä olen aina ollut hiukan liian pinnallinen. Hän taas on ollut vähätkin vastoinkäymiset huomaava huolenkantaja, tunnollinen puurtaja, ympäriltään ja elämästään vähemmän iloa ja huoletonta hassuttelua löytänyt. Mikä tekee meistä erilaiset? Miksi sama ympäristö, samat tapahtumat, samat opettajat ja kaverit ovat muistoissamme kuin eri planeetalta koottuja ?Syy löytynee selkeistä luonne-eroistamme ja hyvin erilaisesta käsityksestä omasta arvostamme.
Muistot, koko henkilöhistoriamme vaikuttaa siihen, mitä koemme nykyhetkessä, mitä mieltä olemme maailman tilanteesta ja ihmisistä lähellämme. Mitä mieltä olemme yhteiskunnallisista asioista, politiikasta, talouselämän vaikuttajista? Mitä ajattelemme maahanmuutosta, islamista tai uskonnosta yleensä, sukupuolten tasa-arvosta, ihmisten seksuaali-identiteetista, eläinten hyvinvoinnista, eettisestä kuluttamisesta tai ilmastonmuutoksesta riippuvat omaksumastamme arvomaailmasta ja sen syvimmät juuret tulevat jo kaukaa lapsuusvuosista, omista varhaisista kokemuksista meitä ympäröivien ihmisten joukossa. Käsitys itsestämme, omasta arvostamme, toisten hyväksynnästä, turvallisuuden tai turvattomuuden tunteesta, siitä onko maailma hyvä paikka olla ja vaikuttaa syntyy ilmeisesti tosi varhain. Jos olen uskonut olevani hyvä ja arvokas lapsena, uskallan todennäköisesti luottaa olevani tärkeä ja hyväksytty ympäristössäni myös aikuiselämän vuosina. Sama tuttu usko itseeni auttaa myös kestämään paremmin päivä päivältä rapistuvaa ja epätäydellistä vanhenevaa itseäni. Koko elämän ajan se auttaa paremmin sietämään epätäydellistä maailmaa ja kaikkea, mikä tuntuu harmilliselta, ärsyttävältä tai vaaralliselta. Toinen osaa nauttia hullusta erilaisuudesta, virheistä, vastoinkäymisistä, toisen se jähmettää ahdistumaan. Vanhuus ja sen mukana tulevat terveysongelmatkaan eivät pysty masentamaan sitä, jolla on eväänään hyvät muistot menneestä matkastaan, joka on oppinut hyväksymään epätäydellisyytensä.
Toinen serkkuni on koko ikänsä ollut varsinainen kissa: utelias ja peloton seikkailija, joka aina on pudonnut tassuilleen ja selvinnyt kaikista yllätyksistä.Hän on tottunut pitämään itseään kauniina, pidettynä, vauhdikkaana ja haluttuna. Nyt hän vihaa vanhenemista ja kokee kaiken, joka muistuttaa iästä olevan kärsimystä ja pilaavan ilon päivistään. Hänen on vaikea hyväksyä todellinen ikänsä, jopa niin, että on nähnyt parhaaksi "unohtaa iästään" monta vuotta face-book -profiilissaan. Hän on vihainen, jos joku muu kuin aivan nuori mies antaa hänelle paikan täydessä bussissa. Siitäkin huolimatta, että hän nykyään liikkuu tosi vaikeasti ja on vaarassa kaatua liikkuvassa ajoneuvossa. Joka päivä ja monenlaisissa yhteyksissä hän jaksaa surra menetettyä kauneuttaan ja nuoruuttaan, mikä minusta tuntuu kummalliselta. Hän kysyy minulta huomaanko muuttuneeni näkymättömäksi, unohdetuksi ja tarpeettomaksi? Hän ei suostu olemaan iloinen pitkän elämänsä ( 81 vuotta) sisältämien kokemuksien ja muistojen rikkaudesta. Hänestä kaikki oli ennen niin paljon paremmin ja että elämä nyt on tylsää. Keino paeta ikävältä tuntuvaa nykyhetkeä, todellista ikäänsä ja käsitystä siitä, ettei ole enää arvostettu, on "muistaa kaikki väärin". Surullista.
En onnistu itsekään aina olemaan sataprosenttisen optimistinen ja realistinen tässä hetkessä eläjä. Pyrkimys on kumminkin vahvasti sen suuntainen. Kiitos siitä kai kuuluu elämäni ensimmäisille vaikuttajille, mummulle, isälle ja äidille. Näen vieläkin elämäni enimmäkseen hyvänä ja iloa tarjoavana seikkailuna. En pidä ylenpalttista kriittisyyttä kaikesta mikä on huonosti, tai kitkerää sarkasmia merkkinä suuresta älystä ja elämänviisaudesta. En näe ympäröivän maailman monista suurista ongelmista huolimatta kaiken olevan menossa täydelliseen tuhoon. En näe kaikkien ihmisten olevan pelkästään pahaa tahtovia. En näe vanhojen ihmisten olevan ongelmajätettä, rumia marisijoita ja unohdukseen pakotettuja ja piiloon työnnettäviä. Eikä kaikki todellakaan ollut aina ennen paremmin. Ennen kaikki oli kyllä toisella lailla ja ennen olin nuorempi. Nyt asiat ovat tällä lailla ja nyt olen vanhempi. Yksinkertaista. Siihen väliin virittyy muistojeni ylenmääräisen runsas ja värikäs verkosto. Sieltä voin noukkia tähän päiväänkin hupia, jos alkaa tuntua tylsältä. Joskus hoksaan myös kokemuksen tarjoamia viisauden ituja avuksi arkeen.
"What will be,will be!" ja
"mä oon mikä oon, en voi muuksi tulla.."
Kuihtumisen kauneus vai kauheus?
Luulen, että suurin osa ikäisistäni ja jonkun verran nuoremmastakin suomalaisporukasta tuntee Mielensäpahoittajan, tuon Tuomas Kyrön erinomaisen elävästi kuvaaman fiktiivisen hahmon. Ensin tutustuin häneen Helsingin Sanomain kolumneissa.Tyyppi ihastutti tuttuudellaan ja aitoudellaan. Semmoisia tapoihinsa pinttyneitä äijäihmisiä on tullut kai jokaista vastaan, ainakin jos on elänyt ja tuntenut suomalaisia muuallakin kuin ihan kaikkein urbaaneimmassa city-kuplassa. Sitten Antti Litja puhalsi tämän, kumminkin aika sympaattisen, vaikka myös ärsyttävän ja piinallisen vanhojen aikojen perään narisevan äijän täyteen eloon, teki hänestä suorastaan riemastuttavan toden hahmon. Kirjat ovat olleet nautinto lukaista, vaikkeivat olekaan ikiaikaista suurta kirjallisuutta.
Kyrön Mielensäpahoittaja on mieshenkilö, suurin piirtein ikäiseni itsensä hyvinkin täyspäiseksi ja asioista selvillä olevaksi kokeva maalaismies. Nykymaailman ja nuorempien ihmisten ajatusmaailma, uudet laitteet ja tavat saavat hänet päivittelemään, haikailemaan entisen maailman tapoihin ja pahoittamaan mielensä nykymaailman typeryydestä. Kumminkin hänessä on annos halua pysyä maailmassa mukana ja tehdä asiat viisaasti ja hyvin, kunhan vaan onnistuu outoudet ja uudistukset järkeviksi perustelemaan. Ei hän mikään toivoton tapaus ole.
Mutta Mielensäpahoittaja voi tänä tasa-arvon aikakautena olla myös naispuolinen. Itseasiassa tunnistin Mielensäpahoittajan puhuvan oman suuni kautta ihan tänäänkin. Olin varttuneeseen ikään ehtineen ihmisen lailla suorittamassa ruokaostoksiani taas samassa kaupassa, Kupittaan City-Marketissa. Olen kanta-asiakas, uskollinen ja hyvä kundi. Kerran viikossa ostan koko ison kärryllisen lähinnä ruokaa ja muuta taloudessa tarpeellista. Eläkkeestäni valahtaa joka kuukausi suuri summa kauppias Aaltosen mielettömän suureen kassavirtaan. Niinpä hänen kannattaa lähettää minulle tarjouskirjeitään lähes päivittäin sähköpostiini. Niistä luen, kuinka hän yrittää oikein kovasti ajatella minun tarpeitani, sillä hän ehdottaa minun ostettavakseni alennettuun hintaan( muutamaa kymmentä senttiä halvemmalla) Oivariinia ja kick-herneitä ja Kappelijuustoa, joita (muistaakseni) ostin juuri viime viikollakin. Haluanko niitä siis nyt taas? Mutta kai minun on syytä totella , koska ne on juuri minulle suunnattuja etuja, ja hän(kone!!) on lukaissut kuittini sillä silmällä ja päätynyt tarjoamaan näitä. Ihan eri lajeja kuin kauppakavereillani! He puolestaan tarjoavat minulle kyytiä ja painavien kauppakassieni kantoapua. Kiitos siitä, en todellakaan pane pahakseni!
Viikko sitten luin postistani, että kauppias lahjoittaa minulle purkin Pirkka-vadelmahilloa ja toisen raparperihilloa. Mutta voi onneton, unohdin etsiä koko hillohyllyn. Sinne jäivät lahjat. No eikö taas ollut samanlainen vadelmahillolupaus seuraavassakin postissa. Olin tänään jo menossa kassoille täyden kärryni kanssa, kun hillo muistui mieleeni. Missä ne hillot ja muut oikein mahtavat olla, eivät tavanomaisilla "ajoväylilläni".Suihkinaa sinne ja tänne, katonrajasta opasteitten tiirailua , niin vaikea löytää. Lopulta osun oikeaan hyllyväliin. Tarkistus puhelimen kuvasta:kyllä, tämmöinen lasipurkki, Pirkka ja vadelmaa. Ei muuta kuin kassalle.
Tähän asti kaikki hyvin. Juuri kun olin saanut sadat tavarani ladotuksi nauhalle vaihtui kassahenkilö. Nuori nainen ei vaikuttanut kovin empaattisen oloiselta tervehtiessään. Ladoin tavarani kassahihnalta kolmeen suureen kestokassiin.Siinä olivat kaikki, luin summan näytöltä ja sijoitin korttini oikein päin lukijaan. Naputtelin koodini ja sain käteeni pitkän laskupaperin. Vilkaisin ja huomasin hillopurkin olevan laskussa mukana. Senhän piti olla minulle ilmainen lahja.Tiedustelin, miksei sitä oltu miinustettu pois. Sain vastaani suurta ynseyttä: olisi pitänyt näyttää puhelimestani jo ennen näpyttelyä.
Ei ole ennen pitänyt!
No, se ei ole voimassa enää.
Kyllä pitäisi olla.
Näyttäkää sitä tänne. No mutta kun te ette ole ladannut sitä.
Ladannut mitä, mihin?
Tämä pitää ladata!
Miten niin ladata, en ole ennenkään mitään ladannut!
Ilme on jo hyvin, hyvin kyllästynyt ja tympeä!
No en sitten halua koko hilloa, jätetään se pois.
Lasku on tehtävä uudelleen:raks raks ,raks, nimi paperiin, no rahat on nyt palautettu!
Ilme on jäätävän tyly. Se sanoo, että olen typerä vanha akka, joka ei ymmärrä mistään mitään ja saisi työntää hillon- no sinne , minne ei aurinko paista.
Maksan kortilla uudelleen, ryhdyn pakkaamaan lopputavaroitani, pahoittelen aiheuttamaani jononpätkää ja olen kihisevän harmistunut, ILMISELVÄ MIELENSÄPAHOITTAJA. Tätä korttien ja nettien ja latausten maailmaa. Tekee mieleni ladata, mutta mitä!
Muistan, että kiukuttelin jo 1980-luvulla kotilähiöni K-kaupan kassalla, kun minulta kysyttiin ostaessani kahvia tai sokeria tai vehjäjauhoja onko minulla Turun Sanomista irtileikattuja alennuskuponkeja . Ai ei ole, no siinä tapauksessa saan maksaa täyden hinnan kun taas naapurin rouva saa nämä alennettuun hintaan!Kas kun hän on aamulla leikannut alennuskupongit, tallettanut ne huolella lompakkoonsa iltapäivän kauppareissua varten. Mutta minä kiukkupussi en halua lukea Turun Sanomia, enkä halua vain kuponkien takia tilata lehteä, josta en pidä. Ja sanon se äänekkäästi koko jonon kuullen. Mielensäpahoittaja kiukuttelee sitten vaan ja kärsii, ei auta. Sama kiukkuilija.
Lopulta ymmärtävä ja palveluhenkinen kassarouva alkoi leikata varastoon minulle ja kai joillekin muillekin kiukuttelijoille kuponkeja. Kassajonossa säilyi parempi mieli. Ajassa ajan tavalla.Mutta meitä mielensä pahoittajia piisaa. Me olemme sitkeitä:Kyllä mää niin mieleni pahoitin, tänäänkin.
Syksy. Yksi neljästä vuodenajastamme. Joillekin se tuo väistämättä mieleen ajatuksia, joihin liittyy surumielistä melankoliaa, luopumista, harmautta, sadetta ja myrskyä, kuihtumista ja kuolemaa, valon menetystä,väsymystä, jopa kuolemaa.
Toisille syksy merkitsee kypsymistä ja ilon aikaa, sadonkorjuuta, kuulasta sinistä taivasta kullanväristen lehtien taustalla, punaisina hehkuvia pihlajia, sienten tuoksua, kypsien omenain ihanaa aromia, hämärtyviä iltoja ja rauhallista mieltä kesän usein liiankin aktiivisen menomielialan jälkeen.
Ihmisillä on asiasta kuin asiasta hyvinkin vastakkaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Hyvä että on. Olisi kansantaloudellisesti ja -terveydellisesti tosi rankkaa, jos kaikki viisi ja puolimiljoonaista suomalaista alkaisi yhtenä suurena valituskuorona syksyn lähestyessä potea kalvavaa melankolista syysmielialaa, halua vetäytyä moneksi kuukaudeksi alakuloon ja pimeyteen. Raskasta olisi kuunnella myös jokaisesta tuutista riemukasta ja tekopirteää käskyä hurmioitua siitä, että jo piankin aurinko on meidät lähes hylkäämässä, joten mars kaikki juhlimaan hetken hehkuvaa ruskaa ja myrskyä, sadetta ja tippuvia omenoita. Kukaan ei nyt saa olla väsynyt ja masentunut valittaja, koska meillä on syksy, kaunein, värikkäin ja yltäkylläisin vuodenajoistamme.No huh huh.
Koulut ovat alkamassa tai jo alkaneet. Koulujen alkaminen on minulle niinkuin kai useimmille selvä syksyn merkki. Entisaikaan alku sijoittui syyskuun ensimmäiseen. Nyt jo vuosikymmenten ajan aloitus on ollut elokuun puolivälin paikkeilla. Kunnat saavat nykyään itse päättää kouluvuoden aloituksestaan ja päätöstä voi määrätä halu viettää kokonainen syyslomaviikko tai pidempi joululoma. Työpäivien määrä koko kouluvuodessa on kuitenkin oltava sama kaikille koululaisille.
Aloitin ensimmäisen kouluvuoteni syyskuussa 1950 Someron Kirkonkoulussa, johon kotoani oli vajaa kahden kilometrin kävelymatka. Samaa koulua olivat käyneet jo isommat sisarukseni, jopa isäni. En luule, että minua olisi kovasti jännittänyt, sillä olin tavallaan käynyt saamassa koulusta esimakua istumalla monta kuukautta "kuunteluoppilaana" kotimme pellonreunan pienessä kyläkoulussa ennenkuin täytin kuusi vuotta. Se oli kai epävirallista sosiaaliapua perheelleni, jonka kaikki asiasta tietävät purnaamatta hyväksyivät. Isäni oli aivohalvauksen johdosta pysyvästi halvaantunut ja tarvitsi kaiken sen ajan, minkä äitini naapurin isännän päivittäisellä avustuksella suinkin kykeni järjestämään hänen kuntouttamisekseen kepin avulla liikkumaan pystyväksi. Hienoa, että sain olla koulussa muutaman tunnin ikäänkuin päivähoidossa. Sain lämpimän aterian ja viihdyin muitten touhuja seuratessani . Oli laulutunnit, välitunnit ja mikä parasta, sain piirtää vaikka koko päivän oikealle paperille ja oikeilla värikynillä.
Ikävä kyllä tämä tuttu kyläkoulu lakkautettiin kunnan toimesta juuri pahaan aikaan kannaltani. Jouduin selviytymään yhden vuoden ilman päivähoitopaikkaani ennen kuin voin 7 vuotta täytettyäni päästä alkamaan oikeata koulua ikäluokkani muitten lasten kanssa. Koulu oli mukavaa, opettajakin oli kiltti, mutta kovin hiljainen ja pidättyvän oloinen. Parhaiten muistan uskonto- ja piirustustunnit. Ne noudattivat aina samaa kaavaa, joka kai teki sen, että muistan ne hyvin. Uskontotunnilla opettaja aina kertoi omin sanoin meille pienen kertomuksen raamatun henkilöistä. Sitten joku oppilaista yritti kertoa sen uudelleen ja kenties vielä joku toinenkin. Niin se jäi mieleen. Sitten seurasi joitakin opettajan kysymyksiä ja kenties katsottiin siihen liittyvää telineelle riippumaan nostettua opetustaulukuvaa .Lopuksi veisattiin virsi tai muu laulu. Tiesin olevani "hyvä uskonnossa", koska minulla oli hyvä muisti.
Piirustustunti alkoi ja jotenkin ihmeellisesti oli taulun toiseen reunaan ilmestynyt väriliiduilla piirretty kuva, jossa usein oli pari lasta kuvattuna jossain vuodenaikaan sopivassa toimessa. Muistan monet kuvat kuin olisin ne ihan hiljattain nähnyt. Erikoista niissä oli, että lapset oli piirretty ikäänkuin sivusta nähtynä ja kasvot muodostuivat aina saman kaavan mukaan: otsan kaari, joka jätti syvemmän kolon silmän kohtaan. Tästä kolosta kaartui pieni ylöspäin nouseva veto esittämään ripsiä ja tästä kolosta kaartui sitten toinen vähän pidempi ja pulleampi linja alas kaulaan. Siinä oli siis poski ja leuka. Nenää, suuta ja silmiä ei tässä profiilissa erottanut. Kallon takaosan muodosti sitten vuodenaikojen mukaan erilainen päähine. Nämä puolipallopäät milloin vilkuttivat linnuille milloin pyörittivät lumipalloja tai laskivat kelkalla tai kävelivät sateenvarjon kanssa sateessa.
Piirsimme myös kuvan hiiristä, jotka istuivat hauskasti punaiseen pallojuustoon sijoitettuna.Juustosta oli leikattu tarkoin neljäsosan kokoinen pala kulmasta. Kolme, neljä ilmapalloa oli päässyt karkuun ,vaikka narut olivat kiinni toisissaan. Vain yksi kuva tehtiin"elävän mallin" mukaan. Siinä paperin päälle pantiin omat villakintaat ja piirrettiin niiden ääriviivat. Sitten kintaat nostettiin sivuun pulpetille ja kintaat väritettiin juuri niinkuin ne oikeasti olivat. Yhä vielä voin tuntea kuinka kostean vanuttuneet ja vimpulat kintaani olivat ja se näkyy kyllä kuvassani.Omistan nimittäin nämä piirrokset edelleen! Varsin hauskan ja valaisevan ahaa-elämyksen sain, kun opettajana Vaasassa ollessani löysin kouluni kaapista pahvisen, naruilla kiinni solmitun ikivanhan opetuskuvasalkun ja simsalabim, bongasin sieltä tutut kuvat. Juuri ne olivat toimineet alakoulunopettajani malleina: tervepä terve, kaikki pollapäälapsukaiset ja juustot ja hiiret. Minä olin hyvä piirtäjä ja olen kai edelleen! Onneksi minulla oli monta tosi hyvää ja taiteellista kuvaamataidon opettajaa kouluvuosinani ja tuli muutakin kuvattavaa ja haastetta kuin pollapäät.
Koulutieni lopetin 53 vuotta myöhemmin keväällä 2003. Siihen aikaan sisältyivät sekä vuodet itse oppilaana kuin myös opettajana. En päässyt koulusta eroon kuin lomilla ja nyt eläkkeellä. Vaikka koulumaailma on nyt osaltani jo kaukaista historiaa, huomaan itsessäni vielä olevan jonkin verran opettajaa jäljellä. Seuraan aika tarkasti käytävää koulukeskustelua mediassa. Minulla on aika vankkoja ( lukkiutuneita?) käsityksiä siitä, miten opetusta ja kasvatusta pitäisi kehittää, mikä on hyvää ja huonoa, missä ollaan menossa pahasti taaksepäin ajoista, jolloin itse olin osa koulua sekä oppilaana että opettajana. Vieläkin arvostan joitakin opettajiani, nyt useimmat heistä jo kuolleita. Vieläkin olen kiitollinen, että sain toimia englanninopettajana semmoisina pioneerivuosina, jolloin opetus oli uutta koko ikäluokalle annettuna. Oppilaat tulivat englannin tunnille täynnä intoa ja iloa, koska se oli niin uutta, iloista ja erilaista kuin opiskelu useimmilla muilla tunneilla. Oppilasryhmät olivat sopivan pieniä ja rehtorit suhtautuivat kielenopettajien työhön arvostavasti ja kannustavasti. Tiedän, että nykyään monien opettajien työ on paljon raskaampaa kuin työni noina vuosikymmeninä. Mutta on myös paljon asioita , jotka kuvittelisin nyt osaavani hoitaa paremmin. Mikä onni, etten kumminkaan joudu testaamaan sen enempää parannusideoitani kuin omia kasvattajantaitojanikaan. Jätän homman nuoremmille ihan hyvässä uskossa ja toivotan hallitukselle, päättäjille, opetusminísterille ja kaikille kuntapäättäjille järkeä ja viisautta olla leikkaamatta opetukseen käytetyistä rahoista. Muuten meidät hukka perii ja joudutaan katumaan katkerasti lyhytnäköistä, tyhmää säästöä. Opetukseen ja kasvatukseen käytetyt tarpeelliset resurssit tuottavat hyvän koron.
