lauantai 31. joulukuuta 2016

Täällä Pohjantähden alla

Vuoden viimeisen päivän ilta, taas kerran. Muutaman tunnin päästä tämä kotoinen kolkkammekin on siirtynyt uuteen lukemaan ajanlaskussa. Alamme totutella vuosilukuun 2017. Mitä kaikkea se mahtaakaan tuoda mukanaan?Onneksi en ennalta tiedä omista päivistäni, yhtä vähän kuin viisaimmatkaan osaavat nähdä koko maailman tulevaisuuden haasteita. Paljon hurskaita toiveita, paljon vaikeita haasteita, aivan liian paljon kärsimystä ja pelkoja, niinhän on aina ollut ja on varmaan ensi vuonnakin.Tulevana vuonna täytän 74 vuotta, poikani 38 ja lapsenlapseni jo kokonaiset kolme vuotta. Ensi vuonnakin syntyy uusia suomalaisia, jotkut hartaasti toivottuja, muutamat varmaan täydellisiä yllätysvauvoja. Ehkä syntyy jopa enemmän kuin tänä erittäin pienen syntyvyyden vuonna 2016. Tänä vuonna on saatu lukea ja nähdä liian paljon uutisia kuolemasta.Tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä sodassa, pommituksissa, terrori-iskuissa ja toivottomissa yrityksissä paeta sodan ja hävityksen tieltä. Kuoleman kuvia ei ole kukaan pystynyt välttymään näkemästä. Tänä vuonna on myös kuollut monia koko maailman tuntemia ja rakastamia taiteilijoita ja muita merkittäviä ihmisiä. Muutamat näistäkin kuolonuutisista yllättivät ja järkyttivät odottamattomuudellaan. Minä menetin vanhimman sisareni huhtikuussa. Sotaa käyvissä maissa ja pakolaisten matkaseurana kuolema on erilailla läsnä kuin iäkkään ja sairaan sisaren kuolinkamppailua seuratessa. Aina se kuitenkin puhuttelee voimakkasti lähellä olevia .

Suomalaisille alkava vuosi on merkittävä juhlavuosi, sillä vuoden loppuun päästyämme Suomen voidaan laskea olleen 100 vuoden ajan itsenäinen valtio.Täällä asuvat ihmiset ajattelivat olevansa suomalaisia jo paljon ennen tuota päivää, mutta Suomen itsenäistä valtiota ei sitä ennen ollut olemassa. Siihen asti oltiin toki   suomalaisia, mutta Ruotsin tai Venäjän vallan alla. Lehdistä olen lukenut, että Suomessa on elossa vielä muutamia ikäihmisiä, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin Suomi kuului Venäjän valtakuntaan. Heillä on poikkeuksellisen pitkä omakohtainen kokemus Suomen historiaa. Sekä isäni että äitini syntyivät Venäjän alamaisiksi! Jos isäni ja äitini olisivat tässä kanssani nyt keskustelemassa, haluaisin kysyä heiltä, muuttuiko jotakin tavallisen pienen somerolaistorpan elämäntavassa sen jälkeen kun Suomesta oli tullut itsenäinen Suomen Tasavalta? Puhuttiinko asiasta lasten kuullen, merkitsikö se jotain suurta ja erityistä tavalliselle vähävaraiselle, kouluja käymättömälle kansanosalle?  Toki Suomi oli jo siihenkin asti ollut erityisasemassa suuren Venäjän muihin osiin verrattuna, mutta täydellinen itsenäisyys oli jotain uutta ja paljon arvokkaampaa. Pitkään odotettu ja hartaasti kaivattu tunnustus. Sen puolesta taiteilijat, kirjailijat, säveltäjät ja koko muu sivistyneistö oli vuosikaudet ponnistellut ja yrittänyt juurruttaa kansallistunnetta ja itsenäisen Suomen aatetta myös tavallisen kansan keskuuteen.

Keskustelu vanhempieni kanssa on kyllä ihan järjetön ajatusleikki. Ensinnäkin vanhempani ovat kuolleet jo ajat sitten. Kysymykseni ovat siis kovin myöhäsyntyisiä. Ne olisi pitänyt tehdä vuosikymmenet sitten. Monet muutkin kysymykset ovat tulleet minulle tärkeiksi vasta nyt, kun vastausten saaminen on mahdotonta. Huomaan usein ajattelevani, että tätä asiaa pitää kysyä äidiltä!Hetken ajan saatan olla valmis tarttumaan puhelimeen! Melkein pelästyn, kun huomaan kuinka auttamattoman typerä olen: äidin kuolemasta on kymmenkunta vuotta! Kysymykset olisi todella pitänyt uskaltaa ja ymmärtää tehdä oikeaan aikaan. Miksen silloin keskustellut ja kysynyt, kun se olisi ollut mahdollista? Nyt on myöhäistä, ei ole enää ketään, jolta saisin vastauksia nyt mieleeni pulpahteleviin kysymyksiini menneistä ajoista ja ihmisistä, aatteista ja valinnoista. Miksi ihminen kypsyy niin myöhään miettimään asioita, jotka ovat tärkeitä?

Isäni syntyi elokuussa 1910 ja äiti helmikuussa 1912. Tuohon aikaan koko maailman sotien ja kauhujen tai yhä uusien, tavallista ihmistä hämmästyttävien muutosten kuvavyöryt eivät vielä ilta illan perään rymistelleet maan tärkeimpiinkään tupiin tai vallan kammareihin, saati että 6 vuotiaan Einon tai 4 vuotiaan Elman elämässä mikään olisi  konkreettisesti muuttunut tuon valtiollisen vallanvaihdon takia. Heidät oli kirkonkirjoihin merkitty syntyneiksi ja kastetuiksi suomalaisiksi ja ilmeisesti jo suomenkielellä, ei venäjäksi eikä edes ruotsiksi niinkuin vielä hyvin hiljattain oli ollut yleinen käytäntö. Arkielämällä oli omat murheensä ja ilonsa siinäkin ajassa, mutta suuren maailman asiat ja politiikka eivät varmaan yhtä konkreettisesti ja mullistavasti tulleet pieniin tupiin eivätkä ainakaan lasten tietoon kuin nykyään helposti käy. Elämä oli ollut sitä ennen, mutta myös itsenäisyyden saamisen jälkeen tiukkaa huolta toimeentulosta ja jokapäiväisen lähiarjen sujumisesta. Toki tiedettiin jo koko maailmankin asioista. Sen huomaa esimerkiksi, kun ajattelee niitä lukuisia suomalaisten perheitä,joista lähdettiin usein yksin tai koko perheenä etsimään leveämpää leipää ja uusia mahdollisuuksie elämään Amerikan ihmemaasta.

Pian itsenäistymisen ilo Suomessa kumminkin vaihtui kasvavaan huoleen sekä köyhän kansan että valtaapitävien mielissä, sillä eri kansalaisryhmien tulevaisuuden toiveet ja mielialat olivat liian kaukana toisistaan. Ne uhkasivat väistämättä kärjistyä vakavaan törmäykseen. Toistensa mielipiteitten ymmärtämämisen ja kunnioittamisen mahdottomuus johti kansan jakautumiseen kahteen leiriin, valkoiseen ja punaiseen Suomeen: puhkesi pahin mahdollinen, verinen kansalaissota. Järjettömyys jakoi maan, kaupungit, kunnat, jopa perheet puoliin, jotka taistelivat asein toisiaan vastaan. Viha ja epäluulo paisuivat mittoihin, joitten suuruutta jälkeenpäin on ollut vaikea ymmärtää ja joiden jättämät syvät arvet ovat osin vieläkin olemassa.Väkivallanteot, molempien osapuolten järjettömät ylilyönnit, tappaminen ja viha säilyivät ihmisten mielissä pitkään ja siirtyivät osin seuraavien sukupolvienkin henkiseksi taakaksi. Jo aika pienenä opin perheemme sanattoman säännön, ettei vuoden 1918 tapahtumista haluttu lapsille puhua. Ihmeen hyvin lapsi tajuaa tabujen olemassaolon, vaikkei niitä selvin sanoin esitetä. Vaisto kertoo, mikä aikuisten kokemuksissa on kipeää tai muuten sopimatonta, mistä ei kannata edes yrittää kysellä. Selittämätön ymmärrys ikäänkuin pakottaa mykäksi, vaikka perheissä muuten oltaisiin puheliastakin sorttia! Meilläkin semmoisia asioita olivat kaikki sotiin ja seksiin liittyvät asiat. Sama vaikenemisen, kiertelyn ja suoranaisen valehtelun kulttuuri vallitsi melko tarkkaan vielä koulun historianopetustakin minun kouluvuosinani.

Nyt kun olen näin vanha, haluaisin tietää suvustani ja perheestäni paljon enemmän. Haluaisin tietää mitä ajattelivat, mitä kokivat, miten jaksoivat, mihin uskoivat. Miten näkivät itsensä ja tämän maamme?Tiedän sukulaisteni nimiä, tiedän muutamien olleen vangittuina, jopa tulleen tapetuksi, mutta mitä ajattelivat, mitä oikeasti kokivat, miten elämä jatkui, siitä ei minulla ole käsitystä. Kuvittelen, että tietäminen auttaisi minua ymmärtämään paremmin itseäni, maailmankatsomusteni pohjavirtoja, omaksumiani tapoja ja asenteita, heikkouksiani ja vahvuuksiani, koko tapaani elää suomalaisena tässä ajassa. Miksi minusta on tullut juuri tällainen ihminen, köyhästä sota-ajan lapsesta hyvän koulutuksen ansiosta melko keskituloiseksi eläkeläiseksi vanhentunut nainen, näillä syvään juurtuneilla ja oikeaksi luulemillani mielipiteillä  varustettu jääräpää? Kuinka paljon minun ajatusmaailmaani vaikuttavat vanhempieni ja esivanhempieni kohtalot ja kotitaustani? Vai olenko kenties jo ajautunut yllättävänkin kauas Venäjän vallan loppuvuosien köyhien esivanhempieni suomalaisuudesta? Olenko sittenkin omaksunut enemmän identiteettini kirjoista, opettajiltani tai sanomalehdistä? Kuvittelen tietäväni ja erottavani oikean informaation väärästä? Uskon olevani realisti enkä vaarassa sortua uskomaan valeuutisia. Kuvittelen tunnistavani keskustelun, jossa totuus on tarkoitushakuisesti hämärretty ja muutettu? Niinhän me kaikki!Tänä vuonna totuuden ja valheen rajan erottaminen politiikassa ja sitä koskevassa informaatiossa, on osottautunut vielä entistäkin vaikeammaksi. Siitä on osoituksena syvä hämmennys Amerikan presidentinvaalien tai Englannin Brexit-äänestyksen tulosten paljastuttua. Miten tämmöinen on mahdollista?Näinhän ei mitenkään pitänyt käydä faktojen ja gallupien valossa? Niin on kysynyt moni muukin kuin minä.
Elämme "totuudenjälkeistä aikaa".

Tämmöiset asiat ajatteluttavat minua nykyään paljon enemmän kuin nuorempana. Kun katson itseäni nuorena suomalaisena 1960-luvun monella lailla kiihkeässä poliittisessa ympäristössä ja valtavin harppauksin muuttuvassa maailmassa, näen pinnallisen ja vain itsestään huolestuneen ihmistaimen. En ollenkaan osannut nähdä millaisessa ajassa ja maailmassa aikuistuin.Tämän muistaen minulla ei oikeastaan olisi varaa paheksua tämän ajan nuorisoa, joka ei jaksa ottaa asioista selvää, vaan uskoo heppoisin perustein tunteita nostattavia valeuutisia ja valitsee omaksi ajatusmallikseen luulot ja vihan tai valitsee täydellisen ulkopuolisuuden. Sellainen nuori olin itsekin, vaikka haluaisin uskoa itsestäni parempaa. 

Nyt kun olen jo elämäni loppupuolella, kun takana on paljon enemmän aikaa kuin edessä, minua on ruvennut ahdistamaan pelko Suomen ja suomalaisuuden tulevaisuudesta. En pidä asioitten nykyisestä kehityssuunnasta, en semmoisten aatteitten hiljaisesta hyväksymisestä, joita ennen pidettiin mahdottomina ja ikiajoiksi häpeään tuomittuina. En olisi millään uskonut, että Suomessa saavat nyt metelöidä nuoret, jotka nimittävät itseään natseiksi ja jotka ylpeänä levittävät vihan ja valheitten "ilosanomaa". Totuus historian tapahtumista on alkanut saada outoja tulkintoja ja hämääviä uusia sanoja. Että on mahdollista puhua kanssaihmisistä ja varsinkin muiden kansojen ihmisistä "epäihmisinä", että muka on lupa häpäistä, raiskata, kiduttaa ja vaikka tappaa vain koska eivät nämä toiset ja vihattavat ole "meitä". En taida olla pelkoineni yksin, eikä tämä ole pelkästään vanhan ihmisen pelokkuutta.

En enää yhtään halua kuulla tätä typerää ja vihamielistä jakoa kantasuomalaisiin ja muihin. Mikä ihmeen kantasuomalainen? Tänne Pohjan perukoille tuli aikoinaan väkeä monesta ilmansuunnasta ja monenmoista geeniperimää olevia ihmisiä. Lisäännyttiin, sekoituttiin uusiin tulokkaisiin vuosituhansien ajan.Aina tänne on tultu, tänne asetuttu mutta täältä on myös aina lähdetty. On haettu sopivaa asuintilaa ja elinympäristöä, turvallista mahdollisuutta elää ja jatkaa sukua. Missä ja milloin on määritetty se ainoa oikea perimä ja se ainoa oikea ihmistyyppi, joka on oikeutettu kutsumaan itseään kantasuomalaiseksi?  Kuinka kauan on oltava tämän maan asukkaana, täällä syntyneenä, tänne muuttaneena tai tänne avioituneena, ennenkuin voi rauhassa ja kenenkään muun kyseenalaistamatta olla oikea, hyväksytty suomalainen?Kuinka vanha oikeastaan on tämä kantasuomalainen ihmistyyppi? Olenko minä "oikea ja hyvä" suomalainen, kun en halua uhota suomalaisella paremmuudellani? Entä jos joku, kenties aika läheinenkin esi-isäni onkin sattunut olemaan "muukalainen", laukkuryssä, tataari, mustalainen tai ehkä juutalainen? Sellaista on hyvinkin voinut sattua. Sukuni piirteissä on paljon "liian" eksoottisia ja tummia ilmiasuja! Minua on nuorempana luultu monen muun maan tyttölapseksi ulkonäköni ja vilkkauteni johdosta! Olenko siis ollenkaan tämän paremmuuden tunteella kyllästetyn, rehellisyyden ja ahkeruuden perikuvan mukainen kantasuomalainen? Olenko ehkä 10%  tai 30% verran "epäilyttävä muukalainen", vieras, joka on vahingossa päässyt pesiytymään ja vieläpä lisääntymään ja nauttimaan eläke-eduista tässä "oikeitten" ihmisten 100-vuotiaassa Suomessa?Siitäkö johtuu tämä pahoinvointini ja nationalismin ylettömän korostamisen kammoni?

"Kansa, kantasuomalainen, isänmaa ja äidinkieli", Ennen mielestäni neutraaleja, selkeitä, hyvämerkityksisiä ja arvokkaitakin sanoja. Nyt faktojen vääristely, sanojen merkitysten muuntelu, häpeilemätön vihapuhe, tosiasioitten tahallinen hämärtäminen  ovat saaneet nämäkin hyvät sanat maistumaan lähes pilaantuneilta. Jotakin tahmeaa, likaista ja väärää on tarttunut niiden päälle nyt, kun niitä on käytetty kerrassaan vääriin tarkoitusperiin pakotettuina. Kansa ei ole minusta enää yksiselitteisesti kaunis, puhdas ja neutraali sana. Ennen sillä tarkoitettiin joukkoa, joka olemme me kaikki yhdessä. Nyt sillä luodaan raja meidän ja noiden toisten, siihen kuulumattomien ja ulkopuolelle kuuluvien välille. Isänmaa oli minulle ennen hieno ja ylevä käsite. mutta sekin on alkanut kuulostaa sanalta, joka ahdistaa, kalistelee sotilassaappaita ja haluaa vetää tiukat rajat ympärilleen. Se haluaa nähdä jokaisessa rajan takana elävässä mahdollisen ja pelättävän vihollisen.

Koko maailmassa tuntuu olevan hämmennys siitä, missä ovat kunkin ihmisen, kansan ja valtion rajat: olenko oikeutettu elämään tässä maassa, kuka antaa minun tuntea olevani omassa maassani, olenko hyväksytty kansalainen, vai olenko pakotettu loputtomaan muukalaisuuteen, törmäämään vuodesta toiseen yhä uusiin piikkilankoihin ja muureihin, olemaan kaikkialla torjuttu maaton ja kansaton,paperitin, pelätty ja vihattu? Mihin maahan, mihin kansaan lapseni saavat kasvaa osallisiksi?

Eikö tämä maapallo olekaan meidän yhdessä asuttamaksi tarkoitettu ihana planeetta? Kuka sääti rajat, kuka päättää elämästä ja kuolemasta?


Kaikesta edellä kirjoittamastani negatiivisesta ja peloistani huolimatta, haluan uskoa, että tämä nykytilanne synkeydestään huolimatta vähitellen (pian?) muuttuu. Että toisenlaiset arvot saavat pian vallan. Toivon, että voitaisiin sitten ajatella : vuosi 2016 oli kyllä rankka, kuin pahaa unta, omituinen, harhainen ja kärsimysten vuosi, joka onneksi on nyt ohi ja kurssi muutettu.Toivon, että kun Suomen juhlavuosi on lopuillaan, nähtäisiin isänmaa, joka on avoin ja sopiva maa monenlaisten suomalaisten asua. Suomi voisi olla hyvä ja turvallinen maa sekä kantasuomalaisille että kaikennäköiselle uusille suomalaisille. Suomi voisi olla maailman monien maiden joukossa se pieni, kaunis ja suvaitseva maa kaukana napapiirin tuntumassa, jossa on osattu arvostaa ja hoitaa kaunista, puhdasta luontoa samalla kun on kehitetty uutta teknologiaa ja tehty uusia innovaatioita. Maa, jossa neljä vuodenaikaa ainakin jossain määrin vielä on mahdollista kokea. Jossa voi nauttia saunasta ja revontulista kaikilla kielillä iloaan kiljahdellen. Joka ei sulkeudu vaan avautuu maailmalle. Ihan siitä silkasta onnesta ja kiitollisuudesta, että ollaan saatu nauttia sata vuotta itsenäisenä Suomena, aineellisen hyvinvoinnin, koulutuksen, sivistyksen ja väkiluvun kasvusta ja monipuolistumisesta. Ollaan rikkaita järkevällä tavalla. 
Täällä Pohjantähden alla.


Tää

tiistai 20. joulukuuta 2016

Uskoisinko Jouluun?

Huomenna on Tuomaan päivä. Sananparren mukaan Tuomas tuo Joulun tullessaan. Niin varmaan oli joskus ammoisina aikoina, joista joululauluissa lauletaan ja varmaan niin oli useimmiten tilanne vielä minunkin lapsuusaikoinani. Ei silloin melskattu etukäteen kuukausikaupalla joulusta, ei liioin yritetty häätää sen paremmin sisäistä kuin ulkoistakaan pimeyden painoa ledeillä tai muillakaan keinovaloilla jo marraskuun alkupäivistä. Joulua lähestyttiin maltillisesti ja vasta muutama päivä ennen Joulua sen sitten ymmärsi tyhmäkin: nyt on aika valoon ja iloon, pysähtymiseen ja hiljentymiseen. On Tuomaan päivä, ihan kohta on Joulu.

Nykyään joulu alkaa jo kun ollaan tuskin päästy alkusyksystä ohi.Varhaisimmat joulunodottajat minun pihapiirissäni sytyttivät jouluvalonsa jo monta viikkoa sitten. Tontut ovat nostaneet tossujaan muutamissa pihamme ikkunoissa marssiessaan niin kauan, että kilometrejä lie kertynyt tuhatkunta. Puhumattakaan nyt nykykauppiaitten jouluun valmistautumisesta: joulun suklaaherkuista rakennetut uudet muurit keskellä entistä mukavan avaraa käytävää ovat jo pitkään kohonneet korkeuksiin, kymmenet maistiaispisteet houkuttavat tekemään tuttavuutta eri glögeihin, ruotsalaisten julmustiin, mausteisiin makkaroihin, suussasulaviin kinkkuihin, koko maailman juustoihin, saariston leipiin.Voi tätä paljoutta,voi näitä uskomattomia hedelmien vuoria, kaukana maailman äärissä kasvaneita ja tänne Pohjolan pimeyteen joulun rakentamiseen rahdattuja ihmeitä. Voi tätä kinkkujen määrää!

Luukkaan evankeliumin kertoman mukaan reilu 2000 vuotta sitten Juudean pienessä kaupungissa syntyi poikalapsi yön pimeydessä ja muutenkin kovin haastavissa ( huom. nykyisin tarpeellinen ja vaikuttava sana) olosuhteissa. Ei ollut kunnollista vuodetta, ei minkäänlaista hygieniaa, ei kätilöä, ei doulaa, ei äitiyspakkausta. Kivunlievityksestäkään  ei oltu kuultu. Synnyttäjä oli aivan nuori tyttö ja raskauskin oli oikeastaan täysin mahdoton, sillä tyttö oli edelleenkin neitsyt. Hänellä oli tukenaan vain kihlattunsa, vanha ja kaikesta omituisuudesta varmaan perin säikähtynyt ja avuton Josef. Jälkipolvet ovat romantisoineet karua selostusta syntymäpaikasta, eläinten tallista, kuvittelemalla lampaitten ja juhtien tarjoamasta lämmöstä ja sympatiasta.Seimestä on nykylukijalla hyvin hatara käsitys. Koulun joulukuvaelman näyttämölle nostama puuhäkkyrä ikiolkineen ei ole onnistunut sitä konkretisoimaan. Lähes jokainen aikuisikään ehtinyt suomalainen on kuullut tuon Luukkaan evankeliumiin kirjatun kertomuksen neitseellisestä lapsen syntymästä tallissa ja sitä seuranneet, enkelien, paimenten ja itämaan viisaitten miesten ( Ahtisaari ei ollut mukana!) tervehdyskäynnit niin usein, että voivat kuulla sen mielessään lukematta sanaakaan. Se on pieni, mutta  tärkeä pala kansan yhteistä muistia :"ja tapahtui niinä päivinä..."Kuulen sen mielessäni helposti milloin vain haluan oman uskonnonopettajani hyvin sointuvalla, juhlallisella äänellä lausumana.

Sitten tuon syntymän miljardeja muita lapsia, poikia ja tyttöjä on syntynyt tähän maailmaan. Heistä eivät ole enkelikuorot ilmoittaneet ja riemuinneet. Useimmista heistä on syntymähetkellä suuresti iloittu. Ei tosin likikään kaikista. Kaikki ovat ihmiseksi syntyneet ja eläneet ihmisen elämää, kuka vain yhden henkäyksen, kuka sadan vuoden mittaisen elämän.Moni on ollut vanhemmilleen ja sukulaisilleen äärimmäisen rakas ja toivottu ja tärkeä.Jotkut harvat ovat olleet tärkeitä koko omalle kansalleen, jopa koko maailman ihmisille. Mutta kenenkään muun lapsen syntymällä ei ole ollut lähimainkaan yhtä suurta merkitystä koko maapallomme vaiheisiin, kuin juuri tällä talliin syntyneellä poikalapsella. Vaikka ei uskoisi Jeesuksen olleen ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika ja Vapahtaja, on pakko myöntää tämän syntyneen lapsen olevan hän, joka on eniten vaikuttanut pallomme historiaan. Ja vaikuttaa yhä. Yksikään muu yksittäinen ihminen ei ole saanut liikkeelle sellaisia valtavia voimia, kansanliikkeitä, sotia ja vainoja, käsittämätöntä hyväntekeväisyyttä ja uhrautumista, kaikille yhteistä kulttuuria ja sivistystä, sellaista kaiken voittavaa vihan ja rakkauden kiihkeyttä kuin tämä talliin yön pimeydessä syntynyt Marian poikalapsi. 

Oliko hän pelkkä ihminen vai järjellä käsittämättömän, ylimaallisen voiman, Jumalan, ihmiseksi lähettämä olento, jää jokaisen hänestä kuulevan itse päätettäväksi. En voi muodostaa mielipidettäni vain seuraamalla vanhempieni tai ystävieni tai opettajaini mielipidettä. Päätöksen teen ihan yksin, omilla ajatusmalleillani ja sieluni rakenteilla joko hyväksyen tai hyljäten. Joko uskon tai sitten en usko.

Joulukauppa tarjoaa kaikenlaista mahdollista hyvää ja ihanaa makua ja tuoksua, pehmeätä ja kovaa, älykästä, viihdyttävää ja kiinnostavaa, sekä aineellista että aineetonta, hengellistä ja maallista lahjaa juhlistamaan ja muistuttamaan 2000 vuoden takaisesta ihmeestä, ainutkertaisen jumallapsen syntymästä.Yksi hyvin rakastetuista joululauluista sanoo: "vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?" Ei paljon muisteta. 

Miten mahtavat joulua odottaa pelossa elävät ja kiihkeästi Alepposta poispääsyä odottavat kotinsa menettäneet kristityt perheet? Ne, joiden pienet lapset näyttävät kovin samannäköisiltä kuin meidänkin lapsemme ulkovaatteissaan, mutta sillä erolla, ettei heillä ole kotia , jonne mennä sisälle ja vaihtaa ylle yöpuku, kiivetä omaan sänkyynsä nukkumaleluaan puristaen. Ei, he kyhjöttävät raunioissa ja vaeltavat silmät suurina ihmetellen, minne oikein ollaan kävelemässä, kyselevät minne ovat äkisti hävinneet perheenjäsenet, ollaanko aina tässä teltassa, milloin mennään oikeaan kotiin, kuuleeko isä minua, kuuleeko Taivaan Isä?

Haluaisin myös tietää, mitä ajattelevat hartaasti uskovat muslimit oman Oikean jumalansa Allahin ja Vääräuskoisten kristittyjen Jumalan suhteista? Ajatteleekohan joku niinkuin minäkin, että miksi ihmeessä jumalien on pakko olla  kaksi näin mahdotonta jääräpäätä, melkein samanlaisia "pikku putineita ja tollo trumpeja", jotka kyllä tietävät kaiken paremmin kuin kukaan muu olento, mutteivat silti osaa ratkaista maailman ikuista pahan ja hyvän taistelua, tai tehdä keskenään veljesliittoa. Eikö meillä voisi olla KAKSI tai KOLME tai VIISI suurta viisasta JUMALAA, jotka päättäisivät yhdessä lopettaa mielettomyyden tästä maailmasta, ennenkuin se tuhoutuu. Näin hieno ja ainutkertainen(?jos on ?) planeetta, joka voisi olla paratiisi ihmisten ja eläinten asustaa rauhassa. Tule meille Tuomas kulta, tuopa RAUHA ja VIISAUS tullessasi.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Onkos täällä kilttejä lapsia? Miten on aikuisten laita?

Lopultakin onnistuin soittamaan tärkeän puhelun, jota olen lykännyt muutaman päivän. Soitin Joulupukille. Edellisestä puhelustani Korvatunturille on yli kolmekymmentä vuotta. 
Joulu on tullut ajallaan ja tavallaan joka vuosi, vaikka häpeäkseni muistan joskus vuosia sitten jonakin hektisenä joulunaluspäivänä uhkailleeni: meille ei tule joulua, jos et nyt ala siivota ja auttaa ja .....ja sitä sun tätä........Onneksi keskenkasvuinen poikani lienee noistakin ikävistä joulun peruutusuhkailuista lähes vammoitta selvinnyt ja kasvanut ihan normaaliksi aikuiseksi, itsekin jo perheelliseksi. Joulua edeltävät ajat ovat varmaan kiireisiä ja joskus hermoja kiristäviä myös nykyään työn ja perhekuvioiden yhteensovittamisen vaikeudessa kamppaileville nuorille .

Nyt siis tarvitsin taas puhelun pukille. Oli aihetta tehdä tiettäväksi näin hyvissä ajoin lapsenlapseni Irinan odottavan pukin löytävän hänet tänä jouluna Turun Mummulasta eikä kotoaan Itä-Helsingistä. Olisi tosi ikävää jos Irina odottaisi täällä jännittyneenä puhetta pulputtaen ja ovikellon soittoa ja oveen koputusta turhaan kuulostellen ja pukki taas turhautuisi Vuosaaressa heidän tyhjään, pimeään kotiinsa pyrkiessään. Kyllä Mummun nyt oli pakko soittaa pukille ja varmistaa, että hän löytää Irinan tänä jouluna Luolavuorentieltä. Helpotti kuulla, että pukki yrittää ehtiä jo aikaisin aattoiltapäivällä pistäytymään.

Tottakai pukin virkaatekeviä apulaisia on Irinakin jo nähnyt monta kertaa kauppareissuillaan, saanut kenties jo karamellinkin pukin taskusta tai korista. Mutta kotiin tuleva pukki on jotain ihan eri luokkaa oleva kokemus. Toivottavasti hyvä, mukavia muistoja jättävä. Ehkä ei kumminkaan niin erinomaisen hyvä kuin pukki, joka vieraili viimeisen kerran henkilökohtaisesti poikani toiveen mukaan kodissamme. Mikko oli jo iso poika, oppinut jopa yllättäen lukemaan sinä syksynä. Kun sitten tulimme eräänä iltapäivänä kotiin hänen hoitopaikastaan, hän huomasi heti rappukäytävän ilmoitustauluun kiinnitetyn uuden lappusen ja luki: luotettava ja reipas joulupukki, soita 1234567.Homma oli hänen mielestään ihan selvä: pukille pitää soittaa ja sopia aika, että hänen kiireiseen ohjelmaansa saataisiin neuvoteltua hyvä aika, niin ettei vahingossa sattuisi tulemaan esimerkiksi juuri kun olemme joulusaunassa. Totta kyllä, mutta kun en ryhtynyt heti soittamaan, minua muistutettiin ja patistettiin moneen kertaan viipymättä hoitamaan homma. Aika saatiin sovituksi ja muistin myös antaa pukille muutamia tärkeitä tietoja ja toimintaohjeita. Odoteltiin sitten hiukan jännittyneinä tulevaa pukin visiittiä, sekä poika että äiti. Enhän tiennyt pukin hekilöllisyydestä ja "laadusta" mitään.

Ilman joulupukin vierailua siitä joulusta olisi voinut tulla hyvin alakuoloinen. Ensimmäistä kertaa olimme joulussamme ihan kahdestaan, poika ja minä. Aattoaamuna kävi selväksi, että kutsumattomaksi, kovin ikäväksi jouluvieraaksi oli kotiin saatu tunti tunnilta paheneva flunssa. Mikon vointi alkoi olla tosi surkea, kuume punoitti poskissa ja hän jaksoi vain pötköttää sohvassa odottamassa illan hämärtymistä ja sovittua pukin tuloaikaa. Ei joulusaunaa, ei halua maistaa mitään jouluruokaa, ei jouluvieraita. Sain hillitä itseäni, etten näyttänyt kovin surulliselta ja huolestuneelta. Vihdoin kaivattu vieras ilmoitti olevansa oven takana. Ja millainen pukki sieltä kopisutteli keppiinsä nojaten ja hyvää joulua toivotellen olohuoneen hämärään kynttilänvaloon?
Täydellinen oikean pukin ulkonäkö ja vaateparsi.Täydellinen pukin ääni ja puhetapa, keppi, oikea parta ja lyhtykin ihan perinteinen. Kun pukille sitten kävi selväksi, että täällä kipeä lapsi ja alakuloinen äiti nyt varmaan tarvitsevat vähien lahjojen lisäksi paljon pukin sympatiaa ja iloa, hän alkoi laulaa kauniisti ja ihan pyytelemättä. Ei kiirettä lähteä pois, ei tyhmiä fraaseja vaan kiinnostavia kysymyksiä pienelle potilaalle. Pukki pelasti paljon sen joulun  tunnelmasta.Ovella sujautettu palkkio pukin kouraan oli jokaisen markkansa arvoinen.

En koskaan saanut pientäkään vihiä pukin siviiliminästä. Joskus ajattelin, että hän saattoi hyvinkin nähdä ja tunnistaa minut jossain, vaikkapa kaupungilla tai lähibussissa, mutta minä en kyllä koskaan tunnistanut ainoatakaan tuntematonta partamiestä meidän joulumme kirkastaneeksi pukiksi. Hän säilyi "oikeana" ja vain joulunaikaan nähtynä. Yksikään minun lapsena kodissamme käynyt pukki ei kyennyt lähellekään tätä aitoudessa ja elämyksen ja ilon tuojana. Jokaisena jouluna en edes nähnyt pukkia, kun hänellä oli ikävä tapa osua tulemaan juuri saunomisen aikaan. Kun menimme sisään tupaan hämärän pihan poikki, olimme vaarassa kompastua porstuan oven pieleen jätettyyn lahjasäkkiin. Eräässä kylän taloista kävi jokaisena jouluna niin, että pukki tuli aina kun"pappa" meni iltatalliin hoitamaan hevosta. Maili-tyttöä harmitti kovin, ettei hänen isänsä ikinä ehtinyt nähdä pukkia. Mutta kamalin kai oli semmoinen pukkiongelma, joka syntyi, kun isäni nuoruuden hölmöyksissään erehtyi tarjoamaan pukille tupakan. Roolinsa ja vastuunsa täysin unohtanut pukki pani sen suuhunsa ja ryhtyi tupakoimaan:hups vain tupakan sytytys levisi hetkessä pörröiseen rutikuivaan  pumpulipartaan ja niin oli sen joulun illuusio tuhottu. Tämän olen kuullut vain kerrottuna, omakohtaista muistoa ei siitä ole, onneksi. Minua 8 vuotta nuorempi pikkusisko odotti kovasti joulupukkia. Häntä jännitti niin, ettei laulusta tahtonut tulla mitään, mutta ihmeen äkkiä hän reipastui heti pukin lähdettyä ja sanoa paukautti: Ei se mikään pukki ollut, se oli Uolevi. Sen paperiposken alta näkyi toinen poski".
No niinhän se oli Uolevi, naapurin harvoin nähty aikamiespoika, pitkä hojoppi eikä todellakaan yhtään pukin olemusta omaksunut.Turkki oli väärinpäin käännetty miesten sisäturkki ja naamalla todella kamalan luonnoton pahvinen, punaposkinen ja jo kärsinyt, lättään painunut naamari ja siinä rempottavina parta ja kulmakarvat valkoisesta pumpulista. Ei menisi läpi enää nykylapsille semmoinen Pukki. Ei mennyt Ritvallekaan 1950-luvun loppupuolella.
Nykylapset tapaavat useimmiten punanuttuisen ja runsaan kiharaisen tekoparran ja tukan keskeltä huhuilevan Disneypukin. Mahtaako nykypukki jo huudella jossain kodissa: ho-ho-ho, kuten suuressa lännessä pukeilla on tapana.Semmoinen on tuttu television joulufilmeistä. Vai vieläkö mahtaa kysellä onko kilttejä lapsia?

Pian me taas elämme jännittäviä aikoja täällä Mummulassa koko kolmen sukupolven joulujengi. Tulisipa meille avarasydäminen ja lämmin , ennemmin kuin säkkinsä painon rasittama pukki.



sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Ajatuksia adventin aikaan

Istun läppärini ääressä tänä hämäränä ja tuulisena marraskuun lopun pyhäpäivänä. Ei houkutusta eikä välttämätöntä pakkoa ulkoiluun.Tässä pöydälläni on läppärin lisäksi toinenkin minulle tärkeä laite, pieni radio. Sillä voin kuunnella radion lisäksi myös musiikkia CD:ltä tai kasetilta. Aparaatti on jo iäkäs. Nykyään, kun lähes kaikkii koneet ja vempaimet ikääntyvät ennätysvauhdilla ja usein vaihdetaan jo vuoden parin jälkeen uudempaan ja "paranneltuun" versioon, tämä pieni, tosi näppärä ja mielestäni ihmeen tyylikäskin himmeän hopeanharmaa Sony on tosiaan vanha palvelija, joka on käynyt vuosi vuodelta rakkaammaksi. Pelkään sen päivän tulevan pian, jolloin se syystä tai toisesta ehtii matkansa päähän ja lakkaa palvelemasta minua. Mitenkähän  sitten elämäni ollenkaan sujuu, kun en voi kuunnella Riston Valinnan rauhoittavia adventin ajan ajatuksia ja musiikkia, niinkuin nyt, tai kuunnella unettomina öinä radiosta klassisen unimusiikkia, kuten tein viime yönäkin. Bachin loputtomina jatkuvat, tyynnyttävät pianokappaleet kuuluivat hiljaisina jossain valveen ja unen rajatilassa. Se ei vaadi liian keskittynyttä kuuntelua, muttei liioin häiritse eikä kiihdytä tarpeettomasti eikä estä uneen pääsyä sopivan ajan kuluttua. Jossain vaiheessa olen aina nukahtanut hyvään uneen, vaikka musiikki soi. Ihanaa, että minulla on nyt tämä vanha radioni makuuhuoneessa. 

Puolisen vuotta sitten laitteeni jo alkoi yskähdellä ja nikotella: CD-levyllä oli vaikeuksia käynnistyä, vaikka levy itsessään oli kunnossa. Kun levy sitten oli pikku hämmennyksen jälkeen alkanut pyöriä, kuuntelua häiritsi kiusallinen toistuva naksahtelu. Jonkun ajan kuluttua naksuna sentään yleensä loppui ja levyn pystyi kuuntelemaan loppuun asti. Sitten naksuna alkoi kuulua myös radiokanavalla kestäen ehkä viisi, kymmenen minuuttia toosan avaamisesta. Ongelma jatkui samanlaisena, kovin kiusallisena vaivana viikon pari, mutta hävisi ilman mitään erityistoimenpiteitä yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Poikani päätti varmistaa, että minulle kotona viihtyvälle ja musiikkiini ja tuttuihin radioääniini addiktoituneelle olisi jatkossakin mahdollista nauttia näistä arkisista iloista. Hän ei kuitenkaan ajatellut uuden pienen soittimen hankintaa. Sen sijaan hän kysyi, saisiko ostaa minulle uutta tekniikkaa monipuolisesti hyödyntävän laitteen. Luotan hänen ymmärrykseensä ja tietotaitoonsa näissä tekniikka-asioissa, joten annoin hankintaluvan.Viime kerralla heidän täällä käydessään laite tuotiin ja hän koplasi hyvän aikaa sen asennuksessa. Vanha radioni siirrettiin makuuhuoneeseen. En ihan tiedä millä nimellä tätä uutta aparaattia pitäisi kutsua. Se yhdistää ihmeellisesti sekä tietokoneeni modeemin, koneelle tallennetut sadat kuvat, tv-laitteeni sekä monenlaiset Areenan, YouTuben ja radion toiminnot. Paikassa, jossa pieni Sonyni aikaisemmin nökötti vanhan senkin päällä, koreilee nyt vitivalkoinen uusi laite. Onneksi se ei ole liian suurikokoinen eikä häiritsevän pompöösi tai muuten ruma. Sen naamapuolella on vain kolme mustaa pyöreätä aluetta, niistä suurin äänentoistoon kuuluva keskellä. Vasemman poskipallon alla palaa pieni sininen valo merkkinä siitä, että virta laitteeseen on kytketty. Sen voin tehdä uudella, pikkuruisella hopeanvärisellä, tosi söpöllä "kapulalla". Sen pelkistetyllä etupuolella on teksti audio pro. Tämän jälkeen tartun vanhaan tuttuun televisiokapulaani ja kohdistan sen ruutuun avatakseni jonkun telkun kanavista. Sitten otan käteeni uuden, kolmannen kapulan. Sen päällä lukee MINIX ja sen alla pikkuruisin kirjaimin Next Generation Computing. Tällä kapulalla saan käyttööni kaikki laitteen moninaiset toiminnot. Siis JOS SAAN!Siinäpä se!

Riippuu siitä osaanko käyttää tätä kapulaa oikein, niin että ruutuun ilmestyy aloituslogo ja sitten edelleen valitsemani palvelu. Minun on ymmärrettävä miten käyttelen säätelynäppäimiä, mihin suuntaan ja millä vauhdilla nappuloita ohjailen ja että muistan vahvistaa siirtoni keskellä olevalla robotilla. Myönnän, että olen jo onnistunut saamaan kaiken sekaisin. Suomenkieliset ohjeet TV-ruudussa olivat yhtäkkiä muuttuneet ranskankielisiksi ja sen sijaan , että olisin voinut ihailla tietokoneelleni tallennettuja piirroskuviani isoina ja hienoina television näytöllä, poukkoilin jatkuvasti satojen maailman eri radiokanavien listaa ylös, alas ilman ulospääsyä. Yhä uusia yrityksiä, yhä uusia outoja näkymiä. Ei lainkaan sitä mitä halusin ja luulin valitsevani. Panikoin, räpläsin ja napsuttelin kuin heikkopäinen. Saanko koskaan enää vanhoja televisiokanaviani näkyville?Vihaan tyhmää ja hätäilevää itseäni, vihaan tekniikkaa, joka ei voi olla yksinkertaisempaa vanhoille aivoilleni ja olemattomalle näppäryydelleni loogisesti aukenevaa. 

Robotti, kiltti robotti, päästä minut pois. Armahda minua, lue ajatukseni, tee ihme! Muistin, että poikani sanoi taaksekääntyvän nuolen peruuttavan edellisen toimintokäskyn:käänny pois,robotti, pois, robotti, pois, robotti!Olisiko hiirestä apua? Mutta missä se on? Olen täysin unohtanut miten saan hiiren ilmestymään ruutuun ja kun se lopulta vahingossa jostain ilmestyy näkyviin, se on kankea ja uppiniskainen, en osaa hallita sen suuntaa vaikka olen lähes korkkiruuville käteni kääntänyt. Voi minua : en selvästikään kuulu tähän Next Generationiin. Turha kuvitellakaan. On pakko odottaa, että opin riittävästi ja helpolla käyttämään laitetta.

Eletään adventin aikaa. Adventti on odotuksen aikaa. Minäkin odotan tulevaa joulunaikaa. Silloin saan rakkaat nuoreni tänne mummulaan. Odotan lämpimin ajatuksin joulua heidän seurassaan. Minun ikioma ja koko ajan kehittyvä ja uutta oppiva "Next Generation-tyttöni" on minulle jatkuvan ilon aihe. Iloitsen hänen puheen pulputuksestaan ja loputtomasta energiastaan. Hänen söpö olemuksensa ja huikea  naiseutensa hurmaavat. Iloitsen poikani ja miniäni hyvästä ja viisaasta tavasta hoitaa vanhemmuuttaan. Iloitsen jo etukäteen ajatuksesta yhdessäolosta ja pukin odotuksesta nyt, kun Irina on osallistuva ja ymmärtävä pikku persoona. Toisin kuin viime joulun suloinen, mutta vielä melko vauvamainen Irina. 

Mutta on pakko myöntää, että odotan joulua myös siksi, että kaiken jouluisen menon, vilskeen ja herkuttelun lomassa aion oppia käyttämään uutta tekniikkaani täydellä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Toivottavasti Mikon riittävän kärsivällisen opastuksen jälkeen onnistun.Vaikka kuinka haluan ajatella olevani vielä jotenkin ajassa kiinni ja sopivasti uusia asioita oppimaan kykenevä mummu, tiedän tarvitsevani aikaa ja monia toistoja, paljon kertausta ennenkuin oikeasti pääsen kiinni taitoihin, joita next generation computing vaatii. Kertaus on opintojen äiti, sanottiin entisaikaan koululaisille, niin se varmaan on vieläkin. Sen tietää ainoaksi keinokseen oppia myös vanha opettaja-isoäiti. Kiltti joulupukki: Tuo minulle malttia ja kärsivällisyyttä, että oppisin toimimaan hallitusti ja loogisesti niinkuin Next Generation Computing edellyttää.



maanantai 14. marraskuuta 2016

Äidinkieli ja Isänmaa

Sana. Lause. Virke. Ilme. Huudahdus. Itku. Nauru.Tuhahdus. Murahdus. Hymähdys. Hartioitten nosto. Pään puistelu. Nyökkäys. Halaus. Käsien levittely. Huuto.

Ihmisellä on monia mahdollisuuksia ilmaista ajatuksiaan, tunteitaan tai halujaan lajitovereilleen. Puhumme sekä sanoilla että ilmeillämme ja koko ruumiin kielellä. Joskus lapsena muistan lukeneeni runon, jossa pohdiskeltiin, mikä on maailman kaunein sana. Runon tekijää en muista, mutta lopputulos oli jotenkin semmoinen, että sana ÄITI on maailman kaunein sana lapsen lausumana.Tuosta on ajat muuttuneet ja lapsiperheissä on kehitytty tasa-arvoisempaan tilanteeseen. Uskon, että nykyään yhtä lailla kaunis on sana ISÄ lapsen lausumana. Tosin nykyään monet suomalaislapset omaksuvat sen muodossa ISI, joka joskus kuulosti hiukan liian söpöstelevältä, mutta on nyttemmin muuttunut ihan normaaliksi. Kun oma pieni lapsenlapseni sanoo isi, hiukan ässää suhistaen, se on kovin kauniilta kuulostava sana ja täynnä tunnetta. Suorastaan hiukan kadehdin häntä, että saa kasvaa perheessä, jossa on sekä isä että äiti, molemmat tärkeitä, molemmat rakkaita ja läsnä jokaisessa päivässä ja kasvun vaiheessä. Tiedän oman perheemme monenlaisten, raskaitten koettelemusten aikoina itse jääneeni usein ilman sellaista sataprosenttista läsnäoloa ja välittämistä, kuin olisin halunnut ja tarvinnut lapsena, mutta samoin olin usein pahasti riittämätön myös itse, kun oli pakko venyä sekä äidiksi että isäksi pojalleni. 

Meillä on kieli, jolla ilmaista itseämme ja ymmärtää toisten meille tarkoittamia viestejä. Meillä on kieli, jolla saamme tietoa asioista, joita emme ennestään tunne. Meillä on kieli, jonka avulla voimme sukeltaa jopa maailman toisella laidalla asuvien ihmisten mitä erilaisimmista oloista kertoviin vaiheisiin ja tunnelmiin.Voimme osuvan sanan voimalla eläytyä vieraitten ihmisten pelkoihin ja haaveisiin. Kieli avaa väylän yhden ihmisen sisäisestä maailmasta toisen sieluun, kokemuksiin, oivalluksiin, syvimpiinkin tuntoihin. Olisin tosi paljon köyhempi ilman niitä elämyksiä, joita olen lukemalla saanut, aivan  kuin olisin saanut elää kokonaisia elämänkohtaloita rinnakkaistodellisuudessa, silloin kun sanojen kirjoittaja on ollut todellinen taitaja. Ihmeellistä, että sanat ja ajatukset voivat tuntua tuoreilta kuin äsken lausutut, vaikka ne olisi ajateltu ja kirjoitettu vuosisatoja sitten. Sanat koskettavat, osuvat ja kirkastavat omia ajatuksia, silloin kun ne tunnistaa tosiksi ja aidoiksi. Sanat liikuttavat ja voimaannuttavat. Sanat voivat parantaa, mutta joskus ne satuttavat, lyövät jalat alta tai jättävät kylmän ja pahan olon.

Vanhoilla ihmisillä, kuten minä, on usein vahva taipumus idealisoida mennyttä aikaa, omaa nuoruuttaan tai jopa sitäkin vanhempia aikoja. Unohdetaan ikävät puolet ja kullataan hyviä muistoja kauniilla sanoilla hehkuttaen. Nykypäivä alkaa tuntua vähemmän hohdokkaalta. Mutta vaikka yritän välttää sortumasta tähän menneen ajan paremmuuden ylistämiseen, teen niin tässä kumminkin ja ihan vakaasti harkittuna. Olen sitä mieltä, että muutamat viimeiset vuodet ovat muuttaneet paljon muutakin kuin isästä isin. Koko suhtautumistapa siihen, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa on osalle kansalaisista muuttunut ratkaisevalla tavalla erilaiseksi, paljon huonommaksi. Elämme aikaa, jolloin sananvapauden nimissä vaaditaan oikeutta sanoa "mitä sylki suuhun tuo", sanoja ilman järkevää itsekontrollia ja ilman ajatusta toisen ihmisen järjen, arvon ja hyvinvoinnin huomioimisesta. Meille on juurtunut omituinen uusi tapa nimittää sellaista puhetta sanalla"kriittinen", kun sen oikea nimi on viha. Joskus pidettiin pahana ja sivistymättömänä puhetapana kirosanojen tai suorasukaisten seksiin, sukupuolisuuteen tai ulosteisiin liittyviä sanoja. Hyvään kasvatukseen kuului opettaa välttämään puheessa arkaluonteisiksi ajateltuja sanoja. Vain pikkulapset saivat sanoa "pissa " ja "kakka" ilman että ne loukkasivat.Tosin jotkut oikein sivistyneiksi opetetut kaverini puhuivat "ykkös-" ja kakkoshädästä". Murrosikäinen minäni ei olisi pahimmankaan närkästyksen ja aikuisten halveksunnan myrskyssä päästänyt suustaan sitä nykynuorison yleisintä viisikirjaimista v-sanaa, jolla puhetta nykyään väritetään ilman ajatustakaan sen alkuperäisestä merkityssisällöstä. Monille ikäisilleni se on merkki sivistymättömyydestä, hyvien tapojen häviämisestä ja nuorison kamalasta tilasta. Voipa kuulla muuten kohtalaisen niukalla kielitaidolla pärjäävän nuoren huokaavan sydämensä kyllyydestä ilmoille täydellisen halveksuntansa:fuck you!
Kansankielessä, murreilmaisuissa, sananparsissa ja työväestön arkikielessä voimasanat ovat kuitenkin aina eläneet vilkasta ja "ilmaisua rikastavaa" elämäänsä . Väitän, että niillä hyvin harvoin, jos koskaan olisi ollut samanlaista vihan ja nöyryyttämisen perimmäistä tarvetta kuin nykyään jopa itseänsä vaikuttajina ja sivistyneinä pitävien twiittaajien, blogistien ja ihan tavallisten pulliaisten nettikirjoituksissa viljelemä sanasto ja tyyli.

Meillä on kansanedustajia, joiden sanankäyttö on häpeäksi heille itselleen ja niille, jotka ovat heidät tähän asemaan valinneet. Vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta sanat ja lauseet raaistuvat, viha arkipäiväistyy, totuuden puhumisen tarve vähenee. Tekisi mieli sanoa , että taas eletään "pimeää keskiaikaa", ainakin yhtä pimeää kuin silloin muinoin. Silloin uskottiin saatanaan, noitiin ja velhoihin. Nyt uskotaan trolleihin, jotka syöttävät uskomuksia ja valheellisia salaliittoteorioita vain vahvistaakseen omia itsekkäitä tarkoitusperiään, lisätäkseen ihmisten kaunaisuuden ja pahoinvoinnin tunteita ja vihaa yhteiskunnan valtarakenteita kohtaan. On "hienoa" olla rohkea, rääväsuinen, viis väitteitten paikkansapitävyydestä tai oikeudenmukaisuudesta, oikeinkirjoituksesta nyt puhumattakaan. Elämme aikaa, jolloin   mielellään uskotaan heppoisesti perusteltuihin valheisiin, jopa vahvemmin kuin aikoinaan Jumalan sanaan. 

Suuri osa suomalaisista ei aluksi uskonut mitenkään olevan mahdollista, että syytämällä suustaan valheen toisensa jälkeen, uhoamalla vihaa ja kaunaisuutta, loukkaamalla kanssaihmisten perustavaa luokkaa olevia ihmisoikeuksia, väheksymällä naisia , muslimeja, maahanmuuttajia, mustia ja sivistyneempiä kilpailijoitaan kerta toisensa jälkeen ja aina vain sairaammilla sloganeilla ratsastaen, voisi tulla valituksi Amerikan, läntisen maailman suurvallan presidentiksi. Useimmat ajattelivat luultavasti, että Donald Trumpin asettuminen edes ehdolle republikaanien presidenttiehdokkaaksi loppuu kuin tunnetun kanan lento äkisti, ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Erehdyttiin. Saatiin ällisteltävää kuukausiksi. Ensin naureskeltiin, sitten paheksuttiin, kauhisteltiin, lopulta pelättiin, mutta ei suostuttu uskomaan.Kuin juna, joka lähti liikkeelle ilman, että sillä oli ohjaajaa, kampanja pörräsi eteenpäin etappi etapilta, hämmästyttäen, kauhistuttaen, turruttaen epäuskon hetteikköön. Polttoainetta tämä valhejuna  sai koko ajan lisääntyvästä vihapuheesta, josta kohtuus, järki ja totuus loistivat poissaolollaan. Viha löysi kaiken voittavaa vastakaikua itsensä ulkopuolisiksi ja vähemmän menestyneiksi kokevien ihmisten syvistä tarpeista : nyt riittää entinen meno, haluan olla jotain, haluan olla merkittävä, haluan panna muut kokemaan arvottomuutta, pienuutta, halveksuntaa.  Haluan muutoksen, haluan "Messiaan", haluan Trumpin. Hän tekee meistä suuria ja menestyneitä niinkuin itse on suuri ja rikas. Hän tietää totuuden. Totuus on se, jonka haluan sen olevan. Eliitin salaliitot ja "kansan kurjistaminen" saavat riittää. Entinen politiikka, entiset johtajat, entinen Amerikka on pettänyt meidät, me olemme AMERIKAN KANSAN ÄÄNI JA SYDÄN. Hän antaa meille taas merkityksen, antaa työpaikat, antaa tulevaisuuden: Make America Great again.Trump, meidän presidenttimme!

Mutta kun sitten aamu koitti ja kävi ilmi, että suurin osa suomalaisista ja eurooppalaisista ja puolet amerikkalaisista olivat ennakkoarvioissaan väärässä, kaikilla oli tuloksessa sulattelemista. Niin häntä kannattaneilla mutta erityisesti Hillaryn voittoon vakaasti luottaneilla. Tuleeko Trumpista "pelastaja", vai tuleeko hänestä miljoonien ihmisten  yhteinen ahdistus, yhteinen pelko ja ennalta arvaamattomuuden raskas painajaisuni koko pallolle? Valheet ja viha ovat maailmassa saaneet suuren jalansijan ja ovat täällä ilmeisen pysyvästi, Ne ovat hyväksyttyä kieltä, jota puhuu jo liian suuri osa Eurooppaa ja kotisuomea. Monet ovat peloissaan tätä uutta äidinkieltä kuunnellessaan. Minäkin olen, pakko myöntää. En voinut uskoa sanaakaan yllättäen sovinnollisemmin sanansa asettaneesta Trumpin puheesta valintansa jälkeen. En nähnyt tai kuullut hänen sanoissaan ja ruumiinkielessään uskottavia merkkejä yhdessä yössä muuttuneesta ja kirkastuneesta totuudesta. Oli vain tarkoituksenmukainen hetki käytellä noita ilmaisuja, soitella toisenlaista instrumenttia, ilmehtiä, elehtiä, mutta siinä oli edelleen sama näyttelijä. Esityksestä puuttui sydän ja tarkoitus. 

Sanoja, sanoja, ilmeitä, ilmeitä, eleitä, eleitä, kaikkea yltäkyllin, uuvuksiin asti.  Missä oli ihminen  esityksen takana? Onko siellä ihminen vai pelkkä sanoja suoltava marionettinukke  vai kenties vaarallinen sosiopaatti?Aika näyttää ja kertoo totuuden.



maanantai 31. lokakuuta 2016

Kotikutoista elämän ihmettelyä

Ihminen on erikoinen eläin. Tai kuka sen loppujen lopuksi tietää onko sittenkään niin kovin erikoinen. Nykytietämys eläimistä tuo ilmi koko ajan yllättäviä ja kovin erikoisia piirteitä ja sellaisia ominaisuuksia, joita ennen pidettiin vain inhimillisinä, ei eläimille mahdollisina asioina. Monet eläinlajit ovat ihmistietämyksen syventyessä osoittautuneet yllättävän samanlaisiksi kuin tämä joskus niin ylivertaiseksi uskottu eläinlaji, ihminen, Homo Sapiens.

Kun olin koululainen, uskottiin , että vain ihmisellä on kyky sellaiseen aivotoimintaan, joka tekee mahdolliseksi ajattelun, systemaattisen suunnittelun, tietoisuuden elämästä ja kuolemasta, rakkauden ja empatian tunteet, moraalin, syyllisyyden ja vastuun kokemisen. Kuviteltiin kaiken eläimissä näyttäytyvän "viisaudelta näyttävän" toiminnan olevan sittenkin vain vaistonvaraista , kulloisenkin eläinlajin perimän kautta kulkevaa tiedostamatonta tietoa. Sen oli määrä taata lajin jatkuminen sukupolvesta toiseen geeneissä kulkevien ja elämää ylläpitävien vaistojen voimin.

Koiranomistajat ovat aina väittäneet koiransa "ymmärtävän" puhetta, mutta 1960-luvun koulun psykologian kirja veti maton alta tältä uskolta: tuo tohvelit, ja koira kiltisti toi ne, mutta se toi tohvelit myös, jos sanoi samalla äänensävyllä:no, no,veli. Voi voi, sinua tolloa! Eihän tuo Musti sittenkään taida puhetta ymmärtää. Eikä koiran puheen ymmärryksestä siis kannata päätellä sen enempää. Niin se meni silloin.
Silti jokainen koiransa kanssa pitkään ja läheisesti elänyt tietää, että koiran ymmärrys ja kielentaju on valtavasti tuota pöhköä esimerkkiä monipuolisempi. Ei kannata ruveta edes kyseenalaistamaan monen koiranystävän lemmikkinsä älykkyydestä ja syvästä tunnelämän kirjosta kertovia kokemuksia. Koira rakastaa, pelkää, tuntee empatiaa ja huolta, iloitsee ja innostuu.Ystäväperheeni  melko surkeassa jamassa löydettäessä olleen espanjalaisen metsäkoiran muutos perheeseen adoptoinnin jälkeen upeannäköiseksi ja nykyisin sivistyneesti ja älykkäästi käyttäytyväksi koiraksi on ajatuksia herättävä. Sen tapoihin kuuluu tulla minuutilleen samaan aikaan istumaan perheenpään viereen ja tuijottaa tiiviisti silmiin, ellei isäntä ole heti ymmärtävinään: Huomio, huomio, nyt on aika lähteä pienelle happihyppelylle ja luonnollisille tarpeille, nyt, juuri nyt. 
Samoin tapahtuu, jos ruoka-astia hohtaa tyhjänä,vaikka kellon mukaan juuri tällä minuutilla nappuloiden pitäisi rapista kulhoon. Se on oppinut uudenlaiseksi koiraksi. Eläessään kurjana, monenlaisten vaivojen piinaamana ja varmaan usein nälkää näkevänä ( olemuksesta päätellen) villikoirana, se ei ole voinut tottua nauttimaan ateriansa samalla kellonlyömällä tai ulkoilevansa ainoastaan tiettyinä päivän aikoina. Se selviytyi jopa synnytyksestä näissä surkeissa oloissa. Nyt se on itse kuin uudestisyntynyt, suorastaan koira-aristokraatti. Se ei päästä suustaan ainuttakaan turhaa haukahdusta, mutta koko sen olemus viestii sen nykyisestä tasapainosta ja sopeutumisesta uuteen elinympäristöön. Se on esimerkillinen maahanmuuttaja!
Vaistotoimintaa, niin kai, mutta olisipa hienoa, jos minäkin olisin osannut säilyttää tämmöisen hyödyllisen ja ihailtavan täsmällisyyden tarpeissani ulkoilla ja nauttia ateriani. En tässä kärsisi ylipainon ongelmista enkä keksisi miljoonaa tekosyytä, miksen juuri nyt halua ulos lenkille, vaikka tänään saattaa olla syksyn viimeinen upea aurinkoinen ja helppo ulkoilusää.Olen hukannut terveet vaistoni ja kärsin seurauksista. En enää pysty kuuntelemaan sisäistä minääni, joka auttaisi minua selviytymään paremmin, nauttimaan jokaisesta päivästä kuin aito luontokappale.  

Jokin aika sitten television luonto-ohjelma kyseenalaisti vanhan luulon vain ihmisen kyvystä rakastaa, surra kuollutta läheistä, tuntea empatiaa ja toimia epäitsekkäästi . Ohjelman lukuisat ja todistusvoimaiset esimerkit monien, hyvin erilaisten eläinten kovin inhimillisestä käytöksestä olivat riipaisevan kauniita ja ajatuksia herättäviä. Onko ihminen ollenkaan se evoluution ihme ja huipputulos, se eläin, jolla on kyky elämän jatkumisen ja säilymisen kannalta olennaisten kysymysten ratkaisemiseen tällä planeetallamme? Ihminen on syyllistynyt ja koko ajan syyllistyy tekoihin, jotka uhkaavat johtaa pallomme tuhoon. Ihminen on tappanut valtavan osan muusta nisäkäslajistosta tyhmällä toiminnallaan. Ihminen uhkaa taloudellisen edun tavoitteluillaan niin ilman kuin maaperän säilymistä elinkelpoisena. Eletään jo hyvin lähellä hetkeä, jolloin pallomme tulevaisuus saattaa romahtaa ihmisen toimien johdosta. Onko mitään syytä kutsua ihmistä Luomakunnan Kruunuksi ?

Ihminen tappaa ja tappaa silmittömästi yhä uudelleen paitsi eläimiä, myös omia lajitovereitaan. Tätä tappamisen mieletöntä "tarvetta"eivät poista sovitut yhteiset lait , erilaisten uskontojen moraalisäännöt eikä poliitikkojen ikuinen kokoustaminen ja kaunopuheisuus. Lajina ihminen tuntuu olevan kaikkein typerin, ahnein ja luonnosta kauimmaksi eksynyt. Minä olen ihminen, valitettavasti, enkä siis ymmärrä miten ylipäätään elämä voisi nykymenolla jatkua tällä elämälle ainutlaatuisen sopivaksi aikojen alussa kehittyneellä planeetalla. Onko ihmisiä jossain muualla suunnattomassa avaruudessa? Ja jos on, mahtavatko olla meitä fiksummiksi evoluutiossa päätyneitä? Tuleeko "pelastaja sieltä jostain"ajoissa? Ja onko tällaista tyhmyyttä edes syytä pelastaa?




torstai 13. lokakuuta 2016

Pikainen lounasvierailu

Vietin tässä yksineläjän laatuaikaa:makailin olohuoneen sohvalla ja kuuntelin radiosta Valkoista valoa, yhtä lempiohjelmistani. Puolipäivän hetki kohta jo käsillä, mutta tämmöisenä päivänä, kun minulla ei ole sovittua menoa, voin usein vetkutella ja pitkittää hitaan heräämisen nautintoa. Kun näin lököttelen sohvallani, on tapanani katsella ikkunan paljastamaa  pikkuista osaa maisemasta.Tänään se on viimeistä väri-iloittelua pihamme lähinnä olevissa puissa. Seurailen myös taivaan vaihtuvia näkymiä, valon ja pilvien vuorottelua. Se on hyvin terapeuttista.Tänään näkymään ilmaantui yllättäen mukaan liike. Isokokoisia lintuja alkoi pyrähdellä tämän ikkunan rajaaman kuvan poikki vasemmalta oikealle koko ajan lisääntyvällä menolla. Ne ilmestyivät näköpiiriin ikkunan vasemmasta reunasta ja sujahtivat kaikki samansuuntaisesti pois näköpiiristäni. Kaikilla täsmälleen samanlainen reitti. Vielä ja vielä, kymmenittäin.

Ensimmäinen, hiukan hajamielinen ajatukseni :kas vaan, erotan nyt linnut paremmin kuin aikoihin ehkä siksi, että puista on jo tullut lähes läpinäkyviä, ainakin pihan parista suurimmasta koivusta. Mutta kun lintuja vain tulee ja tulee, alan miettiä: mistä tässä nyt oikein on kysymys, mitä lintuja ne ovat ja minne ne kaikki noin joukolla ohjelmoituina suunnistavat? Sitten on jo pakko uhrata mukava asento villashaalin alla ja noustava katsomaan ihan jalkeille ja silmälasien kanssa. Siirryn toisen ikkunan ääreen. No siinähän ne häärivätkin kaikki sadat viuhahtelevat siivet ja pyrstöt pihamme roskiskatoksen takana olevassa pihlajassa ja männyissä. Vilske on valtava ja minun on vaikea erottaa yksittäisen linnun ulkonäköä. Huomaan pihlajamme tyhjenevän marjoista kuin joku teollinen kone olisi asialla. Irtoavia lehtiä ja muita roskia leijuu koko ajan alas ja muodostaa paksunevaa rusehtavaa mattoa pihan asfaltille. 

Siristelen likinäköisiä silmiäni erottaakseni, minkä linnun joukkoruokailua tässä todistan. Ne ovat aika kookkaita, mutta värityksessä ei erotu närhen tai tilhen hienostuneita sävyjä. Niiden on pakko olla rastaita, räkättirastaita, niin päättelen. Mutta koska en kuule niiden ääntelyä, en heti osannut ajatella rastaita. Keväisin, kun räkätit ilmestyvät pihoille kuulen myös niiden harmillisia tunteita minussa herättävää mekastusta. Jotenkin olin kuvitellut, että kaikki rastaat ovat tähän aikaan jo muuttaneet jonnekin muualle. Pitkät kauniit syksyt ja runsaat pihlajanmarjasadot takaavat räkäteille tilaisuuden lihoa ja pysytellä täällä pohjoisessa talveen asti.

Muistan muutama vuosi sitten ihailleeni samanlaista pikaista, mutta kaunista herkkuruokailua pihani toisella laidalla metsän reunan hoikassa pihlajassa. Silloin asialla oli komea tilhiparvi. Ne tyhjensivät pienehkön puun ehkä vain neljännestunnissa tai vielä vähemmässä. Se oli kuin ikioman luontofilmin esitys:hetken siinä kaikessa kauneudessaan ja sitten filmi jo loppui, tilhet olivat poissa, pihlaja vain nuokkui riisuttuna ja surullisesti. Jostain syystä tämä sama puu on sittemmin lähes kuollut, vain pienessä sivuhaaran huiskussa oli tänä vuonna muutama kukka ja lehtiä. Eikä siis montakaan punaista purtavaa. Ensi kevääksi se on varmaan jo kokonaan muuttunut pystyynkuivuneeksi kräkiksi. Johtunee talomme yli-innokkaista kevät- ja syksysiivoushetkistä. Joidenkin ihmisten mielestä nurmikkomainen alusta on kauniimpi kuin luonnontilainen kielonlehtiä ja varpuja työntävä metsänpohja pihlajan ja muiden pihamme luonnonpuiden juurella. Vuosi vuodelta haravoidaan lehtiä yhä kauempaa ja ajetaan koneella nurmikkoa liian läheltä runkoja. Puilta jää puuttumaan tarpeellista kasvuvoimaa juuriltaan, kun luonnollinen maatumisjäte ei saa jäädä lannoittamaan maata. Puu toisensa jälkeen kituu ja vähitellen kuolee. Kauan sitten tähän kivikkoiseen rinteeseen kasvaneet, nyt suuriksi ehtineet männytkin kärvistelevät, kun niiden mahtavia varpaita peittää yhä isommalle alalle kuin salaa ja lupaa kysymättä levitetty kuristava asfalttipiha. Autot, nämä ihmisten kovin rakkaat ja pyhät lehmät tarvitsevat runsaasti tilaa. Minun tapaisiltani autottomilta ei koskaan kysytä pitääkö asfalttipihan todella levittäytyä vuosi vuodelta. Männyt esittävät äänettömän vastalauseensa puhkomalla juuriaan ylös kohti maan pintaa niin, että pihan peite uhkaavasti kupruilee ja murtuu. Ja eikö vain kohta tilata taas uutta päällystettä paikkaushommiin. Ihan kuulen kuinka mänty huokaa kivusta. 

Ihmisen on vaikea sopeutua elämään luonnon kanssa ritirinnan, edes jonkunlaisessa yhteisymmärryksessä. Huomaan itsestänikin kuinka vähän minulla oikeastaan on tietoa siitä, mitä luonnossa edes tässä lähiympäristössäni rapahtuu. Osaan tarkistaa bussi 18 aikataulun, mutta en ymmärrä luonnon kalenteria:miksi räkätit tai tilhet tietävät kaikki tulla lounastamaan pihamme puihin lokakuun 13, päivänä klo 11.30. Kuka tai mikä esittää lounaskutsun? Miten pienet, suloiset talitiaiset jättävät metsäisemmät olonsa ja saapuvat pihalleni ja tepastelemaan parvekkeeni kaiteelle ja ikkunaruudun suojapeltille tiirailemaan minua silmiin katsoen juuri lokakuun toisella viikolla? Miten tietty vaahtera pihassamme saa syksyisin aivan ihanan oranssin ja ruusunpunan sekoituksen lehtiinsä vasta kun muut puut ovat jo ajat sitten pudottaneet lehtensä?Miksi, miksi? Kuka on kirjoittanut luonnon ohjekirjan ja laatinut aikataulut lähdöille ja tulemisille?





tiistai 4. lokakuuta 2016

Aivoruokaa

Niin se taitaa olla, että vanhemmalle ihmiselle moni, ihan sattumalta tässä hetkessä kuultu asia tai sana pyrkii omituisen sitkeästi nostamaan jostain muistin takalokeroista esiin sinne hautautuneen samankaltaisen muistikuvan, ehkä mitättömänkin pikkutapahtuman, ihmisen tai tosiaan jopa yksittäisen sanan. Aivojen tietokoneisto on perin merkillinen kapine: se muistaa ihan uskomattomia juttuja ja palauttaa ne hetkessä esille, mutta toisaalta se ei suostu muistamaan edes tavallisia nimiä, kun niitä puheessaan tarvitsisi. Ja oikeastaan juuri tuosta nimien unohtelusta jokainen kai ensimmäisenä huomaa tulleensa "siihen ikään", ettei elä enää hehkeintä ja tehokkainta miehuuttaan tai naiseuttaan, vaan on jo väistämättä siirtymässä suureen harmaantuvien ja vauhtia hiljentävien porukkaan, halusipa sitä itse tai ei. 

Aluksi hämmästyin, kun  joidenkin tuttuakin tutumpien nimien muistaminen osoittautui mahdottomaksi kesken lauseen, jossa asian ymmärtäminen riippui juuri tästä nimestä. Aika kauan se tuntui hyvin omituiselta ja aina yhtä kiusalliselta yllätykseltä. Siihen asti nimimuistini oli minusta ollut tarpeettoman pitkä ja turhankin tehokas:muistin esimerkiksi satojen entisten oppilaitteni nimet vaivatta vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Tai kymmenien entisten koulutovereitteni tai opettajieni nimet.Aika tarpeetonta. Mutta viimeisinä työvuosinani muutamat oppilaani joutuivat toistuvasti (ihan liian usein) tulemaan puhutelluiksi väärällä nimellä, joka hypähti esiin jostain muistin kätköistä oudon assosiaation seurauksena:samantapainen ilme tai puhetapa tai hiuspörrö! Sekös joitakin huvitti ja rohkeimmat halusivat kiusoitella siitä ja keksiä uusia vääriä nimiä. Nykyisin tämä nimettömyysongelma on jo saavuttanut naurettavuuden asteen yhteisissä keskusteluissamme samasta vaivasta kärsivien ikätovereitteni seurassa.Yhdessä on hyvä nauraa tälle kalkkisoireelle, eikä se usein edes haittaa ymmärretyksi tulemista: Juu juu, kyllä tiedän, just se, se, jolla on.....Nykyään vaivani voi kohdistua jo lähes mihin tahansa substantiiviin, ei enää pelkkiin erisnimiin. Onneksi se ei ainakaan vielä ulotu muihin sanaluokkiin kuuluviin sanoihin. Sekin on minusta aivokoneiston yksi jännä erityispiirre, että juuri substantiivit ja vain ne lukkiutuvat muistin oven taakse, eivät koskaan verbit tai adjektiivit! Lukko aukenee sitten omalla ajallaan, joskus seuraavassa hetkessä, joskus vasta tuntien kuluttua, ilman että sanaa on enää edes ajatellut.

Mutta päinvastaisesta ilmiöstä, että nykyisyys heti tuo pintaan vanhan, kauan haudattuna olleen muistikuvan, sain eilisiltanakin hyvän esimerkin. Katselin tapani mukaan television 5-kanavan ohjelmaa Efter Nio. Teemana olivat aivot. Keveässä osassa, jossa jutustellaan parin panelistin kanssa ja samalla maistellaan illan aiheeseen niveltyvää ruokaa, oli tällä kertaa pöytään tuotu tietysti aivoja (lampaan), perin harvinaista maisteltavaa. Aivot ovat nykysuomalaisille todella outo ja useimmille ehkä suorastaan kuvottavan vastenmielinen raaka-aine ruuaksi. Ajatuskin saattaa puistattaa. Jotkut maailmalla runsaasti matkustelleet saattavat kehaista maistaneensa aivoja sisältävää "erikoisherkkua" eksoottisena erikoisuutena ja  fiksulle matkailijalle sopivana ennakkoluulottomuuden ilmauksena. Nykyään Suomessa lähes kaikki sisäelimet ruokana ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Ei taida padassa enää pitkään hautua sydän, eikä kai yksikään nuori nainen enää tarjoile ihastukselleen munuaisrisottoa, niinkuin minä vielä hupsuna yritin tehdä vaikutuksen tunteitteni syvyydestä 1960-luvun lopulla pienessä opiskelukämppäni keittokomerossa. Voi sitä älytöntä vaivannäköä ja tuskaa saada edes virtsanhaju haihtumaan!! Maksamakkara ja maksalaatikko vielä sinnittelevät, mutta nekin luultavasti enemmän ikäihmisten ostoskoreissa kuin keittiössä valmistumassa. Liha on muuttunut mielikuvissa ikäänkuin aineeksi, jota ei edes ajatuksissa liitetä otetuksi joskus elävänä käyskennelleestä olennosta. Kokonaan lihasta kieltäytyvien määrä kasvaa koko ajan. 

Kun olin lapsi ja nuori ihminen maalla, minulle oli tuttu ilmiö vuodenkierrossa syksyinen kotieläinten teurastus. Meillekin saapui jonakin myöhäissyksyn päivänä taloon teurastaja, joka asiantuntevasti tappoi koko kesän kotipihassa kasvatetun possumme. Siitä saadut eri ruumiinosat käytettiin vähitellen talven mittaan ravinnoksi. Suurta herkkua olivat äitini tekemä maksalaatikko ja uunimakkarat. Niiden valmistamiseen käytettiin suolet ja niiden vaatimissa monissa käänteissä äiti tatrvitsi myös minun käsiäni avuksi. Maistuvia olivat jopa veriletut puolukkahillo kyytipoikana. Tosin veriruuista aloin pitää vasta jokseenkin aikuisena. Äitini osasi myös valmistaa sianpäästä sylttyä. Siihen käytettiin kaikki erikoisen kokoiset ja näköiset pikkulihapalat, jotka pitkän kypsyttämisen kuluessa tytisevä hyytelömäinen aine sitoi toisiinsa. Pippurilla sopivasti maustettuna leikkeleenä sekin oli hyvää leivällä. Luulen, ettei meillä käytetty näihin sydäntä, keuhkoja tai aivoja, mutta voi olla että erehdyn tässä. Possunkieli kyllä keitettiin ja kylmänä se tarjottiin ohuina viipaleina leivällä syötäväksi. Kun kieltä valmistettiin, en mielelläni seurannut sen valmistusvaiheita. Sillä tavalla se oli jotenkin helpommin syötävää eikä tullut tarvetta ajatella ja  muistaa elävän possun karkeaa kieltä kättäni nuolemassa. Minua monta vuotta nuorempi pikkusisareni oli jo pienenä siinä määrin nykyihminen, ettei suostunut syömään oman possun lihaa, vaan ainoastaan, jos liha oli paperista esiin otettua "kaupasta ostettua lihaa". Häntä huijattiin kyllä surutta ilman tunnonvaivoja.

Eilisillan aivoruoka toi mieleeni myöhäissyksyn ruokakutsun Parikkalan Rautalahden kylässä 50 vuotta sitten. Minut, uusi opettaja kylässä, oli kutsuttu muutamien muitten kyläläisten kanssa erään oppilaani kotiin "tappaiskeitille". Se oli minulle ihan uusi nimitys. Kouluni toinen opettaja valisti minua sen tarkoittavan perinneruokaa, enemmän Savoon viittaavaa, mutta myös tässä osassa Karjalaa tunnettua ruokalajia. Nimessäkin kuului paikallinen murre ( keitti=keitto, palli= pallo jne). Hän myös katsoi parhaaksi pikkuisen etukäteen varoittaa minua, etten vain saisi yllättäen mitään sopimatonta inhoreaktiota:"sopassa saattaa olla myös sisäelimiä, "veriklönttejä"( mykyjä), jopa aivoja! Hän kertoi, ettei itse ole koskaan pystynyt soppaa edes maistamaan! Ehkä siksi, että hän on kotoisin kaupunkilaisesta virkamisperheestä Vaasasta, eikä ole lapsena tottunut ajatukseen teurastuksesta ja sisäelimien syönnistä. Menin soppakesteihin uteliaana, mutta varmana, että toki ainakin haluan maistaa, näyttipä keitto miltä hyvänsä. Onneksi maistoin, sillä se maistui tosi herkulliselta. Nälkäinenkin taisin olla. Sain sitä vielä kannullisen kotiinkin vietäväksi. Lämmitettynä seuraavana iltapäivänä se oli vieläkin maukkaampaa. Oliko sopassa aivoja vai ei, sitä en vieläkään tiedä, enkä mitenkään kehdannut kysyä. Mutta hyvää se oli kaikkine outoine "sattumineen".

Eilinen "aivoruoka" nosti syvistä muistikerroksista esiin myös toisen aivoruuan. Tähän liittyvät muistot ovat raskaita. Läheisin nuoruusvuosien ystäväni sairastui vaikeaan maksasyöpään jo vajaa kolmikymmenvuotiaana. Aluksi hänelle ei juuri annettu toivoa, kenties puoli vuotta, korkentaan vuosi elinaikaa. Hän päätti kuitenkin taistella ja onnistuikin kaikkien suureksi ihmeeksi pidentämään tämän kamppailunsa viiteentoista vuoteen. Niihin vuosiin sisältyi paljon: monenlaisten lääkkeitten ja hoitojen ja uskomusten ja terapioitten viidakosta hän etsi koko ajan uusia keinoja, joilla voisi parantua tai ainakin hivenen saada lisäaikaa elämäänsä. Yksi, jonkin aikaa kokeltu hoito oli täydellinen muutos ruokavalioon. Helsinkiläinen, ravitsemukseen, hivenaineisiin ja vitamiineihin yms erikoistunut julkkislääkäri uskoi rankkojen lääkehoitojen olevan tuhoisia hänen kunnolleen. Solumyrkky lopetettiin ja tilalle hän sai tavallisesta ruokavaliosta täysin poikkeavan ruokavalion. Siihen sisältyi valtava määrä kalliita, jopa ulkomailta tilattavia mineraali- ja hivenaineita. Yksi tärkeimpiä ravintoaineita tässä dieetissä olivat vasikanaivot. Niitä saatiin vain kauppahallin yhdestä lihakaupasta tuoreena. Sairas ja hyvin väsynyt ystäväni pyysi minua avuksi aivojen ruuaksi valmistamiseen. Olin kokeneempi kokkaaja ja usein pyrkinyt jopa ylpeilemään taidoillani! Ei siis auttanut kuin suostua ja tarttua haasteeseen. Sen verran hän oli kuullut lääkäriltään. että aivot piti aina mahdollisimman nopeasti ryöpätä pilaantumisen estämiseksi. Mutta keitetyt aivot semmoisenaan näyttivät aika vastenmielisiltä, eivätkä yhtään innostaneet maistamaan. Siihen aikaan ei ollut mahdollisuutta googlata reseptejä maailman aivoruokaperinteistä. Isosta keittokirjastakaan ei löytynyt apua. Muistan, että lopulta keksin soveltaa reseptiä kateenkorvan valmistamiseksi. Kateenkorva oli yhtä lailla tuntematon osa ruuanvalmistuksessa. Silloin en vielä ollut nähnytkään tuoretta kateenkorvaa, saati maistanut sitä ruokana.Vasta paljon myöhemmin sain tilaisuuden kokeilla kateenkorvaa yhdellä äitienpäivälounaalla.Se oli kenties elämäni parhain ja maistuvin ravintolalounas.

Päätin siis kokeilla käyttää tilanteeseen parhaiten sovellettua kateenkorvareseptiä ja täydentää sitä mielikuvituksella ja uskaltaa. Muistin lauseen: joka keitetyn paistaa, se makean maistaa. Siitä vain kokkaamaan ja taikomaan: vaaleat, omituisen oloiset ryöpätyt aivot leikataan viipaleiksi, kastetaan munassa, jauhotetaan korppujauhoissa, paistetaan rapeiksi ja kauniimman värisiksi, viimeistellään sitruunanmehulla, pippurilla ja jollain vihreällä. Jotenkin niin minä muistelen sen menneen.

En pysty palauttamaan mieleeni tuon kokeluni makua. Liian monet ristiriitaiset muistot pyrkivät esiin. Toki maistoin, mutta vaain palasen, en suinkaan syönyt sitä nälkääni. Sen verran kallisarvoista ja vaikeasti hankittavaakin se kumminkin oli, oikeastaan lääkettä. Myöhemmin Kaisa itsekin koetti valmistaa sitä milloin jaksoi, samoin hänen sisarensa. Jonkun ajan kuluttua siitä kuitenkin luovuttiin. En tiedä oliko vasikan aivomössöllä tosiasiassa Kaisan elämää päivälläkään lisäävää vaikutusta. Ei kukaan tiedä. Monet tähän hänen pitkään ja usein toivottomalta näyttäneeseen hengissäpysymistaistoonsa kuuluneet vaiheet ja tunnelmat ovat jossain muistojeni syvimmissä lokeroissa. Olen niitä pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan. Ne olivat liian raskaita minullekin, joka kumminkin olin vain sivustakatsoja. Ei kyllä tee mieleni kokeilla eläinaivojen antamaa elinvoimanlisää, vaikka huomaankin aivojeni rapistuvan. 
Ehkä aivoni saavat helpommin ja sopivampaa ravintoa jostain muusta? Ehkä musiikista? Tai ikkunan taakse ensimmäistä kertaa tänä syksynä pyrähtävästä nappisilmillään kurkistavasta talitiaisesta, jota tervehdin jälleennäkemisen ilolla. Ehkä noista ihanan hitaasti alas leijuvista keltaisista vaahteranlehdistä! Tänään on taas kerran se päivä, jolloin yksittäiset lehdet ovat alkaneet irrota ihan omia aikojaan ilman pienintäkään tuulen tuiverrusta. Hitaasti kuin elävät olennot kultaiset lehdet mutkittelevat ja leijuvat ääneti maahan tehtävänsä tehneinä. Rakastan joka vuosi aivan erityisesti juuri tätä syksyn leijuvain lehtien päivää, aurinkoista ja raikkaan viileää.Aivot syövät kauneutta.



    

perjantai 30. syyskuuta 2016

Maalaisesta kaupunkilaiseksi

Nykyään ei voi välttyä päivittäin kuulevansa tai lukevansa meidän suomalaisten ihmisten yhä selvemmin jakautuneen kahteen joukkoon: kaupunkilaiselämää eläviin ja toisaalta niihin, jotka vielä pystyvät ja haluavat elää maaseutumaisessa elämäntavassa uhkaavasti hiljentyneillä hajasijoitusalueilla. Joskus tulee olo, että jakoa jopa liioitellaan, ruokitaan tahallisesti keskinäistä etujen ristiriitaisuutta ja tarpeettomasti korostetaan mielipiteitten eroavaisuuksia ja asenteitten lukkiutumista. En ymmärrä kenen etua sillä ajetaan. 

Ihminen tarkastelee ympäristöään, elämäntilanteitaan ja tulevaisuusvisioitaan tietysti omasta kokemuspiiristään ja omista arvoistaan lähtien. Emme enää asu eristyneissä, lähes muuttumattomina sukupolvesta toiseen pysyneissä ihmisyhteisöissä, joissa koko elämä oli mahdollista elää ehkä kertaakaan joutumatta kovin erilaisiin tilanteisiin tai maisemiin. Joskus vielä viime vuosisadalla voi elää ikänsä kohtaamatta ihmisiä erilaisista yhteisöistä tai jopa vieraista maista muuttaneita. Useimmat nykyajan suomalaiset elävät jossain muussa ympäristössä kuin mihin ovat syntyneet. Maalaisista tulee kaupunkilaisia, kaupunkilaisiksi syntyneistä  jonkun toisen kaupungin asukkaita, jopa toisessa maassa tai maanosassa asustavia. Matka lähimpiin sukulaisiin saattaa kasvaa tuhansiksi kilometreiksi. Kuka siis oikeastaan olen, mikä on isänmaani, mikä on identiteettini, mikä on minun mielenmaisemani, minne kuulun, mitä sanon omakseni?Tuttuja kysymyksiä nykyään tuhansille.

Olen syntynyt maalla, maalaisille vanhemmilleni, isovanhempieni pienessä torpassa, kamarin puusängyssä, maalaiskätilön kokemuksen avustamana. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta olin täysin maalaistyttö. Minulla oli kovin vähän kokemuksia kaupungeista ja kaupunkilaisista. Sitten tuli aika pyrkiä opiskelemaan ammattiin, jonka toivoin ja kuvittelin sopivan minulle elämänmittaiseksi. Jos olisin vain kiihkeästi halunnut pysyä somerolaisena maalaistyttönä ja pelännyt muutosta, lähtöä kaupunkiin opintielle, elämäni olisi saanut kovin toisenlaiset kuviot kuin nyt toteutuneet. Ei Somerolla asustaen olisi voinut tulla kielenopettajaksi! En ihan uskalla päästää mielikuvitustani valloilleen miettimään, entä sitten, mikä olisin tänään, millaisen elämän olisin elänyt, jos olisinkin päättänyt pysyä maalaistyttönä. Olisinko nyt ollenkaan tämän nykyisen minäni tapainen aatteiltani ja arvomaailmaltani? Tuskinpa tuntisin itseäni samaksi. Sillä huomaan kyllä yli puoli vuosisataa kaupungissa elettyäni minulle olevan itsestään selvää olla tämmöinen "city-ihminen", arvostaa kaupunkielämän monia puolia.Tuskin minä enää maalla osaisin elää. Mutten kyllä pysty ihan ymmärtämään usein aika kitkerää kritiikkiä, mitä syrjäseuduilla tunnetaan "kaupunkilaiskuplassa" eläviä ihmisiä ja heidän pulmiaan kohtaan. Toistensa arvojen ymmärtämisessä tuntuu olevan mukana paljon joutavaa kateutta, katkeruutta ja kitkaa.

Nykyisin tiedän olevani selvästi enemmän kaupunkilainen kuin maalaistyttö. Mutta näinä kaikkina vuosikymmeninä , jotka ovat kuluneet eri kaupungeissa asuen, huomaan aina kavahtaneeni ajatusta, että asuisin ihan kaupungin kivisessä tiukkaan rakennetussa ytimessä, jossa ei olisi lähellä suuria puita, kiviä. kallioita tai ainakin puistoa nurmikkoineen ja suurine kukkaistutuksineen. Muutaman lyhyen jakson olen joutunut viettämään taloissa, joiden lähellä liikenne vyöryy ohi lähes taukoamattomana olipa vuorokaudenaika mikä tahansa.
Sellainen oli tilanne ensimmäisessä opiskelukämpässäni Turun Hämeenkadulla. Kämppäni oli pienin huone vastikään valmistuneessa kolmiossa, ensimmäisessä kerroksessa. Viihtymättömyyden tunnetta ei paljon kohentanut vastapäätä näkyvän silloisen Hovioikeuden komean talon edusta ja sen takaa pilkottavan mahtavan Tuomiokirkon kivinen seinämä, kun katsetta ei voinut kohdistaa kauemmas, ei puihin, ei taivaaseen, vain ohi lipuvaan autojen jonoon. Puhumattakaan, että edessä olisi auennut avara pelto ja järvi, niinkuin oman vinttikamarini ikkunasta. Ei voinut avata ikkunaa, melu ja liikenteen saaste tunkivat sisään ja saivat kurkun kipeäksi ja estivät kunnollisen nukkumisen. Ahdistuin, podin outoutta ja ikävää. Kaupunki ei vielä ollut minun paikkani.

Muistan myös kuinka noihin aikoihin muutaman kerran yritin nukkua ystävättäreni muuten kovin mukavassa ja vieraanvaraisessa kodissa Kauppiaskadulla. Koko yön uneksin horroksessa olevani linja-autoaseman puisella penkillä, koska jatkuva liikenteen ääni tunkeutui uneen estäen täyden levon tunteen. Onneksi myöhemmät kokemukseni Turussa asumisesta ovat olleet toisenlaisia. Olen oppinut nauttimaan kaupungin vanhoista suurista puista, kivistä ja kallioista ikkunain takana, koska kotini on ollut hiukan etäämpänä keskustasta. Turussa on paljon todella upeita vuosisataisia jaloja lehtipuita niin puistoissa, jokirannassa kuin monissa upeissa lähiöissäkin , puhumattakaan hienoista luonnonpuistoista Ruissalossa ja Katariinanlaaksosssa. Olen aina asunut alueella, jossa ikkunoita on voinut pitää auki leyhyttämässä sisään lähes raikasta"maalaisilmaa"ja ilman liikenteen tauotonta mekkalaa. Mieluummin niin ja pientä työmatkabussimatkaa kestäen kuin keskustassa täyden hulinan keskellä, vaikkakin kävelymatkan päässä kaikesta tärkeästä .

Kotiympäristöni sitten lapsuuusajan on ollut kaupunkimainen. Syy lienee ensimmäisen maalla vietetyn työvuoteni kokemuksissa. Ensimmäinen kouluni oli minulle uudessa ympäristössä Etelä-Karjalassa, Parikkalan Rautalahden kylässä. Ja voi millaisen maiseman sainkaan siinä ohessa. Kauniimpaa en olisi osannut toivoa. Kaksikerroksinen, vaalea ja komean ikkunarivistön tarjoava koulutalo kohosi jyrkän mäennyppylän päällä valkoisten hoikkien koivunrunkojen keskellä. Karjalainen koivikko on uljaampi kuin koivikot Lounais-Suomessa.Ylhäältä asuntoni ikkunoista näkyi kauas maantien toisella puolella alas kiemurtelevan tien kahta puolin olevien talojen muodostamaan kivaan kylänäkymään ja edelleen kaukaisena sinertäviin metsiin kenties Venäjän rajaan asti. Juuri näinä päivinä kun syyskuu oli muuttumassa lokakuuksi ja pihani koivut hehkuivat täyttä kultaa, heräsin yllätykseen: koko maa oli peittynyt valkoiseen ja taivas oli tummansininen. Talvi tuli sinä syksynä varhain ja koko talvi oli ihan muuta kuin mihin olin tottunut . Olen tarkistanut tilastoista: talvi 1965-66 oli hyvin kylmä ja Karjalan mantereinen ilmasto asetti minulle melkoiset haasteet. Nyt niitä on jo mukavakin muistella, mutta silloin elettynä ne vaativat uuden oppimista ja loputtomasti työtä. Hyvä, että säilyin "paleltumasta hengiltä"! Niin maalaistyttö vaikka olinkin, minulta puuttui tarpeellisia taitoja ja ymmärrystä elämän vaatimuksista noissa oloissa. Syntyi päätös: ei koskaan enää hataria (vaikkakin kauniita) korkeita huoneita, ei uunilämmitystä, ei puuceetä kaukana pihanperällä, ei koko päivän kestävää saunanlämmitystä ja surkeata nyrkkipyykkiä. Kiitos mieluummin aina keskuslämmitys, juokseva kuuma vesi ja vessa, sekä lähikauppa ilman näyteikkunassa hipsiviä torakoita .Ei viikkokausia kestävää hiirten ja päästäisten murhaa. 

Sinä paukkupakkasten tammikuussa jouduin myös kokemaan ikävän autoiluun liittyvän tapahtumaketjun, joka sai minut ajattelemaan, etten haluaisi (uskaltaisi, voisi!)koskaan ajaa autoa. Että minun olisi parasta aina asua paikassa, jossa en olisi riippuvainen oman auton käytöstä. Se päätös on ratkaissut kaupunkimaisen elämäni: voin tulla toimeen vain, kun julkinen liikenne takaa mahdollisuuteni liikkua. Maalla elävien ihmisten on sen sijaan pakko omistaa oma auto, jotta pystyvät saamaan riittävät palvelut ja osallistumaan normaaliin elämänmenoon. Kaupunkilainen voi kohtalaisen varmasti tietää pärjäävänsä myös autottomana. 

Ihmisillä kai on kaikilla oma rakkain maisemansa. Kellä se on meri eri säillä, kenellä sisäsuomalainen järvimaisema, yhdellä laakeat viljapellot, toisella kumpuilevat vaarat.Tottakai on nautinto päästä näkemään vaihtuvia ja erilaista kauneutta tarjoavia näkymiä matkustelemalla ja kuviin tallentamalla. Paremmuusjärjestykseen järjestely kuitenkin on turhaa. Maiseman kauneuskokemukseen vaikuttaa aina mielentila sekä seura, jossa kokemuksen saa. Jos on väsynyt, masentunut tai vihainen, voi ympärillä oleva kauneus jäädä kokonaan huomiotta. Toisaalta olen usein tullut edellisen kotini lähistön luontopolulta takaisin ihan toisenlaisessa, uudistuneessa ja parantuneessa mielentilassa kuin sinne lähtiessäni. Polun mutkien tarjoamat näkymät, hiljaisuus, puut ja kalliot ovat kuin huomaamatta haihduttaneet vihani ja väsymykseni pois niin, että hengitän ja nautin jokaisesta vaihtuvasta näkymästä ja uudesta valosta ja värisävystä kotiinpäin tullessa.Hoitoa ilman pillereitä ja tohtoria.

Luonto pystyy kyllä  hoitamaan myös kaupungissa asuvaa, kun ymmärtää antaa sille tilaisuuden. Maalla asuville lähiluonto ja sen tarjoama kauneus ja vaihtelu lienee yksi tärkeimpiä asioita koko elämässä, jokapäiväisiä jaksamisen ehtoja. Pitäisiköhän ruveta keräämään maalla asuvilta erityistä luonnonkauneusveroa! Ainoa asia, jota lapsuuteni maisemasta jään nykyään kaipaamaan on suuri taivaan osuus nälöalassa, matalalla makaava horisontti, pilvet ja rusotukset. Kaipaan jopa sähkötolppien ja -lankojen muodostamia graafisia linjoja taivasta vasten koulumatkani kilometrien matkalla. Sellaisia ei näe enäämissään. Mutta eniten kaikesta kaipaan mustana kaartuvan valtavan tähtitaivaan näkemistä pimeinä iltoina ja öinä. Sen me kaupungissa elävät olemme menettäneet .

Mutta suoraan ikkunani edessä suuret mahtavat männyt tarjoavat sentään luonnon dramaattista voimaa, varsinkin tällaisina ensimmäisien syysmyrskyjen päivinä ja öinä.



torstai 22. syyskuuta 2016

Mr ja Mrs Montanan visiitti

Viime lauantaina sain vieraakseni etäisen sukulaiseni miehineen kaukaa lännestä. Toista kuukautta sitten olin saanut Montanan osavaltiosta Amerikasta sähköpostissa pikkuserkultani Jeannelta viestin, jossa hän kertoi suunnitelmastaan vierailla vielä kerran Pohjoismaissa ja halustaan tavata meitä täällä asuvia sukulaisiaan.
Sanonta "vielä kerran" viittasi siihen tosiasiaan, että hän ja miehensä alkavat olla aika iäkkäitä reissaajia: Jeanne täyttää loppuvuodesta 80 ja hänen miehensä on vielä muutamaa vuotta iäkkäämpi. Molemmat ovat toki vuosikymmenten mittaan tottuneita jaksamaan pitkiäkin matkoja. Nyt suunnitteilla oli reissu, joka suuntautuisi aluksi pariksi kolmeksi päiväksi Norjaan, sieltä Tukholmaan ja päivän pysähdyksen ja yhden serkkutapaamisen jälkeen jatkuisi laivalla Turkuun. Sitten sunnuntaina edelleen Saloon ja maanantaina Helsinkiin  Yhden suomalaispikkuserkun tapaaminen kussakin kaupungissa.Sitten lento Hollantiin, josta viimein paluu kotiin Montanaan. Kuulosti minusta raskaalta ja hyvää kuntoa vaativalta ikäihmisten reissuksi. Tietysti olivat hyvin tervetulleita Suomeen tälläkin kertaa.Ymmärtääkseni heidän kolmas tutustumismatkansa Suomeen ja kaukaisiin sukulaisiin täällä.

Muutama vuosi sitten olin tavannut heidät viimeksi sisareni luona Salossa ja sitä edellinen vierailu minun kodissani oli jo neljännes vuosisata sitten. Nyt toivoivat erityisesti tapaavansa poikani Mikon aikuisena ja perheellisenä miehenä. Mikkokin oli kiinnostunut uudistamaan tuttavuutensa, koska hänellä oli mukavia ja selkeitä muistikuvia vierailusta, jolloin hän itse oli vain noin kymmenvuotias koulupoika, juuri vastikään alkanut oppia hiukan englannin kieltä. Mikko muun muassa keksi ajatella, että olisi ehkä mukava taas tarjota lounaalla alkupaloiksi venäläisiä suolakurkkuja hunajan ja smetanan maustamina,niinkuin olimme tarjonneet silloin ensimmäisellä kerralla. Jeannen aviomies oli niistä silloin kauan sitten kovasti tykännyt ja he olivat ahnehtineet niitä kilvan "miesten kesken". Minä olin moisen yksityiskohdan jo unohtanut. Siispä tottakai laitamme pöytään niitä, varsinkin kun ne ovat edelleen omia herkkujamme. Ja bingo: "nämä kurkut ovat mahtavia,sinun pitää maistaa", sanoi Stuart kokeiltuaan taas niitä. Ei hän kyllä muistanut niitä ja niiden porukalla ahmimisesta edellisellä lounaallamme meillä 25 vuotta sitten, ennenkuin kerroimme Mikon muistikuvan. Muutama muukin hauska juttu palautettiin mieleen silloisen innokkaan koulupojan ja "lännenmiehen" kaukaisesta, mutta tosi hyvin sujuneesta ensitapaamisesta Turun syyskesän maisemissa.Tykästyivät toisiinsa silloin ja helppous ja mielenkiinto löytyivät helposti taas. Juttu luisti nyt vuolaana kun yhteinen kielikin oli olemassa.

Useimmilla ihmisillä lienee stereotyyppisiä mielikuvia amerikkalaisista ihmisistä. Niitä on helppo muodostaa lehtien,Tv:n ja filmien suoltamista tyypeistä ja alkaa helposti pitää tosina ja pätevinä. Tietysti se on älytöntä ja turhaa, kuten kaikenlainen yleistäminen ja tyypittely. Ei ole olemassa vain yhdenlaista suomalaista, mutta vielä vähemmän tyypillistä jenkkiä, jo siitäkin syystä, että kyseessä on semmoinen uskomaton eri kansallisuuksien kirjoma ihmismassa. Otetaan nyt vaikka tämä serkkuni Jeanne. Meillä oli isoäidit, jotka olivat sisarukset: minun mummuni, Uittolan torpan keskimmäinen tytär Augusta ja hänen Grandmansa Ida, nuorin Uittolan tytöistä Somerolta. Meidän molempien isoisät olivat myös supisuomalaisia. Niin pitkälti olemme samantapaisista aineksista kotoisin. Mutta Jeannen äiti oli saksalaissukuinen Helen, ja minun äitini taas jopa "ikiaikaisten sukupolvien" mitalta somerolaissukuinen Elma. Jeanne kertoi isänsä aina sanoneen:"we are Finns"ja saksalaissukuinen rouva aina tyytyi hymyilemään ja vaikenemaan saksalaisuudestaan. Jeannen lapsien  ja monien lastenlasten dna:t ovatkin sitten jo todella monien kansallisuuksien sekoituksia. Miehensä esi-isät polveutuvat jo 1600-luvulla muuttaneista Saksan ja Hollannin seudun mennoniitoista ja toisaalta Skotlannin ja Irlannin myöhemmin Amerikkaan muuttaneitten siirtolaisten jälkeläisistä. Jännittävää, että Jeanne oli halukas näkemään paljon yhdenmukaista poikani ja yhden heidän poikansa habituksessa! Kenties on, kenties ei!

On mukava joskus jossitella ja kuvitella:mitä sitten jos....... Näin olen joskus ajatellut omalta kohdaltanikin. Entä jos myös minun isovanhempani olisivat ponnistelleet ja saaneet riittävät rahat kokoon ostaakseen koko perheelleen laivaliput suureen Ameriikan ihmemaahan leveämmän leivän ääreen, kuten siskon perhe vuonna 1904. Mukaan olisivat lähteneet mummu, taata, kolme vanhinta poikaa ja tyttö. Perheeseen olisi sitten syntynyt vielä lisää lapsia Michiganissa( tai Minnesotassa).Niinpä esimerkiksi minun isäni Eino olisikin syntynyt amerikkalaispojaksi vuonna 1910. Millaisen koulutuksen hän olisi siinä tapauksessa saanut? Hänen älynlahjoillaan hän olisi varmaan opiskellut toisin kuin silloisessa Suomessa. Sillä edellytyksellä, että Taata olisi sopeutunut ja menestynyt hyvin esimerkiksi rakennushommissa timpurina. Olisiko fiksu ja sitkeä Mummuni uskaltautunut perustamaan jonkun yrityksen lisätaaloja tupaan haaliakseen? Olisiko kauniiksi kasvanut Helmitätini nainut tosi rikkaan businessmiehen (niinkuin toki teki Somerollakin)? Sitten olisi seurannut avioero ja toinen ja kolmaskin! Huh sentään. Olisiko kaikkien mielestä hurmaava ja miellyttävä Kai-setäni päätynyt viihdebisnekseen tai ajautunut playboyksi helpon elämän houkuttamana? Mutta mistä minulle ja sisarilleni olisi löydetty äiti? 
Siihen saa luvan loppua tämä kuvitelma, sillä enhän se sitten enää olisi tämä minä, jos äitini ei olisi juuri Kulmalan Elma!  

Jeannen ja hänen miehensä vierailu oli tälläkin kertaa mukava ja helppo. He ovat tavattoman sympaattisia, sivistyneitä, asioista kiinnostuneita ja monella tavalla ennakkoluulottomia maailmankansalaisia. Kaukana kliseen ruokkimista pinnallisista amerikkalaisjunteista tai raharikkaista. Ja kun heidän poliittinen vakaumuksensa on aina ollut vahvasti demokraattinen, ei ole ollut tarvetta pelätä joutuvansa arkailemaan omia näkemyksiäni esimerkiksi presidenttiehdokkaista, ei Obamasta silloin edellisten vaalien alla eikä varsinkaan nyt Trump-painajaisen uhatessa. Sanoivat jopa vakavasti harkitsevansa muuttoa Kanadaan, jos Trump tulee valituksi. Aikamoisen ikävä uhkakuva 80-vuotiaitten viimeisiin elinvuosiin! He kertoivat, että heidän syrjäisessä ja harvaanasutussa kotipaikassaan Montanassa on paljon ihmisiä, jotka kannattavat ja uhoavat Trumpin politiikkaa, niin että heidän on kuulemma helpompaa usein pitää ajatuksensa ominaan sellaisessa seurassa, jota eivät kunnolla tunne.Välttävät turhaa ja toivotonta rähinää.

Oli kyllä mukavaa ja tavallaan virkistävää taas tavata näitä etäisiä "sukulaisia". Oli ilo huomata, kuinka hyvin ovat seuranneet suomalaisen politiikan ja talouden sekä kulttuurielämän, erityisesti musiikin tilanteita.Tiesivät esimerkiksi hyvin Suomen poikkeuksellisen hyvän maineen koulutuksessa (Pisa-tulokset) sekä peruskoulussa että musiikkiopistoissa annettavan opetuksen korkean tason. Olin iloinen ( lue: ylpeä) voidessani huomata, kuinka omat nuoreni puhuvat englantia kuin natiivit ja mitä tietävät, tuleepa puhe maailmanpolitiikasta, rakentamisesta, tekniikasta, historiasta tai taiteesta.Vähän jouduin häpeämään oman kielitaitoni rapistuneisuutta ja kankeutta. Sitä vielä pahentaa heikentynyt kuuloni. Vierasta kieltä puhuttaessa huomaan erottamiskyvyn vaikeuden vielä paljon selvemmin kuin muuten. Pian on aika minun tarttua härkää sarvista ja hankkia kuulolaite, eikä vain harmitella ja tuntea itsensä tyhmäksi. Mutta sitä ennen ripustan näihin sopimustaan pikkuhiljaa irtisanoviin kuuloläpysköihini jo tänään koristeeksi Jeannen tuliaisina tuomat hauskat ja värikkäät riippuvat korvakorut. Ne on valmistanut hänen koruja työkseen myyntiin valmistava taiteellinen miniänsä. Moneen vuoteen en ole enää viitsinyt pitää korvakoruja, vaikka korvissani on kyllä reiät parin vuosikymmenen takaa. Ihmeekseni huomasin, että reiät eivät jostain syystä vuosienkaan jälkeen olleet umpeutuneet. Päätin ottaa mallia tästä "ameriikan serkusta" heiluvine designkoruineen. Hän kun oli minusta ihan tyylikäs, virkeä ja lämpimän positiivinen ikäihminen, eikä hänessä ollut hituistakaan semmoista latistavaa ja tympeää henkeä kuin aika usein täällä näkemissäni suomalaisissa happamissa, elämään nyreästi suhtautuvissa "myrkkymummoissa".

Eläköön siis erilaiset juuret, hyvä hapankaali, kunnon suolakurkku ja puolukkapiirakka, amerikkalainen moniarvoisuus ja elämänilo ja lihottava apple pie. Alas myrkyllinen, hapan, ahdas  ja ennakkoluuloinen ajatustapani. Korvakorut heilumaan ja reissuun,vaikka ihan pieneen. Sitkeillä ja vaivojaan valittamattomilla mukana kulkevat sujuvasti myös ylipaino, diabetes, kihti ja vain yksi silmä (Stuart), sekä kolme kertaa uusiutunut jalan vakava melanooma ja kokonaan uusi polvinivel (Jeanne). Vähän respectiä. 




   

maanantai 12. syyskuuta 2016

Ihminen on ihmiselle ihminen

Sunnuntaipäivieni ensimmäiset valveillaolon hetket ovat yleensä mukavansävyisiä: tunti tai pari kaikessa rauhassa kahvimukillisen, voileivän ja Helsingin Sanomain seurassa, taustalla rauhallista musiikkia. Se lisää tunnelmaa, muttei pakota aktiiviseen kuunteluun. Minulla, kuten kai useimmilla muillakin on ihan oma tapani lukea lehteä. Aloitan aina sivulta 2 silmäilemällä ensin kuvia ja niihin liittyvät lyhyet esittelyt siitä mitä juttuja muilla sivuilla on tarjolla. Niistä päätän mitkä jutut ovat minua kiinnostavia. Tällä kertaa tiedän, että ainakin haluan lukea aikanaan koko maailmaa järkyttäneistä WTC-iskuista tasan 15 vuotta sitten. Pystyn elävästi muistamaan ensimmäisen epäuskoisen reaktioni, kun näin televisiossa suuren matkustajakoneen lentävän suoraan päin World Trade Centerin tornia. En ollut uskoa todeksi mitä sitten seurasi: kuin hajoamassa olisi ollut joku pienoismalli, ei todellinen jättimäinen pilvenpiirtäjärakennus, ei oikea jettikone, eivät oikeat ihmiset. Kuin tehokkainta elokuvan trikkikuvausta.Vaikka kuinka monta kertaa näin sen uudelleen ja uudelleen, en kyennyt ymmärtämään, että niin tapahtui oikeasti, ja kohta vielä toiseenkin torniin! Enkö tosiaankaan katsonut fiktiota? Onko tuosta uskomattomasta ja unohtumattomasta tapahtumasta jo 15 vuotta? Niin kauan sellaista inhorealistista elämää, jossa yhä uudet terrori-iskut maailmalla yllättävät hirveydellään, kaiken käsityskyvyn yli menevillä kauheilla seurauksillaan, sattumanvaraisilla uhreillaan. Terroritekoja, jotka kerta toisensa jälkeen pystyvät yllättämään, järkyttämään, suistamaan ihmiset toivottomuuden ja avuttomuuden tunteeseen: eikö tälle koskaan tule loppua. Miksi maailma on näin paha, näin mielipuolisesti sekaisin? Viisitoista vuotta, eikä parempaa ole näkyvissä. Missä ja milloin seuraavaksi?Tarvitsen uuden mukillisen kahvia, jotta pääsen irti tästä hirveydestä.

Toinen kuva ja sen kuvateksti: aina yhtä lämpimästi hymyilevä ja kuvauksellinen Elisabeth Rehn ja hänen tiukka tuomionsa nykymenolle."Hallitus unohti ihmisoikeudet". Mitä, onko todella niin, että tämä jo ikäihmiseksi ehtinyt lady, jota en suinkaan hänen aktiivipoliitikkoaikoinaan arvostanut hyvin korkeaan kastiin onkin näin järkevä ( koska on nyt kanssani samaa mieltä!!)? Hän on huolissaan poliitikkojen arvoista ja nationalismin noususta Suomessa. Niin minäkin! Elisabeth vaatii ihmisoikeuksien puolustajia rohkeammin esiin. Ei saa vaieta, hän sanoo. Koko pitkä haastattelu paljastaa, että olen ehkä aikoinani ollut ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen, kun väheksyin häntä mahdolliseksi presidentiksemme. Vai ovatko hänen myöhäisemmät, vaativat ja tosi raskaat kansainväliset tehtävänsä saaneet hänet kehittymään täksi viisaaksi ja rohkeaksi naiseksi, jonka nyt löydän tämänkertaisen Hesarin Sunnuntaisivuilta. Hyvä Elisabeth, arvostan tätä mummua ja hänen elämänasennettaan.

Seuraava kiinnostava aukeama on juttu suomalaisen kulttuurin tabuista. Lehti on pyytänyt tunnettuja kulttuurin eri alojen toimijoita nimeämään 12 tabua, joista yhä edelleenkin on vaikea puhua. Muutamat semmoiset asiat, jotka vielä minun nuorena ollessani olivat vaiettavia asioita, kuten homoseksuaalisuus tai seksi yleensäkin, jopa uskonto ja ateismi, ovat nykyään mahdollisia aiheita keskustella sekä julkisesti että yksityisesti .Usein silti vieläkin niistä on parasta puhua harkiten, mieluiten hyvin valittujen ja tuttujen seurassa, ettei turhaan provosoisi vihaan toista mieltä olevia.
Onko meillä vieläkin täysin kartettavia keskustelun aiheita, tabuja? Eikö pikemminkin ole niin, ettei mikään enää ole täysin tavatonta? Kaikenmaailman tositeeveet ja sketsiviihteet ovat ampuneet alas häveliäisyyden ja venyttäneet ihmisten käsityksiä sopivaisuuden ja hienotunteisuuden rajoista joskus tarpeettomankin provosoivaan suuntaan pelkän ylettömän huomion tavoittelemisen ja shokeeraamisen tarpeessa. 

Luettuani jutun, minun on pakko myöntää, että politiikantuntija Saara Särmän sanoin Suomessa kyllä edelleenkin on paljon asioita, joista ei todellakaan osata keskustella. Pahimpia ongelmia ovat järkevä ja jankkaamaton keskustelu nationalismista, rasismista, rodullistamisesta ja sukupuolen käsitteestä. Keskusteluja hiukankin kyseenalaistavat saavat toisinajattelevilta kovin helposti osakseen ala-arvoista ja loukkaavaa nimittelyä, vihapostia, uhkauksia. Kyllä nämä lehden esittelemät 12 tabua ovat sittenkin vielä olemassa ja voimissaan, vaikka joistakin vanhoista tabuista onkin jo lähes päästy yhteiskunnassa hitaasti tapahtuneitten muutosten ansiosta. Mutta vain lähes. Ajattelemisen aihetta riittää ja omien päähänpinttymien tuuletusta on hyvä harrastaa itsekunkin. Minunkin, kuten tapaus Elisabeth hyvin osoitti.

Kaupunkiosio päivän lehdessä saa tähänastisen hyvän ja positiivisen lukuvireeni notkahtamaan pahasti miinukselle. Sivun 20 ylänurkassa huomioni nappaa kuva Suomen lippuja heiluttelevista ikäisistäni mummoista. Voi ei, nämä mummot eivät ole kannustamassa suomalaisia urheilijoita hyviin suorituksiin vaan heidän ammollaan olevista suistaan kuuluu korviini vihlova viha. Kaikki heidän olemuksessaan on väärin ja ristiriidassa heidän ikänsä, sukupuolensa ja hienon suomalaisuuden kanssa. He hurraavat entisen kansanedustajan James Hirvisaaren mielenosoituspuheelle:"Minä aion pitää oikean vihapuheen". Mummot ovat riemuissaan ja hurraavat äänekkäästi, sillä tämä on juuri sitä puhetta, mitä he haluavat kuulla ja levittää:"Minä vihaan niitä ongelmia, jotka sinä olet tuonut mukanasi tähän maahan, joka ei ole sinun omasi. Minä vihaan, että minunkin maani on menossa pilalle sen takia, että sinä olet hylännyt omasi".
Liput liehuvat, ei iloisesti ja mieltä kohottaen, vaan uhkaavasti, vihaan yllyttäen.

Voi mummorukat.Ymmärrän, että teitä tänä päivänä ja tässä elämänne vaiheessa ehkä pelottaa oma tulevaisuutenne, yksinäisyys, turvattomuus, omien eläkkeittenne mahdollinen pieneneminen, huoli siitä, ettei kukaan hoida, kun tästä vielä vanhenette. Pelko, että tässä Suomen taloustilanteessa yhteisistä rahoista lohkaistaan liian iso osa maahanmuuttajien hyväksi, tuhlataan noihin vihattaviin "tummiin, helppoa elämää haluaviin loisiin, jotka eivät jääneet sotimaan vaan tulivat tänne nauttimaan hyvinvoinnistamme, levittämään väärää uskontoa, raiskaamaan nuoret tytöt ja syyllistymään kauheitten tekojen valmisteluun".

Voi mummot, ymmärrän kyllä, että mielenne pohjalla elää muisto omista köyhistä lapsuusvuosistanne, perhekuvioista, joita rasittivat sodissa kärsineitten isien viinanhöyryiset painajaiset ja loputon uho Suomen sotilaan isänmaallisuudesta: "Suomi voitti sodan suurta ja mahtavaa vihollista vastaan, ei silloin lähdetty karkuun, ei pyydetty eikä saatu apua, silloin taisteltiin!" 

Mutta mummorukat, oletteko ollenkaan ymmärtäneet, että nämä maahamme tulleet ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin me hyvät suomalaiset?Mutta nykyajan sota on toisenlaista kuin Suomen sodat aikoinaan. Sotimaan ei lähdetä maan rajalle vaan sota on kaikkialla :vihollinen voi olla kuka tahansa ja sota on kotikadulla. Ihmiset tarvitsevat paikan asua ilman että tulevat tapetuksi kodissaan, paikan, jossa lapsilla on mahdollisuus nukkua muuallakin kuin taivasalla ja raunioissa, Miten voisi elää päivästä toiseen ilman vettä ja sähköä, ilman koulua ja sairaalaa. Oletteko ajatelleet, että he ovat ihan samanlaisia ihmisiä vaikka puhuvat toisella tavalla, uskovat toisella tavalla, näyttävät eri näköisiltä, syövät eri lailla maustettuja ruokia. Samat asiat ovat heillekin tärkeitä, kaikesta erilaisuudesta huolimatta. Jos joukossa on yksi  "väärin perustein tullut",vieressä on 99 aidosta hädästä pakenevaa.

Jos oikein hyvin käy juuri tämmöisen maahanmuuttajaperheen nuori saattaa olla se, joka ymmärtäväisesti ja huolellisesti vaihtaa vaippanne, rasvaa kantapäänne ja toivottaa hyvää yötä viimeisessä hoitopaikassanne. Maahanmuuttajatohtori saattaa olla hän, joka kuuntelee keuhkojenne rahinaa ja keksii tepsivän lääkityksen kipeisiin lonkkiinne ja masentuneeseen mieleenne. Ja moni teidän säälimänne huiviin pukeutunut "alistettu ja sorrettu"nainen siivoaa kotinne tai hoitolaitoksenneja tekee sen iloisena ja valittamatta "paskaduunista". Hän keittää ruokanne ihan suomalaismummonkin suuhun sopivaksi, jos annatte hänelle tilaisuuden jäädä maahamme ja olla suomalainen veronmaksaja ja yksi meistä.

Ikävintä noissa sunnuntaihesarin vihamummoissa minusta oli se, että he uhosivat mielenosoituksessaan Vuosaaressa, minun pikku Irinani kauniissa monikansallisessa kaupunginosassa. Olen ihan samaa mieltä kuin surullinen sivullinen, joka sanoi:"Mielestäni vuosaarelaiset ei ole ansainnut sitä (maahanmuuttovastaisten mielenosoitusta). Mitä pitemmälle sitä katsoo, sen  surullisemmalta näyttää". Hänen kyltissään luki:Ihminen on ihmiselle ihminen. Mieluummin lisää semmoisia järkeviä ja rohkeina puhuvia, sienimetsästä virkeytensä hakevia Elisabeth Rehn-mummoja kuin näitä ahneutensa ja katkeruutensa vihaksi hautoneita huutavia mummoja. Liputetaan oikeissa paikoissa ja oikeille arvoille.Nationalismi tuo kuolemaa.