Muutama päivä sitten satuin kuulemaan eräässä tv-ohjelmassa termin Huijarisyndrooma. En tiennyt asiasta ennestään, vaikka se kuulemma on viime aikoina noussut yleisesti käydyksi puheenaiheeksi mediassa.Tänään luin, että aiheesta on saatavissa Tiina Ekmanin samanniminen kirja.
Syndrooma -sana tuntuu olevan suorastaan muodikas nykyään. Syndrooma tarkoittaa oireyhtymää: useaa samanaikaisesti esiintyvää oiretta tai ilmiötä käytöksessä.Yhdessä ne antavat kuvan takana olevasta jonkinlaisesta yhteydestä. Joskus tulee ajatus, että ihmiseltä on suorastaan pakko löytyä joku syndrooma, jos elämässä ei kaikki tunnu sujuvan toivotulla tavalla. Itsekin olen saanut useampia ikävältä kuulostavia syndroomadiagnooseja: omistan siis ainakin Metabolinen oireyhtymä-, Colon Irritabile-, Fibromyalgia- ja Sick Sinus Syndroomat. Viime aikoina olen alkanut pelätä potevani myös Uupumussyndroomaa. Tämän niminen syndrooma ei ole mikään vitsikkääksi tarkoitettu nimitys "laiskamadolle" ja velttoilunhalulle, vaan todellinen ja hyvin vakava, joskus ennenaikaiseen kuolemaan johtava monen oireen vyyhti.Sen taustalla arvellaan todennäköisesti olevan aikaisemmin podettu paha virustartunta.
Viime vuonna podin kaksi influensaa (A ja B).Ajan kanssa paranin, mutta väsymys jäi, jaksamiseni romahti täysin. Tilanne ei juuri ole kohentunut sydämen tahdistimen asentamisenkaan jälkeen, vaikka tohtorit lupailivat elämänlaadun pian reilusti paranevan. En tosiaankaan halua kehuskella uudella syndroomalla, en halua joutua kuulemaan kärsiväni tästä syndroomasta, vaikka kuulostaisi paremmalta kuin velttous ja laiskuus.Toivon saavani pitää tämän vain pikkuisen huolestuttavana ajatusaihiona näissä nykyisissä voimattomuuden ja uupumuksen tuntemuksissani.
Kenties sittenkin olen vain tyypillinen tämän ajan ihminen, turhia kuvitteleva, luulotteva ja itseensä käpertynyt.
Syndroomia on paitsi satoja lääketieteellisesti määriteltyjä ja lueteltuja syndroomia, myös lisääntyvässä määrin näitä uusia ja epävirallisempia syndroomanimityksiä, löyhästi ja usein aika epätieteellisesti psykologisiin ongelmiin liitettyjä. Aika usein tuntuu, että nämä uudet syndroomat syntyvät ja leviävät tietoisuuteen syystä, että ihmisillä on liikaa aikaa ja halua tutkailla itseään, olotilojaan ja tuntemuksiaan ja voimakas taipumus nähdä niiden takana jotain laajempaa pohjaa, tiettyä johdonmukaisuutta tai systeemiä. Kukapa meistä tuntee olevansa kaikin puolin tavallinen, normin mukainen, paras ja virheetön ihmisyksilön prototyyppi. Meillä kaikilla on omat, enemmän tai vähemmän muista lähimmäisistä poikkeavat erityispiirteemme. Yksi on äärimmäisen pikkutarkka, johdonmukainen, kiihkeästi täydellisyyteen pyrkivä. Tuossa vieressä taas toinen, jolle ei ole ollenkaan tärkeätä aina yrittää ylittää itseään, vaan joka oikein nauttii siitä, että pääsee mahdollisimman vähällä vaivalla. osaa ikäänkuin kepeästi kellua elon aalloilla. Tuntuu houkuttelevalta selittää tapojaan ja tunteitaan siten, että kysymys ei olisikaan tahattomasti omaksutuista omista pinttyneistä tavoista, vaan että taustalla on suorastaan synnynnäisiä käytösoireita, joille ei mitään mahda. Ne voi sitten vaikka nimetä ikiomaksi syndroomakseen.
Huijarisyndroomaksi nimitetään oireyhtymää, jossa paljastuu ihmisen tapa liiallisesti epäillä kykyjään ja suorituksiaan: on usein mahdoton uskoa itseensä. Kokee olevansa epäkelpo, auttamattoman huono ja epäpätevä omassa elämässään, on kuin huijari, joka yrittää käydä pätevämmästä ihmisestä koko arjessaan, elämässään, perhekuvioissaan tai työnsä vaatimuksissa. Kyse ei ollenkaan ole siitä, että ei olisi hankkinut tarvittavia pätevyyksiä ja tarpeellisia taitoja ,vaan tunteesta joka vaivaa: en ole tarpeeksi hyvä. en kelpaa, minusta ei oikeastaan ole tähän, ainakaan kukaan ei saisi huomata, kuinka huono oikeastaan olen. Se on voimia syövä, kuluttava tunne, usein muilta piilotettu mutta omia voimia nakertava tunne riittämättömyydestä. On ikäänkuin oman itsensä paha pomo, joka koko ajan kyttää mahdollisia puutteita ja mokauksia.
Nuorempana en muista poteneeni tuommoista huijarisyndroomaaa. En edes silloin, kun yllättäen minulle tarjottiin tilaisuus alkaa opettaa täysipäiväisesti englantia, vaikka olin suorittanut vasta pienen ammattitaitoon alustavasti johtavan kurssin. Olin työhöni ihan epäpätevä, siis huijariopettaja, niinkuin viimeaikojen huijarilääkäri tai huijarihoitajat. En muista noista vuosista yhtään syyllisyyttä tai pätemättömyyden tunnetta. Minusta oli vain ihanaa luoda omat tapani ja keksiä itse ratkaisut uusiin opetustilanteisiin. Miksiköhän? Luulen, että ammensin uskon itseeni siitä, että koin muiden uskovan minuun riittävästi ja kannustavasti. Olin hyvä, koska minun uskottiin olevan hyvä: rehtorit, vanhemmat, koulujen tarkastaja. Vuosia myöhemmin minulle, jo pätevyyden saaneelle englannin opettajalle, tuli yllättäen uudestaan vastaan samantapainen tilanne: hups heijaa, kas kun rehtorini syksyn vuositarkisteeseen kirjoittamalla lauseella minusta putkahti taas huijari, koulumme uusi ruotsinkielen opettaja ilman, että olin opiskellut yhtään ruotsia sitten ylioppilaskirjoitusten. ( Ei ollut pätevää saatavissa siihen hätään???) Tunsinko nyt olevani huijari ja epäkelpo? Tottapuhuen kyllä. Lähes koko ajan. En todellakaan kokenut olevani hyvä ja huoleton. Mutta niin vaan oli elettävä ja vaimennettava epämiellyttävä tunne. Että nyt tunsin itseni huijariksi johtui varmaan jonkunlaisesta iän mukana tulleesta kypsymisestä ja kasvamisesta ihmisenä.
Joskus myös äitiys sai minussa aikaan tämän huijarisyndrooman tunteen.Ympäristöstäni kuulin useimmiten kehumista kuinka esimerkillisesti olen selvinnyt yksinhuoltajan epäkiitollisesta osasta. Itse tiesin olleeni kovin usein kaikkea muuta kuin hyvin ja viisaasti toimiva äiti. En nähnyt itseäni ollenkaan hyvänä ja pätevänä äidin osaan, joka oli iloisena yllätyksenä tullut osakseni. Olin huijariäiti. Hyvä ulospäin, oikeasti usein huono. Mutta niin se elämä jatkui, vuodet vierivät ja jossain kohdassa aloin sittenkin uskoa olleeni kohtalaisen hyvä äiti, koska minulla oli hieno aikuinen poika, joka ei ollut pannut minua viralta huonoinakaan aikoina.Onneksi.
Liittyneekö vanhetessa lisääntyneeseen huonounisuuteen vai johonkin muuhun syvällisempään syyhyn, en tiedä, mutta olen viimeisen vuosikymmenen aikana alkanut nähdä toistuvasti unia, joissa olen oudosta huijarisyndroomasta kärsivä uneksija. Näen unta jossa arvelen, etten ole pätevä opettaja: minulta puuttuu milloin minkämoisia, hassuja osasuorituksia pätevyydestäni. Olen unessa ikäänkuin vielä virassa oleva ja ihmettelen, voinko tosiaan olla pätevä, onko jossain laatikossani todistus loppuun suoritetuista opinnoista vai pitäisikö minun erota virastani. Opettajaksi opiskeluun sisältyi pakko osallistua toisten pitämiin oppitunteihin tietty määrä ja välillä näissä unissani olen muka huijannut ja jättänyt kuuntelematta ja vain kirjannut sepitetyt kuuntelukerrat!. Tai mikä vielä hirveämpää, en ole ehtinyt saada valmiiksi juuri mitään naispuoliselle kansakoulunopettajalle pakollisista tekstiilitöistä: mekko ei ole läheskään valmistunut, yöpaidasta ei ole kuin kappaleet leikattuna, kudottuja sukkia vain yksi ja sekin äitini kutoma.Vertaan ystäväni upeisiin töihin. Miten ihmeessä olen muka pätevä.
Pahin versio tästä unen huijarista on ollut toistuva uni siitä, että tiedän tappaneeni jonkun ihmisen. Kenet, se ei minua unessa vaivaa, ei edes kiinnosta enkä yhtään sure uhrin kohtaloa, koska en edes muista häntä. Pahaa on vain ajatus, että paljastun, että jotenkin saadaan tietää millainen oikeasti olen tai minne olen ruumiin piilottanut. Tiedän olevani tekopyhä, moitteettomaksi tekeytyvä, mutta paljastumista kaikin tavoin välttelevä huijari. Tarvittaisiin omaa keittiöpsykologiaani kattavampaa tietämystä selvittämään tämän uneni viesti. En kumminkaan koe unta pokkeuksellisen ahdistavaksi herätessäni, joten en ole siitä myöskään kummemmin huolestunut. Enkä ala kuvitella ja määritellä potevani jotain hirveää rikollissyndroomaa.
Tosi erikoinen, jopa hiukan surkuhupaisa,vaikka varmaan kärsimystä oikeasti tuottava syndrooma, on ehkä Pariisin syndrooman nimellä kulkeva juttu. Sen uhriksi minulla ei ole vaara joutua. Ensiksikin, en ole japanilainen, enkä todennäköisesti matkusta enää Pariisiinkaan. Tämä syndrooma on eräänlainen yhtäkkinen mielenhäiriö, joka saattaa puhjeta japanilaisille turisteille Pariisissa. Sen arvellaan syntyvän siten, että korkeitten, liian ihanien ennakko-odotusten vastaisesti Pariisi osottautuukin todellisuudessa liian ankaraksi pettymyksesksi :likaiseksi, kaoottiseksi, töykeäksi, epäromanttiseksi. Seuraa ankara kulttuurishokki: joukko psyykisiä ja fyysisiä oireita, ahdistusta, uhriksi joutumisen pelkoa, vihamielisyyttä ja pahimmillaan hallusinaatioita. Joka vuosi näin käy kuulemma muutamille japanilaisturisteille.Nopea paluu kotiin saattaa olla ainoa tapa lievittää oireita.
En osaa sanoa koska olen ylittänyt semmoisen etapin elämänpolullani, että ajatukset kääntyvät useammin jonkun menneen tapahtuman ja mielikuvan pariin kuin tulevaisuuteen ja mahdollisiin uusiin, yllättäviinkin tapahtumiin tai haaveisiin. Muistan hyvin, että minäkin nuorena ihmisenä lähes pelkästään pähkäilin asioita, jotka olivat vasta tulollaan, tapahtumiin, toiveisiin tai pelkoihin, jotka mahdollisesti kohtaisin joko ihan lähiaikoina tai jonkun ajan kuluttua. Lähes koko ajatusmaailma pyöri edessä olevissa haasteissa ja toiveissa. Elin selvästi "sitku-aikaa". Aina oli katse eteenpäin, vaikka hyvin tiesin, etten pysty omilla tekemisilläni tai tahdonvoimallani saamaan asioita läheskään aina sujumaan oman haluni mukaan. Aina kumminkin piti uskoa ja ajatella:sitku......sitku....kaikki sujuu......
Tulin eläköitymisikään. Eräs itseäni hiukan nuorempi kollega piti minulle puheen 60-vuotissyntymäpäivilläni. Hän kehoitti minua kertarysäyksellä luopumaan tästä sitku-ajattelutavasta ja ottamaan käyttöön paremmin uuteen elämäntilanteeseen sopivan ajatusmallin "nytku".Olisi aika elää juuri käsillä olevaa hetkeä, jättää sitku, ja kokonaan unohtaa selittelevä " mutku". Uusi ajattelutapa merkitsisi vapautusta turhasta tulevan huolehtimisesta ja antaisi luvan nauttia käsillä olevasta hetkestä täysinäisesti ja ehjästi. Ei yhtään huono neuvo. Yritin kyllä omaksua uuden tavan ja koetin todellakin elää täydesti juuri kulloisessakin hetkessä. Taisin välillä onnistuakin. Mutta kun nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin tarkastelen tyypillistä nykyajatustapaani, huomaan, etten enää osaa pysyä tässä hyvässä nykyhetkessä. Kovin usein huomaan viettäväni päiviä pelkästään menneiyyden peräpeiliin katsoen. On käynyt kuin huomaamatta niin, että samalla kun selvästi olen tietoinen lähimuistini pikkuhiljaa heikkenevän, unohdan uudet asiat, sopimukset ja ohjeet harmillisen nopeasti, mutta vastaavasti huomaan menneitten, tosi vanhojen muistojen ja asiain olevan muistissa tallella ja valtaavan enemmän tilaa ajatuksissani lähes joka päivä. Moni mitättömän pienikin asia, joskus pelkkä yksi sana, nostaa oitis mieleen kuvia, tapahtumia ja ihmisiä vuosikymmenten takaa. Huomaan helposti ihan pysähtyväni ja jääväni minuuttitolkulla miettimään jotain tämmöistä muinaista pikkuasiaa kuin se olisi kovinkin tärkeää toimintaa vielä tässä ajassa. Näissä menneissä muistoissa ja niihin liittyvissä ajatuskuluissa, kuolleitten ihmisten "seurassa" voin sitten viipyä kokonaisen talvipäivän ilman järkevää toimintaa, joka olisi paras hoitaa ihan tässä ja nyt.
Esimerkiksi tämmöinen asia kuin nimipäivät:huomasin eilen kalenterista perjantaina olevan Viljon nimipäivä. Nykyään jo tosi harvinaiseksi käynyt miehen nimi. Lähes kaikki Viljoksi kastetut ovat ehtineet manan maille. Luin netistä, että nimi Viljo on peräisin Kalevalasta ja yleistynyt etunimenä 1900-luvun kansallisromanttisella kaudella. Se on merkinnyt Kalevalassa jokseenkin samaa kuin paras, valio, oiva. Siis mitä ihaninta ja parasta mitä pojalleen voi nimen antamalla toivoa. Myös Valio ja Oiva ovat olleet käytössä miesten etuniminä, mutta ilmeisesti ei sentään koskaan Paras. Se kuulostaisi jo liialliselta ja olisi varmaan aina aiheuttanut traumaattisia tilanteita kantajalleen.( paitsi jos kyseessä olisi joku Donald Trumpin kaltainen narsisti).
Mutta Viljo. Olen tuntenut vain muutamia tämän nimen saaneita. Tätini toinen mies oli Viljo. Ajatus hänestä nostaa mieleen pari vahvaa muistijälkeä, kuin katselisin vanhan kirjan sivuja. Ensimmäisessä kuvassa näen tätini ja hänen Viljonsa meillä kotona sunnuntaivisiitillä. Heillä oli pyhäisin tapana lenkkeillä ja siinä samalla poiketa meillä kahvilla. Ja eikö vain muistikuvani muutu myös kiihkeäksi äänikuvaksi: kuulen heidän ääntensä nousevan ja nousevan kunnes melkein kimeästi huutavat toisilleen. Aina vain kimakammaksi nousevat äänet. Muilla ei ole asiaan puuttumista, ei haluja ottaa kantaa kummankaan hyväksi. Ainakaan en muista. Ihmettelen lapsen ajatuksissani miksi he tulevat aina meille kinaamaan keskenään noin vimmaisesti. Eivätkö voisi kinata vain kotonaan? Mahtavatko peräti vihata toisiaan? Lopettavatko kinaamisen kun lähtevät meiltä ulos taas kotimatkalle? Erikoinen pariskunta minun silmissäni.
Ja sitten toinen kuva, paljon traagisempi. Olen vähän isompi tyttö ja minut on lähetetty Helmi-tätini seuraksi koko päiväksi, ikäänkuin minusta voisi olla jonkunlaista lohtua ja turvaa hänelle. Viljo on ilmeisesti hukkunut järveen edellisenä yönä. Melkoinen joukko humalaisia miehiä oli pakkautunut samaan pieneen veneeseen ja kotini ikkunoista nähtiin kuinka vene kiikkuen irtautui järvenrannasta ukkojen mekastaessa humalaisten tapaan. Joku perheestäni oli kuulemma heittänyt ilmaan lauseen: vielä joku noista hukkuu! Niin oli käynyt. Keskellä järvenselkää vene oli kaatunut, kun joku oli toikkaroinut pystyyn. Muut olivat jotenkin selvinneet rantaan uiden tai veneessä kiinni roikkuen, mutta Viljo oli ilmeisesti vajonnut pohjaan kenenkään huomaamatta, siitä huolimatta, että hänet tiedettiin joukon parhaaksi uimariksi. Koko pitkän päivän kuuntelin Helmi-tädin huokailevan : "ei se vaan tule" ja kulkevan ikkunan äärestä toisen luo, kuin vielä toivoisi miehen jonkun ihmeen kautta selvinneen ja nousseen rantaan kilometrien päässä tapahtuneelta onnettomuuspaikalta. Muistan hyvin ajatukseni: ai hän rakastaa kumminkin sitä miestä. Loputtoman pitkä hiljainen päivä. Viljo oli ja pysyi poissa. En tiedä oliko minusta yhtään apua.
Toinen Viljo-muistikuva. Paljon lähempi sekä ajallisesti, että tunnetasolla. Tämä Viljo tai Ville, niinkuin häntä kaikki useimmiten puhuttelivat ansaitsi kyllä jokseenkin hyvin nimensä:oiva, valio. Hän oli yksi monivuotisista työtovereistani, poikkeuksellisen sydämellinen ystävä. Hän oli monipuolinen ja herkkä taiteilijaluonne. aina positiivinen, kaikissa ja kaikessa kauneutta ja hyvää näkevä. Nämä vahvuutensa hän säilytti loppuun saakka, katkeroitumatta vaikeista ja kivuliaista kamppailuista syöpää vastaan. En olisi uskonut, että koskaan voisin kaivata työtoveria, niinkuin olen kaivannut Viljoa hänen kuoltuaan. Ville soitti minulle viisaan rauhallisen ja lohdullisen hyvästelyn vajaa viikko ennen kuolemaansa. Hän kiitti siitä , että olimme pitkään olleet ystäviä, harrastaneet ja iloinneet saman tapaisista asioista ja keskusteluista. Kuinka moni muistaa kiittää tai edes osaa tehdä sen todesti. On jo kulunut vyosia Villen poismenosta, mutta vieläkin joskus
yllätän itseni ajattelemasta: eipä se ole Villekään vähään aikaan muistanut soittaa.Voi sentään. mutta melkein voin kuulla: "No Ville tässä terve, Ajattelin vaan soittaa ja kysyä mitä sulle nyt kuuluu". Kuin saisin puhelun sieltä jostain, jota ei ole ,vai onko sittenkin! Kiitos soitosta, oiva ystäväni Viljo, tässähän sitä päivä päivältä vanhetaan!
Muistimatkailu ei rajoitu tällä viikolla vain Viljon nimipäivään. Monet muutkin nimet saavat aikaan tämmöisiä muistojen takautumia loikkimaan kaukaa vuosien mittaisista unohduksen lokeroista keskelle tätä elämäni hidastusvaihetta. Niin kävi ykskaks eilenkin, Joonatanin päivänä. En tunne yhtään Joonatania. Siitä huolimatta vietin pitkät tovit istuen ja tyhjyyteen tuijottaen, kun eräs Joonatan vei minut tosi hauskoihin ja ihmeellisen energisiin muistoihin. Joonataniin tutustuin kauan sitten ikitarmokkaan ja innostuvan nuoren työtoverini Karinin ansiosta. Karin heitti vuosia sitten ilmaan idean, johon sitten minäkin innostuin: me voisimme tehdä yhteisvoimin hänen luokkansa oppilaitten kanssa "kaikkien aikain esityksen" , vanhan tutun veijarijutun Kolme Iloista Rosvoa. Tehtäisiin tosi iso ja tosi vaativa projekti musiikkeineen kaikkineen. Päätimme kokeilla. Realistisesti ottaen melkein liian iso juttu, mutta asiaan saatiin innostumaan myös monia vanhempia.Kohta myös oppilaat olivat ihan sataprosenttisesti mukana touhussa. Ikinä minkään näytelmän tai muun ohjelman teko ei ole ollut semmoista energiapläjäystä ja touhua vaativaa. Lopputulos oli mahtavan hieno spektaakkeli noissa puitteissa. Mikä tunnelma, mikä tyytyväisyys, kun homma oli kasassa. Ihan unohtumattomat esitykset. Topeliuksen koulun pienehkössä, vanhassa juhlasalissa seikkailivat sekä Kasper, Jesper että Joonatan ja koko muu värikäs Kardemumman porukka, laulutkin toimivat, jopa oikeasti väkeä kyyditsevä liikkuva ratikka huristeli kaupungissa (=salin nurkasta toiseen!). Voi Joonatan sentään! Kyllä sitä kelpaa muistaa.
Puhumattakaan siitå, mitä kaikkea kuljetan mukanani huomisen nimipäivän muistorepussa: Kalle, Kaarlo, Kaarle, Mies. Kaikkein Kallein päivä! Carl, elämäni Mies, unohtumaton niin hyvässä kuin pahassa. Ikimuistoisen miehen valtavan iso muistijälki. Tämä Carl-nimen reppu on muistoista painava, osin liiankin raskas, mutta sen aukoilemisen jätän julki kertomatta.
Taitaa olla aika koettaa sentään paluuta nytku-aaltopituudelle ja antaa Viljon ja Carlin levätä rauhassa. Mutta Rosvo-Joonatan saa luvan jatkaa seikkailujaan hiljaa hiipien Kardemumman yössä. Toivottavasti jotkut nykyopettajatkin keksivät tarttua suuruudenhulluihin projekteihin oppilaittensa kanssa silloin kun ovat nuoria ja energisiä. Oli se kyllä kaiken sen vaivannäön väärti homma, rosvoineen ja leijonineen.
Jo hyvän aikaa minua on vaivannut aikalailla harmillisiin mittoihin kasvanut epätahtisuus valveilla olon ja nukkumisajan jakaantumisessa vuorokauden tunneiksi. Jos tarkkaan lasken tunnit, jotka olen valveilla, saattaa olla, että lukemaksi tulee jokseenkin tavanomainen määrä. Pulma on se, että en ole valveilla silloin, kun elinympäristöni ja kunnon kansalaiset, vaan suuren osan hereillä olostani vietän yöaikaan. Vastaavasti nukun kovin monet normaalin päiväsajan tunnit. Olen siis äitini sanoin takaperoinen ihminen.
Viime yö oli tyypillisen epänormaali:menin kyllä sänkyyn jo hiukan ennen puoliyötä, mutta heräsin runsaan tunnin nukuttuani ja olin pirteä, kuin päivänokosten jälkeen. Kello ei ollut vielä kahtakaan, mutta uni tuntui karanneen. Mitä siis voisin tehdä? Ei enää ollut ideoita huonekalujen hiljaisista paikanvaihdoksista. Sen olin toteuttanut pari yötä sitten. Joulun kirjat oli luettu. Joulukoristeet korjattu pois. Kaikki yöllisiä projektejani. Yöradion musiikki liian epämääräistä ja kovaäänistä. Jatkoin valveilla pötköttelyä paikoillani maaten sängyssä. Ehkä uni siitä tulisi.
Mietiskelin monenlaista joutavaa ,vaihtelevaa, järjetöntäkin. Asioita tuli ja meni.Varoin kumminkin päästämästä ajatuksia mihinkään ikävänoloiseen polkuun, niinkuin joskus lähes huomaamatta käy. Se ei olisi kivaa ja sitten uni karkottuisi ehkä kokonaan. Mutta eipä aikaakaan, kun sittenkin olin haksahtanut tältä turvallisen oloiselta asiasta toiseen pomppimiselta ja huomasin listaavani monenmoisia fyysisiä kremppoja, jotka kuuluvat harmittavuudeltaan ja kivulloisuudeltaan paljonkin vaihdellen nykyisin elämääni. Ymmärsin näiden ajatusten olevan jatkumoa illansuussa hyvän ystäväni kanssa käymäämme keskusteluun. Hän oli juuri käynyt perusteellisissa laboratoriokokeissa ja sitten tuloksia oli selvitelty hänen omalääkärinsä vastaanotolla. Hän oli kovin iloinen sekä koetuloksista että lääkärin kanssa käydyn keskustelun johdosta. Kaikki tuntui olevan hyvällä mallilla. Hän onkin hyvinvoivan, elämästä nauttivan ja energisen eläkeläisen perikuva myös minun silmissäni. Joitakin vaivoja ja seurailtavia juttuja toki hänelläkin on, mutta lääkitykset ja elämäntavat näyttävät lupaavan hänelle monia hyviä vuosia.
Sen sijaan yöllinen oma terveys-, ei vaan sairauslistani sai minut kumma kyllä, nauramaan lähes ääneen. Siitä tuli niin kammottavan pitkä, että piti ottaa sormet avuksi laskiessani kuinka monta nimikettä löysin tähän epikriisiini. Voiko tämmöinen ihminen olla enää hengissäkään? Yritin alkaa laskuni listan vakavimmasta ja vaarallisimmasta oireesta tai taudinnimityksestä ja edetä sitten niihin, jotka eivät ole juuri nyt akuutteja tai kovin pelottavia uhkia hyvinvointini kannalta. Käytin mielessäni mahdollisimman monista krempoistani niiden virallisia, usein latinaperäisiä nimiä, jos suinkin muistin tai tiesin:sick sinus, obesia, diabetes, fibromyalgia, artrosis, aterooma, hirsutismi.... Mutta lista jatkui suomenkielisillä, usein hyvin rumalta kalskahtavilla nimillä, kuten kihti, tyrä, peräpukamat, lattajalat jne. Kaikkia tässä ei kehtaa paperille pistää tai edes itsekseen sanoa! Laskuissani olin jo luvussa 20, eikä siinä edes ollut sellaisia, joista olin joskus kärsinyt, mutta jotka ajattelin nyt hoidetuiksi ja voisin siksi jättää pois listalta.
Hullua tässä on se, että minä kumminkin ajattelen itseni aika terveeksi ihmiseksi! No, ainakin voin mielestäni ihan mukiinmenevän hyvin, enimmäkseen. Olen perinyt hyvin nuorena invalidisoituneelta ja ihan liian varhain kuolleelta isältäni monta muutakin ominaisuutta, mutta ainakin tämän hulluuden lajin:liian hyvän käsityksen itsestäni ja elämästä. Olemme molemmat tyhmän optimistisia luonteita. Isäni nimitti itseään Köppiherraksi, koska raahautui 25 vuotta keppiinsä raskaasti tukeutuen eteenpäin elämänsä taivalta, eikä juuri kapinoinut. Hän oli enimmäkseen itseensä ja elämäänsä positiivisesti suhtautuva ja luotti aina asioitten jotenkin luonnistuvan. Äiti sai kantaa huolet ja pitää jalat maassa . Isä taas leijui turhankin usein.
Kun yöllä ihmettelin, mutta myös naureskelin epikriisini kammottavaa mittaa, tuli ykskaks mieleen vuosikymmenten takainen yö, jolloin myös kirjasin mielessäni ylös puutelistaa itsestäni. Olin silloin kovin nuori, kovin rakastunut ja alkanut pelätä olevani riittämätön miehelle, jota pidin ihmeellisenä, suorastaan yli-ihmisenä. Sillä listallani vikani ja puutteeni olivat kaikki ulkonaiseen olemukseeni liittyviä. Ajattelin olevani liian ruma, että niin täydellinen mies voisi minua oikeasti rakastaa. Luettelin mielessäni hyvin realistisen puutelistan: liian lyhyt, aivan liian lyhyet raajat, vääränmalliset sääret, rumat nilkat, pienet, riippuvat afrikkalaisen naisen rinnat, huono ryhti, liian iso pää ja erityisesti liian iso kyömynenä. Siinä olivat pahimmat viat, ne kammottavat, jotka estivät minua koskaan olemasta hänen rakkautensa arvoinen. Hyväksyin sentään hiukseni, hampaani ja silmäni, sillä niitä hän oli joskus ääneen ihaillut. Hiukkaakaan en ajatellut, että minussa ehkä olisi muita arvoja, jotain sisäisesti ja henkisesti kaunista ja rakastamisen arvoista. En tosiaankaan silloin vielä ymmärtänyt, että vaikka olisin ollut kaunis ja upea kuin missi tai filmitähti, hänen rakkautensa olisi ollut yhtä huteralla pohjalla.
Monta kymmentä vuotta myöhemmin, paljon, paljon vanhempina, ehkä viisaampina, paljon kokeneempina, uusia rakkauksia koettuina ja unohdettuina me yllättäen katsoimme yhdessä valokuviani tuolta puutelistani ajoilta. Hän huokaisi syvään, kuin itselleen puhuen: ajatella, kylläpä sinä olit silloin kaunis. Kuin ei olisi ennen nähnyt minua. Hän myös jaksoi ihmetellä itseään, miksi oli käyttäytynyt niinkuin oli tehnyt. Olin kai hiukan otettu hänen ääneen ajattelustaan, tyytyväinen vuosikymmenet myöhässä saadusta arvostuksesta, mutta myös siitä, että asiat olivat menneet niinkuin olivat. En ollut yhtään katkera hänen nuoren ihmisen "sokeudelleen". Yhtä lailla sokea olin ollut minäkin, koska näin hänet täydellisenä prinssinä. Taittovikaa molemmilla.
Jos vielä ensi yönäkin valvon, ajattelin tehdä uuden listan. Luettelen mitä löydän itsestäni ja tämän hetken olemuksestani hyvää ja terveellistä. Ei enää listaa kauneusvirheistä tai sairauksista, vaan ilon aiheista ja mahdollisista pysyvämmistä arvostuksen aiheista.Voi hyvin olla että tulee kaikkein lyhyin lista. Paitsi jos satun olemaan yltiöoptimistisimmalla tuulellani. Silloin luulen aina itsestäni suuria. Enkä vaadi sen taudin oireita mitenkään lääkittäviksi. Mitä se ketään haittaa jos minä luulen itsestäni kaunista ja hyvää. koska en ole semmoisessa tärkeässä asemassa kuin Donald T, etevin, rikkain ja seksikkäin.
Viime viikolla luin lehdestä tiedetoimittaja Mikko Puttosen jutun, jonka hän oli otsikoinut räväkästi Kauneuden valta vaatii kapinaa. Koska juttu oli lehden A-osassa, aivan pääkirjoituksen vieressä, se alkoi kiinnostaa. Kauneutta kun yleensä tarjoillaan viihteenomaisesti, lehden kevyempään antiin varatuilla sivuilla. Jos jokin valta vaatii kapinaa, pitää perustelut kapinaan olla muuta kuin pelkkää huomion tavoittelua.
Huomasin heti olevani seurassa, jonka mielipiteisiin ja väittämiin oli helppo samaistua.Toimittaja vain osasi ilmaista itseään paremmin, kuin itse olin usein pohdiskellut. Tähän tapaan.
"Julkisuus on luovutettu hyvännäköisille. He kansoittavat mainokset, lehtien kuvituskuvat, elokuvat ja puheohjelmien juontajien paikat....... Julkisuuden lakia eivät horjuta edes poliitikot. Luulisi, että he edustavat kansaa myös ulkonäöllään. Eivät edusta. Kauniilla kasvoilla saa Suomenkin vaaleissa enemmän ääniä".
Olen hyvin tietoinen, että itse olen kovinkin taipuvainen luokittelemaan ja arvottamaan ihmisiä pelkän ulkonäön perusteella. Olen kai aina ollut. Viime vuosina, kun oma jälkikasvuni on saavuttanut ikää ja viisautta havaita kiusallisia puutteita ja suoranaisia virheitä äitimuorin ajatustavoissa ja niistä ( toki useimmiten hellästi ja huumorilla pehmennettyinä) huomautella, olen saanut kuulla olevani liian ulkonäkökeskeinen ja pinnallinen. Onhan se tietysti noloa kuulla, vaikka hyvinkin tunnistan itseni kritiikistä. Jos alan puhua jostain ihmisestä ihan asiallista asiaa, on usein tapani ensin kuvailla hänen ulkoista habitustaan, sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Yksin televisiota katsoessani syyllistyn myös ihan liian usein vetämään johtopäätökset kunkin ruudussa näkyvän asiantuntemuksesta ja älystä pelkän ulkoisen imagon perusteella: typerä jako lampaisiin ja vuohiin. Lampaat puhuvat muka asiaa ja vuohet, no tuskin kuuntelen, koska ulkonäkö ärsyttää häiritsevästi.
Lehtijutusta luin, että on tutkittu fakta, että kauniit tienaavatkin enemmän. Pitkille ja kauniille ihmisille aukenee helpommin jo työpaikan ovi ja etenemispolku on varmempi kuin vähäpätöisemmän näköiselle yhtä pätevälle. Suomestakin on tilastoja että mm politiikassa pitkät naiset etenevät todennäköisesti lyhyitä naisia useammin johtavaan asemaan. Tarja Halonen on ikäluokassaan pitkä nainen, tosin hän on joutunut koko uransa ajan myös kohtuuttomasti kuulemaan loukkaavia puheita ulkonäkönsä ja tyylinsä takia. Riitta Uosukainen on hyvä esimerkki komeasta ja edustavasta naispolitiikkotyypistä. Riitta osasi hurmata, faktat joskus uupuivat, mitä siitä. Nykykansanedustajista viime vaalien äänikuningatar oli entinen juontaja ja malli Jaana Pelkonen. En muista ikinä kuulleeni tai lukeneeni hänestä mitään ilman mainintoja hänen pettämättömästä tyylistään ja kauneudestaan. Asioista tiedän vain hänen vapaamielisen alkoholipolitiikkansa.
Kauneusteollisuus on ajassamme saavuttanut jo kertakaikkiaan megalomaaniset mittasuhteet. Kauneutta voidaan paitsi ihailla, hoitaa ja vaalia, myös ostaa lukemattomilla tavoilla, yhä uusina "mukatieteellisinä"tuotteina, kirurgiana, stailauspalveluina, laihdutusklinikoilla. Taistelu halutun ulkonäön saavuttamiseksi vaatii paljon rahaa, aikaa ja monenlaisia uhrauksia. Kun katsoo malleja ja vertaa itseään heihin, joutuu todennäköisesti aina ja aina uudelleen pettymään. Kauneusteollisuus ei tuota kauneutta vaan pettymystä. Voisiko olla toisin, kysyy toimittaja Puttonen. Hän ehdottaa, että jokapäiväistä julkisuuttamme ei enää suostuttaisi alistamaan tämän aggressiivisen kauneuden armoille. Jos julkisuus ei olisi niin normittava, meillä olisi enemmän ihmisiä, jotka olisivat onnellisempia ja hyväksyisivät tavallisen itsensä ja oman kehonsa ihan riittävänä ja toimivana ilman ulkoa tulevaa muutostarvetta. Hurskas ja terveellinen toive. mutta tuomittu epäonnistumaan, pahoin pelkään.
Viime sunnuntain lehdessä oli mielenkiintoinen kuvallinen, peräti 7 sivuinen tarina Syntynyt 1917, kuvia suomesta ,osa 1.Kaisa Rautaheimo oli kuvannut satavuotiaita suomalaisia ja kysynyt, mitä heille on jäänyt päällimmäisenä mieleen. Aivan lumoavan hienoja kuvia hienoista ihmisistä. Vanhat ihmiset muka rumia? Päinvastoin. Tuijotin ensimmäistä kokosivun kokoista kuvaa Esteri Hellsten nimisestä huhtikuussa 100 vuotta täyttävästä naisesta. Kaunis ihminen, kaunis kuva, ei photoshoppausta, ei meikkiä ei mitään falskia ja ylimääräistä huolta:miltä minä nyt mahdan näyttää. Minua alkoi melkein itkettää:paljon samantapaista kuin omassa äidissäni viimeisinä vuosina. Ihminen vanhenee kauniisti, kun hän saa tehdä sen omalla luonnollisella tavallaan. Väkisinkin tuli mieleen kuvat eräästä hyvin erilaisesta lehtien jatkuvasti hellimästä, riehuvasta ja värikkääksi pyntätystä julkkisvanhuksestamme. Jotain samaa ,vaikka ulkonaisesti hyvin erilaista tässä Esterissä taitaa kumminkin olla :"yhtenä päivänä tajusin, etten ole ikinä käynyt Afrikassa.Seuraavana päivänä varasin lennot Mombasaan. En osaa pysyä paikoillani.Olen aina utelias näkemään lisää." Onnittelen Esteriä. Viisas, vanha. kaunis, tosi ryppyinen, mutta selvästi itseensä tyytyväinen ja varmaan myös onnellinen vanha nainen.
Entä sitten Meeri Kihlman,maaliskuussa täydet sata vuotta? Todellinen kaunotar sänkynsä reunallaistuskeleva, tyynenä kameraan katsova, iättömän näköinen blondi: "Mää annan vaan mennä.jos jotain ikävää tulee vastaan.Olen aina ollut sellainen ilopillerija VÄHÄN HASSU.Olen nauttinut maidosta,voista ja kermasta. Siinä se pitkän iän salaisuus."
Koko nainen kuin ihanaa kermavaahtoa. Onnea.Näitä lisää.
Minusta on alkanut tuntua, että käyn taas jonkunlaista asemasotaa. En tiedä minua vastassa olevan osapuolen tuntemuksista.Vain sen, että eivät ainakaan vielä ole valmiita luopumaan hyökkäyksistään. Mutta kyllä tämä ahdistettuna olo on vahvistanut tahtoani ja voimiani pysyä lujana. En tule antamaan periksi. Ai ketäkö tai mitäkö vastaan nyt sodin, kun ilmeisesti lopulta olen voittanut monta vuotta kestäneen sotani keittiön muonakaapissa valtaa pitäneitä ruskeita, pienikokoisia, mutta sitäkin sitkeämpiä riisihärösotureita vastaan. Tuon sodan vielä ollessa käynnissä, joinakin aamuina, kun muutama ruskeamanttelinen soturi yllätti minut työpöydällä kuin tyhjästä puhallettuina juuri, kun voitelin aamupalaleipää, kiehahdin hillittömään vihaan:tapoin ne liioteltua väkivaltaa ja voimaa käyttäen ja nimitin niitä ryssiksi. Sana joka ei ollenkaan kuulu suuhuni. Ärsytettynä ihminen unohtaa norminsa ja hyvät tavat. Olen hyvin onnellinen, että ilmeisesti voitin sen sodan. Ainakin siltä nyt on tuntunut jo jonkin aikaa. Saavutettu voitto ja rauhan tila on terveydelleni kaikin tavoin sopivampi.
Nyt olen siis kumminkin ajautunut uuteen sotaan. Käyn taas jokseenkin tarpeettomasti kuohuttavaa sotaa.Tällä kertaa lehtimyyjien armeijaa vastaan. Ehkä eivät edes hahmota millainen joukko-osasto heitä on yhtä vaivaista mummoa vastassa.Tiedän, voisin kyllä tässä paikassa lopettaa koko turhan sotimisen laittamalla täydellisen markkinoinnin eston puhelimeeni ja tietokoneeseeni. Silkkaa velttouttani en ole semmoiseen ryhtynyt. Oikeastaan on niin, etten ole viitsinyt ihan loppuun asti miettiä, minkälaiset kiellot ja asetukset minun pitäisi asentaa. Postin tiputtamat paperiset viritelmät jaksan vielä siirtää avaamatta suoraan lehtiroskikseeni. Samoin käy useimmiten jo parissa sekunnissa tietokoneelle tulleelle lehtitarjoukselle. Harvoin viitsin lukaista semmoista ihan kunnolla läpi. Vain jos satun olemaan jo valmiiksi hiukan pahantuulinen, luen kuin uhalla, saan lisää vettä kiukkumyllyyni."Älkää luulkokaan, ei tulisi mieleenikään." Plim.
Mutta puhelin on toista maata. Järkevää olisi kai jättää vastaamatta, jos epäilen lehtimyyjäksi, kun ruudussa näkyy pelkkä nimero. Niin en kuitenkaan tee, koska silloin varmasti jäisi ihan tärkeitäkin puheluita vastaamatta ja mieluisia soittajia tulisi näin boikotoiduksi. Sitäpaitsi, koska minulla on useimmiten ihan hyvin aikaa ja mahdollisuus vastata joka ainoaan puhelimen piraukseen, vastaan joka kerta. Sotatila mielessäni käynnistyy, jos soittaja ensimmäisten repliikkiensä kautta virittää minut sotaan. Jos hän toistaa koneelliseen tyyliin tietyt, jo satoja kertoja kuulemani fraasit ja lausekuviot tylsällä äänellä, kuinka hyvä, että hän nyt on saanut tilaisuuden soittaa minulle tosi mukavan uutisen: että olen ollut niin mahdottoman hyvä asiakas, että minulle on kertynyt valtava bonus, jonka nyt saan käyttää uuden lehden tilaukseen, tai että sellainen onni on potkaissut minua juuri nyt, että hän on kustantajalta saanut luvan tehdä minulle aivan mahtavan tarjouksen, juuri tänään, juuri minulle ja vain tänään. Kaikkein ikävin temppu on väittää, että olen osallistunut johonkin aiempaan kilpailuun, josta hyvästä minua nyt hellitään suurella bonuksella. En varmasti ole. Joku myös väittää, että olen edellisellä kerralla hänen soittaessaan sanonut mahdollisesti olevani puolen vuoden päästä kiinnostunut ja nyt olisi se hetki koittanut. Valhetta kaikki tyynni.
Totta on, että heillä on edessään tiedot minusta, kuinka olen tilannut sitä ja sitä lehteä niin ja niin kauan, mutta jostain syystä sittemmin järkiintynyt ja lopettanut tilauksen. Tietäisivätpä vain, että muistuttavat ilkeästi kuinka tyhmä lepsu olenkin ennen ollut! Heidän mielestään taas olen nyt onneton ja virhe pitäisi oitis korjata. Ai se lehti ei enää kiinnosta, mutta varmasti tämä toinen,ai ei sekään, mutta miten olisi tämä tai tämä? Kai nyt ainakin kuuntelet vain pari minuuttia niin kerron tästä todella pidetystä lehdestä?
Se millaiseksi seuraavat hetket muuttuvat riippuu sitten meidän kahden osapuolen reaktioista. Jos onnistun saamaan puheenvuoron, voi olla, että puhelu päättyy sivistynesti, kun sanon selkeästi, etten tilaa MITÄÄN aikakauslehtiä nyt, KIITOS. Joskus tämä riittää ihan yksinään, joskus joudun lisäämään, että saan minua kiinnostavat lehdet kierrätettyinä pienellä viiveellä käsiini:kiitos ja hyvää jatkoa. Mutta se toinen vaihtoehto on lähes kaksi kertaa useammin toteutuva ja vihan nostattava vaihtoehto. Minun puheeni nollataan. kuin olisin vähämielinen. Alkaa loputon ja ärtyneeltä kuulostava inttäminen, että saisinko nyt puhua loppuun, ikäänkuin minun puheeni olisi ollut vain hyttysen ininää, joutavaa
vastaanhangottelua, joka kyllä kohta loppuu, kun kyllästyn vastusteluuni.Nyt olen jo lähes valmiudessa sotaan, enkä kauan enää puhu sivistyneesti, enkä kovin kauniilla äänellä. Joskus joudun vähän häpeämäänkin yksikseni tämmöisen puhelun loputtua. Mutta silloin toinen osapuoli on myös ollut selvästi holhoavan ylimielinen, poikkeuksellisen jääräpäinen, hyökkäävä ja jyräävä. Tuntuu siltä, että ikäisteni mummojen ajatellaan olevan houkuteltavissa ja jallitettavissa tilaamaan pinoittain lehtiä, kunhan vain jaksaa uuvuttaa ja höynäytellä lupauksilla kaikenmaailman kylkiäislahjoista tarpeeksi kauan. Myyjä kokee olevansa oikeutettu kiukkuunsa, niin minäkin.
Lehtien tilauskampanjointi on nykyään tosi ärhäkkää, lähes päivittäistä ja omituista, sillä tilauksen kylkiäistuotteiden kerrotaan olevan arvoltaan suurempia kuin tilatun lehden arvo. (Tosiasiassa useimmille ihmisille täysin tarpeetonta, joskus sikamaista roskaa). Varsinainen lehti siis ei ikäänkuin maksa mitään. Lehden tuotto määräytyy siis pelkästään levikistä. Mainokset ovat se jonka takia lehtiä pitää myydä, niillä kustannetaan koko homma. Sisältö on yhdentekevä ja vastuu siitä, mitä kirjoitetaan ja mitä lukija haluaisi nähdä ja lukea, on ihan toisarvoinen asia. Bisnes rokkaa!
Näillä näkymin sotatilani jatkuu.Selaan todella nopeasti läpi lehdet, jotka saan kierrätyslahjoina (kiitos), mutta tilaajaksi en enää ryhdy. Mutta jos puhun ihan totta, usein hiukan ilahdunkin lehtimyyjien soitosta: jos myyjällä on kaunis puheääni, tervettä järkeä kuunnella mitä vastaan ja hyväksyä, ettei joka mummon kuulukaan langeta tuhlaamaan liiallista osaa eläkkeestään tarpeettomaan , usein lähes lukematta jäävään, lehtiroskikseen pian joutavaan paperikasaan, saattaa puhelumme päättyä kauniisti, eroamme "ylimpinä ystävinä". Kunhan soitto ei satu herättämään kesken makeimpien ja jännittävimpien aamun unien. "Kiitos tarjouksesta, parempaa onnea seuraavassa kohteessa, hei hei". Osaan minä joskus käyttäytyäkin, kun vain tahdon.
Niin kauan kuin muistan minulla on ollut tapana lukea kirjoja joulun seutuvilla paljon enemmän kuin vuoden muina aikoina.Tai ehkä joskus kesäloman ensimmäiset viikot olivat vähän samantapaisia lukemiseen uppoutumisen aikoja. Tapa syntyi, tottakai, ihan vain tilaisuudesta viettää aikaa enemmän kirja kourassa, valvoa yön tunteja kiintoisa kirja seurana, koska aamulla ei ollut pakko herätä varhain tavallisen arkirutiinin mukaan.
Elävänä muistissani ovat esimerkiksi muutamat Joulu-tai Tapaninpäivät kotona Somerolla lumisessa talvisäässä. Näissä muistoissani on vain lumisia joulupäiviä, sillä eikö vain entisaikaan joulu aina ollutkin luminen? Niin ainakin nyt uskotaan. Olin jättäytynyt itsekkään jääräpäisesti yksin kotiin viettämään oman makuni mukaista päivää, vaikka muu perhe oli ottanut kutsun vastaan vierailla Helmi-tädin ja Kaija-serkun luona. Halusin saada nauttia hiljaisesta kodista, oman vinttikamarini talvipäivän sinertävästä tunnelmasta, jota vain lukulamppu sängyn vieressä hiukan muutti. Koko päivä yöpaidassa, välillä hiippailu keittiöön hakemaan vähän kinkkuvoileipää vahvistukseksi rusinoitten ja viikunoitten imelän makeuden vastapainona. Mikä nautinto lukea koulun kirjastosta lainaamaani kirjapinoa ja kenties sitä ainoaa uutta ikiomaa romaania, jonka joulupukki (siskoni Leila) oli katsonut minun ansainneen saada. Tiesin, että varsinkin serkkuni piti minua hävyttömänä ja itsekkäänä, kun en suvainnut tulla hänen sivistävään seuraansa. Toisaalta, tiesin myös, että isän ja äidin mielestä järjestelyäni ei kannattanut liikaa paheksua, sillä näin muu perhe mahtui paremmin taksiin, jolla kyläily oli pakko toteuttaa. Ainoa asia, jota hivenen haikailin, oli Helmi-tädin ihanan makuinen, runsasarominen englantilainen hedelmäkaakku, jota nyt siis jäisin paitsi. Joskus sitä suostuttiin tuomaan palanen tuliaisina. Sitä löytyi vain Helmin joulupöydässä. No, olihan meilläkin sentään hyvältä tuoksuvia joulupipareita, joita parina jouluna äitiä uhmaten ripustin jopa pitkiin rihmoihin roikkumaan ikkunani yläreunasta. Ne heiluivat hitaasti lämpöpatterin hohkatessa kuumuuttaan ikkunan alla ja toisaalta tuuletusikkunan raoista henkivässä vedossa. Ne näyttivät kovin kauniilta siinä lumista järvenselkää vasten keinuessaan ja mausteet tuoksuivat ihanasti piparkakkujen kuivuessa. Söin yhden kerrallaan. Hellin hartaudella ja kaihoten tätä muistini hiljaista ikiomaa jouluidylliä.
Tänä jouluna olin toivonut joulukirjaksi kuopiolaiskirjailija Sirpa Kähkösen uusinta romaania Tankkien Kesä. Se kertoo elokuun päivistä 1968 , jolloin venäläiset tankit koko maanosan suureksi hämmästykseksi ylittivät rajan ja jylisten ja kauhua herättäen valtasivat Prahan kadut ja torit.Yllätys oli täydellinen, kauhistus ja pelko tulevasta täyttivät kaikkien uutisia seuraavien eurooppalaisten mielet. Kuvat, jotka television uutiset ja sanomalehdet tarjosivat, säilyvät tuon ajan kokeneitten mielissä lähes samoin, kuin kuvat NewYorkin kaksoistorneihin törmänneistä lentokoneista tai nykyuutisten kuvat Aleppon hävityksestä tai Välimeren rantahiekalle ajautuneen pienen pakolaispojan ruumiista.Semmoiset kuvat eivät unohdu kai koskaan mielestä ihan täysin, vaan ne tallentuvat joihinkin syviin muistin kerroksiin, josta ne voivat nousta yllättäen ilmoille, kun jokin uusi paha taas yllättää.
Kähkösen kirjan ihmiset ovat hänen edellisistä kirjoistaan niitä lukeneille tutuiksi tulleita, tavallisia, hyvin toden tuntuisia ja sympaattisia kuopiolaisia. Eletään noita samoja elokuun päiviä, jolloin tankit yllättivät Euroopan. Kuopiolaisten elämäntilanteet ja maailman tilaanteet aukenevat lukijan elämyksiksi sivu sivulta, kuin olisi itse mukana .Toisaalta yritän siinä samaan aikaan tavoittaa omia tuntojani ja kokemuksiani tuona elokuuna 1968. Kähkönen saa minussa muistoja, tunteita ja kysymyksiä heräämään tosi voimallisesti. Välillä on pysähdyttävä vetämään ihan henkeä ja kelaamaan omia ajatuksiani selkeämmiksi.
Omituisen taiturillisella, täysin omanlaatuisella kertojanäänellään Sirpa Kähkönen onnistuu kaappaamaan lukijan yhdeksi osalliseksi kirjaansa. Siinä on jotain taianomaista. Pidän kauheasti Kähkösen tavasta kirjoittaa. Pitkät, toinen toistaan seuraavat lauseet alkavat muuttua kuin omiksi ajatuksiksi. Se on niin tehokasta, ettei sitä enää koe kirjoitetuksi tekstiksi, vaan on kuin itse puhuisi .Siitäkin huolimatta, etten todellakaan hallitse savolaista puheenpartta. Onneksi olen kumminkin saanut sen verran olla ja kuulla tätä kuopiolaista, rikkaampaa suomenkieltä, sen rytmiä ja ilmeikkäitä sanoja, jotka ovat minulle ihan vieraita, mutta jotka alitajuisesti heti ymmärrän. Nautin todellakin hänen kielestään. Nautin näistä elävistä ihmisistä, joitten olemusta, sydäntä ja mieltä uskon lukiessani tajuavani. Kuin pääsisin sisään noihin ihmisiin ja noihin päiviin. Semmoinen lahja kirjan tekijältä hänen lukijoilleen on enemmän kuin harvinainen. Arvostan Kähkösen parhaimpien nykykirjailijaimme ehdottomaan kärkeen ja olen iloinen hänen viime aikoina saamistaan tunnustuspalkinnoista.
Toinen joululahjakirjani oli täysin eri maata, eri lajityyppiin kuuluva. Se oli Raija Orasen sepittämä "elämäkertakirja" 1900-luvun alun kuuluisimmasta suomalaisesta oopperadiivasta Aino Acktesta. En ole aikaisemmin lukenut yhtään Raija Orasen kirjoittamaan kirjaa, mistä syystä olin utelias tarttumaan tähän paksuun opukseen. Teksti oli kyllä sujuvaa kerrontaa, mutta jo pienen lukemisen jälkeen huomasin, että Orasen tekstiä luin kuin aikakauslehden tai minkä tahansa lehden tekstiä pääsemättä mukaan : en eläydy, en vaikutu, en innostu, en sukella mukaan enkä tavallaan ala uskoa sanoihin. Aino Ackte ei ala puhua minulle, en koe hänen tunteitaan. Luen kuin lukisin Eevaa tai Me Naiset lehteä, jossa kerrotaan kepeän pinnallisesti kauneudesta, vaatteista, kunnianhimosta, menestyksestä ,välillä pettymyksistäkin. Mutta yksikään kerrottu tunne ei liikuta minua, ei suru, ei tappio, ei edes rakastuminen tai hullaantuminen. Jään ihan kylmäksi, vaikka Oranen yrittää kertoa intohimon poltteesta, jonka Ackten ruskeitten silmien hehku sytyttää hänen kuvaansa maalaavassa Albert Edelfeldtissä. En tunne hehkua, en tavoita erotiikan kaikkivoittavaa suloisuutta. Onko vika lukijassa vai tekstissä?
Orasen kirjan ansioksi on kumminkin nähtävä, että kiinnostuin googlaamaan sekä Aino Acktetta että hänen miehiään ja lapsiaan koskevia tietoja. Lisäajattelun aihetta nousi myös kirjassa esiintyvistä muista tuon aikakauden suomalaisista taiteilijoista. Ja meninpä niinkin pitkälle, että kuuntelin joitakin harvoja Aino Ackten tallella olevista äänitteistä. Niitä samoja lienee kirjailija kuunnellut yrittäessään päästä sisälle laulajattaren kunnianhimoisiin nahkoihin ja uskoon omasta ainutlaatuisuudestaan. Muistin joskus aiemminkin kuulleeni radiosta saman äänitteen, jolla kuului surumielinen sävelmä Pai, pai paitaressu ja joitakin Sibeliuksen lauluja. Valitettavasti ne eivät mitenkään enää pysty lumoamaan kauneudellaan nykylaulajien huippuhienoilla nykytekniikan mahdollisuuksilla taltiointeihin tottunutta hemmoteltua kuulijaa. Eivät minuakaan. Kuulostivat kalseilta, suorastaan kamalilta. Sellaista on usein kaikki mainen kunnia, Ihan niinkuin kauneuskin. Ne kestävät hyvin harvoin ajan ilkeätä hammasta. Aloin sentään lopussa hivenen tuntea säälinsekaista tunnetta Aino Acktetta kohtaan. Kirjan ansiotako - en tiedä.
Uskallan ennustaa ( ja toivoa), että Kähkösen kertojanääni sensijaan kestää aikaa ja että hänestä tulee pysyvästi yksi merkittävistä suomalaisista kirjailijoistamme, uusi Kuopion lahja Suomelle kuin aikoinaan Minna Suuri.
Loppiainen. Mielestäni yllättävän maallisen, suorastaan arkisen tuntuinen nimi kirkolliselle juhlapäivälle.Ymmärrän nimen ajatuksen, että varsinaisesti Joulun juhla-aika loppuu tähän päivään.Useimmalle meille, jokseenkin maallistuneille nykysuomalaisille se onkin ainoa asia, mitä loppiaisesta muistamme. Uskallan väittää, että jos äkkiseltään kysytään miksi loppiaista vietetään, harva muistaa heti päivän kirkollista aihetta: Itämään tietäjien saapuminen ja lahjojen tuonti. Ruotsinkielessä loppiaista nimitetään myös Kolmen Kuninkaan päiväksi, josta on jo helpompi muistaa, että loppiaisena läntisissä kirkoissa tosiaan juhlitaan Itämaan Tietäjien (kuninkaitten?) saapumista kunnioittamaan vastasyntyntynyttä juutalaisten kuningasta. Päivää on totuttu viettämään 6.1. No, välillä oli vuosia, jolloin Suomen työnantajat viisaudessaan ajoivat muutosta ja saivatkin aikaan lain, jolla loppiainen siirretiin vietettäväksi seuraavana lauantaina. näin ei tuhlattuu ylimääräistä päivää lorvailuun.samoin kävi helatorstaille. Näin kului muutama vuosi, kunnes palattiin takaisin entiseen 6.1.vaikka se olisi keskelle viikkoa osuva juhlapäivä. Näin se oli taas siis palkallinen vapaapäivä. Nyt ollaan tilanteessa, että käytiin kovaa keskustelua ja osa työnantajista katsoo nykyisessä vaikeassa taloustilanteessa päivän olevan kylläkin vapaa työhontulon pakosta, mutta voidaan pitää palkattomana. En tiedä kuinka laajasti palkaton päivä on toteutumassa.
Joulu ajatellaan siis olevan ohi loppiaisena ja monet todella noudattavat tapaa edelleen niin, että joulukuusi ja muut kodin jouluiset koristeet riisutaan ja pannaan talteen odottamaan seuraavaa joulua. Vanhassa joululaulussa, jonka minäkin olen lapsena oppinut lauletaan näin: "Päättyy joulu vaikkei kenkään sois, joulukuusi viedään pois, pois, pois. Mutta ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän, ei voi toivo pettää". Äitini kertoi ( kaikkien äitien ikiaikaiseen tapaan) ties kuinka monta kertaa tätä laulua kuullessamme, kuinka vanhin lapsista, isoveljeni, oli muutaman vuoden ikäisenä kai ensimmäisen kerran ymmärtänyt mitä laulussa sanotaan ja parkaissut kiivaan vastalauseen:"eikä viedä" ja alkanut oikein itkeä vollottaa. Juttu tuntui minusta aina hupaisailta, vaikka kuulin sen varmaan kymmenet kerrat. Ajatella, että järkevä isovelikin oli ollut joskus noin lapsellisen suurella tunteella reagoiva pikkupoika!
Minulle tämä sama laulu aiheutti pienenä myös ongelmia. En näet ymmärtänyt ollenkaan mitä tarkoitettiin"kenkään soimisella" . Ja kuka kylän miehistä se Toivo oli, jonka ei uskottu pettävän?Vanhoissa suosituissa joululaulujen sanoissa on paljon juttuja, jotka eivät lapsille ole helppoja ymmärtää. Nykylapsille luultavasti vieläkin enemmän, koska sanoissa on paljon vanhahtavia sanoja ja käsitteitä ja entisaikojen kulttuuria ja tapoja. Pikkusiskoni lauloi ennen kouluikää hartaasti ja kovalla äänellä erään toisen joululaulun sanoja näin: Piirissä me liitelemme, kiitelemme, ISOÄITI, siskot sekä PEIKOT........Mukava jouluinen porukka koossa!
Vasta aika hiljattain minulle selvisi, että Loppiaisella on ortodoksien juhlana ihan erilainenmerkityssisältö. Sen perusajatus on valon juhla eli oikean uskon ja tiedon valkeuden juhla (Epifania) tai toisella nimellä Jumalan ilmestymisen juhla (Teafania), Vapahtajan kasteen juhla. Siinä Jumala ilmestyi ihmisille kolmiyhteisenä:Jumala -Poika -Pyhä Henki, joka kyyhkyn muodossa ilmestyi kastetun lapsen päälle ja jossa tilanteessa kuultiin Jumalan sanat "Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt",Venäjän ortodoksit viettävät loppiaista meistä poiketen juliaanisen kalenterin mukaan 19.1. Viime vuosina on uudelleen noussut kovin suosituksi ikivanha loppiaistapa viettää Kastautumisseremoniaa loppiaisena keskiyöllä.Tässä seremoniassa ihmiset kastautuvat kokonaan upottautuen 3 kertaa avantoon, joka on ristinmuotoiseksi leikattu aukko mieluiten luonnonvesien, järvien tai jokien jääpeitteeseen. Vesi on hyytävän kylmää, mutta ihmiset kokevat saavansa kasteesta uutta voimaa, terveyttä ja siunausta koko vuodeksi. Näihin seremonioihin jonottavat nyky-Venäjällä vuosi vuodelta yhä suuremmat väkijoukot. Kävijöitä on lehtitietojen mukaan jopa monia miljoonia, eivätkä kaikki edes varsinaisesti ole aktiivisia ortodoksikirkon jäseniä. Jopa pieniä lapsia saatetaan viedä kastautumaan ihan umpisukelluksiin käsivarsista riiputtaen. Tuntuu hurjalta, varsinkin näin paukkupakkasten aikaan. Toisaalta, olen itsekin kokeillut avantouintia iltapimeällä Uittamon jäisessä merenrannassa. Se oli kyllä ihmeekseni virkistävä ja hyvältä tuntuva kokemus, kunhan ensin olin uskaltautunut saunasta sinne tummaan veteen henkeäni haukkoen pulahtamaan. Mutta venäläisortodokseilla ei ole ennen ja jälkeen kuumaa saunaa ja joskus jo odottelu kuulemma voi kestää tuntikaudet. Sairaita ja vanhuksia on kuitenkin ankarasti varoitettu osallistumasta tämmöisiin yöllissiin hengellisiin kastautumissessioihin. Vanhuksen ja sairaan sydän ei kestä vaikka kuinka sielussaan iloitsisi ja tuntisi uskonnollisia tunteita.
Ymmärrän hyvin, että keskiyöllä tapahtuva joukkokastautuminen voi olla nykyajassakin tosi puhutteleva sekä mystishengellinen, uskonnollinen että samalla voimakkaasti vaikuttava fyysinen kokemus. Se houkuttelee ja puhuttelee varmaan jopa muuten melko löyhästi uskoviakin venäläisiä. Tavan suosio ja osallistujamäärät ovat vuosi vuodelta lisääntyneet. Sen sijaan suomalaiset kirkot tuskin täyttyvät ääriään myöden enää lopppiaisena. Vain Joulun sanoma ja tunnelma liikuttaa suomalaisten sielua niin, että kirkot täyttyvät ääriään myöten ja kaikkina kellonaikoina. Virrenveisuu, kynttilät hämärässä kirkossa ja joululaulut herkistävät jäyhiä ja muina aikoina hyvin harvoin seurakuntaansa osallistuvia kansalaisia kautta koko luterilaisen Suomenmaan. Koko muun vuoden sama väkijoukko voikin hyvillä mielin suunnata ihan toisenlaisiin temppeleihi, vaikka Skanssiin, Myllyyn tai Itikseen pyhäpäivää viettämään.
Jouluvalot sammuvat, jos ei ehkä ihan vielä tänään niin sitten viimeistään Paha-Nuutti 13.1. vie loputkin joulun tunnelmista ja kausiherkuista mennessään.Mutta eipä hätää, tortut voi unohtaa sillä Runebergin torttujen ja laskiasipullien aika on jo tässä, ainakin kauppa haluaa uskotella niin.
Voi näitä aikoja, voi näitä tapoja! (kukahan nyt on tekopyhä?)
