torstai 22. elokuuta 2019

Syksyn fiilis

Elokuun toiseksi viimeinen viikko loppupuolellaan. Vielä häivähdys  kesää säätiloissa ja näkymässä ikkunain takana. Toisaalta syksyn lähestymisestä muistuttavia merkkejä. Lehdet  ovat vielä tukevasti kiinni oksissaan, mutta pihaan on kasaantunut jo isoja määriä keltaista, karissutta kasviroskaa. Ne ovat puiden  lisääntymiseensä tähtääviä miljardeja siemenkotia lentosiivekkeineen. Valtavat määrät energiaa, nyt kuivuneena, tehtävänsä tehneenä, mutta vailla toivottua päämäärää. Minun on vaivaisella ihmisen käsityskyvylläni vaikea ymmärtää noita kasvien vuosi vuodelta toistuvia hirmuisia ponnisteluja taata lajinsa menestyminen ja uusiin ympäristöihin levittäytyminen tällä kukinta ja siementuotannolla. Jospa edes muutama uusi siemen miljardeista onnistuisi tuottamaan uuden yksilön johonkin epäkiitolliseen ympäristöön. Jospa vain edes yksi uusi babylehmus sinnittelisi kasvuun  asfalttipihamme keskelle jätetylle nurmikkopläntille jatkamaan suuren äitilehmuksen sukua!

Miljoonia kauniita kukintoja heinäkuussa,  miljoonia siemeniä irtautumassa elokuun lopussa ja etsimässä mahdollisuutta tarttua multaan ja jatkaa kasvua. Vuosi vuodelta sama valtava operaatio.  Onko kaikki tuo ollut turhaa energian tuhlausta, loputonta yritystä? Valtava jokakeväinen elämän puhkeaminen kukkaan kuivasta, kuolleen näköisestä rungosta. 
Ei tietenkään, mutta minun omahyväisen ihmisen tässä luonnon jättiorganisaatiossa on mahdoton ymmärtää syitä ja seuraamuksia. Minun osani on osata vain nähdä ja nauttia, vaalia ja välttää tekemästä typeryyksiä. Luonto, liian vaikea ymmärtää ja kontrolloida. 

Yhtälailla mitätön pikkulenkki olen kaikessa tärkeydessäni  Ihmisen sukupuussa. Syntynyt 76 vuotta sitten. Onnistunut tarrautumaan pienenä hedelmöityneenä "itiönä" äitini kohdun muhevaan maaperään. Sinnitellyt läpi kriittisten solunjakautumisen alkuvaiheitten ja kehittynyt nälkäiseksi salamatkustajaksi äitini elimistöön. 
Oli sota-aika. Köyhässä perheessä, johon synnyin, äidin ravitsemustilanne jo hänen omankin hyvinvointinsa  tyydyttämiseksi oli vaikeata. Sitten kenenkään suunnittelematta mukaan oli kiilannut vaatelias uusi lisämatkustaja. Se vaati monenlaista ravinnetta ja raakennusainetta kasvaakseen, sinnitelläkseen täydeksi elinkelpoiseksi uudeksi ihmisyksilöksi. Äiti on kertonut ahmineensa jatkuvaan näläntunteeseensa kourakaupalla kaurahiutaleita minua odottaessaan.Olen siis nykypäivän ihmeravinnoksi nostaman kauran voimalla kasvatettu 4-kiloinen vauvasyöttiläs. Vahvarakenteinen ja alusta lähtien ahne ja  vaatelias.

Nyt tämä onnistuneen lisääntymisperiodin läpikäynyt ihmistaimi on selvästi tullut elämänkaarensa loppupuolelle. Ehkä jo piankin on aika päästää irti ja muuttua kuivaksi ja poislakaistavaksi roskaksi kuten lehmuksen kuihtuneet kukinnot. Epikriisissäni lukee: 76 vuotias yksinelävä nainen. Monisairas. Ja sitten pelottavan pitkä luettelo todetuista sairauksista, jotka ovat tuhonneet tämän alkujaan vahvan tyttövauvan ja muuttaneet hänet vaivaiseksi geriatrian osaston vieraaksi, lääkkeiden suurkuluttajaksi ja vaivojensa vaikertajaksi.

Suvi taitaa tosiaankin olla väistymässä syrjään syksyn ja talven tieltä. Ainakin ympärilläni luonnossa. Miksi siis olisinkaan poikkeus luonnon järjestäytyneessä menossa?Totta on, että olen  usein pitänyt itseäni  myötätuulella seilaavana onnenkantamoisena. Mutta nyt huomaan, että on monesta kivasta vähittäisen luopumisen aika käsillä tai jo tapahtunut. Olen jo selvillä , että  kuin salaa elämässäni on tapahtunut muutoksia, joita en ole tervehtiyt ilolla, vaan ne on ollut vain pakko ymmärtää lopullisiksi menetyksiksi:en enää jaksa/ pysty tekemään kaikkea samaa kuin ennen.. Tunnen lopullisen menetyksen kirpaisun: en ikinä enää juokse tai hypi, en tanssi, en aja polkupyörää, en sauno, en juo viiniä, en rakastele, en laula täysin palkein jne. jne.Aina vain lisää:ei koskaan enää. Kaipaan kovasti noita menetettyjä iloja ja itsestään selvinä pitämiäni mahdollisuuksia.

 Geriatrian osastolla tällä viikolla kun päivän tutkimuksissa istuskelin odottelemassa, jouduin salakuulemaan jollekin toiselle verhon takana kysyttyjä tuttuja kysymyksiä: selviydytkö itse omasta pesustasi ja muusta hygieniasta, käytkö itse ruokaostoksilla, tarvitsetko apua pukeutumisessa, siivouksessa, ruuanlaitossa. Käytätkö vielä bussia tai muita julkisia kulkuneuvoja, pystytkö hoitamaan pankkiasiasi, osaatko käyttää älypuhelinta tai tablettia, tarvitsetko rollaattorin tai muita apuvälineitä arjessasi jne jne.Kuinka usein tapaat lapsiasi?Minullekin nuo kysymykset on jo tehty ja vastaukset ylöskirjattu.Todennäköistä on, että ei vastausteni määrä tästä eteenpäinkin vain lisääntymistään lisääntyy. Lopulta kaikki jää pois ja olen"keventyneenä" valmis kai poistumaan . Niin minne? 
Olemattomiin, niinkuin tuuli korjaa roskat.



keskiviikko 14. elokuuta 2019

Harakanpesän uusi syksy 2019



Harakka hypähtelee taas

ja kraakkuu ja kieputtelee pitkää pyrstöään. Ai miksi se nyt taas haluaa tuoda äänensä kuuluville, vaikka kerran jo viisaaasti harkitsi ja päätti olla horisematta jonninjoutavia ajatuksiaan maailmanmenosta ja tärkeästä omasta itsestään. 

Syy 1.Rento ja lähes kontrolloimaton tekstin naputtelu on kivaa. Parhaimmillaan terapeuttista. Jos olen mielentilaltani negatiivisella puolella, joko alakuloinen tai tuntenut jääneeni vaille ymmärrystä läheisteni seurassa, huomaan kirjoittamisen kuluessa tapahtuvan kiipeämistä paremmalle tuulelle, kuin itsestään.

Syy 2. kirjoittelu on ilmainen harrastus. Nykyään rahani tuntuvat kulkeutuvan turkulaisiin apteekkeihin, poliklinikka- ja terveyskeskusmaksuihin ja taksikyyteihin. Eikä näistä nyt ole mahdollista mitään jättää poiskaan terveydentilani suuresti huononnuttua. City-Marketin herra Aaltonen tietysti rohmuaa isoimman potin. Ei siis puhettakaan esimerkiksi Työväenopiston uusille maalauskursseille ilmottautumisesta. Toki kävin tutustumassa netissä tulevan syksyn kurssitarjontaan. Panin merkille kaksi painavaa estettä ilmoittaumiselleni. Opettajien kurssiselosteissa ei ollut uudistumista. Ei uutta oivallusta, ei minkään moista merkkiä halusta kokeilla jotain erilaista lähestymistapaa, ei kokeilun kipinää: vuosikymmenten rutiinilla mennään. Samat aiheet, samat sananvalinnat, varmaan lähes samat (liian vähään tyytyvät??) harrastajat. En jaksaisi noista enää innostua. 
Toiseksi : uudistumista oli kyllä tapahtunut, mutta se oli ikävä lisäys  kurssihinnoissa. Nuoremmille, tyytyväisemmille, vauraammille harrastelijoille. Not my piece of cake. Kaikella on vissiin aikansa ja paikkansa tässä elämässä.Tämä aika on minulta ohitettu.

Syy 3. Muutamat ystävistäni ovat-ehkä vaan kohteliaisuuttaan, joskus kyselleet miksi lopetin jutusteluni. Kuulemma niitä oli kiva joskus lukea jakummastella, mistä männynkävystä tai ikivanhasta  sanontatavasta se Marja-Liisa on keksinyt löytää jotain sanomisen aihetta. Kokeilen siis , jaksaako joku vielä lukea ja ehkä jotain kommentoidakin. Lukijalla tarkoitan elävää, ajattelevaa olentoa. Ei ilahduta, että Ukrainan , Venäjän, Yhdysvaltojen, ym muitten ( jopa toistaiseksi määrittämättömiksi jääneitten maitten) tekstiä analysoivat koneet tutkivat, josko täällä olisi joku uhkia ja salaliittoja lietsova "vaara". Tarkoilla koneaivoillaan ja algoritmeillään ne hotkivat automaattisesti läpi hengentuotteitani. En ymmärrä. Tämä hullu epäluuloinen maailma kaikkine uhkineen, jotka muka voisivat piiloutua mitättömiinkin harakanvarpaisiini ja pyrstönkeikautuksiini täällä vaivaisella kotikoneellani ja yhden sormen tekniikalla. Huh hei. Hi Trump, terve Putin! 

 Syy 4. Syksy. Huomenna on kaikkien Marjain päivä. Pitkän  opettajana kuluneen työurani aloitus kesäloman jälkeen alkoi usein Marjan päivän aamuna. Kokoonnuttiin suunnittelemaan seuraavan lukuvuoden työtä. Tavattiin vanhat työtoverit ja mahdolliset uudet, nuoret kollegat ja opinhaluiset oppilaamme. Sitten reippaasti"auran kahvoihin" uutta peltomaata muokkaamaan. Näin jälkikäteen muisteltuna se oli aina erinomaisen kivaa ja innostavaa.  Joka ainoana syksynä erilaista kuin edellisvuonna.Toki joskus hankalia juttuja, mutta paljon enemmän tutunomaista arkista ja silti palkitsevaa vääntöä.

Aloitan siis taas ikäänkuin vielä kerran kyntää uutta multaa kuivasta nurmesta näkyviin. 
Hah hah- kylläpä väänsin  merkillisen kielikuvan tässä kirjoittaman rupeamisesta. 
Minä taidan olla enemmän laiskanpulska maalaisharakka, joka tässä  tepastelee pellolla syksyä kohti .
Joten ei muuta kuin: Kraak kraak.

Oli ihana aina nähdä uutta nuorta väkeä syksyn tullessa.