Yksi ihmisen ja siis myös eläimen, joka ihminenkin kai on, tärkeistä aisteista on kuuloaisti. Ilman kuuloa jäisin paljosta paitsi, vaikka elämässä selviämisen kannalta se ei olekaan välttämätön. Kuulevana minun on mahdoton edes kuvitella täysin hiljaista maailmaa. Etten kuulisi ympäristöni ääniä, tuntuisi varmaan tyrmistyttävältä ja tekisi minusta avuttoman ja syvästi onnettoman. En tiedä, mikä tässä typistyksessä olisi hirveintä, se etten kuulisi koskaan enää rakkaitteni ääntä, etten kuulisi luonnon ääniä, en tuulta, en linnunlaulua, en kanssaihmisten jutustelua sen enempää kuin haittaääniä, melua, hälyä tai riitelyä. Usein näitten ikävämpien äänien kuuleminen kuitenkin merkitsee myös turvallisuutta, osaa varoa. Kammottavalta ajatukselta tuntuu myös se, etten myöskään enää "kuulisi" vastakohtaa, hiljaisuutta. Sillä kaikkien liiallisten ja usein rasittavien äänien jälkeen puhdas hiljaisuus tuntuu joskus maailman parhaimmalta ääneltä. En osaa todellakaan ajatella sellaista mahdollisuutta omalle kohdalleni , vaikka tosiasiassa olen selvästi jo havainnut kuuloni heikkenevän . Huomaan nykyisin erottavani heikommin, mistä suunnasta ääni kuuluu.Erityisesti vierasta kieltä kuullessani en pysty likimainkaan entisellä lailla erottamaan sanoja ja muodostamaan niistä tajuttavaaa tekstiä . Usein joudun myös kysymään: mitä sanoit, vaikka puhuja olisi tuttu ja omaa kieltäni puhuva. Jotenkin vain en erota, mitä piti kuulla . Tämäkin asia selittynee vanhenemisella . Sekä isäni että äitini kuuloaisti heikkeni heidän ikääntyessään. Ratkaisuksi tullee minullekin jossain vaiheessa kuulolaitteen hankinta.
Tänään keskustelin nuoren sukulaispoikani kanssa musiikista.Hänen päivänsä ( tai ehkä paremminkin yönsä) kuluvat musiikin tekemisessä. Hänellä on jos jonkinlaiset laitteet ja ikioma äänieristetty studio tähän toimeen, jonka tuotokset päätyvät internettiin kuultaviksi ympäri maailmaa . Olen kuunnellut muutamia hänen sävellyksistään, mutta valitettavasti en pysty niistä erottamaan yhtä toisesta. Ne eivät aiheuta minussa minkäänlaista tunnereaktiota eivätkä jää soimaan mieleeni. Kun oikein pinnistelen, voin eläytyä niin, että jokin osa vastahakoisessa ja torjuvassa minussa alkaa sentään hivenen reagoida "jumputtavaan" rytmiin.Kumminkin hänen musiikkinsa voi herättää maailman vastakkaisella puolella elävässä nuoressa naisessa niin voimakkaan tunnetilan, että hän kerää kotirantansa hiekkaa ja simpukankuoria, leikkaa kiehkuran tummia hiuksiaan, paketoi ne ja lähettää varustettuna saatekirjeellä, jossa lukee: rakastan sinua, kiitos, että olet olemassa.Tämmöinen on minusta ihan uskomatonta, mutta todistaa, mikä valtava voima musiikilla on meille ihmisille.
Minullakin on toki omaa voimamusiikkia, jonka tunnen luultavasti samoin ihanaksi ja kiitoksen ansaitsevaksi kuin nuo nuoret netissä. En vain ole osannut nimetä itseäni Faniksi. Kenelle sitten lähettäisin fanipostini, jos olisin aktiivinen ja spontaani kuin nykynuoret. Hiuskiehkurani, tämän lumivalkoiseksi muuttuneen hapertuvan tukkani, voisin saksia pakettiin, joka lähtisi J.S.Bachille, ehdottomasti. Hänelle vuodattaisin kaikki suuret ja ylistävät sanani , kertoisin, kuinka onnellinen olen siitä , että hän on ollut olemassa ja säveltänyt kaiken sen musiikin, josta minulla on ollut onni nauttia. Fanipostia lähtisi monta kertaa vuoden mittaan. Kun pääsiäisen aikaan kuuntelisin monta tuntia kestävää Matteus Passiota tai Johannes Passiota, tarttuisin sen loputtua paperiin ja sanoisin: kiitos, uskonnokseni riittää tämä, en tarvitse kirkkoja tai saarnoja.Tai kun unettomana pyörisin sängyssä mieli huolia täynnä kuulisin yhtäkkiä yöradiossa soolosellosarjan ja sen loppuessa huomaisin, että olenkin aika onnellinen, kuin leijuisin jossain keveässä ilmanalassa .Sen kaiken kertoisin kirjeessä Johan Sebastianille. Hän saisi myös varmaan kuulla, että hautajaisissani haluan omaisteni kuulevan koraalin: Ich ruh zu Dir. Ja siunaustilaisuus päättyisi tyynnyttävään ja kauniiseen aariaan (Air). Bachin postilaatikkoon (?) kolahtelisi kirjeitä minulta siis kerran jos toisenkin.
Hiustupsuni lähettäisin kenties myös semmoisille säveltäneille herroille kuin Beethoven, Berlioz, Mozart, Satie, Verdi, Wagner, Handel ja tottakai Sibelius. Lähestyisin palvovin sanakääntein myös edelleen elossa olevia muusikoita Daniel Barenboimia, Zubin Mehtaa ja Placido Domingoa, eikä tässä ole kuin muutama mieleen tullut fanitukseeni sopiva kohde. Kaikkia heitä kiittäisin siitä, että ovat olemassa, lohduttaneet, laajentaneet tajuntaani,tuottaneet nautintoa ja iloa.
Jäikö päähäni enää yhtään hiustupsua ?
Ikäväkseni täytyi huomata sukulaispojan kanssa keskustellessani, että molemmilla meillä on samanlainen puutos. Fanilistamme on kovin kapea siivu koko musiikin kirjosta, niin hänen kuin omani . Olemme molemmat tavallaan fakki-idiootteja, vain omaan musiikkifakkiimme kiivaasti kiintyneitä. En juurikaan jaksa laajentaa kuunteluani nuorison suosimaan genreen, en ilahdu rapista tai euroviisuista, en tiedä suomi-popista tai Madonnasta, tuoreemmista maailmantähdistä nyt puhumattakaan. En edes vuodata kyyneleitä Vesku Loirin tai Paula Koivuniemen karismalle lämmeten.Olen kylmä Cheekin tai Elastisen ansioille, enkä tunne Anna Puun lauluja. Joskus aamupäivisin sentään on viihdyttävää kuunnella Muistojen Bulevardia radiosta ja ottaa muutama tanssiaskel kankeilla jaloillani . Ajattelen silloin sympatialla kaikkia muita ikäihmisiä, jotka samaan aikaan jakavat tämän nostalgisen aamuhetken kanssani. Tiedän, että heitä on todella paljon.
Mutta näin kukkeimman kevään aikaan kyllä fanitan myös vanhaa rakkauttani mustarastasta, joka onnekseni laulaa vielä kauniin surumielisen ihanan lurituksensa, eikä ole omaksunut ja alkanut lystikseen ja taitavuuttaan osoittaakseen laulamaan Nokia-tunea tai moottorisahaa siteeraten . Lehdessä kerrottiin , että sellaistakin on jo jossain kuultu. Jos niin onnettomasti kävisi, haluaisin ehkä "irroittaa kuulolaitteeni".
Ylihuomenna on syntymäpäiväni.Täytän 71 vuotta. Jostain syystä on tapana viettää isompia juhlia, kun täytetään täysiä vuosikymmeniä, mutta kymmenten väliin jäävät syntymäpäivät on tapana sivuuttaa melko vähäisin juhlimisin. Usein sentään perhepiirissä kakkukahvein juhlistetaan vuosien karttumista! Nyt on siis tulossa tämmöinen vuosi, jota ei kannata erityisemmin huomata. Yksi vuosi lisää jo ennestään melko suuressa lukemassa.
Kun olin lapsi, muistan, että minulle ja isoisälleni leivottiin yhteinen kermakaakku. Isoisäni nimi oli Kustaa ja hänen nimipäivänsä oli 6.6.Nämä kaksi juhlapäivää hoidettiin yhdellä iskulla, kätevästi ja halvalla.Joskus tähän kohtaan osuivat myös Helluntaipyhät .Lapsuuden syntymäpäivistäni ei minulle ole jäänyt muita muistoja kuin tuo kaakku.Elämä oli tuohon aikaan yksinkertaista.
Ensimmäinen erityisiä muistoja mieleen palauttava syntymäpäiväni oli se, jolloin täytin 17 vuotta. Sattui näet niin, että lähdimme sinä päivänä luokkaretkelle Tukholmaan. Matkaa oli suunniteltu jo pitkään keräämällä viikkorahaa kaikki viisi ensimmäistä kouluvuotta. Oli todella jännittävää päästä oikein päiviä ja öitä kestävälle luokkaretkelle ja vieraaseen kuningaskuntaan laivalla matkustaen. Siinä oli minulle juhlaa kylliksi. Laivan kannella lähtötunnelmissa otettussa kuvassa yhdessä kaverini Marjatan kanssa hymyilen kuin vain 17 vuotias maailmalle matkaava nuori naisihminen voi hymyillä, leveästi ja hiukan keikistellen.Tulen vieläkin hyvälle tuulelle kuvaa katsoessani.Hiukan haikeaakin katsoa nuorta itseäni, syntymäpäiväsankaritarta, joka oli saanut elämänsä ensimmäisen punaisen ruusun nuorelta mieheltä. Ei, siitä ei seurannut vuosisadan rakkaustarinaa!
Toinen vahvan muistijäljen ja iloisen tunnelman syntymäpäivä oli kolme vuotta myöhemmin.Todella helteinen päivä 25.5.1963, jolloin saimme tulokset ylioppilaskokeistamme. Hurraa, minusta tulee ylioppilas! Eikä iloani juurikaan vähentänyt se, että tulokseni ei ollut läheskään niin hyvä kuin oli toivottu . Muistan, että jostain syystä meitä oli aamupäivällä pienehkö joukko luokkatovereita ajelulla Kuusjoella Aulikin kodissa, joka sijaitsi metsän keskellä. Käki kukkui lähellä, kukkui loputonta kukkuaan, niin että oli pakko lopettaa tulevien elinvuosien laskeminen. Oli uskomattoman kaunista ja kuumaa.Palasimme koululle rehtorin kansliaan tuloksiamme kuulemaan.Päivän kallistuessa iltaan kelluin lämpimässä järvessä kauan. Korvat vedenpinnan alla ja taivas silmissä oli hyvä miettiä tulevaisuutta. Lopulta pilvet tummuivat ja lähestyvä ukonilma pakotti nousemaan vedestä. Keskustan suunnasta alkoi kuulua paloautojen ujellus.Salamat olivat jo sytyttäneet tulipaloja. Kummallisen selkeä muistikuva, kuin filmiä katselisin.
Kun täytin kolmekymmentä, minusta oli tullut turkulainen ja vietin pienimuotoista syntymäpäivää muutamien silloisten ystävien ja tuttujen seurassa. Tästä on jotenkin huvittavana muistona kipakka, tulikiven katkuinen polemiikki, joka syntyi elokuvasta "Kellopeliappelsiini". Kaikki olivat nähneet tuon, silloin hyvin suurta huomiota saaneen elokuvan. Nyt vain oli niin, että vierasjoukko jakaantui kahteen täysin vastakkaista mielipidettä kiivaasti edustaneeseen joukkueeseen. Toisten mielestä filmi oli kauhistuttava, vastenmielinen, jopa suorastaan vaarallisia impulsseja mahdollisesti herättävä, ainakin jos katsojat olivat hyvin nuoria. Toisten mielestä filmi oli todella hieno, jopa tarpeellinen ja ymmärrystä lisäävä joskin myös vaativa katsottava. Se ei jättänyt kylmäksi. Huuto ja halu vakuuttaa muut omalla mielipiteellään lisääntyi ja tunnelma synttäreillä oli kiihkeä kuin eurovaalien alla puolueitten puheenjohtajien tentissä .Vuosi oli 1973 ja me olimme vielä kovin nuoria ja kiihkeitä kaikki, niin minä, sankaritar, kuin vieraanikin. Juotiin viiniä, syötiin jotain trendikkäämpää kuin kermakakku!Tyypillinen ajankuva.
Kun täytin puoli vuosisataa, päätin pitää juhlat lähinnä perheelleni ja sukulaisilleni. Juhlaa vietettiin muutamia päiviä myöhässä Somerolla äitini pihamaalla lohikeittoa ja kaakkua nautiskellen ja silloinkin saimme nauttia kauniista ja lämpimästä säästä . Tunnelma oli kovin erilainen, rento, epävirallinen, ilman kaikenlaista pönötystä.Ei ollut tarvetta kiistellä kulttielokuvista.Tunsin itseni jo paljon vanhemmaksi.Hiuksetkin olivat ehtineet harmaantua ja hoikkuus oli hävinnyt. Mutta mitäpä tuommoisesta, elämä jatkui vaikka vuodet muuttivat niin juhlien tyyliä kuin juhlakaluakin.
Kaikkein juhlavinta oli kuudenkymmenen vuoden ikään tulo, sillä tähän kohtaan päättyi myös pitkä työurani koulussa. Sain pitää ylimääräisen palkallisen lomapäivänkeskellä viikkoa.Vietin sitä iloisesti omassa kauniissa luokassani juhlat järjestäen. Mukana olivat sekä työyhteisöni että paljon lähiystäviäni. Nautin ideasta koristella ja muuttaa luokkani juhlahuoneeksi. Päivä oli taaskin mitä helteisin ja jätti minulle hyvät muistot.Tunsin olevani ihan oikeasti juhlieni tähti ja nautin tästä etapista elämässäni. Mutta muutamaa päivää myöhemmin sain kokea olevani vieläkin suuremman juhlinnan kohteena, kun koko kouluni, oppilaat ja ihmeen suuri määrä vanhempia juhlistivat kevätjuhlassa syntymäpäivääni ja eläkkeelle jäämistäni. Se oli liikuttavaa, tunteellisempaa ja kauniimpaa kuin olin osannut toivoakaan . Silloin olin mielelläni juuri minä enkä kukaan muu.
Varmaan jonakin vuonna on ollut myös hyvin vähän juhlavaa ja sääkin kalseaa, jopa joskus kylmää, mutta useimmiten olen saanut viettää ihania helteisiä juhlahetkiä. Lapsena minulla oli tapana ajatella, että koko keväinen luonnon herääminen ja kukkiin puhkeaminen tapahtui vain siksi, että minä, tämä tärkeä minä, sai sen lahjaksi syntymäpäivälleen. Täydellisen itserakas maailmannapa, varsinainen Birthdaykid , uskomattomassa omahyväisyydessään ja lapsenuskossaan.Totta puhuen, on siitä uskosta ja omahyväisyydestä aika lailla edelleen jäljellä!
Hevoskastanja kukkii syntymäpäivänäni ja rakastan sitä ja kaikkia kukkivia puita,pensaita ja kieloja .
Luontoäiti , kiitos ihanista synttärikukista.
Olen ollut poissa kodistani ja kotikaupungistani yli kolme viikkoa. Koko tämän ajan olen potenut kipua vasemmassa jalassani. Jokin aika sitten kävin Salossa ortopedin vastaanotolla. Hän lähetti minut jatkotutkimuksiin TYKSiin, kotikaupunkiini. Tutkimuksen takia lähdin siis kolmen viikon poissaolon jälkeen ikäänkuin vierailulle Turkuun. Näinä viikkoina kevät on puhjennut kukoistukseensa. Kun olin tulossa kuukausi sitten Saloon päin, pellot olivat kauniin erisävyisissä rusehtavan vivahteissa polveilevia, jossain jopa vaalean punervia tai juuri ja juuri hennon vihreitä. Nyt nuo samat kumpuilevat pellot olivat saaneeet mitä voimakkaimmat eri sävyiset vihreät samettimatot, joita koristivat siellä täällä kirkkaan keltaiset voikukkien tai rentukoitten maalaamat kirjonnat. Linja-auto ajeli melko verkkaista vauhtia vanhaa Turuntietä. Meitä matkustajia oli vain kolme koko matkalla SalostaTurkuun. Oikein rentouttavaa ja nautittavaa matkantekoa.Minun onnekseni tuommoinenkin kannattamaton vuoro oli vielä olemassa, mutta kuinka kauan?
Kun sitten tulin Turkuun, ihan hämmästyin.Tuntui kuin olisin katsellut Turkua jotenkin uusin ja entistä näkevimmin silmin. Minun kaupunkini näin ihmeellisen kaunis! Voiko olla vaikuttavampaa tapaa lähestyä kaupungin keskustaa kuin reitti hautausmaitten ohi pitkin Uudenmaantietä. Suuret ikivanhat lehmukset ja muut jättimäiset jalot lehtipuut. Heleät valtaisina ryöppyävät lehtimassat tunkevat voimallisina ulos kuolleen tuntuisista paksuista varsista. Kuin puut olisivat nuoria, kuin ne olisivat pakahtumaisillaan elämästä. Ne puskevat lehtiruusukkeita karheasta kaarnapinnasta mistä ikinä vain mahdollista.
Rakastan Uudenmaankatua, Kupittaan puistikkoa jaTuomiokirkon ympäristöä, koska kaartuvien suurten puitten ikiaikainen läsnäolo todistaa kaupungin pitkästä menneisyydestä. Ne ovat olleet täällä aina. Kautta vuosisatojen on tästä körötelty läpi Uudenmaantullin alas Aurajoen ylittävälle sillalle ja päästy tois puol jokkee.
Rakastan myös hyvin toisenlaista väylää Martinmäestä kohden Hirvensaloa. Vanhat värikkäät puutalot pihoineen, Tonttumäki ja tienvarren valtaisina kukkivat koristeomenapuut, Korppolaismäen komea vehmaus, kukkivat pihat ja sireenipensaat, morsiusangervot ja tulppaanien hehku. Entä sitten koko Aurajoen ranta kaukaa Halisista aina satamaan saakka, yhtä pitkää kaunista jokirantaa hienoine rakennuksineen, laivoineen ja puistikkoineen. Ja edessä aukeneva meri kohden Airistoa ja suurta maailmaa. Minun kaupunkini on niin kaunis.
Asiani vie minut TYKSin uusimpaan osaan Hämeentien varressa sijaitsevaan ns.T-sairaalaan.Tämä sairaalarakennus on minulle jäänyt toistaiseksi melko tuntemattomaksi, mikä lienee hyvä asia. Merkitseehän se tietysti sitä, etten itse eikä tuttavapiirinikään ole joutunut kokemaan sairauksia.Vain kerran aikaisemmin olen käynyt siellä ja silloin olin Äitini tukena, kun häneltä hoidettiin vähäisiä ihomuutoksia vain pari kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Nyt minulla on hyvää aikaa ihastella tämän uuden sairaalamme valtaisan hienoa sisääntuloaulaa ja sen korkealle kohoavaa lasikattoa ja polveilevia parvekkeita viherkasveineen ja taideteoksineen ja istuinryhmineen.Tämmöiset nykyajan palatsit kuin tämä sairaalamme tai uusi kirjastomme, saavat myöskin tuntemaan ylpeyttä kotikaupungista ihan niinkuin Tuomiokirkko tai Linna tai Luostarinmäen käsityöläismuseo .
Vain yhden asian toivoisin voivani siirtää Salosta Turkuun. Se on Kauppatorin kahvikioskit. Ne ovat Salossa aivan vertaansa vailla niin herkkutarjonnaltaan kuin viihtyisyydeltään. Kyllähän meilläkin juuri ja juuri voi juoda kupillisen kahvia keskellä Kauppatoria kauniina päivänä, kun kääntää katseensa kohti kukkapöytiä, mutta samanlaisesta viihtyisyydestä kuin Salossa voi vain haaveilla.Entä sitten Salon torstaiset iltatorit! Ne jos mitkä ovat kadehdittavat, tunnelmaltaan kokemisen arvoiset. Miten ja milloin me saisimme jotain vastaavaa torielämää tänne omaan kaupunkiimme.
Turusta pääsee ulos maailmalle klikkaa isonnus
Pienellä kevätpoikasellani, lapsenlapsellani, on nyt meille kaikille asianosaisille, isovanhemmille, perheystäville ja "haltiakummeille" virallisesti ilmoitettu nimi: Irina Hertta Victoria. Vietimme nimiäisjuhlaa nauttien mukavasta yhdessöolosta ja herkkujen täyttämästä buffetpöydästä mitä upeimman kevätpäivän siunauksella.
Pikku-Irinan pihapatiolla oli korkea, mutta vielä nuoruuttaan laiha koristeellinen tuomipihlaja avannut sadat valkoiset kukkansa ja edessä aukenevan puistikon vihreys oli melkein liikaa aistittavaksi . Kun Irinan äiti valmisteli juhlapöydän antimia tarjoiluvalmiiksi, minulla oli hyvä tilaisuus hoitaa ikiaikaista mummunroolia heijaamalla pikkuinen unten maille vaunuissa läheisiä puistoteitä hitaasti, mutta ylpeänä kierrellen. Samalla pysyttelimme poissa jaloista häärimästä. Välillä istuskelin puiston penkillä ja oikein nautiskelin olostani. Ensimmäinen todella upea, lämmittävä auringonpaiste viikkoihin. Edessäni levittäytyvä kaunis vihreä nurmikko, jolla leikki kolme lasta sopivasti mekastaen. Joka puolelta kuului lintujen kevätkonsertti: mustarastaita, peippoja ja kivitaskuja.Yhtäkkiä lokin siipien suhahdus ihan lähellä. Ei yhtään autojen ääntä, vaikka olin kymmenien tuhansien asukkaitten ( ja monien ihmisten jotenkin oudosti ja mielestäni väärin ja ennakkoluuloisesti aliarvostamassa) lähiössä Vuosaaressa. Kaunista, rauhallista ja viihtyisää. Hienoja kallioita ja uljaita korkeuksiin kurkottavia mäntyjä, sekä kauas aavalle levittäytyvä merimaisema vain parin kottelinmatkan päässä.
Mutta parasta tietenkin vaunuissaan unissaan hiljaisesti tuhiseva prinsessa Irina, pieni kullannuppuseni, ikioma lapsenlapseni, hän, jonka nimeä olin jaksanut viikkokaudet mielessäni arvailla. Kun sitten poikani lopultakin suostui meille juhlimaan kutsutuille paljastamaan valitut nimet, ei kukaan esittänyt mitään suuria tunnelatauksia paljastavia ilmeitä tai ihmetteleviä kysymyksiä. Saimme kuulla, että Irina oli perusteellisen allakanselauksen perusteella alkanut tuntua sopivalta nimeltä. Se ei ole liian yleinen, se loppuu a -vokaaliin, mikä on yleisin suomalaisen naisnimen tapa, se on helppo ja paitsi suomalainen myös sopivasti kansainvälinen, lievästi slaavilaista tuntua sisältävä. Mutta ennenkaikkea kukaan Irina-nimen entinen kantaja ei noussut vanhempien mieleen negatiivista painolastia mukanaan.
Samoin toinen nimi Hertta tuli valituksi juuri siksi, että kummallakin vanhemmalla on erityisen paljon positiivisia ominaisuuksia mieleen nostava esimerkki-Hertta tuttavapiirissään. Kuulemma maailman ystävällisimpiä ja fiksuimpia Herttoja löytyi sekä Helsingistä että Turusta.
Ja kolmantena nimenä sitten äidin suvun perinnenimi Victoria, tottakai. Irina on Victoria , joka on kuudetta sukupolvea sen nimen omistajana. Onneksi ensimmäisenä tuon nimen mieleen tuovana on sympaattinen Ruotsin tuleva kuningatar. Hän ei todellakaan ole pilannut nimeään! Ja vaikka Englannin kuningatar Victorian hahmoon ja aikakauteen voi sisältyä hiukan kyseenalaisempia tunteita ja arvoja, en voi kuin ihmetellä sitä valtavaa merkitystä mitä yksittäisellä naisella voi olla kokonaisten kansojen kohtaloihin.
Tytöllämme on hyvä ja persoonallinen nimiyhdistelmä, jolla hän tulee elämään oman kohtalonsa ja toivottavasti tarjoamaan hyvän mallin ja nimisuosituksen jollekin toiselle,ehkä vasta sadan vuoden päästä syntyvälle pikkuiselle, jonka vanhemmat aikanaan miettivät: mikä tytölle nimeksi. Ehkä joku ilahtuu, kun keksii jo välillä ihan unohtuneen ja vanhanaikaiselta tuntuneen Irinan tai ehkäpä Hertta silloin kuulostaa sopivan oudolta ja sydämelliseltä. Sillä totta on, ettei nimi miestä tai naista pahenna, mutta moni nimi voi tuntua vastenmieliseltä , jos tuntee jonkun ikävän sen nimisen ihmisen.
Toivon paljon onnea Irina Hertta Victorialle. Toivottavasti hänestä tulee näille nimille mitä parhain ja innostavin roolimalli.
Ylihuomenna osallistun ensimmäisen lapsenlapseni ensimmäiseen merkkipäivään, nimiäisiin. Niin kutsutaan kotona vietettävää tapahtumaa, jolloin vanhemmat julkistavat pienokaisensa nimen perheen ja ystävien kesken pientä juhlahetkeä viettäen, kun lasta ei haluta kastaa kristillisin menoin.
Odotan tätä innokkaana ja uteliaan ilon täyttämin ajatuksin. Tapaan paitsi pikkuisen typykkäni ja hänen vanhempansa, myös toiset isovanhemmat, vauvan serkkutyttöjä perheineen sekä muutamia ystäviä, sekä tytön "haltiakummit".Tietääkseni he ovat nuori ystäväpariskunta, jolla oli ilo ja kunnia olla yhteisellä kesäisellä polkupyöräretkellä Virossa ensimmäisenä jakamassa tieto tulevasta lapsukaisesta, kun testitulosta jännitettiin.
Juhlasta tulee varmaan lämminhenkinen ja mukava, kunhan nyt vielä sääkin kääntyisi lämpöiseksi. Nykyisin tämmöiset perhejuhlat ovat leppoisan epämuodollisia ja helppoja, ilman jäykän etiketin säätelemiä kuvioita. Enää ei tarvitse ajatella, että kaiken on sujuttava perinteen ja hyvien käytöstapojen edellyttämällä kankeudella. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että vartavasten käyttäydyttäisiin tökerösti ja loukkaavasti muita vieraita tai isäntäväkeä kohtaan. Mutta on esimerkiksi lupa pukeutua omalle olemukselleen parhaiten sopivalla tavalla, eikä tarvitse miettiä mitä etiketti sanoisi asiasta.
Luin vanhoja ohjeita kahvikutsuille sopivasta pukeutumisesta vuodelta 1926. siis vajaan sadan vuoden takaa. Näin minua ohjeistettiin: "Se puku, jota pienissä oloissamme eniten tarvitsemme, on ns."välipuku". Se on tumma crepe-de-chine-, sikki-, tai samettipuku, jossa ei ole paljon koristeita eikä suurta kaula-aukkoa.Sellainen puku soveltuu sekä aamupäivin, että iltaisin käytettäväksi.Hyvin nuorilla naisilla voi välipuku olla lyhythihainen, hiukankaan vanhemmille sopii chiffoni-tai crepe- georgette-hihat.Mitä uusimuotisempi puku on, sitä pikemmin siitä tulee vanhamuotinen.Taiteilijapiireissä on puvun valinta riippuvainen yksinomaan henkilökohtaisesta mausta.Ei pelätä räikeitä värejä tai rohkeitakaan piirteitä."
"Perhejuhla vanhaan aikaan"
Hyvä juttu, päätän olla näitä taiteilijapiirejä.En tarvitse silkkipukua , enkä joudu lähtemään metsästämään salon butiikeista sopivaa välipukua. Jotain iloista ja värikästä vanhoista kätköistäni löytynee.
Pulmana entisaikojen kutsuilla oli myös pitääkö talon emännän määrätä kuka ottaa ensin kahvia (" seisomapöytä"), vai onko vieraiden pidettävä huoli kuka on arvokkain ja vanhin yleisen kehoituksen jälkeen?
Luulen, ettei tuotakaan pulmaa juhlissamme pähkäillä. Eiköhän ole meille mummeille itsestään selvää, ettemme ryhdy kursailemaan vaan tartumme kuppiin ja alamme suurella innolla ihailla seisomapöydän antimia ja maistella ja kiitellä lastemme aikaansaannoksia. Eikä emännän ja isännän tarvitse jälkeenpäin pelätä, etteikö meitä kaikkia olisi kohdeltu hyvin ja arvomme mukaan .
Voipa olla, että lauantai-iltana voimme toistella vanhan Putte-Possun syntymäpäivälaulun tunnelmia: "siellä kaikilla oli niin mukavaa,oi jospa OISIT SAANUT olla mukana..."
Olen nyt ollut yli kaksi viikkoa evakkokodissani. Moni asia on hiukan erilaista kuin normaalissa arjessani. Yksi iso ero on ollut saunomisen lisääntyminen. Kun sauna on tuossa seinän takana ja lämpimänä useita kertoja viikossa, olen minäkin piipahtanut siellä pikaisesti sen helppouden houkuttamana. Tosin vain alemmalla tasolla pysytellen, koska kuuma löyly ei ole minun terveydelleni hyväksi.
Saunassa yksin istuskelu on jotenkin henkinen kokemus monille suomalaisille. Muistan, että joskus kauan sitten minulla ja sisarellani oli tapana laulaa saunoessamme, kun kipakin löylyvaihe oli ohi ja aloimme peseytyä. Vietimme silloin todella pitkiä aikoja saunassa. Äidillä tuli vasta viimeisenä saunomaan. Hän yritti hillitä meidän hoilotustamme sanoen, että saunassa ollaan kuin kirkossa. Juupa juu, äitimuori, kirkossapa hyvinkin ja eikö me tässä juuri veisata!
Eilen saunoessani minut yllätti voimakas kaipuu menneeseen aikaan ja lapsuuden ja nuoruuden saunakokemuksiin. Jospa vielä voisin kokea raikkaassa ulkoilmassa saunaa lähestyessäni savun ja kunnollisen vanhanaikaisen saunan tuoksun. Ja sisälle päästyäni nenässä tuntuisi tuttu ja ainoa oikea Sunlight saippuan aromi. En haluaisi puristella paksuja kermaisia, pinkkinä tai kultaisena hohtavia ällöttäviä pesunesteitä, en valita niistä kymmenistä shampoopulloista salaperäisiä ihmeformuloita sisältävää, korjaavaa ja tuuheuttavaa mömmöä, joka mainoksen mukaan antaa minulle valtavat, kauas olkapäille hulmahtavat hiukset ikäänkuin olisin nuori villi hevonen. Ei, haluan pursottaa varoen kämmenelle pesuainetta, kuin 50-luvun pienestä vaatimattoman näköisestä pullosta lorahtavaa munashampoota. Semmoisen pesun jälkeen hiukseni olivat puhtauttaan narskuvat ja kiiltävät lauantai-iltana. Oli mukava tunne lähteä tanssimaan Havuharjulle.
Miten ihmeessä me nykyään tarvitsemme tuhansia erilaisia tuotteita pystyäksemme hoitamaan puhtauttamme ja vaalimaan kauneuttamme. Kun sisareni perusti 1960-luvun alkupuolella kemikalikaupan, oli jo hallittava kohtalaisen paljon tietoa tuotteista ja osattava auttavasti englannin kieltä ymmärtääkeen tunnettujen kosmetiikkatuotemerkkien tekstit purkeissa ja pakkausselosteissa. Piti ymmärtää mitä Madamet Dorothy Gray, Elizabet Arden, Helena Rubinstein tai Ellen Betrix lupasivat tuotteittensa saavan aikaan. Ettei vain vahingossa käyttänyt "nourishing" voidetta kun piti olla "cleansing". Piti tietää, että night and day vaativat ihan eri purkit ja purtilot käyttöön. Myyjän oli myös opittava jo ovesta sisäänastuvasta asiakkaasta hetkessä päättelemään kannattiko alkaa monimutkainen ja vaikuttava Ellen Betrixin tuotteiden ihanuudesta kertova luento vai sittenkin tyytyä tarjoamaan kuivalle iholle avuksi tuttua Niveaa tai ehkä tehokasta Bellavitaa.
Kun olin pikkutyttö, sain joskus selattavakseni tätini tilaamia upeita Eeva-lehtiä. Niistä opin, että kaikki Miss Suomet ovat saaneet ihmeen kauniin ihonsa vain pesemällä Olva-saippualla. Kun taas kauniit ja iättömän näköiset englantilaiset Ladyt, (sen ja sen vaikeasti luettavan herttuan tai muun aatelisen herran vaimot), hoitivat samettisen hipiänsä puhdistuksen käyttämällä Pond`s Cold Creamia elämänsä jokaisena iltana.Vesipesu,eihän semmoista kukaan oikea lady käytä.Ei,hän pyyhkii vain huolellisesti päivän liat ja puuterit pois Cold Creamilla. Luulen, että Englannissa on monien sukupolvien äitejä ja tyttäriä, jotka ovat luottaneet tähän "kylmään rasvaan". Eikä tulos ole huono.Ainakin minun tuntemillani englantilaisnaisilla on todella heleä ja ruusuinen iho.Onko se sitten puhdistusvoiteen ansiota, vai olisiko syy jossain ihan muualla kuin voiteissa, ehkä perimässä, ehkä otollisessa ilmastossa?
Oma äitini oli vanhana ylpeä kauniista ja lähes rypyttömästä ihostaan. Vielä yli 90 vuotiaana vanhainkodissa ollessaan hän nautti, kun hoitajat ehtivät sivellä Bellavita voidetta hänen poskiinsa ja kehaisivat: kylläpä Elma sinulla on kaunis iho, ei juuri rypyn ryppyä. Onneksi heillä sentään oli aikaa edes joskus hoitaa vanhan ihmisen poskea ja samalla silittää myös sielua. Sillä kosketustahan ihminen kaipaa oli sitten ikää yksi tai sata vuotta.
Kiitos siloposkista kuului vuosikymmenten Bellavitavoitelulle, mikäli uskon äitiä. Mutta minä en oikein usko. Luulen, että yhtä hyvin hänen ihoaan hoiti reipas työnteko ulkotöissä, sekä tyytyväinen mieli ja kiintymys hänen lypsäessään rakasta Lumikkilehmäänsä pienen navetan huuruisessa ilmassa.
Nykymaailman kauneustuotteiden tarjonnan runsaus ja lupausten hillitön valheellisuus on kai aiheuttanut minulle pahan vastareaktion, niin että olen lähes villi-ihminen, kosmetiikan antikäyttäjä ja vanhojen saippuantuoksujen höpsö haikailija.
"Voihan Vitalis, Eläköön Nivea, Tervetuloa Marseilles-saippua ja vanha Biozell-munashampoo!" Tämmöinen haikailu on ilmiselvää mummonostalgiaa ,vaivoin hengissä pihiseviä haaveita ja uskomuksia ikuisesta kauneudesta, joka löytyisi vanhan hyvänajan kosmetiikkapurkeista. Aika entinen ei koskaan enää palaa....
Saunan jälkeen akvarelli
Teimme tänään siskoni perheen kanssa hupaisan kevätretken. Joku päivä sitten tuli puheeksi yksi varmaan koko Suomen erikoisimmista myymälöistä, Kasvihuoneilmiö. Sehän sijaitsee vanhan ykköstien varressa jossain Helsingin ja Salon puolimatkassa. Siellä se on houkutellut ohikulkijoita pysähtymään ja tutustumaan käsittämättömään tavarataivaaseensa jo 14 vuoden ajan.
Muistan, kun kuulin jonkun tuttavan ensimmäisen kerran sanovan käyneensä ostoksilla Kasvihuoneilmiössä. Lause ei muodostanut päässäni mitään järjellistä mielikuvaa.Tiesin, mikä on kasvihuone, tiesin, mikä on ilmiö, mutta mitä se on yhteensä. Ihan hyvä nimi niin hupsulle paikalle kuin se sitten osoittautui olevan ensimmäistä kertaa käydessäni. Eikä se tänäänkään jättänyt mitään toivomisen varaa: se oli yhtä mieletön kuin ennenkin.
Jo pihamaalla oven pielessä suuret valkoiset kivileijonat,ylväät ihmishahmoiset kreikkalaisjumalattaret ja ruosteen värittämät sirot metalliset kruunupäiset saksanhirvet virittävät aistit vinksahtaneeseen todellisuuteen. Jos huomasit silmäillä vielä kauemmas pihalle ennenkuin astuit sisään, keksit jättikokoiset kiviset uurnat odottamaasa, että joku kiipeäisi kymmenmetrisillä tikapuilla istuttamaan ikivihreät, paksulehtiset viherkasvit ja runsaina ryöppyävät riippuvat kesäkukat niiden mahtavaan vatsaan. Kylläpä ne näyttäisivät upeilta sinun portinpielissäsi! Ja omenapuiden katveeseen sopisi tuo itämainen jo ihanasti ruostunut kaarevakattoinen huvimaja, jossa voisivat vannoa ikuista rakkauttaaan Antti ja Mariam, perheen nuoret kihlatut.Tosiaan.
Ei, mutta nyt on jo kiire sisään, bling-blingin, tuhannen ja yhden yön nostalgisen kaikenmaailman turhuuden ja jättiläisköynnöskasvien huumaavaan sokkeloon. Vaikka olisit kuinka kekseliäs ja villi ja vapaa luonne, et ole osannut kuvitella sitä kaikkea tarpeetonta suurta ja pientä tavaraa jokaisesta ilmansuunnasta tänne tuotettua, minkä silmäsi poimivat tässä viidakossa.Käyt Kiinassa, Intiassa ja Afrikassa.Ei ole sitä väriä, ei sitä kippoa ja kappoa, mikä tästä vielä puuttuisi. Ja voi mikä ajan patina ja palatsien hurmaava eleganssi!Mikä suloinen hulluus ja menneen maailman lumo? Vai eikö ennemmin muovista roskaa ja turhaa krumeluuria koko talo täynnänsä? Makuasioita.
Miksi kaikki tämä tavara on rahdattu keskelle uusmaalaista korpea?
Siksi , että me tuikitavalliset, vaikkakin vaatimattomiin, mutta samalla myös useimmiten hyvin funktionaalisiin ja järkeviin koteihin syntyneet suomalaiset elämme nyt uudenlaisen yltäkylläisyyden ja kulutushysterian aikaa. On käyty ulkomailla tai ainakin nähty kuvia vieraista kulttuureista, innostuttu värikkäämmistä ja koristeellisemmista kodeista ja ympäristöistä. Ja niin meistä on vähitellen muokkautunut uusi uljas suomalainen rahvas, joka ei enää viihdy yksinkertaisessa ja konstailemattomassa tyylissään , vaan tahtoo ympärilleen kimallusta, haaveilee asuvansa kodissa, joka on saanut inspiraationsa aatelisten ja ylhäisön kodeista vuosisatoja sitten . Mikä suloinen hullutus valtaa tavallisen rouvan ja herran, kun tuon kaiken voi ostaa täältä tienvarren tavarataivaasta ja lavastaa ikioman eksoottisen paratiisinsa. Voi sepittää oman sukutaustansa uusiksi sisustamalla kodin "perittyjen tavaroitten" kautta kertomaan vauraudesta ja tyylitietoisuudesta!!!!
No entä sitten me , joiden kukkarossa ei juuri nyt olekaan varaa muutaman tuhannen euron hintaisten tammikaappien tai kristallikruunujen, mattojen ja muiden ihanien impulssiostosten tekemiseen ja unelmaympäristöjen toteuttamiseen? Me ostamme Jenny Nyströmin tai Rudolf Koivun postikorttien uusintapainoksia a`1 euro tai hupaisan paketin paperinenäliinoja, jotka näyttävät ilmiselvästi 100 euron seteleiltä . Onhan se rehvakasta pyyhkiä nenää satasella!Ja ainahan voi lohduttautua kahviossa ja syödä annoksen muusia ja uunissa kypsytettyä makkaraa. Retkipäivämme lounasmenu.
Tarvitaanko todella näin paljon kaikkea turhuutta , vai tuhlataanko tässä nyt tulevien polvien materia- ja energiavarannot ihan lopullisesti ? Olen jotenkin ihan tukkaaan asti täynnä tätä turhuuden turhuutta ja tyhjää kimallusta. Kuka pelastaisi meidät hukkumasta krääsään?
Mikä huikea ristiriita keväisen vihertävään koivikkoon ja kaikissa hienostuneissa eri sävyissä hohtaviin polveileviin peltoihin!
"On Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet......."
Kirjoitin hetki sitten kirjeen. En sähköpostissa lähetettävää sepustusta, vaan ihan oikean käsialalla kirjoitetun kirjeen. Edellisestä kerrasta on aikaa, sillä tämmöiset kirjeet ovat jäämässä kokonaan unohduksiin näinä e-mailin, face-bookin, kaikenmaailman chattien ja twiittien aikoina. Minäkin, ikäihminen ja aikoinani pitkien kirjeitten kirjoittaja, olen siirtynyt nykyaikaan ja lähettelen yleensä vähäiset viestini sähköpostina. Lyhyehköjä ja tylsiä viestejä enimmäkseen.
Tämä äsken kirjoittamani kirje ei sensijaan ollutkaan mikään jokapäiväinen juttu, vaan se on minulle mitä tärkein ja rakkain asia. Se on kirje omalle pienelle tyttöselleni, Neiti X:lle, jonka hän tulee saamaan luettavakseen vasta keväällä 2029. Hänen vanhempansa ovat luvanneet sulkea sen "Aikakapseliin". Kapselin hän avaa, kun hän viettää seuraavaa ikäkausiriittiään 15 vuotta nimiäistensä jälkeen. Minusta ajatus on kertakaikkiaan kutkuttava. Kaikilta nimiäisiin kutsutuilta vierailta toivotaan jotain pientä viestiä tai muuta sentapaista muistoa aikakapseliin suljettavaksi.
Koska olen jo näinkin iäkäs mummu, voi käydä niin, ettei meillä ole tyttösen kanssa monia yhteisiä vuosia. Minä sain elää oman mummuni kanssa vain kolme ensimmäistä elinvuottani. Silti mummuni on minulle yksi elämäni tärkeimpiä vaikuttajia. Mutta kuinka mielelläni olisinkaan halunnut tietää enemmän mummuni ajatuksista ja kokemuksista, kun olin nuori aikuinen. Ei ollut tilaisuutta kysellä. Jos minun pojantyttäreni sattuisi olemaan samalla lailla kiinnostunut vanhoista asioista, juuristaan, elämästä minun, mummunsa nuoruudessa, suruistani ja iloistani, kuin minä uteliaana luonteena olen ollut, haluan tarjota hänelle keinon kurkisteluun. Häntä ajatellen olen istunut koneella ja kirjoittanut omasta elämästäni, ajatuksistani ja vaiheistani kertovat muistelmat. Olen ikäänkuin testamentannut hänelle mahdollisuuden oppia tietämään minusta, perheestäni, suvustani, kouluvuosistani, ihmisistä kotikylälläni, leikeistä ja yleensä kaikesta maailmanmenosta tänä muistini kattamana ajanjaksona. Olen pyrkinyt olemaan niin rehellinen ja kaunistelematon oma itseni, kuin se on minulle ollut mahdollista. Tiedän, ettei täydellistä objektiivisuutta ja totuutta kukaan ihminen pysty kertomaan, vaan mukaan hiipii aina itsepetosta ja kaunistelun halua. Mutta fiksu lukija osaa lukea myös rivien väleistä ja muodostaa omat johtopäätäksensä. Kuvittelen siirtäväni seuraavalle polvelle paitsi juttuja omista vaiheistani ja tunnelmistani, myös aimo annoksen elävää kulttuurihistoriaa ja tietoa tästä nopeitten ja valtavien muutosten ajasta, joka kattaa noin sadan vuoden aikajanan äitini syntymästä 1912 tämän tyttösen syntymään nyt 2014.Tässä nimiäiskirjeessä kerroin, että tämmöinen kirjallinen perintö on tallessa vain häntä varten, jos se aikuisena sattuisi häntä kiinnostamaan. Hänen täytyy vain pyytää saada se isältään, joka on luvannut pitää sen tallessa. Muussa tapauksessa se joutaa päätyä hävitettäväksi.
Tämänpäiväiseen saatekirjeeseen kerroin juuri tämänhetken tunnelmistani, huolenaiheistani tänään, valituksistani, joita tuntuu riittävän ihan liikaakin (kipeä jalka ja remontti !!!) , maailman tämänpäivän huolta herättävästä tilanteesta (lama, töistä irtisanomiset, lisääntyvä sodan uhka Euroopassa sekä ilmastonmuutoksen tuomat uhkakuvat koko pallolla). Mutta näitten vastapainona kerroin siitä ilosta ja tulevaisuuden uskosta, minkä hänen syntymänsä on meille kaikille hänen läheisilleen antanut. Suuresta ilosta, joka saa päivittäiset marinani ja huolenaiheeni haalistumaan ja lähes unohtumaan .
Laitoin myös mukaan muutamat blogikirjoitelmani, jotka olen näissä hänen elämänsä ensimmäisten viikkojen tunnelmissa naputellut. Kirjeeseen pääsi myös hullunkurisen kaulakoru, jonka virkkasin ohuesta pellavalangasta piinallisina tunteina hänen syntymäänsä odottaessani.Synnytys venyi minusta kohtuuttoman pitkäksi ja odotus kävi piinalliseksi. Käsityöni kostui välillä kyyneliin, kun annoin peloilleni ylivallan. Sitten taas tsemppasin ja silmukat erottuivat ja kerrokset lisääntyivät. Onneksi se valmistui kuin valmistuikin juuri sopivasti ennen keskiyötä ja iloista vapauttavaa viestiä syntymästä. Aamulla sitten kovetin sen, en kyynelillä vaan kovitusaineella. Kertokoon itsetehty kaulakoru minusta, kuin myös tästä ajasta, jolloin korukin voi olla ihan muuta kuin kultaa tai hopeaa, vaikkapa omakätisesti pellavalangasta virkattu .Varmaan se hyvin hahmottaa tytölleni, että olen ollut enemmän hörhö ja hupakko mummeli kuin tyylitietoinen ja perinteikäs lady. Ei mitään rahassa mitattavaa arvotavaraa, vaan luovaa hulluttelua ja "suuria tunteita".
Millaista mahtaakaan olla muoti vuonna 2029??? Vieläkö silloin tuunataan vaatteita tai tehdään itse käsitöitä . Onko mummun vaatimaton "perintökaulakoru" tytölle suurenkin kummastelun aihe? "Ihanko oikeasti joku voi panna kaulaansa tämmöisen silloin , kun minä synnyin"?hän saattaa ihmetellä.
Ja minä vain hymyilen tytölleni "sieltä jostakin" ja toivotan hänelle paljon onnea.Toivottavasti ilahdutan häntä viestilläni aikojen takaa.
Kainous , Leonardoa mukaellen piirretty hiirellä
Huomenna, 2.5. eräs ystäväpariskuntani viettää 55-vuotishääpäiväänsä. Ajattelin onnitella heitä näin.Minusta on kadehdittavaa ajatella noin pitkää yhteistä matkaa pariskuntana.Ehkä siksi, etten oikeastaan ole koskaan itse onnistunut parisuhteissani . En ainakaan jos ajatellaan parisuhdetta tavanomaisesti avioliittona, sillä minä en koskaan avioitunut .
Mutta jos ajattelen hiukan eri näkökulmasta , uskallan sentään onnitella itseänikin , sillä olen pystynyt säilyttämään ystävälliset välit molempiin Elämäni Miehiin, niinkuin heitä tituleeraan . Mielestäni sekin on merkki jonkinlaisesta onnistumisesta. Paljon suurempi todennnäköisyys olisi ollut päätyä tympeään vihanpitoon, katkeroitumiseen ja täydelliseen unohtamiseen .
Kun on nuori, uskoo jonakin päivänä löytävänsä oikean kumppaninsa ja elävänsä tämän kanssa ikuisessa onnessa ja harmoniassa elämänsä loppuun asti .Rakastuneena ei osaa kuvitella elämää ilman rakastetun läheisyyttä. Kun on pakotettu olemaan kauempana, kaipaa kipeästi päästä lähelle, ajattelee toista jokaisena hetkenä.Kaikki rakastumiset eivät kuitenkan johda avioliittoon.Eivätkä kaikki avioliitot kestä edes vuosia, puolesta vuosisadasta nyt puhumattakaan.
Miksi sitten jotkut avioliitot kestävät, toiset rikkoutuvat? Tietysti siksi, että osapuolina on kaksi ihmistä, jotka huolimatta kaikesta keskinäisestä kiintymyksestään, ovat myös aina vaarassa ymmärtää toisiaan väärin, jakavat kovin erilaiset perhehistoriat, usein hiukan erilaiset arvot ja erilaiset toiveet tulevaisuudelleen. On suurempi ihme, että kukaan ylipäätään onnistuu luomaan syvän, harmonisen elämän yhdessä kumppaninsa kanssa vuosikymmenestä toiseen, kuin että kokee epäonnistuneensa tai suorastaan päätyy eroon.Mahtaako olla paria, joka ei jossain vaiheessa olisi kokenut kriisiä, tuntenut olevansa onneton, jopa harkinnut eroamista . Jostain syystä sitten on kumminkin päästy eteenpäin, on sovittu riidat, on uskottu, että on parempi jatkaa yhdessä kuin erota, ja sitten yhtenä päivänä voi huomata olevan syytä juhlia 55.hääpäivää, kuten nämä ystäväni. Tiedän, ettei heilläkään ole ollut pelkkää "tasaista loivaa". Nyt he ovat vaiheessa, jolloin kumpikin tarvitsee toinen toistaan aivan erilailla, kuin kiihkeimmän rakastumisen aikoina.Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka heillä on suuri turva omassa puolisossa, kun sairaus koettelee.
Minä ja monet naimattomiksi jättäytyneet ystävättäreni koemme elämämme muuten onnellisiksi, mutta yksin vanheneminen ja mahdolliset sairauskohtaukset saavat kadehtimaan kanssasisariamme, joilla on puoliso. Kolikon toinen puoli on varmaan se hirveä outous ja avuttomuuden tunne ,kun on pakko jäädä yksin puolison kuoltua. Ei ole kenties koskaan aikuisiällä ollut yksin tai tehnyt ainoatakaan päätöstä vain itsensä kanssa neuvoteltuaan.
"Se olis ainoo iloni, jos aina oisit luonani "
Onnentoivotukset Murulle ja Leolle
Onnea myös Sinikalle ja Mikolle
