Meitä täällä Suomen lounaisrannikolla asustavia on Ilmojen Isäntä hellinyt ihmeen lempeällä ja kirkkaalla marraskuulla aina tähän viikonloppuun asti. Ei tietoakaan aamusta iltaan jatkuvista sateista ja synkistä päivistä, jotka eivät valkene aamun pimeyden ja illan pimeyden välillä kuin ehkä pikku hetkeksi aavistuksen vaaleammaksi hämäräksi. Semmoisiakin syksyjä on ollut usein. Harvat rankemmat sateet ja tuimemmat tuulet ovat tänä syksynä rummuttaneet ikkunain takana yölliseen aikaan niin, että sikeästi nukkuvat eivät ole edes tienneet myräkästä ja sateesta mitään.
Aamulla sitten ovat huomanneet, että vettä on kai tullut yöllä aika tavalla, mutta aamupäivään päästyä taivas on jo ihmeesti kirkastunut ja aurinko pilkottanut myöhäissyksyn matalasta suunnasta. Lämpöä on piisannut kuin joskus huonoina kesäpäivinä. Ihana syksy.
Ei ole tullut mieleeni valittaa syksyn ankeutta tähän mennessä. Joka päivä koko Suomen säätiedotuksia kuullessani olen tyytyväisenä huokaissut: mikä onni, että satun asumaan täällä lounaisessa kolkassa. Olen ymmärtänyt, että muualla on kärsitty paljon kehnommista säistä. Olen voinut paremmin kuin monina sateisina ja pimeinä syksyinä. Jostain syystä kroppani on jo pitkään reagoinut liioittelevan voimakkaasti säätiloihin. Kun syvä matalapaine on lähestymässä, tunnen useimmiten voivani huonosti ja äkilliset kivut yltyvät ja tekevät liikkumisen hankalaksi. En tosiaankaan ole yhtään vielä kaivannut talvea lumineen ja mahdollisine liukkaine keleineen. Voisin hyvin jättää koko talven väliin!Onneksi se ei ole minun vallassani, sanovat varmaan useimmat.
Olin ostanut liput halpabussiin päivän viikonloppureissulle pääkaupunkiseudulle pientä lapsenlastani tervehtimään. Sitten yllättäen kuulin sääennusteen lupailevan ankaraa lumimyräkkää lähes koko Suomeen ja talven yltävän jopa tänne rannikkoseudulle asti. Näinkö tässä nyt kävi? Perjantai-iltapäivällä aloin äkkiarvaamatta tuntea voimakasta kipua vasemman jalan polven ympärillä. Tunti tunnilta kipu paheni niin, että valitin ääneen astuessani. Missä ovat kipulääkkeeni, joita en ole muistanut moniin kuukausiin? Vieläkö löytyisi jostain kipugeeliä ? En nyt haluaisi peruuttaa menoani, sillä kaipaan kovin nähdä Irinaa ja tiedän hänenkin jo odottavan Mummua.
Lauantaiaamuna kipu oli kuin olikin poissa.Valmistauduin reissuun reppuni pakkaamalla ja iloisena "yllätysparanemisesta". Räntäsade ei näyttänyt kovin pahalta. Ei se vielä talvea tuo. Poikani vakuutti aamun Helsingissä näyttävän oikein lupaavalta. Ei muuta kuin reissuun tukevissa ja hyvissä kävelykengissäni, jotka kaupunki on ystävällisesti minulle jalkavaivaiselle alkusyksystä kustantanut.
Minulla oli mukava viikonloppu. Nuoret olivat vastassa Kampissa ja sieltä kävelimme lähellä olevaan uuteen HAM-museoon. Pikkuneiti ensimmäisellä varsinaisella museokäynnillään.Nautin kovasti esillä olevista suomalaistaiteilijain maalauksista, mutta myös yläkerran uskomattoman monipuolisesta "puu-taiteesta", erityisesti kiinalaisen Ai Wei Wein tavattoman hienoista,jättimäisistä teoksista. Sitten herkuteltiin hyvässä japanilaisravintolassa ja nautittiin kirkkaasta illasta vähän suuremmassa cityssä. Sunnuntai oli yhtä lailla mukava. Ulkoilua toisten lähiympäristön pikkulapsiperheitten kanssa mainiossa leikkipuistossa, ihana kotilounas, joulutorttuja, jutteluja, Irinan mielikuvituskahvien nautiskelua. Ihastelin hänen taitavuuttaan palapelien kokoamisessa ja hämmästelin puheenkehityksen vauhtia, Mummuilua parhaimmillaan. Kotiinlähtö illan jo pimetessä.
Mutta ikävän yllätyksen toi paluu ylistettyyn kotikaupunkiin. Talvi oli kuin olikin ylettynyt tänne asti. Siinä minä nyt seisoin kadulla, joka kiilteli kammottavassa jääpeitteessään! Eikä kenkieni pohjamateriaalissa ollut minkäänlaista pitoa. Fysioterapeutti oli kyllä maininnut ja varoittanutkin asiasta, vaan olinko ottanut asian todesta. Siinä olin nyt täydellisesti pulassa. Kun olin Aninkaisten kadulla jäänyt pysäkille,kuljettaja huikkasi perääni:varo, siellä on tavattoman liukasta. Aikomuksena oli ottaa taksi linja-autoasemalta,mutta jo muutaman askeleen jälkeen tajusin, etten tule selviämään sinne asti.En millään voisi selvitä kaatumatta ja vihreitten valojen palaessa ylityksestä linja-autosaeman puolelle.Se on tiukka ylitys hyvälläkin kelillä. Jo pieni matka melko tasaistakin katua seuraavaan kadunkulmaan oli riittävä osoitus, etten voi kertakaikkiaan yrittää ajotielle. Mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi toimia, en halua ehdoin tahdoin teloa itseäni tai tulla pimeässä yliajetuksi. Seisoin, mietin, en keksinyt mitään järkevää ratkaisua. Ei ketään lähettyvillä. Sitten jostain takaa lähestyi polkupyöräänsä taluttaen nuori ihminen, jonka hetkessä ymmärsin olevan ainoa pelastukseni. Ilman pientäkään epäröintiä kysyin,voinko tarttua hänen käsikynkkäänsä, että pääsisin yli. Ja niin me taiteilimme varovasti yli, sillä hänkin joutui etsimään pitoa askelilleen ja toisella kädellä vielä pitelemään pyöräänsä. Huomasin selostavani koko hätätilanteeni, surkeat kenkäni, huonon tasapainoni ja hämäränäköni, heijastimen puutteeni sekä edelliset kaatumiseni ja niistä jääneet pelot. Uskottelin ehkä jo pienen matkan päästä pärjääväni omilla jaloillani, mutten silti yhtään helpottanut tukeutumasta vahvasti hänen käsivarteensa.En metriäkään ennen kuin olimme taksin vierellä.Viimeinen jalkakäytävä aseman pihalla oli ollut kenties kaikkein lipevin. En olisi millään selvinnyt ilman enkeliäni.
Vasta nyt huomasin kunnolla katsoa häntä. Nuori ystävällinen ja ymmärtäväinen nainen, jota yhtäkkiä halusin halata. Sitten erosimme, nopeasti niinkuin oli tavattukin. Minulla oli hyvin omituinen olo. Olin ylittänyt kaksi itselleni tähän asti asettamaani kynnystä: pyytänyt konkreettista apua ihan tuntemattomalta ja vapaaehtoisesti ja omasta halustani myös halannut. Tottakai olen usein saanut kokea ihmisten auttavan minua monilla tavoilla, mutta se on erilaista, kun auttaja on tuttu. Olen myös vähitellen,vaikkakin kankeasti, tottunut halaamaan ihmisiä. Mutta sekin on tuntunut erilaiselta ja tapahtunut eri syistä. Koko illan minulla oli jotenkin outo olo tämän pelastusoperaation jälkeen. Melkein kuin se en olisi ollut minä, joka olin siinä mukana.
Mitä mahtoi ajatella kotiinsa viivytyksen ja mutkan kautta päästyään tämä nuori auttajani? Ehkä tapaus oli hänellekin uutta ja erikoista.Toivottavasti hän ymmärtää olla iloinen ja ylpeä luontevasta avunannostaan. Minulle se merkitsi sitä, että selvisin ilman murtumia tai muita ruumiillisia vammoja, mutta myös jotenkin mieleltäni vahvistuneena. Hyvä minä, joka uskalsin pyytää apua ja hyvä, että tiedän apua myös saavani, kun uskallan luottaa ventovieraaseenkin. Ei hassumpi oppi vanhalle ja usein turhankin epäluuloiselle yksineläjälle.
Kiitos avusta
Kuulun niihin ihmisiin, jotka kuvittelevat pysyvänsä edes jotenkin kärryillä tämän yhteisen maailmamme tilanteesta lukemalla päivittäin sanomalehteä täydentämässä radion ja tv:n tarjoamaa tilannekatsausta. Omalla kohdallani se tarkoittaa Helsingin Sanomien seurassa vietettyä tuntia tai kahta aamuisin kahvia juodessani.Vaikka olen asunut Turussa jo yli neljäkymmentä vuotta, minusta ei ole tullut vakinaista Turun Sanomien tilaajaa. Aina aika-ajoin olen tutustunut tähänkin lehteen lähinnä jonkun tuttavani ystävällisesti tilattua minulle ilmaisen lehden kuukaudeksi tai pariksi. Toistaiseksi en ole kumminkaan tämmöisen tutustumisenkaan jälkeen tuntenut halua vaihtaa.Tottumus Hesariin voittaa, vaikka ymmärrän, että moni Turkua koskeva uutisointi tulisi paremmin tietooni Turkkarin sivuilta.
Kaltaiselleni eläkeläiselle, joka viettää aika suppeaa sosiaalista seuranpitoa, monet lehden vakituiset toimittajat ja kolumnistit tuntuvat tutuilta, tavallaan omilta ihmisiltä, kun on vuosi vuodelta oppinut lukemaan heidän kirjoituksiaan ja ikäänkuin omaksunut heidän tapansa nähdä ja arvostaa asioita. Kun luulee olevansa itse jotain mieltä asiasta vain omasta arvostelukyvystään johtuen, voi itseasiassa olla niin, että mielipiteeni onkin lainattu lehden sivulta. Tiedän usein jo ennen lukemista, kenen toimittajan juttuun suhtaudun varauksella, kenen jutusta taas koen saavani jotain uutta tai todennäköisesti omia käsityksiäni vahvistavaa. Minulla on kirjoittajien ja toimittajien joukossa erityisiä suosikkeja, kuin hyviä ystäviä, mutta myös joitakin iki-inhokkeja.
Iltapäivälehtien suosio on varmaan vaikuttanut siihen, että myös tavallisissa päivälehdissä pitää tiiviin asian lisäksi olla jotain kevyempää, viihtellisempää sisältöä. Kukaan ei kai jaksa pelkkää maailman kaoottisuutta, ilmaston muutosta, lamaa, irtisanomisia, maahanmuuttajien ahdistuneisuutta, vihaa ja terrorin pelkoa. Tarvitaan myös urheilusivuja , mielipidekirjoituksia, kulttuuria ja sarjakuvia.
Huomaan itsessäni tämän tarpeen saada kevennystä raskaan arkirealismin rinnalle siitä, että usein käytän aikaa lehden kulttuuri-ja mielipidesivuille enemmän kuin pääkirjoitus-tai talousasioista kertoville sivuille. Usein nautin kaikenlaisesta pienestä ja huvittavasta , mitä Hesari tarjoaa otsikolla HS 50 vuotta sitten. Kai se on tämä ikäihmisten yleinen tyyli mieluusti palata omiin muistoihinsa, joka tuntuu niin mukavalta ja viattoman huvittavalta. Kuten tänäänkin:"Kukat helottavat sukissa, pöksyissä". Pahasti lonkkavikaisen naisen asennossa poseeraava, hoikka nuori nainen hajasäärin, kuten 1960- luvun muotikuvissa oli tapana poseerata, esittelee muuten paljaana polviin asti ulottuvia kukallisia villapöksyjään.
Juttu ihastelee sitä, miten elämä on vuodentakaisesta muuttunut nyt täysin upeaksi, koska "enää ei ole tarvis sonnustautua iänikuisiin lohenpunaisiin tai tummiin, raskaisiin, mummunruskeisiin, sillä kaupoista löytyy ohutta ja iloista villaa, joka ei edes suurenna tärkeitä ympärysmittoja. Nyt voi kulkea pakkasessa iloiset ruusut kukkien sukkien säärissä sekä piilossa hameen alla. Jos ei ole lämmintä alla, ei ole lämmin muutenkaan olla".
Voi miten totta ja tuttua. Itärajan talvi, joka alkoi lokakuun puolivälissä, oli vuonna 1965 lähes kestämätön koettelemus minulle, leutoon turkulaistalveen tottuneelle.Tuohon aikaan naisopettajan ei ollut tapana pukeutua pitkiin housuihin paitsi urheilutunneilla. Muuten pukeuduttiin hameeseen. Sukkahousut tai legginsit olivat vielä tuntemattomia. Säärissä oli sukat, jotka olivat todellakin useimmiten vielä ikävän ruskeita.Kylmä viima ja pakkanen tunkeutuivat ilkeästi hameen ja lyhyen ulsterin helmojen alle. Ensimmäiset kauniimmat ja ohuemmat, mutta ihanat villahousut olin ostanut juuri alkutalvesta 1965. Ne olivat ohutta mustaa villaa ja ylettyivät tosiaan polveen asti. Lahkeen alareunassa oli kaunis kirkkaanpunainen, ilkamoivan kevyesti poimuileva reunus. Ennenkuulumattoman turha koriste järkevissä villapöksyissä!
Muisto noista hienoista villahousuistani olisi ehkä painunut unohduksiin ilman pientä mukavaa lisämaustetta, joka niihin odottamatta liittyi. Kolmiopettajaisessa koulussamme meillä nuorilla opettajilla oli enimmäkseen laiskana tapanamme usein hoitaa välituntivalvontaa vain luokan ikkunasta silmäillen pihan suuntaan ja sitten kellon soidessa astua oven ulkopuolelle päästämään kiltisti jonoon asettuneet oppilaat sisälle. Näin tehtiin ainakin kylmillä ilmoilla, sillä meillä opettajilla ei ollut usein aikaa tai viiteliäisyyttä pukeutua talvivarusteisiin lyhyeksi välitunnin ajaksi. En tiennyt, että punaiset villahousujeni alaresorit vilkkuivat mukavasti näkyvissä aina kun seisoin korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla laskemssa oppilaita sisään. Totuus housuistani ja koko olemuksestani paljastui minulle hupaisasta kuvasta, jonka kuudennen luokan taitava kuvantekijä Ahti-poika pitämäni kuvistunnin hyväksi lopuksi hetkessä taiteili. Siinä minä seistä nökötin hiukan liian lyhyissä jaloissani, korkokengissä ja viistosti levenevähelmaisessa mekossani tyytyväisenä hymyillen. Ja mekon helmoista pilkottivat iloiset villahousuni! Kuva oli hetken taideteos, kerrassaan osuva karaktäärissään,värillisistä papereista käsin revitty ja liimattu. Ymmärsin, kuinka hykerryttävää iloa se oli tuottanut tekijälleen ja lähellä istuville kavereille, kun jännitttivät milloin huomaan sen ja miten reagoin. Napakymppi kertakaikkiaan, eikä minusta ole koskaan tehty osuvampaa kuvaa. Monet vuodet kuva kulki mukanani eri muutoissa koulupaikkakunnilta toiselle. En tiedä milloin se onkuitenkin hävinnyt.Sitä suren vieläkin. Mainio muisto ensimmäisestä työvuodestani, kauniista, lämpimistä ja kerrankin muodikkaista villapöksyistäni ja lämmin muisto nokkelasta kuvantekijästä Parikkalan kyläkoulusta. Olen usein miettinyt, mahtoiko tämä lahjakas poika jatkaa ja kehittää taiteellista kykyään kouluvuosien jälkeen.Toivon,että olisi, sillä hän oli ehkä etevin oppilas kuviksessa, joita minulla oli ilo opettaa 37 vuoden urallani. Huvittavaa ajatella, että tämä nuori taiteilija on nyt jo eläkeikää lähestyvä mies, mutta muistoissani ikuisesti mainio ja aika rohkea pikku viikari.
Suomessa ja muissakin Pohjoismaissa sekä Virossa vietetään Isänpäivää marraskuun toisena sunnuntaina, puoli vuotta Äitienpäivän jälkeen. Enimmät maailman valtioista viettävät sitä kesäkuussa.Tämä meidän ajankohtamme on minusta sillä lailla hyvä, että se antaa sopivan syyn viettää lämpimänsävyistä perheen yhteistä päivää keskellä marraskuun useimmiten hämärää ja hiukan ankeaa tunnelmaa. Eniten iloa isänpäivästä saavat kai pikkulapsiperhevaihetta elävät. Päiväkodeissa ja kouluissa taiteillaan liikuttavia kortteja rakkaille isille ja vaareille. Äidin kanssa yhdessä puuhastellaan isille herkullista ja miehekästä aamupalatarjoilua tai leivotaan yllätyskakkua ja lahjotaan vitsikkäällä lahjalla. Päivän viettäminen antaa hyvän syyn kokoontua perheenä yhteen vielä vuosikymmenet lapsuusvuosien mentyä. Ja jos ei aikuisiksi varttuneilla lapsilla ole tilaisuutta tavata isäpappaa esimerkiksi pitkien välimatkojen takia, tulee ainakin mieleen soittaa, mikä muuten saattaa unohtua pitkiksikin ajoiksi, kun eletään kiireistä aikuiselämää.
Useimmille ikäihmisille lienee hyväksi edes kerran vuodessa muistaa ajatella niitä kaikkia hyviä ja positiivisia muistoja , joita omasta, jo edesmenneestä isästään on tallettanut muistiinsa. Joskus ne ovat yhteisiä kommelluksia, retkiä, kahdenkeskisiä juttutuokioita tai yhteisiä työprojekteja. Parhaat muistot ovat usein yllättävässä tilanteessa koettuja ja jaettuja pieniä sattumuksia.
Joku aika sitten päädyin jotenkin muistelemaan leikkikavereitteni perheitä omalla kotikylälläni 1950-luvulla. Kaikilla kavereillani oli ollut onni säilyttää isänsä elossa. En tuntenut silloin ketään isätöntä. Monien kavereitteni isät olivat jonkinverran vanhempia kuin oma isäni, koska monet kavereistani olivat isojen perheittensä nuorimpia lapsia. Vaikka minun isäni oli siis ehkä heistä nuorimmasta päästä, hän oli joukon ainoa invalidi, työkyvytön ja siitä syystä koko ajan kotona oleva. Muut olivat pitkät päivät erilaisissa töissä, joko kodin ulkopuolella tai oman talonsa monenlaisissa ulkotöissä, eivätkä juurikaan viettäneet aikaa lastensa seurassa. Minun isäni ei aivohalvauksen vammauttamana voinut tehdä juuri muuta kuin autella kodin sisätöissä. Hän oli perheen vakituinen tiskaaja ja puiden pilkkoja. Useimmat ns miesten työt ja ansiotyössäkäynti olivat mahdottomia. Tästä seurasi, että isälläni oli muita isiä enemmän aikaa jutella ja osallistua meidän muiden perheenjäsenten tapahtumien seuraamiseen. Minulle on jäänyt tunne, että kaikkien kavereitteni isät olivat kovin hiljaisia juroja tuppisuita. Eivät he osallistuneet lasten kanssa höpöttelyyn tai puuhasteluun. Useat äidit olivat hyvinkin touhukkaita ja mekastavia matroonia, suurten perheittensä asioita junailevia ja niin omien kuin naapurien lasten asioista mielellään kertovia ja kyseleviä. Kylässä tiedettiin kyllä liiankin hyvin omat ja toisten salaisuudet, mutta niistä olisi ollut turha kysellä isiltä. Tuohon aikaan isät jäivät lasten omien juttujen ulkopuolelle ja tyytyväivät olemaan kurin ja järjestyksen kannalta tärkeitä ja muuten vain hiljaisessa puurtajan rooliissa perheen elättäjiä. Muunlaisesta isyydestä ei silloin tiedetty.
Nykyisät ovat niin toisenlaisia. He ovat lähestulkoon saavuttaneet samanlaisen roolin perheessä kuin äidit. He ovat sataprosenttisesti mukana lastensa elämässä aina ensimmäisestä vauvavatsan ultrakuvasta ja synnytyksestä siihen asti, että pienokainen on kasvanut lähtemään lapsuuskodista. Muutos on ollut huima. Kun katson sivusta oman poikani muuttumista yksin, ilman sisaruksia ja perheessä mukana ollutta isähahmoa kasvaneesta pojasta pienen tyttärensä isäksi, ymmärrän todella olla iloinen tästä viime vuosikymmenten aikana tapahtuneesta laajentuneesta ja syventyneestä isyydestä. Kuinka paljon enemmän hän saa kokea ja nauttia perhe-elämästä ja lapsestaan, koska on sisäistänyt nykyisänä olemisen, eikä enää jatka kaukana olevan isän mallia. Varmaan hänkin on joskus myös niin väsynyt, että toivoisi vain voivansa nukahtaa yksin, ilman ajatustakaan lapsesta ja kotiasioista, mutta rasittavimmankin hetken uupumuksen korvaa lapsen ja oman perheen tuoma lämpö, ilo ja elämänrikkauden tunne. Käy sääliksi vanhanajan isät, jotka ikäänkuin jätettiin tai jäivät kauas ulkoradalle lastensa elämänpiiristä heidän kasvuvuosinaan.
Ystäväpiirissäni olen huomannut, että he, joilla aikoinaan on ollut läheisin ja juttelemaan ja pilailemaankin pystynyt suhde isäänsä ovat tasapainoisimpia ja onnellisimpia vielä vanhoina naisina. Kotipsykologin viisaudellani ja pätevyydelläni olen myös huomannut kuinka ne nuorena tuttavapiiriini tulleet tytöt, jotka olivat menettäneet isänsä sodassa ovat koko ikänsä kärsineet mielestäni oudoista ja vääränlaisista käsityksistä sekä miehistä että omasta arvostaan naisina. He ovat selvästi jääneet jotain hyvin merkitsevää vaille kasvaessaan naisiksi. Luulen, että saan olla loppujen lopuksi kiitollinen halvaukselle, joka pakotti minun isäni koti-isäksi seurailemaan läheltä ja tiiviisti meidän kasvavien tyttöjensä elämää. Samalla hän ikäänkuin sivutuotteena onnistui kasvattamaan meille vahvan itsetunnon ja uskon omaan arvoomme. Sen hän teki yksinkertaisesti osallistumalla arkisiin juttuihimme, höpöttömällä, hassuttelemalla ja kehumalla meitä kauniiksi ja hyviksi. Isä oli tässä ilmeisen taitava, koska kehuissaan hän onnistui olemaan niin diplomaattinen,että meillä kaikilla kolmella sisaruksella on vankka käsitys, että itse kukin meistä, juuri minä, olin isälle erityisen läheinen ja rakas. Miten semmoinen oli ylipäätään mahdollista! Se oli luultavasti parempaa evästä kuin olisi ollut työssäkäyvän isän ehkä paksukin tilipussi, mutta kenties ainainen henkinen poissaolo, etäisyys ja vierauden tunne tai pahin kilpailija kaikista, alkoholi.
"Kotimainen omenasato on tänä syksynä hyvin heikko. Asiantuntijoiden kertoman mukaan se on vain 30 prosenttia normaalista. Omenan hinta on noussut ja kilo saattaa maksaa jopa 3:60 mk. Mutta tälläkään summalla ei saa kunnollisia hedelmiä."
Noin kirjoitettiin Helsingin Sanomissa päivälleen 50 vuotta sitten. Melkein samoin sanoin voisi kotimaisista omenoista kirjoittaa myös tänä syksynä. Markatkin vastaisivat lähes tulkoon euroja. Useimpina syksyinä olen saanut omenapuita omistavilta tuttaviltani yllin kyllin omenoita pureskeltaviksi ja myös rakastamani soseen tekoon. Tänä syksynä kaikki ovat pahoitelleet, ettei ole omenoita tuliaisina, koska niitä ei yksinkertaisesti ole tullut, usein ei edes omiksi tarpeiksi. Muutaman kerran olen ostanut kotimaisia omenoita sekä torilta, että marketista, siitäkin huolimatta, että ovat tosi hintavia,paljon kalliimpia kuin ulkomaiset serkkunsa. Joka kerta olen myös pettynyt, kun eivät ole olleetkaan odotuksiani täyttäviä. Vasta viimeisin ostokseni, pihaamme noin kerran kuukaudessa maalaistuotteita myymään tulevalta pakettiautoyrittäjältä ostamani lobot ovat oikeanlaisia. Ne ovat kuulemma Ahvenanmaan satoa. Ihania.
Tänä aamuna uneni katkesi jotenkin liian aikaisin ja koska satuin kuulemaan postiluukun napsahduksen, nousin, sytytin valon pöytälamppuun ja käperryin sohvannurkkaan nauttimaan hiljaisuudesta ja tuoreesta paperilehdestä. Eilisaamuna oli ollut pakko selvitä aamukahvista ilman sanomalehteä. Selvisin eilisestä "lehdettömyydestä" vain selaamalla viimeksi tullutta ja vasta huonosti vilkaistua sisustuslehteä. Nyt oli kädessäni taas oikea sanomalehti, mutta kahvinjuonti näin varhain ei houkutellut. Niinpä ojensin käteni pöydällä herkullisina hehkuvien Lobojen astiaan. Rouskis, rouskis, ihanan aromikas ja oikealla lailla mehukas. Käsi ojentui kuin itsestään uudelleen ja jo toinen lobo rapsui hampaissa. Ja juuri silloin näin tämän pikku-uutisen 50 vuoden takaa.Otsikko kuului: Omenia ei tuoda ennen joulukuun 10.päivää.
No niin, siinä se nyt on mustana valkoisella: Hesari vahvistaa todeksi muistikuvani, jota olin aina välillä epäillyt virheelliseksi. Olen muistanut elävästi syksyn 1965 myöhäissyksyn päivän, jolloin olimme ystäväni kanssa rientäneet ostamaan kokonaiset isot laatikolliset ulkomaisia omenoita, kun ne vihdoinkin olivat tulleet kauppoihin, täydellisen näköisiä ulkomaisia tuontiomenoita. Kuinka niitä olimme odottaneet sinä ankeana syksynä Karjalan syrjäkylällä. Ne olivat kuin taivaasta lähetettyjä, vaikka olivatkin vailla sitä omituista mutta rakasta ja tuttua kotimaisen omenan erityisaromia. Tänä syksynä olin kaivannut sitä ihan erityisesti, koska ruokatalouteni oli monestakin syystä muuttunut kovin köyhäksi.
Ostimme siis isot laatikolliset punaisia ja keltaisia Delicious-omenoita ja jaoimme ne niin, että kummallekin tuli molempia sortteja. Joululomalle lähtöön mennessä olin syönyt kai koko laatikolliseni. Ei ole ihme, että tapaus on siirtynyt pysyväksi ja erityiseksi elämykseksi muistini kätköihin.Välillä vain olen epäillyt, oliko todella niin, että omenoita ei ollut kaupoissa (eikä juuri mitään hedelmiä) ennen tuota maagista tuontipäivää. Nyt Hesarin 50 vuoden takainen uutinen vahvistaa: "Yleensä emme myönnä tuontilupaa omenoille 1.7.-9.12. välisenä aikana.Tällä menettelyllä pyritään suojaamaan kotimaisen omenan markkinat, kerrottiin lisenssivirastosta."
Niin muuttuu maailma 50 vuodessa. Melkein alkaa pyörryttää, kun muistan tuon ja näen mielessäni markettien hedelmäosastot tänään. Ajattelen omia tapojani ostaa nykyään hedelmiä. Enkä minäkään ole sentään kaikkein huimapäisin tai tiedostamattomin ja välinpitämättömin kuluttaja. Harkitsen, kannattaako minun ostaa maailman toiselta puolen lennätettyjä itselleni täysin tuntemattomia, eksoottisia hedelmiä aivan käsittämättömän korkeaan hintaan. Useimmiten jätän ostamatta. Mutta, totta puhuen olen lähes yhtä pahasti koukussa avocadoon kuin kotimaiseen loboon. Mielestäni suorastaan "kuulen" sisäisen terveyspoliisini vaativan minua ostamaan sopivan pehmeän ja aivan erityisen aromin sisältävän vihreän möykyn syötäväksi joka ainoana aamuna leivälläni.
On hyvä huomata, että suuri osa suomalaisista on tosiaan elänyt aikuiselämää jo semmoisena aikana, jolloin vielä kaupankäyntiä, tavaroitten liikkumista, tuontia ja vientiä säädeltiin aivan erilailla tiukalla lainsäädännöllä kuin nykyään. Ero on niin tavaton, että nuoren aikuisväestön on sitä ehkä mahdoton edes ymmärtää.
Kun maistelen tuota viidenkymmenen vuoden muistiainesta ja niitä valtavia muutoksia elämäntavassamme ja koko pallon elämässä, jotka minä ja ikätoverini olemme kokeneet ja useimmiten lähes huomaamattamme omaksuneet, tulee mieleen jossittelu:
Voisiko olla, että viidenkymmenen vuoden päästä ihmeteltäisiin tämänpäivän uutisjuttuja samalla lailla: ettäkö Suomi haluttiin pitää asutettuna vain "kantasuomalaisilla", että toisennäköisten, jossain muualla syntyneitten ja vierasta kieltä puhuvien tai islaminuskoisten ei annettu vapaasti muuttaa Suomeen!Että haluttiin pystyttää aidat rajoillemme!
"Oliko se tosiaan noin, isä? Mitä sinä ajattelit silloin, äiti? Voiko se olla totta, en ymmärrä yhtään.Eikä siitä ole kuin 50 vuotta."
