Ihminen on erikoinen eläin. Tai kuka sen loppujen lopuksi tietää onko sittenkään niin kovin erikoinen. Nykytietämys eläimistä tuo ilmi koko ajan yllättäviä ja kovin erikoisia piirteitä ja sellaisia ominaisuuksia, joita ennen pidettiin vain inhimillisinä, ei eläimille mahdollisina asioina. Monet eläinlajit ovat ihmistietämyksen syventyessä osoittautuneet yllättävän samanlaisiksi kuin tämä joskus niin ylivertaiseksi uskottu eläinlaji, ihminen, Homo Sapiens.
Kun olin koululainen, uskottiin , että vain ihmisellä on kyky sellaiseen aivotoimintaan, joka tekee mahdolliseksi ajattelun, systemaattisen suunnittelun, tietoisuuden elämästä ja kuolemasta, rakkauden ja empatian tunteet, moraalin, syyllisyyden ja vastuun kokemisen. Kuviteltiin kaiken eläimissä näyttäytyvän "viisaudelta näyttävän" toiminnan olevan sittenkin vain vaistonvaraista , kulloisenkin eläinlajin perimän kautta kulkevaa tiedostamatonta tietoa. Sen oli määrä taata lajin jatkuminen sukupolvesta toiseen geeneissä kulkevien ja elämää ylläpitävien vaistojen voimin.
Koiranomistajat ovat aina väittäneet koiransa "ymmärtävän" puhetta, mutta 1960-luvun koulun psykologian kirja veti maton alta tältä uskolta: tuo tohvelit, ja koira kiltisti toi ne, mutta se toi tohvelit myös, jos sanoi samalla äänensävyllä:no, no,veli. Voi voi, sinua tolloa! Eihän tuo Musti sittenkään taida puhetta ymmärtää. Eikä koiran puheen ymmärryksestä siis kannata päätellä sen enempää. Niin se meni silloin.
Silti jokainen koiransa kanssa pitkään ja läheisesti elänyt tietää, että koiran ymmärrys ja kielentaju on valtavasti tuota pöhköä esimerkkiä monipuolisempi. Ei kannata ruveta edes kyseenalaistamaan monen koiranystävän lemmikkinsä älykkyydestä ja syvästä tunnelämän kirjosta kertovia kokemuksia. Koira rakastaa, pelkää, tuntee empatiaa ja huolta, iloitsee ja innostuu.Ystäväperheeni melko surkeassa jamassa löydettäessä olleen espanjalaisen metsäkoiran muutos perheeseen adoptoinnin jälkeen upeannäköiseksi ja nykyisin sivistyneesti ja älykkäästi käyttäytyväksi koiraksi on ajatuksia herättävä. Sen tapoihin kuuluu tulla minuutilleen samaan aikaan istumaan perheenpään viereen ja tuijottaa tiiviisti silmiin, ellei isäntä ole heti ymmärtävinään: Huomio, huomio, nyt on aika lähteä pienelle happihyppelylle ja luonnollisille tarpeille, nyt, juuri nyt.
Samoin tapahtuu, jos ruoka-astia hohtaa tyhjänä,vaikka kellon mukaan juuri tällä minuutilla nappuloiden pitäisi rapista kulhoon. Se on oppinut uudenlaiseksi koiraksi. Eläessään kurjana, monenlaisten vaivojen piinaamana ja varmaan usein nälkää näkevänä ( olemuksesta päätellen) villikoirana, se ei ole voinut tottua nauttimaan ateriansa samalla kellonlyömällä tai ulkoilevansa ainoastaan tiettyinä päivän aikoina. Se selviytyi jopa synnytyksestä näissä surkeissa oloissa. Nyt se on itse kuin uudestisyntynyt, suorastaan koira-aristokraatti. Se ei päästä suustaan ainuttakaan turhaa haukahdusta, mutta koko sen olemus viestii sen nykyisestä tasapainosta ja sopeutumisesta uuteen elinympäristöön. Se on esimerkillinen maahanmuuttaja!
Vaistotoimintaa, niin kai, mutta olisipa hienoa, jos minäkin olisin osannut säilyttää tämmöisen hyödyllisen ja ihailtavan täsmällisyyden tarpeissani ulkoilla ja nauttia ateriani. En tässä kärsisi ylipainon ongelmista enkä keksisi miljoonaa tekosyytä, miksen juuri nyt halua ulos lenkille, vaikka tänään saattaa olla syksyn viimeinen upea aurinkoinen ja helppo ulkoilusää.Olen hukannut terveet vaistoni ja kärsin seurauksista. En enää pysty kuuntelemaan sisäistä minääni, joka auttaisi minua selviytymään paremmin, nauttimaan jokaisesta päivästä kuin aito luontokappale.
Jokin aika sitten television luonto-ohjelma kyseenalaisti vanhan luulon vain ihmisen kyvystä rakastaa, surra kuollutta läheistä, tuntea empatiaa ja toimia epäitsekkäästi . Ohjelman lukuisat ja todistusvoimaiset esimerkit monien, hyvin erilaisten eläinten kovin inhimillisestä käytöksestä olivat riipaisevan kauniita ja ajatuksia herättäviä. Onko ihminen ollenkaan se evoluution ihme ja huipputulos, se eläin, jolla on kyky elämän jatkumisen ja säilymisen kannalta olennaisten kysymysten ratkaisemiseen tällä planeetallamme? Ihminen on syyllistynyt ja koko ajan syyllistyy tekoihin, jotka uhkaavat johtaa pallomme tuhoon. Ihminen on tappanut valtavan osan muusta nisäkäslajistosta tyhmällä toiminnallaan. Ihminen uhkaa taloudellisen edun tavoitteluillaan niin ilman kuin maaperän säilymistä elinkelpoisena. Eletään jo hyvin lähellä hetkeä, jolloin pallomme tulevaisuus saattaa romahtaa ihmisen toimien johdosta. Onko mitään syytä kutsua ihmistä Luomakunnan Kruunuksi ?
Ihminen tappaa ja tappaa silmittömästi yhä uudelleen paitsi eläimiä, myös omia lajitovereitaan. Tätä tappamisen mieletöntä "tarvetta"eivät poista sovitut yhteiset lait , erilaisten uskontojen moraalisäännöt eikä poliitikkojen ikuinen kokoustaminen ja kaunopuheisuus. Lajina ihminen tuntuu olevan kaikkein typerin, ahnein ja luonnosta kauimmaksi eksynyt. Minä olen ihminen, valitettavasti, enkä siis ymmärrä miten ylipäätään elämä voisi nykymenolla jatkua tällä elämälle ainutlaatuisen sopivaksi aikojen alussa kehittyneellä planeetalla. Onko ihmisiä jossain muualla suunnattomassa avaruudessa? Ja jos on, mahtavatko olla meitä fiksummiksi evoluutiossa päätyneitä? Tuleeko "pelastaja sieltä jostain"ajoissa? Ja onko tällaista tyhmyyttä edes syytä pelastaa?
Vietin tässä yksineläjän laatuaikaa:makailin olohuoneen sohvalla ja kuuntelin radiosta Valkoista valoa, yhtä lempiohjelmistani. Puolipäivän hetki kohta jo käsillä, mutta tämmöisenä päivänä, kun minulla ei ole sovittua menoa, voin usein vetkutella ja pitkittää hitaan heräämisen nautintoa. Kun näin lököttelen sohvallani, on tapanani katsella ikkunan paljastamaa pikkuista osaa maisemasta.Tänään se on viimeistä väri-iloittelua pihamme lähinnä olevissa puissa. Seurailen myös taivaan vaihtuvia näkymiä, valon ja pilvien vuorottelua. Se on hyvin terapeuttista.Tänään näkymään ilmaantui yllättäen mukaan liike. Isokokoisia lintuja alkoi pyrähdellä tämän ikkunan rajaaman kuvan poikki vasemmalta oikealle koko ajan lisääntyvällä menolla. Ne ilmestyivät näköpiiriin ikkunan vasemmasta reunasta ja sujahtivat kaikki samansuuntaisesti pois näköpiiristäni. Kaikilla täsmälleen samanlainen reitti. Vielä ja vielä, kymmenittäin.
Ensimmäinen, hiukan hajamielinen ajatukseni :kas vaan, erotan nyt linnut paremmin kuin aikoihin ehkä siksi, että puista on jo tullut lähes läpinäkyviä, ainakin pihan parista suurimmasta koivusta. Mutta kun lintuja vain tulee ja tulee, alan miettiä: mistä tässä nyt oikein on kysymys, mitä lintuja ne ovat ja minne ne kaikki noin joukolla ohjelmoituina suunnistavat? Sitten on jo pakko uhrata mukava asento villashaalin alla ja noustava katsomaan ihan jalkeille ja silmälasien kanssa. Siirryn toisen ikkunan ääreen. No siinähän ne häärivätkin kaikki sadat viuhahtelevat siivet ja pyrstöt pihamme roskiskatoksen takana olevassa pihlajassa ja männyissä. Vilske on valtava ja minun on vaikea erottaa yksittäisen linnun ulkonäköä. Huomaan pihlajamme tyhjenevän marjoista kuin joku teollinen kone olisi asialla. Irtoavia lehtiä ja muita roskia leijuu koko ajan alas ja muodostaa paksunevaa rusehtavaa mattoa pihan asfaltille.
Siristelen likinäköisiä silmiäni erottaakseni, minkä linnun joukkoruokailua tässä todistan. Ne ovat aika kookkaita, mutta värityksessä ei erotu närhen tai tilhen hienostuneita sävyjä. Niiden on pakko olla rastaita, räkättirastaita, niin päättelen. Mutta koska en kuule niiden ääntelyä, en heti osannut ajatella rastaita. Keväisin, kun räkätit ilmestyvät pihoille kuulen myös niiden harmillisia tunteita minussa herättävää mekastusta. Jotenkin olin kuvitellut, että kaikki rastaat ovat tähän aikaan jo muuttaneet jonnekin muualle. Pitkät kauniit syksyt ja runsaat pihlajanmarjasadot takaavat räkäteille tilaisuuden lihoa ja pysytellä täällä pohjoisessa talveen asti.
Muistan muutama vuosi sitten ihailleeni samanlaista pikaista, mutta kaunista herkkuruokailua pihani toisella laidalla metsän reunan hoikassa pihlajassa. Silloin asialla oli komea tilhiparvi. Ne tyhjensivät pienehkön puun ehkä vain neljännestunnissa tai vielä vähemmässä. Se oli kuin ikioman luontofilmin esitys:hetken siinä kaikessa kauneudessaan ja sitten filmi jo loppui, tilhet olivat poissa, pihlaja vain nuokkui riisuttuna ja surullisesti. Jostain syystä tämä sama puu on sittemmin lähes kuollut, vain pienessä sivuhaaran huiskussa oli tänä vuonna muutama kukka ja lehtiä. Eikä siis montakaan punaista purtavaa. Ensi kevääksi se on varmaan jo kokonaan muuttunut pystyynkuivuneeksi kräkiksi. Johtunee talomme yli-innokkaista kevät- ja syksysiivoushetkistä. Joidenkin ihmisten mielestä nurmikkomainen alusta on kauniimpi kuin luonnontilainen kielonlehtiä ja varpuja työntävä metsänpohja pihlajan ja muiden pihamme luonnonpuiden juurella. Vuosi vuodelta haravoidaan lehtiä yhä kauempaa ja ajetaan koneella nurmikkoa liian läheltä runkoja. Puilta jää puuttumaan tarpeellista kasvuvoimaa juuriltaan, kun luonnollinen maatumisjäte ei saa jäädä lannoittamaan maata. Puu toisensa jälkeen kituu ja vähitellen kuolee. Kauan sitten tähän kivikkoiseen rinteeseen kasvaneet, nyt suuriksi ehtineet männytkin kärvistelevät, kun niiden mahtavia varpaita peittää yhä isommalle alalle kuin salaa ja lupaa kysymättä levitetty kuristava asfalttipiha. Autot, nämä ihmisten kovin rakkaat ja pyhät lehmät tarvitsevat runsaasti tilaa. Minun tapaisiltani autottomilta ei koskaan kysytä pitääkö asfalttipihan todella levittäytyä vuosi vuodelta. Männyt esittävät äänettömän vastalauseensa puhkomalla juuriaan ylös kohti maan pintaa niin, että pihan peite uhkaavasti kupruilee ja murtuu. Ja eikö vain kohta tilata taas uutta päällystettä paikkaushommiin. Ihan kuulen kuinka mänty huokaa kivusta.
Ihmisen on vaikea sopeutua elämään luonnon kanssa ritirinnan, edes jonkunlaisessa yhteisymmärryksessä. Huomaan itsestänikin kuinka vähän minulla oikeastaan on tietoa siitä, mitä luonnossa edes tässä lähiympäristössäni rapahtuu. Osaan tarkistaa bussi 18 aikataulun, mutta en ymmärrä luonnon kalenteria:miksi räkätit tai tilhet tietävät kaikki tulla lounastamaan pihamme puihin lokakuun 13, päivänä klo 11.30. Kuka tai mikä esittää lounaskutsun? Miten pienet, suloiset talitiaiset jättävät metsäisemmät olonsa ja saapuvat pihalleni ja tepastelemaan parvekkeeni kaiteelle ja ikkunaruudun suojapeltille tiirailemaan minua silmiin katsoen juuri lokakuun toisella viikolla? Miten tietty vaahtera pihassamme saa syksyisin aivan ihanan oranssin ja ruusunpunan sekoituksen lehtiinsä vasta kun muut puut ovat jo ajat sitten pudottaneet lehtensä?Miksi, miksi? Kuka on kirjoittanut luonnon ohjekirjan ja laatinut aikataulut lähdöille ja tulemisille?
Niin se taitaa olla, että vanhemmalle ihmiselle moni, ihan sattumalta tässä hetkessä kuultu asia tai sana pyrkii omituisen sitkeästi nostamaan jostain muistin takalokeroista esiin sinne hautautuneen samankaltaisen muistikuvan, ehkä mitättömänkin pikkutapahtuman, ihmisen tai tosiaan jopa yksittäisen sanan. Aivojen tietokoneisto on perin merkillinen kapine: se muistaa ihan uskomattomia juttuja ja palauttaa ne hetkessä esille, mutta toisaalta se ei suostu muistamaan edes tavallisia nimiä, kun niitä puheessaan tarvitsisi. Ja oikeastaan juuri tuosta nimien unohtelusta jokainen kai ensimmäisenä huomaa tulleensa "siihen ikään", ettei elä enää hehkeintä ja tehokkainta miehuuttaan tai naiseuttaan, vaan on jo väistämättä siirtymässä suureen harmaantuvien ja vauhtia hiljentävien porukkaan, halusipa sitä itse tai ei.
Aluksi hämmästyin, kun joidenkin tuttuakin tutumpien nimien muistaminen osoittautui mahdottomaksi kesken lauseen, jossa asian ymmärtäminen riippui juuri tästä nimestä. Aika kauan se tuntui hyvin omituiselta ja aina yhtä kiusalliselta yllätykseltä. Siihen asti nimimuistini oli minusta ollut tarpeettoman pitkä ja turhankin tehokas:muistin esimerkiksi satojen entisten oppilaitteni nimet vaivatta vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Tai kymmenien entisten koulutovereitteni tai opettajieni nimet.Aika tarpeetonta. Mutta viimeisinä työvuosinani muutamat oppilaani joutuivat toistuvasti (ihan liian usein) tulemaan puhutelluiksi väärällä nimellä, joka hypähti esiin jostain muistin kätköistä oudon assosiaation seurauksena:samantapainen ilme tai puhetapa tai hiuspörrö! Sekös joitakin huvitti ja rohkeimmat halusivat kiusoitella siitä ja keksiä uusia vääriä nimiä. Nykyisin tämä nimettömyysongelma on jo saavuttanut naurettavuuden asteen yhteisissä keskusteluissamme samasta vaivasta kärsivien ikätovereitteni seurassa.Yhdessä on hyvä nauraa tälle kalkkisoireelle, eikä se usein edes haittaa ymmärretyksi tulemista: Juu juu, kyllä tiedän, just se, se, jolla on.....Nykyään vaivani voi kohdistua jo lähes mihin tahansa substantiiviin, ei enää pelkkiin erisnimiin. Onneksi se ei ainakaan vielä ulotu muihin sanaluokkiin kuuluviin sanoihin. Sekin on minusta aivokoneiston yksi jännä erityispiirre, että juuri substantiivit ja vain ne lukkiutuvat muistin oven taakse, eivät koskaan verbit tai adjektiivit! Lukko aukenee sitten omalla ajallaan, joskus seuraavassa hetkessä, joskus vasta tuntien kuluttua, ilman että sanaa on enää edes ajatellut.
Mutta päinvastaisesta ilmiöstä, että nykyisyys heti tuo pintaan vanhan, kauan haudattuna olleen muistikuvan, sain eilisiltanakin hyvän esimerkin. Katselin tapani mukaan television 5-kanavan ohjelmaa Efter Nio. Teemana olivat aivot. Keveässä osassa, jossa jutustellaan parin panelistin kanssa ja samalla maistellaan illan aiheeseen niveltyvää ruokaa, oli tällä kertaa pöytään tuotu tietysti aivoja (lampaan), perin harvinaista maisteltavaa. Aivot ovat nykysuomalaisille todella outo ja useimmille ehkä suorastaan kuvottavan vastenmielinen raaka-aine ruuaksi. Ajatuskin saattaa puistattaa. Jotkut maailmalla runsaasti matkustelleet saattavat kehaista maistaneensa aivoja sisältävää "erikoisherkkua" eksoottisena erikoisuutena ja fiksulle matkailijalle sopivana ennakkoluulottomuuden ilmauksena. Nykyään Suomessa lähes kaikki sisäelimet ruokana ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Ei taida padassa enää pitkään hautua sydän, eikä kai yksikään nuori nainen enää tarjoile ihastukselleen munuaisrisottoa, niinkuin minä vielä hupsuna yritin tehdä vaikutuksen tunteitteni syvyydestä 1960-luvun lopulla pienessä opiskelukämppäni keittokomerossa. Voi sitä älytöntä vaivannäköä ja tuskaa saada edes virtsanhaju haihtumaan!! Maksamakkara ja maksalaatikko vielä sinnittelevät, mutta nekin luultavasti enemmän ikäihmisten ostoskoreissa kuin keittiössä valmistumassa. Liha on muuttunut mielikuvissa ikäänkuin aineeksi, jota ei edes ajatuksissa liitetä otetuksi joskus elävänä käyskennelleestä olennosta. Kokonaan lihasta kieltäytyvien määrä kasvaa koko ajan.
Kun olin lapsi ja nuori ihminen maalla, minulle oli tuttu ilmiö vuodenkierrossa syksyinen kotieläinten teurastus. Meillekin saapui jonakin myöhäissyksyn päivänä taloon teurastaja, joka asiantuntevasti tappoi koko kesän kotipihassa kasvatetun possumme. Siitä saadut eri ruumiinosat käytettiin vähitellen talven mittaan ravinnoksi. Suurta herkkua olivat äitini tekemä maksalaatikko ja uunimakkarat. Niiden valmistamiseen käytettiin suolet ja niiden vaatimissa monissa käänteissä äiti tatrvitsi myös minun käsiäni avuksi. Maistuvia olivat jopa veriletut puolukkahillo kyytipoikana. Tosin veriruuista aloin pitää vasta jokseenkin aikuisena. Äitini osasi myös valmistaa sianpäästä sylttyä. Siihen käytettiin kaikki erikoisen kokoiset ja näköiset pikkulihapalat, jotka pitkän kypsyttämisen kuluessa tytisevä hyytelömäinen aine sitoi toisiinsa. Pippurilla sopivasti maustettuna leikkeleenä sekin oli hyvää leivällä. Luulen, ettei meillä käytetty näihin sydäntä, keuhkoja tai aivoja, mutta voi olla että erehdyn tässä. Possunkieli kyllä keitettiin ja kylmänä se tarjottiin ohuina viipaleina leivällä syötäväksi. Kun kieltä valmistettiin, en mielelläni seurannut sen valmistusvaiheita. Sillä tavalla se oli jotenkin helpommin syötävää eikä tullut tarvetta ajatella ja muistaa elävän possun karkeaa kieltä kättäni nuolemassa. Minua monta vuotta nuorempi pikkusisareni oli jo pienenä siinä määrin nykyihminen, ettei suostunut syömään oman possun lihaa, vaan ainoastaan, jos liha oli paperista esiin otettua "kaupasta ostettua lihaa". Häntä huijattiin kyllä surutta ilman tunnonvaivoja.
Eilisillan aivoruoka toi mieleeni myöhäissyksyn ruokakutsun Parikkalan Rautalahden kylässä 50 vuotta sitten. Minut, uusi opettaja kylässä, oli kutsuttu muutamien muitten kyläläisten kanssa erään oppilaani kotiin "tappaiskeitille". Se oli minulle ihan uusi nimitys. Kouluni toinen opettaja valisti minua sen tarkoittavan perinneruokaa, enemmän Savoon viittaavaa, mutta myös tässä osassa Karjalaa tunnettua ruokalajia. Nimessäkin kuului paikallinen murre ( keitti=keitto, palli= pallo jne). Hän myös katsoi parhaaksi pikkuisen etukäteen varoittaa minua, etten vain saisi yllättäen mitään sopimatonta inhoreaktiota:"sopassa saattaa olla myös sisäelimiä, "veriklönttejä"( mykyjä), jopa aivoja! Hän kertoi, ettei itse ole koskaan pystynyt soppaa edes maistamaan! Ehkä siksi, että hän on kotoisin kaupunkilaisesta virkamisperheestä Vaasasta, eikä ole lapsena tottunut ajatukseen teurastuksesta ja sisäelimien syönnistä. Menin soppakesteihin uteliaana, mutta varmana, että toki ainakin haluan maistaa, näyttipä keitto miltä hyvänsä. Onneksi maistoin, sillä se maistui tosi herkulliselta. Nälkäinenkin taisin olla. Sain sitä vielä kannullisen kotiinkin vietäväksi. Lämmitettynä seuraavana iltapäivänä se oli vieläkin maukkaampaa. Oliko sopassa aivoja vai ei, sitä en vieläkään tiedä, enkä mitenkään kehdannut kysyä. Mutta hyvää se oli kaikkine outoine "sattumineen".
Eilinen "aivoruoka" nosti syvistä muistikerroksista esiin myös toisen aivoruuan. Tähän liittyvät muistot ovat raskaita. Läheisin nuoruusvuosien ystäväni sairastui vaikeaan maksasyöpään jo vajaa kolmikymmenvuotiaana. Aluksi hänelle ei juuri annettu toivoa, kenties puoli vuotta, korkentaan vuosi elinaikaa. Hän päätti kuitenkin taistella ja onnistuikin kaikkien suureksi ihmeeksi pidentämään tämän kamppailunsa viiteentoista vuoteen. Niihin vuosiin sisältyi paljon: monenlaisten lääkkeitten ja hoitojen ja uskomusten ja terapioitten viidakosta hän etsi koko ajan uusia keinoja, joilla voisi parantua tai ainakin hivenen saada lisäaikaa elämäänsä. Yksi, jonkin aikaa kokeltu hoito oli täydellinen muutos ruokavalioon. Helsinkiläinen, ravitsemukseen, hivenaineisiin ja vitamiineihin yms erikoistunut julkkislääkäri uskoi rankkojen lääkehoitojen olevan tuhoisia hänen kunnolleen. Solumyrkky lopetettiin ja tilalle hän sai tavallisesta ruokavaliosta täysin poikkeavan ruokavalion. Siihen sisältyi valtava määrä kalliita, jopa ulkomailta tilattavia mineraali- ja hivenaineita. Yksi tärkeimpiä ravintoaineita tässä dieetissä olivat vasikanaivot. Niitä saatiin vain kauppahallin yhdestä lihakaupasta tuoreena. Sairas ja hyvin väsynyt ystäväni pyysi minua avuksi aivojen ruuaksi valmistamiseen. Olin kokeneempi kokkaaja ja usein pyrkinyt jopa ylpeilemään taidoillani! Ei siis auttanut kuin suostua ja tarttua haasteeseen. Sen verran hän oli kuullut lääkäriltään. että aivot piti aina mahdollisimman nopeasti ryöpätä pilaantumisen estämiseksi. Mutta keitetyt aivot semmoisenaan näyttivät aika vastenmielisiltä, eivätkä yhtään innostaneet maistamaan. Siihen aikaan ei ollut mahdollisuutta googlata reseptejä maailman aivoruokaperinteistä. Isosta keittokirjastakaan ei löytynyt apua. Muistan, että lopulta keksin soveltaa reseptiä kateenkorvan valmistamiseksi. Kateenkorva oli yhtä lailla tuntematon osa ruuanvalmistuksessa. Silloin en vielä ollut nähnytkään tuoretta kateenkorvaa, saati maistanut sitä ruokana.Vasta paljon myöhemmin sain tilaisuuden kokeilla kateenkorvaa yhdellä äitienpäivälounaalla.Se oli kenties elämäni parhain ja maistuvin ravintolalounas.
Päätin siis kokeilla käyttää tilanteeseen parhaiten sovellettua kateenkorvareseptiä ja täydentää sitä mielikuvituksella ja uskaltaa. Muistin lauseen: joka keitetyn paistaa, se makean maistaa. Siitä vain kokkaamaan ja taikomaan: vaaleat, omituisen oloiset ryöpätyt aivot leikataan viipaleiksi, kastetaan munassa, jauhotetaan korppujauhoissa, paistetaan rapeiksi ja kauniimman värisiksi, viimeistellään sitruunanmehulla, pippurilla ja jollain vihreällä. Jotenkin niin minä muistelen sen menneen.
En pysty palauttamaan mieleeni tuon kokeluni makua. Liian monet ristiriitaiset muistot pyrkivät esiin. Toki maistoin, mutta vaain palasen, en suinkaan syönyt sitä nälkääni. Sen verran kallisarvoista ja vaikeasti hankittavaakin se kumminkin oli, oikeastaan lääkettä. Myöhemmin Kaisa itsekin koetti valmistaa sitä milloin jaksoi, samoin hänen sisarensa. Jonkun ajan kuluttua siitä kuitenkin luovuttiin. En tiedä oliko vasikan aivomössöllä tosiasiassa Kaisan elämää päivälläkään lisäävää vaikutusta. Ei kukaan tiedä. Monet tähän hänen pitkään ja usein toivottomalta näyttäneeseen hengissäpysymistaistoonsa kuuluneet vaiheet ja tunnelmat ovat jossain muistojeni syvimmissä lokeroissa. Olen niitä pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan. Ne olivat liian raskaita minullekin, joka kumminkin olin vain sivustakatsoja. Ei kyllä tee mieleni kokeilla eläinaivojen antamaa elinvoimanlisää, vaikka huomaankin aivojeni rapistuvan.
Ehkä aivoni saavat helpommin ja sopivampaa ravintoa jostain muusta? Ehkä musiikista? Tai ikkunan taakse ensimmäistä kertaa tänä syksynä pyrähtävästä nappisilmillään kurkistavasta talitiaisesta, jota tervehdin jälleennäkemisen ilolla. Ehkä noista ihanan hitaasti alas leijuvista keltaisista vaahteranlehdistä! Tänään on taas kerran se päivä, jolloin yksittäiset lehdet ovat alkaneet irrota ihan omia aikojaan ilman pienintäkään tuulen tuiverrusta. Hitaasti kuin elävät olennot kultaiset lehdet mutkittelevat ja leijuvat ääneti maahan tehtävänsä tehneinä. Rakastan joka vuosi aivan erityisesti juuri tätä syksyn leijuvain lehtien päivää, aurinkoista ja raikkaan viileää.Aivot syövät kauneutta.
