lauantai 28. helmikuuta 2015

Minäkö vaka vanha vai Marjatta matala ?

Kyllä on nyt pollea olo. Kalevalan päivän kunniaksi ja Hesarin kulttuurisivulla olevan jutun innoittamana tein testin: ketä Kalevala-hahmoa muistutat.
Leikkimieliset testit ovat niin mukavia.Kas, kun jos sattuu käymään niin, että testi  antaa suopean tuloksen, esimerkiksi:"olet huomattavasti keskivertoa älykkäämpi, miellyttävä ja pidetty ", mikäs on hymyillessä koko päivän."Totta, totta. Niin varmaan olenkin, kyllä oli hyvä testi".
 Jos taas testi paljastaa , että olenkin "aika luihu ja moraaliltani lipsuva", voin kuitata testin tuloksen ja sanoa, että mokomia huuhaa-juttuja. Kaikkea sitä viitsitään lehtiin laittaa. 

Kalevala-testissä oli 22 kysymystä ja kussakin vain kaksi vaihtoehtoa tarjolla. Ei siis tarvinnut kauan pähkäillä, eikä hiuksia halkoa. Nopeasti ja rehellisesti vain vaihtoehtoa valitsemaan ja näppylöitä painamaan. Ja niin tuli totuus ilmi tässäkin asiassa:
"Olet vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Olet siis vahva persoona, muiden kunnioittama, joskus ehkä pelkäämä hahmo.Kova ulkokuori kätkee taiteellisen sisällön".

No johan sattui, varmaan erinomaisen pätevä testi! Noinhan sen olen aina tiennyt olevan. Ei ole minussa ainesta Ilmariseksi, joka osaa takoa rahaa tuottavan sammon tai vaimon (miehen!) kullasta. En ole myöskään syntynyt seikkailevaksi Lemminkäiseksi, joka hurmaa kaikki ja tekee urotekoja. En ole koskaaan nähnyt itsessäni aineksia tämmöiseen hurmaajan rooliin, toisin kuin esimerkiksi siskoni, joka vielä vanhana ja sairaana kertoo sitä , että häneen kaikki tuppaavat ihastumaan. Tunnistan itsessäni huomattavasti ennemmin tuon iänikuisen Väinämöisen, joka jää yksin, tulee aina torjutuksi lemmenhaaveissaan. Olen myös huojentunut, ettei testi löytänyt minusta sen paremmin Pohjan akkaa kuin Pohjan neitiäkään, Ainosta nyt puhumattakaan. En voisi ymmärtää raivopäistä kostoretkelle lähtevää voimanaista , mutta en liioin naista, joka ei näe muuta mahdollisuutta kuin hukuttautumisen. Ei ole minussa ainesta noihin naistyyppeihin. Ihan ovat vieraita minulle. 

Jossain kohdassa tarinaa Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon . Semmoiseen olen kyllä  tuntenut halua ja myönnän yrittäneeni sitä useammankin kerran. Luulen, että  halu laulaa vastustaja suohon on suorastaan yksi lempipaheitani. Mitä sitten tulee tuohon Väinämöisen tapaan laulella kanteleen säestyksellä  kaikenlaisten elukoitten kuunnellessa, tunnistan itsessäni loputtoman halun kertoilla vanhoista asioista tarinoita itseäni nuoremmille, lapsille ja lapsenmielisille kuulijoille. Eikä ole sitä asiaa, jota ei minusta musiikin voimalla voisi ylistää, parantaa tai lohduttaa. Musiikki on jokapäiväistä leipää ja taide elämän suola,joka kuuluu kaikille.

Väinämöisen lisäksi on toinen Kalevalan henkilö, joka minua puhuttelee ja miellyttää .Hän on Marjatta , matala neito, joka meni metsään, söi puolukan , tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Pojastapa tuli Väinämöiselle haastaja. Hyvä, että niin kävi.Vanhain arvojen on syytä väistyä uusien tieltä . Ei maailma voi  pysyä ennallaan ja tyytyä kuuntelemaan vanhoja joikaajia, eikä loputtomiin  luottaa vanhoihin virsiin. Mutta Väinämöisellä on silti  paikkansa ja arvonsa aikojen muuttuessakin.

Kylläpä oli hyvä testi! Nyt vain herää kiperä ajatus: kuinka monta Väinämöistä sitä mahtaakaan löytyä ihan lähiympäristöstänikin. Ymmmärrän hyvin, etten ole ainoa. Tunnen tosi monta samanmoista vanhaa "iänikuista". Suostunko  minä näkemään heissä Väinämöisen? Tunnistaisivatko he minussa tämän vahvan persoonan, muitten kunnioittaman  vanhan köröttäjän, joka laski laulellen vesiä, ilon lyöden lainehia? Etteivät vain näkisi koukkunokkaista ilkeää ja ahnetta Pohjanakkaa?




Marjatta

torstai 26. helmikuuta 2015

Läheisten piiri

Sain eilen sisareltani viestin sukumme vanhimman jäsenen poismenosta. Serkkuni täytti marraskuussa 94 vuotta ja oli kuollessaan siis 4kk sen yli. Hän oli pitkään tosi virkeä ja nuorekas ikäihminen. Vieraitten ihmisten oli tapana arvioida hänen ikänsä kymmenen, viisitoista vuotta nuoremmksi. Vielä yli kahdeksankymmenen iässä hän suoritti lukion kurssin erinomaisin arvosanoin iltaoppikoulussa. Näön heikentyminen lähes sokeudeksi oli asia, joka murensi tätä hänen ikuisen nuoruuden imagoaan. Asia oli hänelle yhtä vaikea kuin aikaisemmin hänen äidilleen: kumpikin sai elää pitkän elämän ulkoisesti hyvin nuorekkaana säilyen, mutta joutui hyväksymään vähittäisen sokeutumisen. Molemmille se oli kova isku, sillä lukeminen oli molemmille heidän elämänsä ydinasia.

   Pari viimeistä elinvuottaan hän oli selvästi vanhus ja lukuisat sairaala- ja lääkärireissut seurasivat toistaan. Periaaatteessa hän kuitenkin oli yksin kotonaan monien eri hoitajien ja tukipalveluitten varassa sinnittelevä aikamme "ihannevanhus" ihan viimeisiin elinviikkoihinsa asti. Siirtyminen ajasta iäisyyteen sai kuitenkin tapahtua sairaalavuoteessa, mikä tuntui minusta hyvältä.Uskon , että hän viimeisen elinviikkonsa aikana sai nauttia kaikista niistä keinoista, joilla lääketiede nykyään pystyy helpottamaan päiviä, jolloin voimat lopullisesti ehtyvät ja lähtö saattaisi ilman kipujen lievitystä olla liian tuskaisa.Hän sai nukkua pois hiljaa yöllä.

      Minulla on hyvin pieni joukko, jotka olen tottunut ajattelemaan kuuluviksi sukulaisiini. Nyt kuolleen serkkuni lisäksi minulla on enää kolme serkkua, kaikki jo yli 80 vuotiaita. Heihinkään suhteeni ei ole sillä lailla likeinen kuin monilla tutuillani on omiin sukulaisiinsa. Emme ole kai kovin perhekeskeisiä tai sukurakkaita. Olen oikeastaan tavannut heitä vain tasavuotissyntymäpäivillä, joita on vietetty viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Poikkeuksen tekee Ruotsissa asuva naimaton tyttöserkkuni, johon suhteeni on paljon lähentynyt vanhetessamme. On ollut hauska täydentää muistoja kuuntelemalla ja itse kertomalla niitä kymmeniä nuoruusvuosia, jolloin tuskin mitenkään olimme toisistamme tietoisia. Tosin joskus näillä muistelemisilla on vaara johtaa perustavaa luokkaa oleviin käsityseroihin, mitä "oikeasti " on tapahtunut, tai millaisia yhteiset isovanhempamme ja heidän vaiheensa "oikeasti" olivat . Totuuksia kun tässäkin asiassa on vähintäin kaksi.

    Oma perheeni on myös syntymäaikaansa nähden yllättävän pieni. Monilla ikätovereillani on monia sisaruksia ja heillä isoja perheitä. Olen läheisessä suhteessa vain yhteen sisareen ja veljeen puolisoineen. Kummankaan lapsetkaan eivät aikuistuttuaan tunnu enää kovin läheisiltä. Se on tavallaan harmi, sillä tästä seuraa, että myös poikani suhde serkkuihinsa jää ohuen rihman paksuiseksi: tietävät olevansa serkkuja, mutta heiltä puuttuvat yhteiset kokemukset ja yhteiset tarinat.Tämmöinen tilanne ei liene nykyään kuitenkaan ihan poikkeuksellinen. Silti se on minusta hiukan surullista.Vai lieneekö niin, että kuulun jo viimeiseen sukupolveen, joka yleensäkään haluaa ja osaa ajatella itseään jonkin suuremman sukulaispiirin,"oman heimon" jäsenenä . Nykyään kai ollaan ennemmin osa jotain kaveriporukkaa, harrastuspiiriä tai työyhteisöä. Ehkä näin on oltava, koska harvat sukulaiset elävät hajallaan ympäri Suomea, jopa ympäri maailmaa. Muummolaankin pidetään yhteyttä helpommin skypen avulla, kuin reissaamalla vaivalloisesti ja aikaa vievästi.

     Eilen kuulin tutkimuksesta, jolla oli selvitetty suomalaisten yksinoloa. Mikään yllätys ei ollut se, että eniten yksineläviä ja yksinäisiä ovat yli 65 vuotiaat. Siihen joukkoon kuulun itsekin. Poismennyt serkkuni valitteli minulle usein pohjatonta yksinäisyyttään ja sanoi kadehtivansa minua, jolla sentään on sisaruksia ja mikä parasta, ikioma aikuinen lapsi perheineen. Saan kutsua itseäni nimellä Mummu. Elämä jatkuu jälkeeni. Hän koki olevansa äitinsä kuoleman jälkeen totaalisen yksin maailmassa, perheetön ja vailla todellisia ystäviä. On selvää, että ystävät vähenevät vuosi vuodelta, jos itse saa elää hyvin pitkän elämän. Siksi onkin tärkeää pitää yhteyttä ystäviinsä, niin kauan kuin heitä vielä on. Luulen, että hän ei myöskään omista, jo lapsuudesta asti seuranneista traumoistaan ja luonteensa vaikeuksista johtuen ollut koskaan onnistunut olemaan helppo ja rakastettava sukulainen, ystävä tai työtoveri. Kauneutta, älyä, tarmokkuutta ja monipuolista lahjakkuutta hän oli saanut syntymälahjana monin verroin yli tavallisen, mutta eväät onnelliseen elämään jäivät silti liian ohuiksi. Siksipä vuodet vanhana ja toisia ihmisiä kaipaavana eivät olleet hänelle helpot. Hänen oli vaikeata olla avuton ja löytää lämmintä sanaa ja kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka häntä auttoivat selviytymään kodissaan.Ymmärrän myös, että kiireisillä kotihoitajilla ei ollut helppoa auttaa perfektionistia, joka vielä vanhuksena ja avuttomanakin pyrki kasvattamaan ja oikaisemaan työtään tekeviä aikuisia. Voi olla, että semmoisessa vuorovaikutussuhteessa oli mahdotonta kohdata lämmöllä ja ymmärryksellä. Minusta oli usein vaikeata ja  raskasta kuulla hänen valituksiaan auttamaan tulleitten ihmisten osaamattomuudesta ja typeryydestä.Teki mieli olla eri mieltä,vaikka enhän minä voinut oikeasti tietää, miten asiat hoituivat.Negatiivisuus vain herätti halun puolustaa hoitajia kiireisessä ja vaativassa työssään. 

    Onneksi oli olemassa kuitenkin yksi etäisen sukulaisen aviomies, todellinen ihmemies, joka poikkeuksellisesti oli löytänyt väylän hänen sydämeensä ja hyväksyntäänsä.Uskomattomalla sitkeydellä, lämmöllä ja huumorilla hän jaksoi välittää ja hoitaa serkkuni asioita tämän viimeiseen elinpäivään asti. Siitäkin huolimatta, että myös hänen oma vaimonsa on vaikeasti dementoitunut. Me kaikki etäsukulaiset olemme valtavan kiitollisia tälle ihmeellisen venyvälle ja aikaansa ja vaivannäköään säästämättömälle ystävälle kaikesta siitä hyvästä, mitä hän toi viimeisen kymmenen vuoden aikana omasta vapaasta tahdostaan yksinäisen vanhan serkkumme elämään. Semmoisen "ihmeen" toivoisi löytyvän jokaisen yksinäisen ja sairaan ihmisen lähettyviltä.



 Kaijan muistolle

tiistai 24. helmikuuta 2015

Petites Femmes

Muutamana iltana olen selaillut ja ihaillut kirpputorilta ostamastani kirjasta Albert Edelfeltin maalauksia hänen Pariisissa viettämiltään vuosilta 1874 -1905. Aiheena näissä kuvissa on useimmiten kauniita ihmisiä, nuoria naisia ja lapsia. Joissakin tuon ajan suurissa maalauksissa on kuvattuna kokonainen tapahtuma monine ihmishahmoineen (esim. Luxenburgin puistossa v.1887), mutta hyvin monet suuretkin maalaukset sisältävät vain yhden naishahmon yltiöromanttisessa ympäristössään. 

Toki Edelfelt muistetaan Suomessa monista taidokkaista ja tunteita herättävistä maalauksistaan, kuten "Lapsen ruumissaatto" tai "Leikkivät pojat rannalla" tai "Ruokolahden eukkoja kirkolla", joissa hän hienosti kuvaa tavallista kansaa. Mutta on myös koko joukko kiiltokuvän kauniita maalauksia, joissa katsotaan hyvin toisenlaiseen maailmaan, toisenlaisten ihmisten silmiin. Kuvista minulle hymyilevät kujeellisesti, keimailevasti tai hieman surumielisesti, siropiirteiset, täydellisen sulokkaat, tummat nuoret naiset, lähes tyttöikäiset. Heidän pukunsa ja hattunsa on kuvattu niin taidokkaasti, että voin melkein tuntea silkin kosketuksen, sametin pehmeän poimuilun, hatun sulkien värinän, korvakorun heilahduksen.Tunnen parfyymin ja kukkien tuoksun ja aistin tuulen päivänvarjon reunassa, kun vaunut vierivät Champs- Elysees`llä. Melkein haistan kuvasta rakkauden ja intohimon tuoksun vielä leijuvan ateljeessa.Virginie lepää kädet niskan alla, silkkipeitteet valuvat kevyesti pitkin hänen pyöreitä vartalolinjojaan ja ilme on intiimin hetken  ja unen välimaastossa viipyilevä (v 1888).

Uppoudun ihailemaan "Pariisittaren" ( v.1885) kapeata vyötärölinjaa tummassa yksinkertaisessa puvussa, jota koristaa vain tiheä kivihiilinappien rivi lantiolta ylös pitkin vasenta kylkeä hienona linjana olkapäälle. Puku on yllättävän yksinkertainen leikkaukseltaan ja kaulaan asti peittävä, hyvin tyylikäs.Nappirivi päättyy olkapäälle ja siihen kohtaan on kiinnitetty pari vaaleata kukkaa. Ne näyttävät samanlaisilta kuin kimppu, joka on puvun laajan helman päällä lepäävässä kädessä. Oikea käsi on luontevasti rentona liinan peittämällä pöydällä. Taempana pöydällä on vihreä lasimaljakko, jossa keltaisia hoikkavartisia tulppaaneja ja valkoisia tasetteja.Naisella on tummat hiukset ja tumma puku. Hän on hyvin viehättävä siinä istuessaan rauhallisen oloisena vaaleansinervän taitettavan huoneenjakajasermin edessä. Hänen tukkansa ryöppyää ihanan vallattomana kiharapilvenä otsalle, mutta on kiinnitetty päälaelle jättäen paljaaksi leuan linjan ja korvan. Tyttö näyttää seuraavan jotain kiinnostavaa keskustelua kuvan ulkopuolelle jäävää kumppaniaan lämpimästi katsoen.Tämän "Pariisittaren" mallista tiedetään, että hän työskenteli kirjakaupassa kirjanpitäjänä, josta Edelfelt hänet keksi mallikseen pariin tauluun.Traagista lukea, että hänen elämänsä päättyi  jo 21 vuotiaana keuhkokuumeeseen. Kaikista Edelfeltin malleista tunnen suurinta mieltymystä juuri tähän älykkään näköiseen  ja lämpöä huokuvaan ruskeaverikköön. 

Vuonna 1885 isoäitini oli 10-vuotias. Tämä pariisitar on siis kuvassa vajaa 20 vuotias, noin 10 vuotta mummuani ennen syntynyt. Minunkin isoäitini oli hienopiirteinen nuori nainen, kaunis omalla pelkistetyllä tavallaan vielä mummonakin. Mutta millään en voisi kuvitella omaa isoäitiäni tuon nuoren naisen tilalle. Maailma oli silloinkin jakaantunut, kuten nykyäänkin. Oli kovin erilaiset raamit, pukeutumiskoodit ja elämäntavat riippuen siitä, mihin ympäristöön ja yhteiskuntaluokkaan synnyit. Albert Edelfelt kuului aikansa suomalaisten joukossa hyvin etuoikeutettujen ihmisten harvalukuiseen eliittiin, aatelisperheeseen, joka köyhdyttyäänkin pystyi lähettämään pojan opiskelemaan Pariisiin parhaimpiin mahdollisiin taideopintoihin, seurustelemaan piireissä, joissa pukeuduttiin silkkiin ja samettiin, ympäröitiin koko elämä kauneudella ja  aistinautinnoilla.Vaikka perhe menetti enimmän osan omaisuuttaan, rikkaat sukulaissuhteet ja vaikutusvaltaiset ystävät auttoivat hänen äitiään kustantamaan pojan opinnot ja tuhlailevan elämäntavan Pariisissa, ennenkuin hän alkoi ansaita taiteellaan. Hyvä Veli-verkostot toimivat myös siihen aikaan. Pariisissa matalampaan yhteiskuntaluokkaan syntyneitten köyhyys näyttäytyi  hyväosaisille ja mm näille menestyville nuorille ulkomaalaistaiteilijoille kuin värikäs, pittoreskin näytelmän lavastus. Se oli omalle elämäntyylille tarjoutuva runollinen kontrastiefekti, ikäänkuin pikantti aromi oman ylellisen elämäntavan  keitossa. Sitä voi haistella, maistella ja kokea pikku annoksina, koska se ei ollut pakollista ja jokapäiväistä arkea.  

Nykyiset taidehistorioitsijat ovat yrittäneet jäljittää Albert Edelfeltin sulokkaita malleja, muusia, rakastajattaria, nuoria, useimmiten tummahiuksisia naisia, jotka poseeraavat lähes elävän tuntuisina hehkuvissa kuvissa. Mitä heille tapahtui oikeassa elämässä, miten heidän kävi myöhemmin, kun taiteilijan ja mallin välinen intohimo viileni, niinkuin sillä on taipumus viiletä ? Mitä sitten, kun hehkein kauneus alkoi haalistua, eivätkä he enää onnistuneet inspiroimaan taiteilijoitaan? Joutuivatko  köyhyyteen, kenties kadulle? Monet kai olivat olleet alunperin tavallista kansaa, mutta heidän poikkeuksellinen sulokkuutensa oli tuonut yllättävän  muutoksen elämänkulkuun. Tuo kuvissa näkyvä, täyteläisenä säihkyvä ja tuoksuva ylellisyys oli kuin todeksi muuttunut uni, josta kuitenkin oli vaara herätä jonakin päivänä. Usein äkillisen palautuksen elämän tummempiin sävyihin saattoi aiheuttaa nuoren naisen epätoivottu raskaus. Mitä tapahtui suloiselle Virginielle tai Thereselle tai Laetitialle, La Belle Antonialle? Joku päätyi kenties toisen taiteilijan elämän sulostuttajaksi. Tai kirjailijan, tai kuuluisan tiedemiehen. Esimerkiksi Pasteurin kerrottiin olleen silmittömästi rakastunut erääseen näistä  Edelfeltin malleista.

Kenestäkään heistä  ei tullut Edelfeltin rouvaa. Ei, siihen osaan sopi paremmin lapsuudesta asti tuttu, suomalainen ylhäisönainen Ellan de la Chapelle. Kuvista päätellen hänkin oli toki kaunotar. Mutta oliko kyseessä todellinen rakkaus, vai ennemminkin sopivuus? Mitä rouva mahtoi ajatella miehensä monista sulottarista? Oliko hän mustasukkainen taulujen ihanille rusottaville poskille, aistillisille huulille, ihon kuulaudelle, paljaille rinnoille?Vai oliko kaikille niin itsestään selvää, että miehillä oli rakastajattaria, pikku ystävättäriä, mutta avioliitto solmittiin edustavan ja sopivan samaan säätyyn kuuluvan naisen kanssa? Ehkä mustasukkaisuutta ei edes tunnettu noissa kuvioissa. En tiedä, eikä kai ole minun asiani arvioida Edelfeltin tai muiden sen ajan menestyneiden miesten moraalia tai päivitellä kauniitten, mutta köyhemmistä oloista rakastajattariksi päätyneitten pariisittarien kohtaloita. Maailma nyt vain oli sellainen, on kai ollut aina, on kai edelleen!

Jos olet nainen, mutta saanut syntymälahjana kauniin ulkomuodon, voit päätyä syntyperästäsi huolimatta täysin uskomattomiin vaiheisiin. Kauneutesi on rahaakin arvokkaampaa valuuttaa, himoittua ja monet portit avaavaa. Menestyneet miehet ovat aina halunneet ympäröidä itsensä kauniilla pikku ystävättärillä.Niin se on ollut ennen, eikä ilmeisesti mikään ole tässä kuviossa muuttunut.Tuskin yhdelläkään menestyneellä NHL-pelaajalla, formulakuskilla tai nykyajan pörssihailla on vaatimattoman tai edes tavallisen Maija-meikäläisen näköistä vaimoa tai tyttöystävää. Kauniille naiselle elämä antaa mahdollisuuden tehdä ja kokea monia semmoisia asioita, mitkä eivät ole mahdollisia hänen vähemmän kauniille siskolleen, vaikka hän olisi lahjakkaampi, ahkerampi tai rehellisempi. Mutta joskus, eikä kai kovin harvoin, pikku ystävätär saattaa joutua maksamaan myöhemmin kovan hinnan näistä vuosistaan elämän sulostuttajana suuren miehen rinnalla. Elämällä ei ole mitään takeita jatkua aina yhtä hohdokkaana kuin romanssin alkuvaiheissa.Menestynyt mieskin saattaa osottautua mahdottomaksi elämänkumppaniksi. 

Ei ole harvinaista, että nuoret tytöt vielä nykyäänkin useammin surevat puuttuvaa kauneuttaan kuin puuttuvaa viisauttaan.Voipa olla, että joku fiksu ja älykäs tyttö vielä nykyäänkin olisi valmis jättämään älynsä, jos vain saisi tilalle kauniina pitämänsä ulkonäön. Onneksi nykyisin monet älykkäät tytöt jo oivaltavat, että ulkonäkö on muokattavissa paremmaksi, Luojan luomusta on mahdollista parantaa, mutta tyhmyydellä on taipumus olla pysyvää laatua. Sanotaan, että tyhmyydelle ei Jumalakaan mahda mitään!
Minun mummuni oli  luullakseni viisaampi kuin kohtalainen kauneutensa. Koko elämänsä pituisesta köyhyydestään ja monista koettelemuksistaan  huolimatta, uskon hänen saaneen kokea omalla tavallaan rikkaan ja merkittävän elämän, ilman ainoatakaan silkkileninkiä, parfyymia tai divaanilla joutilaana haaveiltua hetkeä. Luulen, ettei hän edes koskaan nähnyt kuvia tuommoisista naisista kuin Edelfeltin tauluissa hymyilee, vaikka he olivat saman aikakauden naisia. Koko maailma ja erilaisten ihmisten kohtalot, eivät vielä silloin olleet läsnä ihmisen elämässä kuten nykyään .



"Onko tärkeämpää olla kaunis vai älykäs? "     Merituuli 2012

maanantai 23. helmikuuta 2015

Kirpputorien kuningatar

Luulen, että runsaasti yli puolet ikäisistäni naisihmisistä ja kenties vielä isompi prosentti hiukan nuoremmista on jossain vaiheessa käynyt kirpputorilla. Toiset vievät tarpeettomiksi käyneitä, mutta vielä hyväkuntoisia tavaroitaan tai vaatteitaan kierrätykseen pois omia kaappeja täyttämästä. Jotkut lahjoittavat poistamansa tavarat hyväntekeväisyyskirpputoreille.Toiset vuokraavat loosin, johon voi järjestää oman pikkukirppiksensä ja saada näin osansa myydyn tuotteen hinnasta. Ilokseni huomasin, että kun viime keskiviikkona pyörähdimme ystävieni kanssa erinomaisen hyvinhoidetulla ja valoisan avaralla Konttitorilla, se  pursuaa hyvää kierrätystavaraa ja asiakkaina on nykyään myös jo monia miehiäkin, nuoria pariskuntia, kaikenikäisiä ja  myös monenmaalaisia ostajia.
   
Kun olin muuttanut Turkuun kesällä 1972, löysin vuokrakodin Kupittaan puiston läheltä Itäiseltä kadulta. Varmaan jo samana syksynä avasin ensimmäisen kerran oven saman kadun varrella olevaan erikoiseen "myymälään". Liike oli Pelastusarmeijan Kirpputori ja sijaitsi punatiilisessä entisessä leipomotilassa katutasossa. Semmoisesta myymälästä minulla ei ollut mitään kokemusta ja käsitystä ennestään. Oli ehkä ihme, ettei visiittini jäänyt kovin lyhyeksi ja ainoaksi. Myymälä ei nimittäin ollut kaikkein houkuttelevin tuoksultaan ja näkymiltään. Jokin seikka, liekö minua aina vaivannut uteliaisuus, sai minut kuitenkin jäämään. Aloin tympeästä kellarien ja vinttien vanhan tavaran lemusta huolimatta  silmäillä tarkemmin erikoisia tavarain esillepanokasoja, vaatemyttyjä, hyllyjä ja pahvilaatikoita, joissa oli vaatteita, kankaita, kirjoja, käsilaukkuja, hattuja, kenkiä, astioita, melkeimpä mitä tahansa pikku tilpehööriä ilman tolkkua ja järjestystä.Yhtä kaaosta koko myymälä.

Muitten asiakkaitten käytösmallia seuraillen minulle selvisi, että oli luvallista itse penkoa näitä esillepantuja tavararöykkiöitä. Missään ei ollut hintalappuja. Erikoisen oloinen, ystävällisesti hymyilevä iäkäs mummoihminen vain sivusta seuraili penkojien touhuja ja sitten pakkasi ostajan valitsemat tavarat käytettyyn muovikassiin. Hinnaksi hän sanoi jonkunlaisen tasasumman, tavallisesti uskomattoman pienen summan. Joskus hän jopa kysyi asiakkaalta, mitä tämä halusi maksaa. Ällistyttävää kaupankäyntiä. Jonain toisena päivänä myyjänä olikin vanha maireasti hymyilevä Pelastusarmeijan tummassa univormutakissa  ja koppalakissa komeileva pienikokoinen mies. Hänet tunnistin samaksi, jonka olin usein nähnyt keskikaupungin tavaratalojen oviaukon lähellä tyrkyttämässä ohikulkeville Sotahuuto-lehteä. Hänen hintapyyntönsä olivat vieläkin yllätyksellisempiä, milloin liian pieniä, mutta välillä aivan liian korkeita tavaran laatuun ja mummon pyyntöihin nähden. Tyhmää oli tietysti maksaa semmoista, sillä usein hän oli sentään valmis tinkimään, jos hinnasta valitti. Ei kuitenkaan aina. Joskus hän tuntui olevan hyvin ahneella ja ikävällä tuulella.Välillä ihmettelin, mahtoiko hän ylipäätään oikein ymmärtää rahan arvoa, niin yllättävää hänen hinnoittelunsa oli.

Ai mitäkö sitten ostin. Kun voitin  tympeän hajun, epäjärjestyksen, kamalien romujen ja rikkinäisten tavaroitten johdosta ensin tuntemani vastenmielisyyden, avautuivat silmäni piankin tekemään löytöjä. Yhä edelleen rakastan 1900-luvun alkuvuosikymmenten 5-haaraista komeata kattovalaisintani, jonka ostin silloin. Vuosien mittaan olen ostanut kymmeniä kauniita Kupittaan saven maljakoita, vateja ja kynttilänjalkoja, lasiastioita, koriste-esineitä, villamattoja, sohvia, tuoleja, hyllyjä, vuodevaatteita, ryijyjä ja tauluja. Mitäpä minä en olisi ostanut, semmoista on vaikea keksiä. Olen ollut superasiakas.

Olenko siis  pyyteetön hyväntekijä vai ahne ja itsekäs omaneduntavoittelija? Riippuu mistä näkökulmasta haluaa asiaa ajatella. Itse näen kyllä olevani molempia. Mutta vuosien mittaan olen suorastaan alkanut pitää uutena kaupasta ostettua tavaraa jotenkin vähemmän haluttavana, persoonattomana.
Talouteni kannalta vaikeimpina vuosinakin minun rahani riittivät yllättävän hyvin, sillä ammattitaitoni kirppislöytäjänä kehittyi samalla vauhdilla, kuin kirpputorien tasokkuus, tavaran laatu ja määrä muuttuivat vuosi vuodelta paremmiksi. Ostin lähes kaikki niin omat kuin läheisteni vaatteet ja muut kodin tarvikkeet kirpputorilta. En myöskään pitänyt häpeällisenä paljastaa, mistä eleganssini oli peräisin. Näin sain myös nuoremmat kollegani ajattelemaan, että ei ole mitään pahaa tai nöyryyttävää esitellä kaunista uutta laukkuaan tai huiviaan tai puseroaan kirpputorilta löydettynä. Ennemminkin siitä tuli yhdessä jaettu ilon ja ylpeilyn aihe. Pian olimme kaikki yhtä suurta kirpputorijengiä, joka jaksoi iloita toistensa löydöistä tai antaa vihjeen ystävälle mennä tekemään otollinen ostos, jos ajatteli, että vastaan tullut tavara saattaisi sopia juuri hänelle. Joskus loman alettua järjestimme yhteisen huvitteluretken kirpputoreille. Se päättyi kikattelevan joukon raahautumiseen usein muhkeitten löytökassien kanssa ansaitulle iltapäiväkahville tai kuplivalle juomalle jonnekin kesäterassille. 

Työvuosina kirpputorilla käynti oli paitsi löytöjen tekemistä, myös oivallinen tapa irtautua työpäivän jälkeen kouluasioista. Se oli mielen tyhjennyspaikka, tapa ikäänkuin meditoida hiljaisuudessa hulinan ja äänen jälkeen, ennenkuin palasi kotiin. Tiedän kollegoitteni kokeneen nämä poikkeamiset kirpputorille vain katselemaan ja kääntelemään sekä ystävällisten ja tutuiksi tulleitten myyjien, tai toisten samanhenkisten asiakkaitten kanssa rupattelun   loistavana sressin poistokeinona. Ja jos jotain ostikin, se oli toki halvempaa kuin heppoinen " kaukoidässä valmistettu perjantaipusero" tavaratalosta. Ihme kyllä samalla hinnalla voi kirpputorilta löytää todellista laatua, kun vain jaksoi olla huolellinen etsijä.

Yhä vieläkin käyn kirpputorilla. Mutta nyt meillä on uusi sääntö. Kirppikselle saa mennä tekemään löytöjä vain, jos samalla reissulla on viemisenä tarpeetonta tavaraa omista kaapeista. Ainakin yksi tavara on poistettava. Kun sitä yhtä rupeaa etsimään, löytää yleensä monta, joista on valmis luopumaan. Nykyään ostoni voivat olla pehmoleluja Irinalle, puhtaita ja uutuuttaan valkoisina hohtavia pulleita nalleja tai koiria hintaan yksi euro.Tai löydän itselleni hienoja, kiinnostavia taidekirjoja, joita minulla ei ikinä olisi ollut varaa ostaa niiden alkuperäisillä kauppahinnoilla. Ostin juuri paksun, upean kuvateoksen Albert Edelfeltistä hintaan 3 euroa ja todella puhuttelevan kirjan, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat äidistään ja taiteilijat ovat maalanneet äitikuvia. Aikoinaan  se oli maksanut Wiklundilla 71 markkaa, hintalappu oli edelleen paikoillaan kannen sisäsivulla. Nyt, vuosia, mutta ehkä vain pari lukukertaa myöhemmin, kun se oli tyhjennetty jonkun hyllystä ja päätynyt Konttitorille, sain sen hintaan 1euro. Hieno ja kiinnostava kirja, josta  iloitsen vielä ensimmäisen lukukerran jälkeenkin, tosi onnistunut ostos. 

      Terveiset Kupittaalta     

torstai 19. helmikuuta 2015

Entä sitten, jos olisin.......

Joskus on mukava antaa omituisten pikku päähänpistojen jatkaa elämäänsä sen ensimmäisen puolenminuutin jälkeen hiukan pidempään, mitä päähänpiston ajattelu tavallisesti kestää.Tulos voi olla virkistävä uusi näkökulma, hupaisa ja yllättävä, vaikka todennäköisesti vähämerkityksinen. Luulen kumminkin, että jotkut merkittävätkin oivallukset ja hyödylliset keksinnöt ovat saaneet alkunsa juuri  tämmöisistä pikkuvälähdyksistä, joita aivot joutilaana tarjoilevat.

Eilen kuuntelin  ikäänkuin puolella korvalla toimittajan kysymyksiä Timo Hännikäiselle hänen uuden kirjansa Kunnia julkitulon johdosta. Timo Hännikäisen muistin aikaisemmin itseäni kovin vähän miellyttävänä henkilönä muutaman vuoden takaisten Tv-esiintymisten perusteella. Hänen silloin esittämänsä mielipiteet naisista, miehistä, seksuaalisuudesta ja yhteiskunnastamme olivat minusta kovin vastenmielistä kuultavaa.Kaikki muukin, mukaanlukien hänen ulkoinen habituksensa, puhetapansa ja ajatuksensa herättivät  minussa torjuntaa.Ymmärsin,että hänen uusi kirjansa jatkaa hyvin samanlaisia teemoja ja argumentteja. En mitä ilmeisimmin ole ainoa, jota Hännikäinen ja ajatuksensa ärsyttävät. Ankara kritiikki  ja suoranainen parjaava ryöpytys häntä kohtaan olivat alkaneet ilmeisen kiivaina tämänkin kirjan ilmestyttyä ja ilman,että moittijat tuskin olivat ehtineet kirjaan perehtyä. Tästä ilmiöstä haastattelussakin oli kyse.

Vaikka Hännikäinen kuuluukin siis ihmisgalleriassani selvästi osastoon inhokit, sain häntä kuunnellessani ihan hykerryttävän päähänpiston, ajatusleikin, jossa käännetään olemassaolevat faktat nurin ja kysytään "entäpä jos...?".Kiitos Hännikäinen, leikki alkakoon:

Entäpä, jos en olisikaan saanut perimässäni naispuolisia geenejä, vaan olisin syntynyt, kylläkin omille vanhemmilleni ja täsmälleen muuten samaan kuvioon ja hetkeen, mutta poikavauvana. Entä jos en olisikaan Marja-Liisa vaan Markku, syntynyt toukokuun lopussa 1943 vanhempieni kolmanneksi lapseksi, yllätysvauvana kuten me kaikki sodassa olleiden isien lomilla siittämät lapset. Miten erilailla minuun olisi suhtauduttu ensimmäisestä parkaisustani lähtien! Olisiko joku sanonut kyynisesti: syntyi lisää tykinruokaa? Olisiko minusta ajateltu kasvavan pian uusi vahva apulainen auttamaan äitiä talon töissä? Minkälaisia lauluja Mummu olisi laulanut pontevalle ja vaateliaalle poikavauvalle? Olisinko ollut äidin silmissä kallisarvoisempi ja rakkaampi? Miten perhekuvio olisi näyttäytynyt isolle siskollekun hän olisikin  saanut säilyttää arvonsa ainoana isän lempityttösenä kahden pojan porukassa? Ei olisi tarvinnut mustasukkaisena ennakoida kilpailutilannetta ja vaatia pikaista vauvan poislähettämistä Amalialle kasvatiksi!! 

Jos olisin ollut poika, minulla olisi ollut leikkitoverina vain naapurin Heikki. Kaikki muut ikätoverit kylällä sattuivat olemaan tyttöjä. Olisiko meistä Heikin kanssa tullut hyvätkin kaverit? Olisiko minunkin tieni johtanut Ruotsiin autotehtaalle, kuten Heikin? Vai olisinko ehkä kuitenkin päätynyt oppikouluun, aloittamaan 40 pojan joukossa vuonna 1955. Kenestä luokkatoveristani olisin löytänyt hengenheimolaisen? Olisiko se ollut välkky Olli vai hiljainen Jouni tai Matti, laulava ja harmiton Lasse ,vai kenties sittenkin nokkela ja vitsikäs Taisto? Kehen rinnakkaisluokan tyttöön olisin halunnut lähemmin tutustua, jos olisin uskaltanut? En varmaankaan Kaijaan, joka yhtäkkiä tupsahti jostain uutena tulokkaana luokkaan ja hetkessä nappasi kaikki ihailijoikseen. En varmaankaan olisi uskaltanut semmoista haaveilla! Olisinko pärjännyt paremmin matematiikassa kuin kielissä, niinkuin lähes kaikki luokan pojat? Millainen ylioppilas minusta olisi tullut, 4 approbaturia vai 4 laudaturia? Siltä väliltä kai.

Tuntuu hurjalta ajatella itseäni asevelvollisuutta suorittamassa . Voi minua, en näe itsessäni sopivuutta aliupseerikouluun. Siihen aikaan ei vielä ollut mahdollisuutta siviilipalveluun. Minulla olisi varmaan muistoja monista epäonnistumisista nuoren miehen taipaleellani. Olisiko minun onnistunut löytää tyttöystävä 1960-luvun uusia tuulia ja tapoja pursuavassa opiskelijaelämässä? Kukaties olisin ajautunut metelöimään politiikasta, koska olisin perinyt kiihkeän luonteen ja jylläävät testosteronit. Miten olisin suhtautunut siihen valtavaan vapauteen seksuaaliasioissa, mitkä ajan henki tarjosi. Eihän vain minusta olisi tullut yhä uusia valloituksia haluavaa ja sitoutumista välttelevää tyyppiä? Voi,voi, siinä olisivat olleet vaarassa jäädä hyvin alkaneet opintoni kesken. Mitä minusta mahtoikaan lopulta tulla? En sentään  halua nähdä itseäni alkoholisoituneena luuserina.

Kun vanhenin, minusta tuli ensin lähes kalju ja sitten loput hiukseni muuttuivat valkoisiksi. Minun oli koko ikäni pakko hyväksyä, etten ole komea ja urheilullinen, vain juuri ja juuri keskimittainen ja muutenkin kovin keskinkertainen. Ei minusta tullut tykinruokaa, mutten liioin ollut se, josta 60-vuotispäivän johdosta  kirjoitettiin juttu Helsingin Sanomiin. Lähdin  kai eläkkeelle sopivaan aikaan ja tyytyväisenä, mutta tietysti minäkin korkeata eläkeläisverotusta valittelevana,kuinkas muuten. Hiukan raihnainenkin jo olin, mutta ihmeesti sentään hengissä, Luojan kiitos. Likimainkaan kaikki ikätoverini eivät enää olleet. 

Mikä oli parasta tässä 70 vuoden mittaisessa  miehenelämässäni?
Tasa-arvoinen ja antoisa suhde vaimooni, jonka monen väärin osuneen ihastuksen, yrityksen ja erehdyksen jälkeen löysin ja tunnistin sopivaksi kumppaniksi, soulmate, niinkuin sarjafilmeissä sanotaan.Yhdessä vanhettiin ja hiottiin suurimmat särmät. Oli tosi hienoa saada syntyä mieheksi ajankohtaan, jolloin Suomen miestä ei kertaakaan määrätty sotaan, "teit isäin astumaan".Luultavasti olen monen sukupolven ketjussa ensimmäinen miespuolinen, joka on saanut koko aikuiselämänsä nauttia rauhan ja uskomattoman hyvinvoinnin lisääntymisen aikaa.  Harras toiveeni on, että myös poikani välttyy siltä mielettömyydeltä, joka syntymäni aikoihin  vei isältäni 5 raskasta vuotta parhainta elämää ja tuhosi hänen terveytensä koko loppuiäksi.

Huh huh, olipa erilaista elää nämä vuosikymmenet miehen elämää! Mutta on kai parempi jatkaa tästä eteenpäin taas naisena. Osaan selkeämmin kuvitella  tulevat vuoteni ja naisgeeneihini  liittyvän kohtaloni, oman elämäntarinani. Ja osaan arvostaa suurta onneani, että vaikka synnyin tytöksi ja naiseksi, sain syntyä naiseksi  juuri Suomeen ja näihin toteutuneisiin vuosikymmeniin. En tiedä monta maata, joka olisi tarjonnut 1943 todella köyhään perheeseen syntyneelle tyttövauvalle paremmat elämäneväät. Ei päivääkään prinsessana, mutta lähes kaikessa ja joka päivä omana itsenäisenä päättäjänä.
  "Tartsa" ,  syntynyt  samantapaiseen tilanteeseen kuin minäkin

tiistai 17. helmikuuta 2015

V...n Pohjanakka tavallaan niinku ärhentelee

Tartuin tähän virtuaalikynääni kiihtyneessä mielentilassa.Olen kuunnellut pari tuntia radion puheohjelmia. Asiasisältö, joka noista ohjelmista tuli tietoisuuteni, oli kyllä  kiinnostavaa ja hyödyllistä, eikä saanut minua ärsyyntymään. Se oli tapa, jolla nämä asiansa hyvin hallitsevat ihmiset puhuivat . Kas kun jokainen asia oli "tavallaan" hyvin tärkeä ja siitä oli "tavallaan" tärkeätä puhua juuri nyt. Mutta kun kaikki kuulemani oli "tavallaan" suodatettava ja "tavallaan" puhdistettava noista"tavallaan" turhista , mutta puhujan mielestä "tavallaan"välttämättömistä sanoista. Ehkä  ne hänen omasta mielestään "tavallaan" auttoivat minua hahmottamaan asiaa ja "tavallaan" siis olivat tarpeen, mutta tulos oli "tavallaan" ihan päinvastainen. Jouduin "tavallaan" tarpeettoman tunnekuohun valtaan, mikä sitten "tavallaan" esti minua kuulemasta muuta  kuin  -"tavallaan".

Jokunen päivä sitten kuuntelin, tai luulin kuuntelevani, nuorta naispuolista kulttuuri-ihmistä, jonka puhetta kuunnellessani taannuin niin, että aloin "piipata" jokaisen tavallaan-ilmaisun kohdalla. Ymmärrettävää, ettei hänen asiastaan jäänyt mitään mieleeni.Ymmärrän, että ilman etukäteiskonseptia vapaasti puhuessaan moni "tavallaan" tarvitsee tämmöistä katkon, hengityksen ja keskittymisen kohtaa, mutta kuulijalle tilanteesta tulee "tavallaan" tuskallinen. Ei ole kovin kauan siitä, kun "tavallaan" oli vielä harvinainen, mutta sen paikalla oli "tavallaan" "niinku". Eikä se ollut yhtään helpompaa kuunneltavaa, kun puhuja "niinku" sanoi "niinku" tosi tärkeitä asioita, mutta"niinku" antoi kuulijan "niinku" poimia sen asian "niinku" sieltä lauseesta.

No, totta puhuen on myös varttuneempia puhujia, jotka eivät "niinkuttele", eivätkä liioin tunne tarvetta sanoa "tavallaan".Sen sijaan puheeseen tulee pontevuutta ja rytmiä, kun mukaan hyppää "tuotanoin" aina tarpeellisiin ja usein ,"tuotanoin" yllättäviinkin kohtiin. Tunnen myös läheisesti miehen, joka innostuneesti kertoo suunnitelmistaan, kokemuksistaan, mutta sanoman villakoiran ydin jää minulta ymmärtämättä , koska puheessa vilisee "ja muuta". Ilkeänä ihmisenä keskeytän ja kysyn: mitä muuta? Hän tuijottaa hölmistyneenä minua hetken, jatkaa, kertoo, aloittaa lauseen, joka päättyy:"ja muuta". Yhä uudelleen ja uudelleen.Ymmärrä siinä sitten.

Nuorison puhetta on ollut tapana kauhistella jo vuosikaudet, kun joka kolmas sana jokaisessa informaatiopätkässä on se viehättävä naispuolisen genitaalin lempinimi v...u. Puhetta tulee v.... vauhdilla ja vivahteikkaasti ja v.... sopii mehevöittämään ja lisäämään asian kuin asian v.... tärkeyttä. 

Kaikkiin näihin kielen vivahteikkaisiin hienouksiin ja tehokeinoihin mallit löytynevät vieraista kielistä, lähinnä englannista . Ei olla mitenkään erilaisia ja omalaatuisia, enää. "Pitkässä juoksussa" ollaan kai kaikki yhtä ja samaa "niinku" kulttuurityyppiä v.... koko läntinen pallonpuolisko . Näin Kalevalanpäivän lähestyessä on mukava ajatella , miltä eepoksemme kuulostaisi , jos "niinku" Lönnrot olisi "tavallaan" liikkeellä nyt , kuuntelisi ,"eläisi tavallaan niinku kansan pulssilla" ja kertoisi sen "v....Pohjanakan" ja niinku "v....Väinämöisen" niinku kähinöistä "tavallaan" runomuodossa "ja muuta".Turhaan kai tässä "tavallaan"  ärhentelen, minäkin.Samaa sakkia ollaan, v.....

"ota ensin malka pois omasta silmästäsi"


Olenko Häijy Pohjanakka , 
 vaiko Marjatta, matalaneito ? Olen molemmat.  

maanantai 16. helmikuuta 2015

Mielikuvituksen armoilla

Kun on runsaasti joutilasta aikaa, voi yllättäen huomata eksyneensä ajatuskulkuihin, joilla ei ole paljonkaan todellisuuspohjaa.
Seikkailua voi nimittää useammallakin nimellä: päivunelmia, mielikuvitusta, haihattelua, haaveilua, todellisuuden pakoilua........
Jos tämmöistä seikkailua harjoittavalla ihmisellä on lahjakkuutta, pitkäjänteisyyttä ja kunnianhimoa, hän voi työstää retkensä vaikkapa romaaniksi tai näytelmän käsikirjoitukseksi. Toisentyyppisellä lahjakkuudella mielikuvitusmatkan ulostuloväylä saattaa olla maalaus tai muu konkretisoitunut kuva. 

Joistakin ihmisistä ei helposti paljastu kanssaihmisille tämän tyyppisiä puolia. Voi olla että heitä ei haluta ymmärtää ja heitä saatetaan  nimittää tylsiksi, mielikuvituksettomiksi tosikoiksi.Tai sitten he  nauttivat poikkeuksellista arvostusta järkevyydestään ja hyvästä harkintakyvystään. Kukaan ei ole koskaan kuullut heidän puhuvan löysiä olettamuksia tai suoranaista hölynpölyä. Kaikki heidän olemuksessaan henkii kypsää realismia ja tosiasioitten huomioimista. 

Sitten on ihmisiä, jotka tavallaan tuntuvat koko ajan leijuvan tämän tavallisen elämän reaaliteettien yläpuolella ja ilman järjen asettamia esteitä omissa haavemaailmoissaan. Minäkin tunnen muutamia semmoisia, joilla mielikuvitus tarjoilee yhä uusia, ennenkokemattomia mahdollisuuksia ja avaa uusia erilaisia väyliä, vaikka edelliset yritykset olisivat olleet kuinka epäonnistuneita. Ei muuta kuin ryhtyä taas toteuttamaan ulkopuolisten mielestä uusia, mahdottomia ja hassuja haaveita.Tälle ihmiselle useimpien toisten mielestä päättömät ideat näyttäytyvät mahdollisuuksina, joihin pitää vain heittäytyä. Kävi miten kävi, tuli mitä tuli.Ihmisten on tapana keksiä näillekin ihmisille nimityksiä: taivaanrannanmaalari, haihattelija, tyhjänpuhuja, helppoheikki ja hullu.

Suurin osa ihmisistä kai sijoittuu tässäkin asiassa noiden ääripäiden puoliväliin. Luulen itsekin olevani näitä välimaaston ihmisiä. Joskus kumminkin huomaan itsessäni piirteitä liiallisuuksiin vievistä poluista mielikuvamatkailussani. Minulla on aikoja, jolloin jokin aluksi hyvin pieni ja mitätön seikka saa aikaan lumipalloefektin oman mielikuvitukseni ruokkimana. Jos en osaa ajoissa pysäyttää mielikuvitukseni kasvattamien negatiivisten ajatusryppäiden ja kuvien monistumista ja värittymistä, voin pudota yllättävään masennukseen. Ilman todellista ulkoista muutosta olosuhteissani olenkin tänään onneton, näköalaton ja voimaton ihminen!Vielä toissapäivänä kaikki oli hyvin,voin hyvin, näin elämäni tyydyttävänä monine ilonaiheineen.Yksi päivä oman mielikuvitukseni tuottaman alaspäin syöksyvän negatiivisen mielleryöpyn kyydissä ja olen valmis suistumaan mustaan ja yksinäiseen tulevaisuuskuvaan. 

Tämmöisen kierteen katkaisemiseen tarvitaan yleensä jonkun ymmärtäväisen ja realistisen lähimmäisen väliintulo. Seis, stop. Nyt vähän realismia kuvaan. Lopeta tuo mustamaalailu. Katso ympärillesi ja sano sitten onko syytä.Onneksi usein voin itsekin alkaa kuulla mielessäni  vanhasta kokemuksestani nousevina noita järkeviä lauseita, joiden tarkoitus on palauttaa minut takaisin, pois mielikuvitusmaailmani pimeydestä .

Aurinko paistaa. Huomenna tuntuu toisenlaiselta, luultavasti, melko todennäköisesti.Tänään on tänään, mutta huomenna on uusi päivä ja uudet kuvat mielessäni, jos vain annan omille ajatuksilleni mahdollisuuden ja luvan  ottaa käyttöön uuden valaistuksen ja uudet värisävyt.Huominen on parempi päivä.



Syvissä vesissä        Vellamo, veden emäntä

maanantai 9. helmikuuta 2015

Mamman kello

Päivää seuraa yö ja sitten taas uusi päivä. Niin se menee elämä tällä meidän planeetallamme.Yön ja päivän pituudet kyllä vaihtelevat. Taas ollaan selvästi menossa pitempiä päiviä ja lyheneviä öitä kohti. Ei ole vaikeata huomata aamuisin, että herätessä on jo valoisaa. Joinakin aamuina olen ilahtuneena huomannut näkeväni lukea lehden aamukahvilla ilman sähkövaloja. Tuntuu hyvältä, varsinkin, kun sekä kulunut tammikuu, että joulukuu, olivat poikkeuksellisen vähän auringonvaloa tarjonneita, pimeitä ja raskaita kuukausia.
Ihmisellä on kai tarve rytmitellä ajanjaksoja.Meillä on viikot ja kuukaudet, vuodenajat, vuodet ja vuosikymmenet. Mahtaako semmoista erakkoa tai elämän eksentrikkoa juuri olla, joka ei jollain lailla pyrkisi mittaamaan aikaa ja jäsentämään sitä erilaisiin jaksoihin.

Lapsen ajantaju on kovin toisenlainen kuin vanhan ihmisen. Lapsena viikko voi tuntua toivottoman pitkältä ajalta,varsinkin, jos sen lopussa oli jotain tosi mukavaa odotettavissa. Nykyään viikkoni tuntuu kutistuneen muutamaksi päiväksi. Viikko on tuskin päässyt alkuun kun jo huomenna on perjantai. Mihin jäivät keskiviikko ja torstai? Hyvin omituista. Puhumattakaan vuosista. Ennen ne tosiaan kestivät 365 päivää, mutta nykyään, jaa-a, ohi huristavat ja ykskaks vain huomaan, että vuosi mennyt. Hämmästyin tänäänkin, kun havaitsin päivämäärän: helmikuun 9. äitini syntymäpäivä. Viime vuonna tällä päiväyksellä naputtelin ensimmäisen blogitekstini, leikkimielellä ja ikäänkuin kunnioittaakseni äitini syntymäpäivää vähän pitempään häntä ajattelemalla. Innostuinkin asiasta sen verran, että monena muunakin päivänä tuli naputeltua julki ajatuksiani, tunnelmiani ja pieniä arjen  sattumuksia. (Jos jotakuta vaikka huvittaisi lukea ?????)  Yhtäkkiä ja täysin yllättäen tässä vuoden päivien kuluessa onkin syntynyt 85 juttua! Kaikkiin olen huvikseni keksinyt poimia kevyen assosiaation ja pikaintuition seulalla kuvan lukemattomien piirroskuvieni tai akvarellieni joukosta. Itse olen aina nähnyt kuvan  lisäävän pienen lisämausteen juttuuni. 

Kuluneen vuoden odotetuin ja merkittävin tapahtuma oli tietenkin suloisen lapsenlapseni syntymä. Hänestä on riittänyt sisältöä ja iloa jokaiseen päivään ja itseoikeutetusti hän on hypännyt mukaan moneen juttuuni. Viikonloppuna minulla oli suuri ilo huomata, millaisin jättiaskelin hän taaskin on oppinut uutta sen runsaan kuukauden aikana, jolloin en ollut häntä nähnyt. Onneksi mummu ja mummula tuntuivat hänestä ilmeisen tutuilta.

Mutta mitä ihmettä pikkuneidin silmät nyt nappasivatkaan mummulan olohuoneen seinältä heti sisääntultua? Joku omituinen, isokokoinen möhkäle, johon hän ei kai ennen ollut kiinnittänyt huomiotaan. Mikä mainio laite, sehän vilkuttaa minulle! Hei hei, hei hei. Irina alkaa vimmatusti vilkuttaa seinäkellon heiluvalle heilurille ja naama leviää hymyilemään kellon naamalle. Kylläpä onkin kiva tuommoinen vilkuttava kello. Ei kodin seinällä oleva suuri moderni kello osaa vilkuttaa. Aina kun Irina jonkun aikuisen sylissä keikkuen sivuuttaa vanhan kelloni, hän innostuu vilkuttamaan sille molemmin käsin.  

Tässä kohdassa pitää ehdottomasti palata taas muistamaan Mammaa, päivän syntymäpäiväsankaria, Irinan isoisoäitiä. Kun mamma täytti 90 vuotta, hän vanhainkodissa väsyneenä juhlistaan sänkyynsä taas päästyään sanoa "töksäytti" minulle:"Ja hae se kello ittelles, se tullee sulle". Mikä kello, äimistelin minä, kun en yhtään tajunnut, että juuri siinä hetkessä oli pikainen perinnönjaon paikka ja huoli vanhasta seinäkellosta tyhjilleen jääneen kodin seinällä. En silloinkaan, kuten niin usein, heti totellut äitiä. Vasta äidin kuoltua suostuin, ja oikeastaan vieläkin aika vastahakoisesti, tuomaan isän ja äidin nuorena kihlaparina hankkiman suuren ruskean seinäkellon kotiini omalle seinälleni. Minusta se ei ollut erityisen  kaunis, eikä yhtään tarpeellinen kapine kotiini sijoitettavaksi. 

Mutta mieli voi muuttua. Nykyään se on minulle tosi tärkeä ja rakas. Jos se ehtii pysähtyä, kun ei ole vedetty ajoissa, tuntuu kuin kotini ei oikein hengittäisi. Ja nyt, Irinan iloisen kellolle hymyilyn ja vilkuttelun jälkeen, joka sattui sopivasti mamman syntymäpäivään, sille  tuli uusi juhlava ja hilpeä lisämaku ja uusi tehtävä. Irina liittyi nyt itseoikeutettuna täysivaltaisena uutena jäsenenä meidän perheen "naiskellokkaisiin". Seinäkellorumilus on nyt Mamman, minun ja Irinan oma raksuttaja. Kunpa se jaksaisi mitata aikaa vielä seuraavat pari-kolmekymmentä vuotta ja vilkuttaa heilurillaan seuraavallekin lenkille naisten ketjussa. Piankos tuommoinen aika taas on hupsahtanut............


Hyvää syntymäpäivää, mamma . 09.02.1912

torstai 5. helmikuuta 2015

Sankareita, onko heitä

Tänään on kansallisrunoilijamme Runebergin syntymäpäivä, yleinen liputuspäivä. Monen tunnin ajan olen taas kuunnellut hänen runojaan. En luettuna vaan lauluiksi sävellettyinä.Olen myös lukenut pieniä lehtijuttuja, joissa on ollut viittauksia hänen nykyään avoimesti tunnustettuihin vähemmän miellyttäviin ominaisuuksiinsa ja elämäntapoihinsa. En millään jaksa ymmärtää , miten hän on voinut olla niin rakastettu ja arvostettu, että hänelle vieläkin suodaan tuo kansallisrunoilijan kunnianimi, että hänestä jaksetaan innostua.
Parhaiten tunnettujen runojen sanat ovat minusta nykylukijan, vai pitäisikö sittenkin puhua vain itsestäni, silmin ja korvin hirveätä valheellista puppua, sodan ja sankarikuoleman ihannontia. Niissä ei ole kuultavissa mitään aitoa. Runebergille puute ja kuolema ovat vain sanahelinää, riimittelyksi sopivaa hurmahenkisyyttä."Puhuu kuin Runeberg", niinhän sitä sanotaan, kun tarkoitetaan, että puhuu paljon, muttei välttämättä täyttä asiaa. 

En parhaalla tahdollanikaan voisi kuvitella Runebergin runojen sankareista olevan nykyään ihanteeksi sen enempää nuorille miehille kuin kokonaiselle kansakunnalle. Entä sitten Runebergin antama naismalli! Ihan hirveätä. Suuri ihmettelyn aiheeni on, miksi ilmeisen valistuneeksi ja lahjakkaaksi tiedetty vaimo Fredrika jaksoi sietää tätä narsistista puolisoaan. Mutta on hyvä muistaa, että tuohon aikaan oli lähes mahdoton ratkaista toimimatontakaan avioliittoa muuten kuin sopeutumalla ja luovimalla, pitämällä julkisivu. Vahvat naiset selvisivät, heikommat päätyivät mielisairaalaan tai itsemurhaan. Voisi melkein ajatella, että nykyaikaan siirrettyinä Johan Ludvig ja Fredrika olisivat kuin Märta ja HenrikTikkanen. Molemmat olisivat voineet toteuttaa itseään lahjakkaina kirjailijoina, mutta ilman, että toinen jättää toisen täysin varjoonsa, palvelijaksi ja hiljaiseksi kulissin ylläpitäjäksi. Hyvä Märta, sympatiaa Fredrika.

Tänä vuonna juhlitaan myös toista suurta kansakunnan identiteetin luojaa ja sankarimyytin takojaa Sibeliusta. Hänkään ei ollut kaikkein helpoin ja turvallisin suurperheen isä ja aviopuoliso. Myös hänen vahvalla ja lahjakkaalla vaimollaan oli ratkaiseva osuus siinä, että meillä on Sibeliuksen hengentuotteet nautittavina. Olen varma, että ilman Ainoa Jean olisi polttanut itsensä loppuun jo varhaisessa vaiheessa. Jos tämä pariskunta eläisi nykyajassa, olisi hyvin mahdollista että Aino miehensä pitkiksi ja kosteiksi venyneitten poissaolojen ja ainaisessa rahapulassa kitkuttelun uuvuttamana olisi pakannut laukkunsa ja lähtenyt.

Kansakunnan kaapinpäälle kohotetut sankaritkin ovat ihan keskinkertaisia, tai jopa huonoja ihmisiä joillakin elämän alueilla. Virheettömiä sankareita ei oikeasti ole olemassakaan. Miksi sitten Aino ja Fredrika kestivät vaikeassa roolissaan vaimona ja muusana, mutta niin useat nykynaiset eivät voisi kuvitellakaan elämää tuollaisissa raameissa. Maailma on muuttunut, niin että naisen ei enää tarvitse uhrautua koko sielullaan ja ruumiillaan palvelemaan miestä, johon nuorena on palavasti rakastunut ja jolle on luvannut rakkautta aina kuolemaan asti.Voi olla, että nykyään erotaan, vaikka pieni määrä alkuperäistä rakkautta ja ymmärrystä kumppanin nerouteen olisikin jäljellä, mutta jos elämä ilman neroa kuitenkin olisi helpompaa omalle ja lasten  hyvinvoinnille. Harva nykynainen kai jaksaa ajatella, että omaa elämäntuskaansa ja nerouttaan pullonpohjasta tai huumeista etsivä nuori aviomies vielä kerran on koko kansan idoli, lipunnostolla arvostettava , kunhan vain jaksan vielä tämän ja tämän reissun ja uuden muusan löytymisen. 



tiistai 3. helmikuuta 2015

Mihin mummuja tarvitaan

Enin osa ihmisistä, joitten kanssa olen tekemisissä nykyään, on ikäihmisiä, lähes omanikäisiäni. Nuorimmatkin ovat jo ajat sitten viettäneet puolivuosisataset ja vanhin serkkuni  lähestyy jo täyttä sataa.Useimmat ovat seitsemänkymmenen korvissa. Tilanne on hyvin erilainen kuin työvuosinani, jolloin päiväni kuluivat lasten ja huomattavasti itseäni nuorempien kollegoitten seurassa. Aika pitkään sain myös nauttia poikani ystävien piristävästä lisäannista omaan päiväohjelmaani.

On sanottu, että nuorten seura pitää nuorekkaana ja elämä lasten keskellä auttaa säilyttämään lapsellisuuden ja luovuuden. Kaipaan noita aikoja. Jostain syystä elämäni on sittemmin  kuin itsestään kulkeutunut semmoiselle reitille, että vietän enimmän osan ajastani omassa hyvässä seurassani tapaamatta minkäänikäisiä ihmisiä. Onko se kamala tilanne, vai siunattu oma rauha, riippuu ihan asenteestani.

Eläkeläisillä on tapana todistella, jopa valitella elämänsä kiireellisyyttä. Selvää on, että vanhetessa monenlaisten askareitten tekemisessä kuluu selvästi enemmän aikaa kuin nuorempana. Tehokkuus ja joustava ripeys vähentyvät väistämättä, vaikka olisi hyväkuntoinenkin. Puhumattakaan siinä tapauksessa, että meistä useimmilla on erilaisia terveysongelmia, jotka haittaavat
askareissa ja arjen sujumisessa.Tunnistan itsessäni aina selvästi esiintyneen  laiskuusgeenin lopullisen  valtaanpääsyn. Hyvin harvoin edes yritän vaatia itseltäni paljoa aikaansaannosta ja tosi puurtamista. Mielestäni maailma ei yhtään parane ,vaikka olisin tehokas siivoaja ja innokas jokapaikan vapaaehtoistyöntekijä.Annan itselleni täyden luvan olla laiska ja hyödytön mummo. Tietysti tätä päätöstäni tukee seikka, että huomaan eläväni elämää, jossa kukaan ei oikeasti ole riippuvainen minusta, avustani tai hoivanpidostani. Muutamat tuttavapiirini mummot ovat perheelleen välttämättömiä ja korvaamattomia arjen helpottajia . Ilman heitä nuoremman polven elämä ei kertakaikkiaan sujuisi. Tavallaan kadehdin semmoista, mutta toisaalta ymmärrän, ettei minusta ehkä ollenkaan olisi moiseen elämäntapaan. 

Välillä tunnen melkein syyllisyyttä riippumattomuudestani.Mutta näillä elämäni valinnoilla kehitys on tuonut minut tähän tilanteeseen. Joskus entinen "anoppini" sanoi, että minut oli varmaan tarkoitettu suuren perheen emoksi, koska pidin kokkaamisesta ja leipomisesta ja ilmeisesti hänen mielestään olin hyvä niissä. Itse en kuitenkaan osaa ajatella semmoista kuvaa itsestäni. Viihdyin opettajana ja viihdyin yhden lapsen äitinä, mutta ehkä en olisi jaksanut suurperheen äitinä.Nyt olen tullut elämäntilanteeseen, jossa perhettä ei ympärillä ole. On pakko myöntää, että aluksi minulla oli sopeutumisvaikeuksia, kun poikani oli muuttanut pois kotoa. Podin turhautumista ja läheisriippuvuutta.

Vuosien mittaan olen tottunut yhden naisen talouteeni.Ystävien menetykset kuoleman johdosta, ovat pienentäneet läheisten piiriä. On entistä vähemmän ihmisiä, joitten kanssa jakaa arjen kokemuksia. Tuntuu haikealta, kun on monia, joille ei enää voi soittaa ja kutsua kahville. Silti kai useimmiten olen ihan tyytyväinen nykymenoon. Onhan minulla kumminkin valtava määrä muistoja mielenkiintoisista työvuosista, oppilaista, sattumuksista Mikon lapsuudessa ja omien "seikkailujen" uudelleen kokemisessa muistin avulla on puolensa vieläkin .

Toivon saada elää monia vuosia ja  nähdä pojantyttäreni kasvavan. Haluaisin olla hänen elämässään mukana etämummuna, joka sentään aika-ajoin saa tilaisuuden konkreettisesti helliä häntä ja kertoa, kuinka kallisarvoinen ja tärkeä pieni ihminen hän on.Tyttöa varten olen päättänyt tallettaa tietoa elämästäni, suvustani, menneestä maailmasta  ja elämäntavasta kirjoittamalla. Se olkoon ikioma ja  nykyaikainen tapa mummoilla ja hoitaa jälkikasvua.Kuvittelen näin olevani jollain lailla hyödyllinen ja tärkeä, vähän niinkuin nämä toisetkin  mummut, jotka voivat lähes päivittäin olla avuksi ja samalla siirtää tietoa omista kokemuksistaan ja arvoistaan lastenlastensa pääomaksi ja iloksi.