maanantai 27. kesäkuuta 2016

Sick Sinus

Keskikesä, hellettä, valoisia ja trooppisen lämpimiä öitä.

Kolme yötä omassa leveässä vuoteessa ikkuna siinä lähellä avoinna:olen tuntenut olevani lähestulkoon onnellinen. Se mikä ennen oli vain itsestäänselvyys, eikä kaivannut mitään ylenpalttista onnen tunteen ihmettelyä, sai uuden näkökulman yli kahdenviikon perspektiivinmuutoksen jälkeen. Sairaalassa vietetyt päivät ja varsinkin yöt muuttivat ajatteluani ja kotiuduttuani saivat syvän tyytyväisyyden ja huojentuneen hyvänolon tunteen heräämään. Näin on hyvä, ihanaa olla kotona, omassa sängyssä.

Olin pitkään ollut jotensakin epätavallisen uupunut, olo vetämätön, tarmo ryhtyä mihinkään lähes olematon. En jaksanut tehdä sitäkään vähää, mitä olin tottunut laiskuuteen mieltyneeltä itseltäni vaatimaan. Olin kyllä jollakin tasolla tietoinen tilanteeni muutoksesta, mutta tavallaan se tapahtui kumminkin sen verran hitaasti pahentuen, että ei ollut tarve kunnolla huolestua. Kuten sanottu olen luonteeltani laiska, joten yksin asuminen ja eläkeläisen vuosi vuodelta hitaampaan rytmiin tottuminen eivät pakottaneet kiireellisesti pohtimaan olisiko terveydentilassani jotain muutakin huolen aihetta kuin diabetes, verenpaine, korkea kolesteroli ja välillä koviksikin äityneet jalkakivut. Niitähän olen tottunut hoitelemaan jo vuosien ajan syömilläni lääkkeillä. Tämän vuoden puolella olen potenut kaksi tosi rankkaa flunssaa ( todennäköisesti sekä A-että B-influensavirukset, rokotuksesta huolimatta), sekä ainakin henkistä kanttiani oli jäytänyt sisaren kuolema huhtikuussa. Ajattelin maksavani niistä jälkiveroa ylenpalttisena uupumisen tunteena. Ajattelin, että se kyllä kesään päästyäni vähitellen helpottaisi ja jaksaisin taas vähän paremmin.

Toisin kävi. Tuli päivä, jolloin lopultakin ymmärsin, että on parasta kysyä neuvoa itseäni viisaammilta. Soitin hätänumeroon 112. Kerroin tuntemuksistani ja sain ohjeen ajaa taksilla päivystykseen. Niin tein ja kas kummaa: muutamaa tuntia myöhemmin makasin sinisten muoviseinämien erottamassa pienessä sopessa kytkettynä mittalaitteisiin, keskellä lähes taukoamatonta piipitystä hämärässä tilassa monien kohtalotovereitten seassa.Tilanne yllätti minut outoudellaan.  Hoitajia tuli ja meni,kiinnitti minuun piuhoja ja mittareita, naputteli, koputteli ja vatkasi käsiäni, pisteli ja sai aikaan vain kirvelevää kipua ja rikki puhkottuja suonia. Ihan korvanjuuressa alkoi kone piipata kovaäänisen kiukkuiseen tahtiin. Ihmettelin mitä se mahtoi tarkoittaa ja sain kuulla, että se oli juuri minuun kytketty laite ja ilmoitti pulssini olevan vaarallisen matala (alle 40). Ei kai, minun pulssinihan on aina 60, on ollut koko ikäni, paitsi ei tietysti urheilusuorituksen jälkeen. Mutta enhän minä enää koskaan urheile. Taas se riiviö alkaa piipata. Verenpainemittari käynnistyy ja innostuu ilkeään kiristelyyn vähän väliä, pullistuu, kiristää ja puh: vähitellen helpottaa otteensa. Omituinen iltayö, omituinen paikka. Miten minä tänne päädyin?

Tulee näkyviin partainen lääkäritakkinen, joka sanoo, että minut siirretään sydänosastolle kunhan ehditään ja että todennäköisesti huomenna minulle asennetaan sydämentahdistin. Näkemiin. Olen potilas. Olen sydänpotilas. Muutama tunti sitten olin kotonani yksin yötä hiukan peloissani miettivä, uupunut ja ylipainoinen, mutta "muuten terve ja virkeä"mummeli, aikeissa mennä omaan sänkyyni. Miten tässä näin kävi ja näin äkkiä? Tahdistin. Olen kuullut, että joillakin ihmisillä on semmoinen jossain päin sisikuntaansa. Onkohan se kamalaa. Koetan rentoutua ja nukahtaa.     

On aamuyö, kun minun sänkyni lähtee liikkeelle kesken pienen torkahdukseni. Mennään vauhdilla. Kattovalot vilisevät siinä kyydissä kirkkaina, käytävässä viuhuu ankara "tuuli" ohuen lakanan läpi. Kurvataan suureen puhuvaan hissiin: kolmas kerros, tredje våningen. Kolisevia töyssyjä lattioissa, Äkkikurveja, aukenevia ovia ja asettuminen omaan, hyvin avoimeen pilttuuseen   neljän hengen hämärässä huoneessa. Huomaan kaksi häärivää hoitajaa. Omat tavarani suljetaanjonnekin lukon taa. Näen, että seinällä edessäni oleva kello on kolme . "Oletko herkkäuninen? Tämä on valitettavasti nyt hyvin levoton huone. Tuon korvatulpat. Yritä nukkua, hyvää yötä".

Levoton, täysin alimitoitettu ilmaus. Tämähän on kuin eläintarha ja hullujenhuone ja jonkun omituisen elokuvan filmausstudio. Mikä rooli minulle kuuluu? Ei pienintäkään mahdollisuutta nukahtaa. En ole kokenut vastaavaa. Jossain vaiheessa toinen yöhoitajakin menettää hermonsa ja unohtaa ammattietiikkansa ja roolinsa vaatimat vuorosanat. Hän alkaa huutaa ja nimitellä koko yön sekopäisenä mekkaloivalle vanhalle naiselle, ilmeisesti sekä dementoituneelle mutta myös sydänhoidon tarpeessa olevalle ihmisraukalle vasemmalla äärimmäisenä olevassa vuoteessa. Nainen on ilmeisen sairas, mutta hänen äänessään on voimaa ja vaativuutta. Sitä eivät lainkaan pysty estämään läpitunkevasti aivoonporautumasta pienet korvatulpat, joita yritän muotoilla tiukemmiksi. Vieressäni hyvin räkäiseltä ja pahasti yskivältä kuulostava kärisevä miesääni huutaa toistuvasti naiselle: ole hiljaa ämmä. Sitten mies nukahtaa hetkeksi, korisee kohta itse kammottavasti ja valittaa unessaan suureen ääneen:voi voi voi.Vanha Kerttu korottaa taas kaikuvan huutonsa ja vaatii "saada selvittää edes tämän yhden pienen asian, onko se liikaa pyydetty". Toisella puolellani kuorsaa ilmeisesti nainen, hänkin hyvin äänekkäästi kunnes paha yskänkohtaus aikaajoin keskeyttää kuorsauksen. Sama show jatkuu minuutti minuutilta. Aamuun on kolme tuntia. Huomenna minuun tehdään viilto rintaan. Siitä sisälleni ujutetaan metallinen tahdistin ja piuhat, jotka yltävät sydämeeni ja antavat sille uuden sykkeen:Sick Sinus-oireyhtymä. Ei 30 vaan 60 kertaa minuutissa ja elämänlaatuni paranee. Sitä odottaessa:hyvää yötä. Koeta nukkua.
Kaulassa oleva mittari kertoo hoitajille, että  pienen levon aikana sydämeni lepopulssi hidastuu aina 30 asti, mutta olen turvassa, koska tilaani voidaan hoitaa, jos olen vaarassa nukkua ikiuneen.



maanantai 6. kesäkuuta 2016

Hursti, pellava, palttina, rohdin

"Kaikki tunnemme hurstin, kansallisen kesäkankaan nimen. Sehän on pellavan tai hampun rohdinlangoista kudottu, karkeahko, taloudessa paljon käytetty kangas.Siitä saamme aivan ihanteellisia kesäpukuja sekä naisille että miehille eikä nuorisoakaan tarvitse ilman jättää.Tavallisesti hursti kudotaan valkaisemattomista langoista. Sellaisena se onkin erikoisen kaunista".

Edellinen teksti on lainattu 73 vuotta vanhan Kotilieden sivulta. Aukeaman kokoinen artikkeli on otsikoitu "Hurstinen kesäpuku" ja sivuilla on myös kuvitus: malli sekä miesten että naisten kesäpuvuksi. On myös lähikuvia erilaisiksi kudotuista palttinatyypeistä sekä kuva klassisen mallisesta miehenpaidasta, joka on ommeltu hurstista. Sen kerrotaan olevan helppo pestä huolimatta käsintehdyistä napeistaan. Vaatteet ja kankaat ovat mielestäni tyylikkäitä ja kauniita.Kuvan miehen puvusta mainitaan,että se on palvellut jo pari kesää, mutta näyttää edelleen hyvältä useista pesuista huolimatta. Ei ollut kertakäyttömuotia.

Ehkäpä oli totta, että kaikki ennen tunsivat hurstin, mutta minä en ole tuttu hursti-sanan kanssa. Pellavan toki tiedän paremmin. 
Kotipaikkakunnallani on mukava liike, jonka nimi on "Pellavainen". Usein pistäydyn siellä Somerolla käydessäni. Voin ostaa pussillisen pellavarouhetta, hyvää vatsalle, tai ainakin maukasta, vaikka hiukan omituista pellavalakritsia. Äitini lapsuudessa hänen kotonaan viljeltiin viljan ohella myös pellavaa, josta se kaikkien työläitten vaiheitten jälkeen kehrättiin langaksi ja kudottiin yksinkertaisiksi kodin käyttötekstiileiksi.

Muutamat hienoimmista kesävaatteistani ovat pellavaa. Vaatteitteni joukossa ne ovat hinnaltaan kalleimpia, designvaatteita, joita käytän vain erityistilanteissa. Ne ovat jo vuosia vanhoja, mutta toivottavasti rakkaita vielä monta vuotta eteenpäin, kenties niin kauan kuin elän! Arvostan pellavavaatteitani siitäkin huolimatta, että niillä on rypistymistaipumus. Se kuuluu pellavan luonteeseen. Nykyään pellava on muodikkaissa sisustuslehdissä kovin suosittu verhoina, ylellisinä vuodevaatteina ja huonekalujen verhoilukankaina. Luonnonvärinen pellava sopii hyvin yksinkertaiseen, linjakkaaseen skandinaaviseen tyyliin. Kaikki nämä ovat senverran arvokkaita, ettei niitä ole sisustuksessani, vaikka niistä pidänkin. Mutta kaappieni kätköissä säilytän yhä isotätini Olgan aikoinaan kasvattamista pellavista hänen itse kapeilla kangaspuillaan kutomia karkeita pyyhkeitä ja paria pienen pientä pellavalakanaa, jotka ovat tosin auttamattoman pieniä nykysängyssä  käytettäviksi. Sitäpaitsi niissä on epämiellyttävä sauma keskellä. Se ei varmaan tuntuisi mukavalta iholla. Ehkä joskus voisin käyttää niitä pöydälläni. Vaikkapa juhannuksen aikaan ja luonnonkukkia maljakossa. Todennäköisesti noitten kaikkein karkeimpien pyyhkeitten materiaalia, joita mieluusti käytän kesäisin, voisi nimittää hurstiksi. En vain ole sitä tiennyt. 

Innostun kysymään lisätietoa hursti-sanasta nykypäivän "tietotoimistolta", googletan. Hämmästyn, kun ensimmäiseksi silmiin osuu selitys:
1: hursti- leipäjono Helsinginkadulla, Kalliossa. Heikki Hurstin ylläpitämä ruoka-ja vaateavustuksia vähävaraisille lahjoittava, voittoa tavoittelematon hyväntekeväisyysjärjestö. "On pakko suunnata perjantaina rutiinireissulle hurstiin, sillä olen ihan rahaton". Hurstin nykykäsite.

2:hamppukangas. Merkittävä tuote 1600-1800-lukujen kaupassa. Kaupparyssät toivat Venäjältä hurstia ja sarkaa maahamme.
Kiinnostun lukemaan  hamppukuidun historiasta. Opin, että hampun viljelyllä on kymmenen tuhannen vuoden historia Koillis-Kiinassa. Skyytit toivat sen käytön Itä-Eurooppaan n 700 eKr. Opin myös, että hamppua on montaa lajiketta,( Cannabis Sativa, Cannabis India, Cannabis Ruderalis) Ei vain sitä, jota yritetään viljellä laittomasti, suljetuissa tiloissa kirkkaitten lamppujen avulla esimerkiksi vaatehuoneissa tai saunoissa Suomenkin huumemarkkinoille. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, Indian hemp, cannabis, marihuana, hashis. Harvat muistavat, että maailmassa hamppu on paljon muutakin kuin huumeeksi kasvatettava lajike. Se on myös erinomainen ravintoaine. "Tulevaisuuden superruokaa". kenties.
Luen myös, että maailman kuuluisimpiin ja kalleimpiin kuuluvat Rembrandit, van Goghit ja Cezannet on maalattu hamppukankaalle. Hamppu on säilyttänyt maalaukset erinomaisessa kunnossa meidän aikamme ihmisten ihailla. Eniten minua yllättää listan pituus hampun tehokkaista lääkeaineina vaikuttavista ainesosista. Paitsi huumeena hamppukuitua käytetään siis tänä päivänäkin eri puolilla maailmaa monipuolisena ravintoaineena, lääkkeitten, paperin, köysien, purjekankaitten, kalaverkkojen ja vaatteitten valmistamiseen. Vegaaniruokavalion yleistyessä Suomessakin hampun ravintona käyttäminen tulee todennäköisesti täälläkin suuresti lisääntymään.

Omituista, kuinka vanhan lehden selaaminen yllättäen lisää tietämystäni monesta asiasta. Päätän arvostaa perintöhurstejani ja pellavavaatteitani vielä entistäkin enemmän. Hursti ei ole siis väheksyvä sana huonokuntoiselle vanhalle peitolle josta ei muuhun olisi kuin ehkä koiran makuualustaksi. Hurstin kunnia palautettu. 


perjantai 3. kesäkuuta 2016

"Lapsi pieni, ikuisuuden kuva sinisilmiensä auterissa "

"Jokaisesta pienokaisesta, joka nykyisin syntyy, iloitsemme kuin oman perheen jäsenestä. Suomen suku, jonka puolesta tämänkin polven isät taistelevat, heistä jokaisesta voimistuu ja lisääntyy. Siksi tahtoisimme aivan erityisesti iloita jokaisen äidin kanssa, joka nyt vastaanottaa lapsukaisen, ja tahtoisimme hänelle ja hänen pikku aarteelleen lähettää lämpimimmät onnentoivotuksemme".

Paljon kiitoksia pateettisista onnitteluista syntymäni johdosta, sinä minulle tuntematon Kotilieden toimittaja, joka laadit sivun 235 tekstin vuoden 1943 toukokuun lehteen. Olen yksi näistä arvokkaista pienokaisista, joiden maailmaatulon ansiosta Suomen suku voimistui ja lisääntyi noina vaikeina sodan vuosina. Ja kiitos myös, että autoit näkemään selkeämmin syyn, miksi isäni piti taistella "siellä jossakin" sinäkin toukokuun lopun päivänä, jolloin kotirintamalla  äitini "taisteli"synnyttääkseen minut yhdeksi monista Suomen suvun uusista voimista. Varmaan kaikki olisivat mieluummin toivoneet isän olevan lähitienoilla, vaikkei kai ihan samassa huoneessa kuten isät nykyään pyrkivät olemaan lapsensa syntyessä. Mutta kenties ilman sotaa minua ei koskaan olisi edes saatu alulle. Olihan kulunut jo yli seitsemän vuotta isosiskoni syntymästä. Sota sai ihmiset unohtamaan ehkäisyn ja lapsia syntyi lähes joka taloon. 

Sinäkin aamuna äiti oli tietysti hoitanut lehmänsä ja huolehtinut isommat sisarukseni lähtemään kouluun. Sitten oli vuorossa pyykkäystä ja ruuanlaittoa kotirintaman väelle, mummulle, taatalle, siskolle ja veljelle. Eikä vain sen päivän varalle vaan piti ajatella myös hiukan eteenpäin. Niinpä hän perkasi pari kiloa silakoita ja paistoi ne. Siitä riittäisi särvintä perunan lisäksi muutamana seuraavanakin päivänä. Matot oli pesty talven pölystä ja liasta, mutta ne piti vielä huuhtoa ja saada ripustetuksi kuivumaan. Apuun tuli Helmi-tätini soutamaan venettä, jonka perässä äiti suuren vatsansa kanssa yritti pysyä tasapainossa ja pidellä pitkät, raskaat matot näpeissään huuhtoutumassa kirkkaiksi keväänviileässä järvivedessä. Minulle on kerrottu hiukan pisteliään sävyisesti, että särmikäsluonteinen Helmi-tätini ei suinkaan pyrkinyt helpottamaan äidin osaa veneen perässä mahdollisimman tasaisella soututyylillä , vaan tempoili äkkinykäyksin airoja ja väitti näin antavansa puhtia synnytykseen. Selittäneeköhän moinen äkkituljutus usein hivenen liiallisuuksiin menevän ja ailahtelevan ominaislaatuni?

Työntäyteisen päivän illassa äiti sitten rauhottui synnyttämään. Avuksi tuli sekä kunnan kätilö että naapurin Irja, kaikkien kylän syntyvien "barmurska"( nykykielessä kai sanottaisiin doula). Lapset ja vanhukset saivat luvan pysytellä poissa kamarista. Puoliyö alkoi lähestyä, mutta kovista poltoista huolimatta ei valmista tuntunut tulevan. Kätilö arveli, että syntymä menisi seuraavan vuorokauden puolelle. Äiti kertoi pitkiin synnytyspolttoihinsa jo kyllästyneenä ähkäisseensä:"eikä men" ja keränneensä kaikki voimansa ja sisunsa ja niin hänen onnistui kuin onnistuikin ponnistaa minut maailmaan varttia vaille puoliyön 25.5. Tuhdin kokoinen mustatukkainen tyttö ( 4 kiloa!) syntyi pienelle, mutta sitkeälle pula-ajan laihduttamalle äidille.
Kun isosiskoni Leila sitten aamulla sai nähdä minut, hän antoi raskaan tuomionsa minun ruttuisesta, punaisesta naamastani: ruma, ja ehdotti, että minut oitis vietäisiin Amalian, kylällä asuvan lapsettoman naisen kasvattilapseksi. Hänellä kun oli jo ennestään orvoksi jääneitä kasvatteja.

Kotiliesi arveli, että kukkatervehdyksiä saattaa äideille tulla tulvimalla, niin, että yksityinen lähetys hukkuu kukkavihkojen paljouteen." Vuoteessa oleva äiti ehtii katsella kukkia ja seurustella niiden kanssa. Koskaan ei äiti herkemmin tajua hänen lapselleen osoitettua rakkautta, kuin milloin joku lämpimin mielin muistaa pienokaista jo ensi päivinä". Luulen, ettei oma äitini ollut suinkaan ainoa äiti noina päivinä, jotka eivät mitenkään sopineet tuohon lehden maalailemaan kiiltokuvaan äitiyden onnenhetkistä. Luulen, että hänelle onnea oli se, että tyttö oli vankka ja terve ja että hän itse jo seuraavana päivänä jaksoi pyörittää tavallista arkeaan ja vain lyhyiksi hetkiksi ehti napata minut rinnalle syömään. 
Kukat puhkesivat kukkaan ulkona luonnossa, tuomet, omenapuut, rentukat ja kielot. Minun ikiomat jokakeväiset lempikukkani. Ehtikö kukaan niitä ihailemaan?

Herkintä, mitä tähän syntymääni liittyen olen äidiltä kuullut oli, että kun isä sitten sai pienen loman tullakseen katsomaan perheeseen saatua lisäystä "Suomen sukuun", hän käveli muutaman kilometrin matkan Someron keskustasta ja puolimatkasssa huomasi ensimmäisen juhannusruusun auenneen Harjun kartanon puistoa reunustavassa pensasaidassa. Hän taittoi sen äidille ja minulle onnentoivotukseksi. Näin ja kuulin äidin puheen sävystä, että se oli äidille tärkeä ja rakas muisto. Ei tullut liikaa kukkapuskia, ei Kotilieden markkinoimia ruusuadresseja, mutta varmaan sain sentään osakseni riittävästi "hoivaa ja turvaa", kuten tuossa lehdessä asia ilmaistiin. Iäkäs mummu hoiti, äiti imetti, eikä minua tarvinnut kiikuttaa Amalialle kasvatiksi!