Vuoden viimeisen päivän ilta, taas kerran. Muutaman tunnin päästä tämä kotoinen kolkkammekin on siirtynyt uuteen lukemaan ajanlaskussa. Alamme totutella vuosilukuun 2017. Mitä kaikkea se mahtaakaan tuoda mukanaan?Onneksi en ennalta tiedä omista päivistäni, yhtä vähän kuin viisaimmatkaan osaavat nähdä koko maailman tulevaisuuden haasteita. Paljon hurskaita toiveita, paljon vaikeita haasteita, aivan liian paljon kärsimystä ja pelkoja, niinhän on aina ollut ja on varmaan ensi vuonnakin.Tulevana vuonna täytän 74 vuotta, poikani 38 ja lapsenlapseni jo kokonaiset kolme vuotta. Ensi vuonnakin syntyy uusia suomalaisia, jotkut hartaasti toivottuja, muutamat varmaan täydellisiä yllätysvauvoja. Ehkä syntyy jopa enemmän kuin tänä erittäin pienen syntyvyyden vuonna 2016. Tänä vuonna on saatu lukea ja nähdä liian paljon uutisia kuolemasta.Tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä sodassa, pommituksissa, terrori-iskuissa ja toivottomissa yrityksissä paeta sodan ja hävityksen tieltä. Kuoleman kuvia ei ole kukaan pystynyt välttymään näkemästä. Tänä vuonna on myös kuollut monia koko maailman tuntemia ja rakastamia taiteilijoita ja muita merkittäviä ihmisiä. Muutamat näistäkin kuolonuutisista yllättivät ja järkyttivät odottamattomuudellaan. Minä menetin vanhimman sisareni huhtikuussa. Sotaa käyvissä maissa ja pakolaisten matkaseurana kuolema on erilailla läsnä kuin iäkkään ja sairaan sisaren kuolinkamppailua seuratessa. Aina se kuitenkin puhuttelee voimakkasti lähellä olevia .
Suomalaisille alkava vuosi on merkittävä juhlavuosi, sillä vuoden loppuun päästyämme Suomen voidaan laskea olleen 100 vuoden ajan itsenäinen valtio.Täällä asuvat ihmiset ajattelivat olevansa suomalaisia jo paljon ennen tuota päivää, mutta Suomen itsenäistä valtiota ei sitä ennen ollut olemassa. Siihen asti oltiin toki suomalaisia, mutta Ruotsin tai Venäjän vallan alla. Lehdistä olen lukenut, että Suomessa on elossa vielä muutamia ikäihmisiä, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin Suomi kuului Venäjän valtakuntaan. Heillä on poikkeuksellisen pitkä omakohtainen kokemus Suomen historiaa. Sekä isäni että äitini syntyivät Venäjän alamaisiksi! Jos isäni ja äitini olisivat tässä kanssani nyt keskustelemassa, haluaisin kysyä heiltä, muuttuiko jotakin tavallisen pienen somerolaistorpan elämäntavassa sen jälkeen kun Suomesta oli tullut itsenäinen Suomen Tasavalta? Puhuttiinko asiasta lasten kuullen, merkitsikö se jotain suurta ja erityistä tavalliselle vähävaraiselle, kouluja käymättömälle kansanosalle? Toki Suomi oli jo siihenkin asti ollut erityisasemassa suuren Venäjän muihin osiin verrattuna, mutta täydellinen itsenäisyys oli jotain uutta ja paljon arvokkaampaa. Pitkään odotettu ja hartaasti kaivattu tunnustus. Sen puolesta taiteilijat, kirjailijat, säveltäjät ja koko muu sivistyneistö oli vuosikaudet ponnistellut ja yrittänyt juurruttaa kansallistunnetta ja itsenäisen Suomen aatetta myös tavallisen kansan keskuuteen.
Keskustelu vanhempieni kanssa on kyllä ihan järjetön ajatusleikki. Ensinnäkin vanhempani ovat kuolleet jo ajat sitten. Kysymykseni ovat siis kovin myöhäsyntyisiä. Ne olisi pitänyt tehdä vuosikymmenet sitten. Monet muutkin kysymykset ovat tulleet minulle tärkeiksi vasta nyt, kun vastausten saaminen on mahdotonta. Huomaan usein ajattelevani, että tätä asiaa pitää kysyä äidiltä!Hetken ajan saatan olla valmis tarttumaan puhelimeen! Melkein pelästyn, kun huomaan kuinka auttamattoman typerä olen: äidin kuolemasta on kymmenkunta vuotta! Kysymykset olisi todella pitänyt uskaltaa ja ymmärtää tehdä oikeaan aikaan. Miksen silloin keskustellut ja kysynyt, kun se olisi ollut mahdollista? Nyt on myöhäistä, ei ole enää ketään, jolta saisin vastauksia nyt mieleeni pulpahteleviin kysymyksiini menneistä ajoista ja ihmisistä, aatteista ja valinnoista. Miksi ihminen kypsyy niin myöhään miettimään asioita, jotka ovat tärkeitä?
Isäni syntyi elokuussa 1910 ja äiti helmikuussa 1912. Tuohon aikaan koko maailman sotien ja kauhujen tai yhä uusien, tavallista ihmistä hämmästyttävien muutosten kuvavyöryt eivät vielä ilta illan perään rymistelleet maan tärkeimpiinkään tupiin tai vallan kammareihin, saati että 6 vuotiaan Einon tai 4 vuotiaan Elman elämässä mikään olisi konkreettisesti muuttunut tuon valtiollisen vallanvaihdon takia. Heidät oli kirkonkirjoihin merkitty syntyneiksi ja kastetuiksi suomalaisiksi ja ilmeisesti jo suomenkielellä, ei venäjäksi eikä edes ruotsiksi niinkuin vielä hyvin hiljattain oli ollut yleinen käytäntö. Arkielämällä oli omat murheensä ja ilonsa siinäkin ajassa, mutta suuren maailman asiat ja politiikka eivät varmaan yhtä konkreettisesti ja mullistavasti tulleet pieniin tupiin eivätkä ainakaan lasten tietoon kuin nykyään helposti käy. Elämä oli ollut sitä ennen, mutta myös itsenäisyyden saamisen jälkeen tiukkaa huolta toimeentulosta ja jokapäiväisen lähiarjen sujumisesta. Toki tiedettiin jo koko maailmankin asioista. Sen huomaa esimerkiksi, kun ajattelee niitä lukuisia suomalaisten perheitä,joista lähdettiin usein yksin tai koko perheenä etsimään leveämpää leipää ja uusia mahdollisuuksie elämään Amerikan ihmemaasta.
Pian itsenäistymisen ilo Suomessa kumminkin vaihtui kasvavaan huoleen sekä köyhän kansan että valtaapitävien mielissä, sillä eri kansalaisryhmien tulevaisuuden toiveet ja mielialat olivat liian kaukana toisistaan. Ne uhkasivat väistämättä kärjistyä vakavaan törmäykseen. Toistensa mielipiteitten ymmärtämämisen ja kunnioittamisen mahdottomuus johti kansan jakautumiseen kahteen leiriin, valkoiseen ja punaiseen Suomeen: puhkesi pahin mahdollinen, verinen kansalaissota. Järjettömyys jakoi maan, kaupungit, kunnat, jopa perheet puoliin, jotka taistelivat asein toisiaan vastaan. Viha ja epäluulo paisuivat mittoihin, joitten suuruutta jälkeenpäin on ollut vaikea ymmärtää ja joiden jättämät syvät arvet ovat osin vieläkin olemassa.Väkivallanteot, molempien osapuolten järjettömät ylilyönnit, tappaminen ja viha säilyivät ihmisten mielissä pitkään ja siirtyivät osin seuraavien sukupolvienkin henkiseksi taakaksi. Jo aika pienenä opin perheemme sanattoman säännön, ettei vuoden 1918 tapahtumista haluttu lapsille puhua. Ihmeen hyvin lapsi tajuaa tabujen olemassaolon, vaikkei niitä selvin sanoin esitetä. Vaisto kertoo, mikä aikuisten kokemuksissa on kipeää tai muuten sopimatonta, mistä ei kannata edes yrittää kysellä. Selittämätön ymmärrys ikäänkuin pakottaa mykäksi, vaikka perheissä muuten oltaisiin puheliastakin sorttia! Meilläkin semmoisia asioita olivat kaikki sotiin ja seksiin liittyvät asiat. Sama vaikenemisen, kiertelyn ja suoranaisen valehtelun kulttuuri vallitsi melko tarkkaan vielä koulun historianopetustakin minun kouluvuosinani.
Nyt kun olen näin vanha, haluaisin tietää suvustani ja perheestäni paljon enemmän. Haluaisin tietää mitä ajattelivat, mitä kokivat, miten jaksoivat, mihin uskoivat. Miten näkivät itsensä ja tämän maamme?Tiedän sukulaisteni nimiä, tiedän muutamien olleen vangittuina, jopa tulleen tapetuksi, mutta mitä ajattelivat, mitä oikeasti kokivat, miten elämä jatkui, siitä ei minulla ole käsitystä. Kuvittelen, että tietäminen auttaisi minua ymmärtämään paremmin itseäni, maailmankatsomusteni pohjavirtoja, omaksumiani tapoja ja asenteita, heikkouksiani ja vahvuuksiani, koko tapaani elää suomalaisena tässä ajassa. Miksi minusta on tullut juuri tällainen ihminen, köyhästä sota-ajan lapsesta hyvän koulutuksen ansiosta melko keskituloiseksi eläkeläiseksi vanhentunut nainen, näillä syvään juurtuneilla ja oikeaksi luulemillani mielipiteillä varustettu jääräpää? Kuinka paljon minun ajatusmaailmaani vaikuttavat vanhempieni ja esivanhempieni kohtalot ja kotitaustani? Vai olenko kenties jo ajautunut yllättävänkin kauas Venäjän vallan loppuvuosien köyhien esivanhempieni suomalaisuudesta? Olenko sittenkin omaksunut enemmän identiteettini kirjoista, opettajiltani tai sanomalehdistä? Kuvittelen tietäväni ja erottavani oikean informaation väärästä? Uskon olevani realisti enkä vaarassa sortua uskomaan valeuutisia. Kuvittelen tunnistavani keskustelun, jossa totuus on tarkoitushakuisesti hämärretty ja muutettu? Niinhän me kaikki!Tänä vuonna totuuden ja valheen rajan erottaminen politiikassa ja sitä koskevassa informaatiossa, on osottautunut vielä entistäkin vaikeammaksi. Siitä on osoituksena syvä hämmennys Amerikan presidentinvaalien tai Englannin Brexit-äänestyksen tulosten paljastuttua. Miten tämmöinen on mahdollista?Näinhän ei mitenkään pitänyt käydä faktojen ja gallupien valossa? Niin on kysynyt moni muukin kuin minä.
Elämme "totuudenjälkeistä aikaa".
Tämmöiset asiat ajatteluttavat minua nykyään paljon enemmän kuin nuorempana. Kun katson itseäni nuorena suomalaisena 1960-luvun monella lailla kiihkeässä poliittisessa ympäristössä ja valtavin harppauksin muuttuvassa maailmassa, näen pinnallisen ja vain itsestään huolestuneen ihmistaimen. En ollenkaan osannut nähdä millaisessa ajassa ja maailmassa aikuistuin.Tämän muistaen minulla ei oikeastaan olisi varaa paheksua tämän ajan nuorisoa, joka ei jaksa ottaa asioista selvää, vaan uskoo heppoisin perustein tunteita nostattavia valeuutisia ja valitsee omaksi ajatusmallikseen luulot ja vihan tai valitsee täydellisen ulkopuolisuuden. Sellainen nuori olin itsekin, vaikka haluaisin uskoa itsestäni parempaa.
Nyt kun olen jo elämäni loppupuolella, kun takana on paljon enemmän aikaa kuin edessä, minua on ruvennut ahdistamaan pelko Suomen ja suomalaisuuden tulevaisuudesta. En pidä asioitten nykyisestä kehityssuunnasta, en semmoisten aatteitten hiljaisesta hyväksymisestä, joita ennen pidettiin mahdottomina ja ikiajoiksi häpeään tuomittuina. En olisi millään uskonut, että Suomessa saavat nyt metelöidä nuoret, jotka nimittävät itseään natseiksi ja jotka ylpeänä levittävät vihan ja valheitten "ilosanomaa". Totuus historian tapahtumista on alkanut saada outoja tulkintoja ja hämääviä uusia sanoja. Että on mahdollista puhua kanssaihmisistä ja varsinkin muiden kansojen ihmisistä "epäihmisinä", että muka on lupa häpäistä, raiskata, kiduttaa ja vaikka tappaa vain koska eivät nämä toiset ja vihattavat ole "meitä". En taida olla pelkoineni yksin, eikä tämä ole pelkästään vanhan ihmisen pelokkuutta.
En enää yhtään halua kuulla tätä typerää ja vihamielistä jakoa kantasuomalaisiin ja muihin. Mikä ihmeen kantasuomalainen? Tänne Pohjan perukoille tuli aikoinaan väkeä monesta ilmansuunnasta ja monenmoista geeniperimää olevia ihmisiä. Lisäännyttiin, sekoituttiin uusiin tulokkaisiin vuosituhansien ajan.Aina tänne on tultu, tänne asetuttu mutta täältä on myös aina lähdetty. On haettu sopivaa asuintilaa ja elinympäristöä, turvallista mahdollisuutta elää ja jatkaa sukua. Missä ja milloin on määritetty se ainoa oikea perimä ja se ainoa oikea ihmistyyppi, joka on oikeutettu kutsumaan itseään kantasuomalaiseksi? Kuinka kauan on oltava tämän maan asukkaana, täällä syntyneenä, tänne muuttaneena tai tänne avioituneena, ennenkuin voi rauhassa ja kenenkään muun kyseenalaistamatta olla oikea, hyväksytty suomalainen?Kuinka vanha oikeastaan on tämä kantasuomalainen ihmistyyppi? Olenko minä "oikea ja hyvä" suomalainen, kun en halua uhota suomalaisella paremmuudellani? Entä jos joku, kenties aika läheinenkin esi-isäni onkin sattunut olemaan "muukalainen", laukkuryssä, tataari, mustalainen tai ehkä juutalainen? Sellaista on hyvinkin voinut sattua. Sukuni piirteissä on paljon "liian" eksoottisia ja tummia ilmiasuja! Minua on nuorempana luultu monen muun maan tyttölapseksi ulkonäköni ja vilkkauteni johdosta! Olenko siis ollenkaan tämän paremmuuden tunteella kyllästetyn, rehellisyyden ja ahkeruuden perikuvan mukainen kantasuomalainen? Olenko ehkä 10% tai 30% verran "epäilyttävä muukalainen", vieras, joka on vahingossa päässyt pesiytymään ja vieläpä lisääntymään ja nauttimaan eläke-eduista tässä "oikeitten" ihmisten 100-vuotiaassa Suomessa?Siitäkö johtuu tämä pahoinvointini ja nationalismin ylettömän korostamisen kammoni?
"Kansa, kantasuomalainen, isänmaa ja äidinkieli", Ennen mielestäni neutraaleja, selkeitä, hyvämerkityksisiä ja arvokkaitakin sanoja. Nyt faktojen vääristely, sanojen merkitysten muuntelu, häpeilemätön vihapuhe, tosiasioitten tahallinen hämärtäminen ovat saaneet nämäkin hyvät sanat maistumaan lähes pilaantuneilta. Jotakin tahmeaa, likaista ja väärää on tarttunut niiden päälle nyt, kun niitä on käytetty kerrassaan vääriin tarkoitusperiin pakotettuina. Kansa ei ole minusta enää yksiselitteisesti kaunis, puhdas ja neutraali sana. Ennen sillä tarkoitettiin joukkoa, joka olemme me kaikki yhdessä. Nyt sillä luodaan raja meidän ja noiden toisten, siihen kuulumattomien ja ulkopuolelle kuuluvien välille. Isänmaa oli minulle ennen hieno ja ylevä käsite. mutta sekin on alkanut kuulostaa sanalta, joka ahdistaa, kalistelee sotilassaappaita ja haluaa vetää tiukat rajat ympärilleen. Se haluaa nähdä jokaisessa rajan takana elävässä mahdollisen ja pelättävän vihollisen.
Koko maailmassa tuntuu olevan hämmennys siitä, missä ovat kunkin ihmisen, kansan ja valtion rajat: olenko oikeutettu elämään tässä maassa, kuka antaa minun tuntea olevani omassa maassani, olenko hyväksytty kansalainen, vai olenko pakotettu loputtomaan muukalaisuuteen, törmäämään vuodesta toiseen yhä uusiin piikkilankoihin ja muureihin, olemaan kaikkialla torjuttu maaton ja kansaton,paperitin, pelätty ja vihattu? Mihin maahan, mihin kansaan lapseni saavat kasvaa osallisiksi?
Eikö tämä maapallo olekaan meidän yhdessä asuttamaksi tarkoitettu ihana planeetta? Kuka sääti rajat, kuka päättää elämästä ja kuolemasta?
Kaikesta edellä kirjoittamastani negatiivisesta ja peloistani huolimatta, haluan uskoa, että tämä nykytilanne synkeydestään huolimatta vähitellen (pian?) muuttuu. Että toisenlaiset arvot saavat pian vallan. Toivon, että voitaisiin sitten ajatella : vuosi 2016 oli kyllä rankka, kuin pahaa unta, omituinen, harhainen ja kärsimysten vuosi, joka onneksi on nyt ohi ja kurssi muutettu.Toivon, että kun Suomen juhlavuosi on lopuillaan, nähtäisiin isänmaa, joka on avoin ja sopiva maa monenlaisten suomalaisten asua. Suomi voisi olla hyvä ja turvallinen maa sekä kantasuomalaisille että kaikennäköiselle uusille suomalaisille. Suomi voisi olla maailman monien maiden joukossa se pieni, kaunis ja suvaitseva maa kaukana napapiirin tuntumassa, jossa on osattu arvostaa ja hoitaa kaunista, puhdasta luontoa samalla kun on kehitetty uutta teknologiaa ja tehty uusia innovaatioita. Maa, jossa neljä vuodenaikaa ainakin jossain määrin vielä on mahdollista kokea. Jossa voi nauttia saunasta ja revontulista kaikilla kielillä iloaan kiljahdellen. Joka ei sulkeudu vaan avautuu maailmalle. Ihan siitä silkasta onnesta ja kiitollisuudesta, että ollaan saatu nauttia sata vuotta itsenäisenä Suomena, aineellisen hyvinvoinnin, koulutuksen, sivistyksen ja väkiluvun kasvusta ja monipuolistumisesta. Ollaan rikkaita järkevällä tavalla.
Täällä Pohjantähden alla.
Tää
Huomenna on Tuomaan päivä. Sananparren mukaan Tuomas tuo Joulun tullessaan. Niin varmaan oli joskus ammoisina aikoina, joista joululauluissa lauletaan ja varmaan niin oli useimmiten tilanne vielä minunkin lapsuusaikoinani. Ei silloin melskattu etukäteen kuukausikaupalla joulusta, ei liioin yritetty häätää sen paremmin sisäistä kuin ulkoistakaan pimeyden painoa ledeillä tai muillakaan keinovaloilla jo marraskuun alkupäivistä. Joulua lähestyttiin maltillisesti ja vasta muutama päivä ennen Joulua sen sitten ymmärsi tyhmäkin: nyt on aika valoon ja iloon, pysähtymiseen ja hiljentymiseen. On Tuomaan päivä, ihan kohta on Joulu.
Nykyään joulu alkaa jo kun ollaan tuskin päästy alkusyksystä ohi.Varhaisimmat joulunodottajat minun pihapiirissäni sytyttivät jouluvalonsa jo monta viikkoa sitten. Tontut ovat nostaneet tossujaan muutamissa pihamme ikkunoissa marssiessaan niin kauan, että kilometrejä lie kertynyt tuhatkunta. Puhumattakaan nyt nykykauppiaitten jouluun valmistautumisesta: joulun suklaaherkuista rakennetut uudet muurit keskellä entistä mukavan avaraa käytävää ovat jo pitkään kohonneet korkeuksiin, kymmenet maistiaispisteet houkuttavat tekemään tuttavuutta eri glögeihin, ruotsalaisten julmustiin, mausteisiin makkaroihin, suussasulaviin kinkkuihin, koko maailman juustoihin, saariston leipiin.Voi tätä paljoutta,voi näitä uskomattomia hedelmien vuoria, kaukana maailman äärissä kasvaneita ja tänne Pohjolan pimeyteen joulun rakentamiseen rahdattuja ihmeitä. Voi tätä kinkkujen määrää!
Luukkaan evankeliumin kertoman mukaan reilu 2000 vuotta sitten Juudean pienessä kaupungissa syntyi poikalapsi yön pimeydessä ja muutenkin kovin haastavissa ( huom. nykyisin tarpeellinen ja vaikuttava sana) olosuhteissa. Ei ollut kunnollista vuodetta, ei minkäänlaista hygieniaa, ei kätilöä, ei doulaa, ei äitiyspakkausta. Kivunlievityksestäkään ei oltu kuultu. Synnyttäjä oli aivan nuori tyttö ja raskauskin oli oikeastaan täysin mahdoton, sillä tyttö oli edelleenkin neitsyt. Hänellä oli tukenaan vain kihlattunsa, vanha ja kaikesta omituisuudesta varmaan perin säikähtynyt ja avuton Josef. Jälkipolvet ovat romantisoineet karua selostusta syntymäpaikasta, eläinten tallista, kuvittelemalla lampaitten ja juhtien tarjoamasta lämmöstä ja sympatiasta.Seimestä on nykylukijalla hyvin hatara käsitys. Koulun joulukuvaelman näyttämölle nostama puuhäkkyrä ikiolkineen ei ole onnistunut sitä konkretisoimaan. Lähes jokainen aikuisikään ehtinyt suomalainen on kuullut tuon Luukkaan evankeliumiin kirjatun kertomuksen neitseellisestä lapsen syntymästä tallissa ja sitä seuranneet, enkelien, paimenten ja itämaan viisaitten miesten ( Ahtisaari ei ollut mukana!) tervehdyskäynnit niin usein, että voivat kuulla sen mielessään lukematta sanaakaan. Se on pieni, mutta tärkeä pala kansan yhteistä muistia :"ja tapahtui niinä päivinä..."Kuulen sen mielessäni helposti milloin vain haluan oman uskonnonopettajani hyvin sointuvalla, juhlallisella äänellä lausumana.
Sitten tuon syntymän miljardeja muita lapsia, poikia ja tyttöjä on syntynyt tähän maailmaan. Heistä eivät ole enkelikuorot ilmoittaneet ja riemuinneet. Useimmista heistä on syntymähetkellä suuresti iloittu. Ei tosin likikään kaikista. Kaikki ovat ihmiseksi syntyneet ja eläneet ihmisen elämää, kuka vain yhden henkäyksen, kuka sadan vuoden mittaisen elämän.Moni on ollut vanhemmilleen ja sukulaisilleen äärimmäisen rakas ja toivottu ja tärkeä.Jotkut harvat ovat olleet tärkeitä koko omalle kansalleen, jopa koko maailman ihmisille. Mutta kenenkään muun lapsen syntymällä ei ole ollut lähimainkaan yhtä suurta merkitystä koko maapallomme vaiheisiin, kuin juuri tällä talliin syntyneellä poikalapsella. Vaikka ei uskoisi Jeesuksen olleen ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika ja Vapahtaja, on pakko myöntää tämän syntyneen lapsen olevan hän, joka on eniten vaikuttanut pallomme historiaan. Ja vaikuttaa yhä. Yksikään muu yksittäinen ihminen ei ole saanut liikkeelle sellaisia valtavia voimia, kansanliikkeitä, sotia ja vainoja, käsittämätöntä hyväntekeväisyyttä ja uhrautumista, kaikille yhteistä kulttuuria ja sivistystä, sellaista kaiken voittavaa vihan ja rakkauden kiihkeyttä kuin tämä talliin yön pimeydessä syntynyt Marian poikalapsi.
Oliko hän pelkkä ihminen vai järjellä käsittämättömän, ylimaallisen voiman, Jumalan, ihmiseksi lähettämä olento, jää jokaisen hänestä kuulevan itse päätettäväksi. En voi muodostaa mielipidettäni vain seuraamalla vanhempieni tai ystävieni tai opettajaini mielipidettä. Päätöksen teen ihan yksin, omilla ajatusmalleillani ja sieluni rakenteilla joko hyväksyen tai hyljäten. Joko uskon tai sitten en usko.
Joulukauppa tarjoaa kaikenlaista mahdollista hyvää ja ihanaa makua ja tuoksua, pehmeätä ja kovaa, älykästä, viihdyttävää ja kiinnostavaa, sekä aineellista että aineetonta, hengellistä ja maallista lahjaa juhlistamaan ja muistuttamaan 2000 vuoden takaisesta ihmeestä, ainutkertaisen jumallapsen syntymästä.Yksi hyvin rakastetuista joululauluista sanoo: "vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?" Ei paljon muisteta.
Miten mahtavat joulua odottaa pelossa elävät ja kiihkeästi Alepposta poispääsyä odottavat kotinsa menettäneet kristityt perheet? Ne, joiden pienet lapset näyttävät kovin samannäköisiltä kuin meidänkin lapsemme ulkovaatteissaan, mutta sillä erolla, ettei heillä ole kotia , jonne mennä sisälle ja vaihtaa ylle yöpuku, kiivetä omaan sänkyynsä nukkumaleluaan puristaen. Ei, he kyhjöttävät raunioissa ja vaeltavat silmät suurina ihmetellen, minne oikein ollaan kävelemässä, kyselevät minne ovat äkisti hävinneet perheenjäsenet, ollaanko aina tässä teltassa, milloin mennään oikeaan kotiin, kuuleeko isä minua, kuuleeko Taivaan Isä?
Haluaisin myös tietää, mitä ajattelevat hartaasti uskovat muslimit oman Oikean jumalansa Allahin ja Vääräuskoisten kristittyjen Jumalan suhteista? Ajatteleekohan joku niinkuin minäkin, että miksi ihmeessä jumalien on pakko olla kaksi näin mahdotonta jääräpäätä, melkein samanlaisia "pikku putineita ja tollo trumpeja", jotka kyllä tietävät kaiken paremmin kuin kukaan muu olento, mutteivat silti osaa ratkaista maailman ikuista pahan ja hyvän taistelua, tai tehdä keskenään veljesliittoa. Eikö meillä voisi olla KAKSI tai KOLME tai VIISI suurta viisasta JUMALAA, jotka päättäisivät yhdessä lopettaa mielettomyyden tästä maailmasta, ennenkuin se tuhoutuu. Näin hieno ja ainutkertainen(?jos on ?) planeetta, joka voisi olla paratiisi ihmisten ja eläinten asustaa rauhassa. Tule meille Tuomas kulta, tuopa RAUHA ja VIISAUS tullessasi.
Lopultakin onnistuin soittamaan tärkeän puhelun, jota olen lykännyt muutaman päivän. Soitin Joulupukille. Edellisestä puhelustani Korvatunturille on yli kolmekymmentä vuotta.
Joulu on tullut ajallaan ja tavallaan joka vuosi, vaikka häpeäkseni muistan joskus vuosia sitten jonakin hektisenä joulunaluspäivänä uhkailleeni: meille ei tule joulua, jos et nyt ala siivota ja auttaa ja .....ja sitä sun tätä........Onneksi keskenkasvuinen poikani lienee noistakin ikävistä joulun peruutusuhkailuista lähes vammoitta selvinnyt ja kasvanut ihan normaaliksi aikuiseksi, itsekin jo perheelliseksi. Joulua edeltävät ajat ovat varmaan kiireisiä ja joskus hermoja kiristäviä myös nykyään työn ja perhekuvioiden yhteensovittamisen vaikeudessa kamppaileville nuorille .
Nyt siis tarvitsin taas puhelun pukille. Oli aihetta tehdä tiettäväksi näin hyvissä ajoin lapsenlapseni Irinan odottavan pukin löytävän hänet tänä jouluna Turun Mummulasta eikä kotoaan Itä-Helsingistä. Olisi tosi ikävää jos Irina odottaisi täällä jännittyneenä puhetta pulputtaen ja ovikellon soittoa ja oveen koputusta turhaan kuulostellen ja pukki taas turhautuisi Vuosaaressa heidän tyhjään, pimeään kotiinsa pyrkiessään. Kyllä Mummun nyt oli pakko soittaa pukille ja varmistaa, että hän löytää Irinan tänä jouluna Luolavuorentieltä. Helpotti kuulla, että pukki yrittää ehtiä jo aikaisin aattoiltapäivällä pistäytymään.
Tottakai pukin virkaatekeviä apulaisia on Irinakin jo nähnyt monta kertaa kauppareissuillaan, saanut kenties jo karamellinkin pukin taskusta tai korista. Mutta kotiin tuleva pukki on jotain ihan eri luokkaa oleva kokemus. Toivottavasti hyvä, mukavia muistoja jättävä. Ehkä ei kumminkaan niin erinomaisen hyvä kuin pukki, joka vieraili viimeisen kerran henkilökohtaisesti poikani toiveen mukaan kodissamme. Mikko oli jo iso poika, oppinut jopa yllättäen lukemaan sinä syksynä. Kun sitten tulimme eräänä iltapäivänä kotiin hänen hoitopaikastaan, hän huomasi heti rappukäytävän ilmoitustauluun kiinnitetyn uuden lappusen ja luki: luotettava ja reipas joulupukki, soita 1234567.Homma oli hänen mielestään ihan selvä: pukille pitää soittaa ja sopia aika, että hänen kiireiseen ohjelmaansa saataisiin neuvoteltua hyvä aika, niin ettei vahingossa sattuisi tulemaan esimerkiksi juuri kun olemme joulusaunassa. Totta kyllä, mutta kun en ryhtynyt heti soittamaan, minua muistutettiin ja patistettiin moneen kertaan viipymättä hoitamaan homma. Aika saatiin sovituksi ja muistin myös antaa pukille muutamia tärkeitä tietoja ja toimintaohjeita. Odoteltiin sitten hiukan jännittyneinä tulevaa pukin visiittiä, sekä poika että äiti. Enhän tiennyt pukin hekilöllisyydestä ja "laadusta" mitään.
Ilman joulupukin vierailua siitä joulusta olisi voinut tulla hyvin alakuoloinen. Ensimmäistä kertaa olimme joulussamme ihan kahdestaan, poika ja minä. Aattoaamuna kävi selväksi, että kutsumattomaksi, kovin ikäväksi jouluvieraaksi oli kotiin saatu tunti tunnilta paheneva flunssa. Mikon vointi alkoi olla tosi surkea, kuume punoitti poskissa ja hän jaksoi vain pötköttää sohvassa odottamassa illan hämärtymistä ja sovittua pukin tuloaikaa. Ei joulusaunaa, ei halua maistaa mitään jouluruokaa, ei jouluvieraita. Sain hillitä itseäni, etten näyttänyt kovin surulliselta ja huolestuneelta. Vihdoin kaivattu vieras ilmoitti olevansa oven takana. Ja millainen pukki sieltä kopisutteli keppiinsä nojaten ja hyvää joulua toivotellen olohuoneen hämärään kynttilänvaloon?
Täydellinen oikean pukin ulkonäkö ja vaateparsi.Täydellinen pukin ääni ja puhetapa, keppi, oikea parta ja lyhtykin ihan perinteinen. Kun pukille sitten kävi selväksi, että täällä kipeä lapsi ja alakuloinen äiti nyt varmaan tarvitsevat vähien lahjojen lisäksi paljon pukin sympatiaa ja iloa, hän alkoi laulaa kauniisti ja ihan pyytelemättä. Ei kiirettä lähteä pois, ei tyhmiä fraaseja vaan kiinnostavia kysymyksiä pienelle potilaalle. Pukki pelasti paljon sen joulun tunnelmasta.Ovella sujautettu palkkio pukin kouraan oli jokaisen markkansa arvoinen.
En koskaan saanut pientäkään vihiä pukin siviiliminästä. Joskus ajattelin, että hän saattoi hyvinkin nähdä ja tunnistaa minut jossain, vaikkapa kaupungilla tai lähibussissa, mutta minä en kyllä koskaan tunnistanut ainoatakaan tuntematonta partamiestä meidän joulumme kirkastaneeksi pukiksi. Hän säilyi "oikeana" ja vain joulunaikaan nähtynä. Yksikään minun lapsena kodissamme käynyt pukki ei kyennyt lähellekään tätä aitoudessa ja elämyksen ja ilon tuojana. Jokaisena jouluna en edes nähnyt pukkia, kun hänellä oli ikävä tapa osua tulemaan juuri saunomisen aikaan. Kun menimme sisään tupaan hämärän pihan poikki, olimme vaarassa kompastua porstuan oven pieleen jätettyyn lahjasäkkiin. Eräässä kylän taloista kävi jokaisena jouluna niin, että pukki tuli aina kun"pappa" meni iltatalliin hoitamaan hevosta. Maili-tyttöä harmitti kovin, ettei hänen isänsä ikinä ehtinyt nähdä pukkia. Mutta kamalin kai oli semmoinen pukkiongelma, joka syntyi, kun isäni nuoruuden hölmöyksissään erehtyi tarjoamaan pukille tupakan. Roolinsa ja vastuunsa täysin unohtanut pukki pani sen suuhunsa ja ryhtyi tupakoimaan:hups vain tupakan sytytys levisi hetkessä pörröiseen rutikuivaan pumpulipartaan ja niin oli sen joulun illuusio tuhottu. Tämän olen kuullut vain kerrottuna, omakohtaista muistoa ei siitä ole, onneksi. Minua 8 vuotta nuorempi pikkusisko odotti kovasti joulupukkia. Häntä jännitti niin, ettei laulusta tahtonut tulla mitään, mutta ihmeen äkkiä hän reipastui heti pukin lähdettyä ja sanoa paukautti: Ei se mikään pukki ollut, se oli Uolevi. Sen paperiposken alta näkyi toinen poski".
No niinhän se oli Uolevi, naapurin harvoin nähty aikamiespoika, pitkä hojoppi eikä todellakaan yhtään pukin olemusta omaksunut.Turkki oli väärinpäin käännetty miesten sisäturkki ja naamalla todella kamalan luonnoton pahvinen, punaposkinen ja jo kärsinyt, lättään painunut naamari ja siinä rempottavina parta ja kulmakarvat valkoisesta pumpulista. Ei menisi läpi enää nykylapsille semmoinen Pukki. Ei mennyt Ritvallekaan 1950-luvun loppupuolella.
Nykylapset tapaavat useimmiten punanuttuisen ja runsaan kiharaisen tekoparran ja tukan keskeltä huhuilevan Disneypukin. Mahtaako nykypukki jo huudella jossain kodissa: ho-ho-ho, kuten suuressa lännessä pukeilla on tapana.Semmoinen on tuttu television joulufilmeistä. Vai vieläkö mahtaa kysellä onko kilttejä lapsia?
Pian me taas elämme jännittäviä aikoja täällä Mummulassa koko kolmen sukupolven joulujengi. Tulisipa meille avarasydäminen ja lämmin , ennemmin kuin säkkinsä painon rasittama pukki.
