Viime viikonloppuna oli ilo saada nauttia mieluisista yövieraista: poikani ja pojantyttäreni. Oli kulunut viikkoja edellisestä visiitistä ja huomasin tytön kasvussa ja kehityksessä tapahtuneen taas isoja hyppäyksiä. Kuuntelin häntä tarkalla korvalla ja itsekseni nautiskellen.Monta pientä muutosta ja puheilmaisun rikastumista oli tapahtunut. Uutta oli pikkuvanhalta tuntuva tapa kertoa jostain asiasta ikäänkuin vartavasten luettelona, jolloin voi korostetusti käyttää nousevaa intonaatiota (kuten englannin kielessä),kun oli mahdollista keksiä vielä jotain jatkoa. Samalla kuului ojennella pieniä sormia pystyyn sojottamaan. Ilme keskittyneesti sisäänpäin. Selvästi asian tärkeyttä osoittavaksi tarkoitettua elehtimistä. Ilmeisesti pikku asiantuntija näin yritti tehdä vaikutusta minuun, kuulijaansa.
Hän oli myös oppinut (varmaankin joltain ihailtavalta vaikuttajayksilöltä uudessa varttuneempien lasten päiväkotiryhmässä) hivenen liian intensiivisen ja siksi jo hiukan kiusallisen tavan katsoa tapittaa kuulijaa suoraan silmiin ja kertoa jotain tavallista juttua, sitten ihan ykskaks yllättäen rähähtää liioittelevaan, säksättävään tekonauruun.Tarkoitus oli kai varmistaa, että minäkin ymmärrän kuinka hirveän hauskan jutun hän oli juuri minulle kertonut.Voi voi, minun pasmat ihan sekaisin, koska en ollenkaan ollut oivaltanut jutun säkenöivää loppua. Mutta nauraa piti, niin että hymykuopat vinkuivat.
Onkohan meidän tyttö oppimassa poliitikkoainesta? Vinkeä ilme naamalle ja sitten kuin muina miehinä sanoo: mää huijasin. Opittavahan sekin asia kai on matkalla aikuiseksi!
Keskustelin erään ystäväni kanssa, jolla on ihan samanikäinen lapsenlapsi, Helsingissä asuva pian kolmivuotias poika.Ystäväni kertoi ihailevansa tyttärensä fiksua tapaa opettaa pojalle kaunista yleiskieltä. ei suinkaan Hesan slangia eikä Turun murretta.(Se oli hänen oman lapsuutensa puhekieli). Palautui mieleeni, että sisareni aikoinaan hiukan kummeksui poikani yleiskielistä puhetapaa , piti sitä jotenkin "tekohienostelevana". Hän kysyi halusinko tosiaan opettaa pojan puhumaan sillä tavalla. En ollut ajatellut koko asiaa erityisemmin, mutta huomasin sitten siinä olevan jotain perää. En tosiaankaan ollut osannut/ halunnut puhua hänelle oman lapsuuteni kotikieltä, Someron murretta. En liioin periturkulaistarytmiä ja puhetapaa. Oma puhetapani oli kai vuosikymmenten mittaan jo muuttunut lähes yleiskieliseksi. Olin elänyt vuosikaudet omasta murteestani täysin erilaisilla murrealueella: Etelä-Karjalassa, Jyväskylässä, Vaasassa. Vuosikymmenet Turussakaan eivät olleet saaneet minusta kunnon "turkua" osaavaa. Ihmiset, joiden kanssa päivittäin seurustelin olivat lähes kaikki muita kuin lounaismurteitten puhujia. En myöskään nähnyt hyväksi, että koulussa olisin käyttänyt paitsi "bad English" myös "odd turku Finnish".
Luulen kuitenkin, että suurin ja kestävin vaikutus poikani yleiskielen omaksumisessa oli kaikilla niillä kirjoilla, joita ilta illan perään luimme ja joita hän itse lukemaan opittuaan ahmi. Lapsen kieleen ja mieleen jää syvä muistijälki ja vaikutus illan lukuhetkien kielestä ja tunnelmasta.
Olen aika vieraantunut omasta lapsuuteni kielestä, alkuperäisestä äidinkielestäni Someron murteesta. En osaa sitä enää luontevasti käyttää. Mutta kyllä se minussa vieläkin kuuluu jossain muistin syvälokeroissa. Ilahdun aina kun kuulen sitä. Tosin eivät nuoret nykysomerolaisetkaan enää puhu samalla lailla. Kieli elää ja muuttuu, saa vaikutteita ympäröivästä maailmasta, ihmisten muuttoliikkeestä, vieraista kielistä , uusista käsitteistä, Somesta, koko maailmaa mullistavista muutoksista. Suomen kieli muuttuu, riippumatta siitä onko muutos mielestämme hyvään tai pahaan suuntaan. Enää harva on sellainen murteen"säilyttäjä" kuin Heli Laaksonen. Kuitenkin jotain pientä tunnusmerkkiä saattaa kulkea mukana sellaisenkin ihmisen puheessa joka on viettänyt enimmät vuotensa kansainvälistä, monikielistä tai ainakin suomen yleiskieltä periaatteessa vaativaan tapaan. Kuulen erään hyvän ystäväni puheessa usein "kuule" tai "kuulkaa" toistuvan vauhdikkaasti, kun hän puhuessaan innostuu. Se kertoo minulle heti, että Vaasan tyttöjähän tässä ollaan. Pohjalainen haluaa vakuuttaa kuulijansa. Toinen hyvä ystäväni, jo vuosikymmenet sitten kotiseutunsa jättänyt puhuu mielestään täysin tavallista yleiskieltä, mutta jo minuutissa kuulijalle käy hupaisasti ilmi savolainen puheen poljento. Kukapa ei siitä tykkäisi.
Joskus minusta on tosi mukavaa ikäänkuin kuunnella hiljaisessa mielessäni äitini puhetta. Se voi olla neuvo tai opetus tai toruminen. Joskus kuvittelen kuulevani kuin hän kuin puhuisi jonkun tuttunsa kanssa. Tämä hiljainen mielikuvajutustelu palauttaa minut takaisin lapsuuteen, kotikyläni puhetapaan ja ihmisiin. Siinäpä onkin semmoista kieltä, jota ei moni nykyiseen elämänpiirini kuuluva ihminen helposti ymmärrä.
" Se on yks jamppastaara".(tarkoittaa paheksuntaa hitaudesta)
"Muista tulla sit myätyriis kottii". ( tule viivyttelemättä)
"Älä jää sinne jaarnaamaan". ( juttelemaan)
"Rupeskos se suukin ny kyäräämää "? (kulkemaan perässä tai ehkä "yrittämään iskeä")
" Siin on sit pualeton muija, Mahrottoman kova lauteeraamaan".(hullutteleva, hauska nainen joka puhuu paljon)
"Mut se äijä on kyl yks hunsvotti, simmonen rikspietari, Ei se ossa olla ihmisiks . Ei se ol ikän laitataval missää."( vaikea ,ikävä pahatapainen)
"Juu, semmottest tars ottaa hatkat,ihan ankeleekist tarttis erota. Ei ne heitin asjat siit reeraannu. Lapsekkin siin kahinas oppii vaan melttoomaan. Pitäs ottaa kakaras ja tavaras ja yhres rönkmäntis lähtee sen siljän tiän," ( oi oi sentään)
"Ttullee täsä ny liika holotna ja o muutenki vähä nääjäyny olo. Tairan tulla kipjäks.Kyl tätä pisputeeraust täs piisais, jäätiin ihan aittumaa.Mut ny mää mene, morjes.
Mahroiks mää ny olla vähä liika tokiruamane ? En kai.
Tänään on kansainvälinen naistenpäivä. Olen nainen, siis minullakin on tänään merkkipäivä. Vietän sitä kirjoitellen ja välillä kahvia siemaillen. Pitää varoa, etten tule kaataneeksi kahvia koneeni sisuksiin. Se olisi tuhoisaa tälle lisäaivolleni, sillä vaikka koneellani on aivot, siltä puuttuu vatsa ja kaikki sitä seuraava systeemi ja poistoputki.
Olen nainen, vanha suomalainen nainen. Hyvän koulutuksen ja kiinnostavan ja helpohkon elämän osakseni saanut nainen. En ole kuuluisa, en kaunis, en rikas, mutta olen silti arvokas, ihan kelpo naisihminen. Saan viettää tätä kevätloskaista ja tuulista naistenpäivää omassa kodissani, kenenkään häiritsemättä, tarvitsematta pelätä mitään uhkaa ympäristöni taholta. Minulla on riittävästi ravintoa, lämpöä, puhdasta ilmaa, mahdollisuuksia harrastaa kiinnostavia asioita voimieni mukaan ja muutamia läheisiä ihmisiä, joiden kanssa jakaa mielipiteitä ja kokea hyväksyntää ja rakkautta. Kaikki asioita, joista hyvin monet puuttuvat suurelta määrältä maailman tällä hetkellä elossa olevia naisia. Joka ainoana päivänä miljoonille naisille on tosi paljon vaikeampaa elää maailmassa vain siksi, että on sattunut syntymään naiseksi. Siksi on hyvä, että vietetään tämmöistä kansainvälistä naistenpäivää, jolloin kuuluvammin ja näkyvämmin kiinnitetään huomiota tähän faktaan. Kenties päivän esille nostamien tietojen ja keskustelujen ansiosta jossain päin maailmaa naisten tilanne edes hivenen korjaantuu, kenties löydetään rahoitusta tai ihmisiä, joilla on mahti saada hyvää aikaan. Edes pieniä askelia oikeaan suuntaan.
Minä olen nainen, hyvin tavallinen nainen, jo elämäni loppuvaiheisiin ehtinyt. En ole koskaan tehnyt mitään todella suurenmoista, ihailtavaa ja historiankirjoihin yltävää. En ole kuin Marie Curie, Florence Nightingale, Indira Gandhi, Marilyn Monroe, Tarja Halonen tai Elisabet Rehn. Kirjoituksiani ei arvosteta kuin Minna Canthin tai Sofie Oksasen tekstejä. Kuvani eivät jää elämään, eivät sykähdytä kuin Helene Schjerfbeckin. En osaa laulaa kuin Carita Mattila enkä ole osannut edes tuottaa pientä iloa ja lohtua kuten Paula Koivuniemi tai Katri-Helena. Mutta luulen ansainneeni ihan pienen tilan maailman Naisten Hall of Famesta yksinkertaisesti sillä naisten perusasialla, että olen voinut synnyttää ja kasvattaa kelpo pojan. Hän sitten puolestaan jatkaa tätä ihmisen tärkeätä luottotehtävää olemalla isä pikkuiselle fiksulle tytölle, taas yhdelle uudelle naiselle tässä loputtomassa ketjussa. Pidän myös arvossa työtäni satojen ja taas satojen lasten ( tyttöjenkin !) opettajana. Toivon osanneeni kasvattaa heitä viisaiksi naisiksi ja miehiksi. Eivät kaikki naiset voi, eikä heidän pidäkään olla kaunottaria, julkkiksia, superjohtajia tai poliitikkoja ansaitakseen tulla huomatuksi ja arvostetuksi naistenpäivän johdosta. Eikä jokainen, joka haluaa kiinnittää huomiota heikossa asemassa olevien naisten aseman parantamiseen, tasa-arvoon sukupuolten välillä perheissä ja työmarkkinoilla ole miestenvihaaja, joka ansaitsee vain halventavia nimityksiä. Feminismi on sekä jokaisen järkevän naisen, että yhtä lailla järkevän miehen aate, jolla pyritään löytämään molempia ( kaikkia !) sukupuolia yhtä lailla suosiva tasapaino ja mahdollisuus elää omaa, ainutkertaista elämäänsä.Tiedän olleeni feministiopettaja. Koetin aina kun oli tilaisuus avata lasten mielet huomaamaan ja omaksumaan jo varhain tasa-arvo sukupuolten välillä. Joskus naureskelimme englannin kielen oudoille sukupuoleen perustuville eroille: He, S+he, Man,Wo+man, History( ei lainkaan her story???) jne. Pikkujuttuja, mutta niissäkin pieni totuuden siemen.
Lukutaito on tärkeä asia, kun yritetään saada autetuksi kaikkein vaikeimmissa oloissa eläviä maailman ihmisiä. Erityisesti naisten lukutaidon lisäyksellä tiedetään saavutetun yllättävän nopeaa parannusta monissa kehitysmaissa. Maailman väkiluvun räjähdysmäisen kasvun hillitseminen, monien sairauksien leviämisen kuriinsaaminen jne ovat asioita, joihin voidaan saada pikaista parannusta, kun pystytään antamaan lukutaito myös köyhien maiden tytöille.
En osaa ajatella millaista olisi olla lukutaidoton. Se olisi kai lähes samaa kuin olla sokea ja kuuro ja liikuntakyvytön ja ilman yhtään todellista ystävää. Olisin kokonaan toisten ihmisten avun ja hyvän tahdon varassa. Mikä valtava määrä iloa, elämänrikkautta, toisten ja omien tunteitten ymmärtämistä olisi jäänyt puuttumaan, jos en olisi koskaan voinut lukea ainoatakaan kirjaa.
Viikko sitten minulla oli kädet täynnä roskispusseja, kun talomme ulkoeteisessä huomioni kiintyi lappuun kenkälaatikossa lattialla:SAA OTTAA . Sisään tullessani päätin tutkia laatikon tarjoukset. Jäljellä oli neljä kiiltelevää, lähes uudenkankeata kirjaa. Kaksi Jutta Zilliacuksen omaelämäkerrallista romaania, yksi hänen miehensä Benedict Zilliacuksen :esseitä Turun saaristosta Henrik Tikkasen lennokkailla piirroskuvilla, sekä neljäntenä vähän vanhempi, hyvin isokokoinen ja runsaasti kuvia sisältävä 500-sivuinen tiedekirja Ihmisen vaiheet. Kiitos, otin mielelläni kaikki.
Arvelin kyllä , etten ehkä osaa innostua Jutta-rouvan lapsuudesta tai hänen 70-vuotispäivänsä innoittamista mietteistä. Toisin kävi. Sain huomata, ettei pitäisi antaa perusteettomille ja huitaisten muodostetuille ennakkoluuloille järin suurta arvoa. Luulo ei ole tiedon väärti. Mitä olin ajattellut tietäväni Jutasta oli pelkkää ennakkoluuloisuutta. Pidin paljon hänen tavastaan kertoa ja monet hänen mietteensä ja tuntemuksensa olivat yllättävän tuttuja itselleni, oikein riemastuin. Vain hiukan eri sanoin kuin itse osaisin itseäni ilmaista. Tietysti en ollut useista hänen poliittisista ajatuksistaan samaa mieltä, kuinka olisinkaan voinut olla, ovathan taustamme ja olosuhteemme kovin erilaiset. Mutta ymmärsin varsin hyvin hänen perustelunsa, enkä tuntenut kiukkua ja halua väittää vastaan, niinkuin usein käy, kun kuuntelen nykypoliitikkoja. Niinkuin kävi viimeksi eilen Sote-keskustelua kuunnellessani. On mahtava taito osata selittää selkeästi ja toisin ajattelevia loukkaamatta ja vähättelemättä, miksi ajattelee asioista eri lailla kuin mahdollinen lukija tai kuulija. Jutta osasi kyllä ja kuulosti siinä rehelliseltä. Melkein aloin pitää Jutasta, naisesta, jota olin ennen ajatellut vain yhtenä noista kultalusikka suussa syntyneistä, kaiken helpolla saavuttaneena, kauniina, ikuinen helminauha kaulassa ja tyylikkäästi pukeutuvana porvarisrouvana: eihän meillä voisi olla mitään yhteistä .Väärin, väärin: meillä oli paljon yhteistä, kävin kovasti hänen kanssaan vuorokeskustelua noita kirjoja lukiessani. Lukeminen on ovien aukomista .
Hyvää naistenpäivää, arvon rouva Zilliacus!
( J. Z.--92 vuotta ensi heinkuussa= Leijona, Auringon Lapsi )
