keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosi vanha vaipui hautaan, riemuineen ja murheineen

Vuoden viimeinen ilta, ensimmäiset rakettien paukahdukset kuuluvat.Toistaiseksi jostain kauempaa, koska ovat aika vaimeita mossahduksia. Alueella, jossa nykyään asun, rakettien pauke ja räiske ei ole yhtenäkään vuodenvaihteena tuntunut liian voimakkaalta, eikä raketteja ole lennätetty ilmoille aivan liian lähituntumasta, niinkuin usein oli tilanne entisellä kotipihallani. Silloin ammuskelu näytti joskus tosi uhkaavalta jopa sisätiloista, omasta ikkunastani katsottuna. Joillakin perheillä tuntui olevan käsitys, että lapsetkin ovat kykeneviä arvioimaan raketin lähtösuunnan ja sytyttämään sen. Onneksi koskaan ei tapahtunut onnettomuuksia, mutta se oli enemmänkin hyvää tuuria kuin hyvää tilannetajua.

Vuoden vaihtuminen ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä ja juhlallinen. Edes nuoruusvuosilta ei mieleeni palaudu mitenkään ikimuistoisia tai erityisen onnistuneita tapahtumia vuodenvaihteen juhlimisista. Jo pitkään olen halunnut viettää vuoden vaihtumista uudeksi ihan hissukseen omassa seurassani tai korkeintaan parin, kolmen ystävän kanssa. Joululahjaksi saatu kirja ja musiikki ovat viihdyttäneet oikein hyvin. Usein Leinon runo Hymyilevä Apollo on saanut luvan julistaa vuosiluvun vaihtumista toiseksi. Herkullisin ohjelmani aattona on jo useitten vuosien ajan ollut tv-klassikko "Illallinen yhdelle", kreivitär Sophie järjestää illalliset. Sen huumori on tuttuakin tutumpi ja juoni täysin muistissani, mutta se ei vähennä yhtään sen viihteellisyyttä ja tehoa: yhä uudelleen nauran koko vuoden helakimmat naurut uskomattoman charmantille vanhalle hovimestarille ja hänen kreivittärelleen. Toivottavasti se ei koskaan poistu uudenvuoden toiveuusinnoista. Ilmeisesti sillä on vakiintunut ja uskollinen katsojakuntansa, samoin kuin  joillakin muillakin hiukan "omituisilla" joulunajan toistuvaisohjelmilla: Suomen Turun joulurauhan julistuksella, lumiukkofilmillä, paavin jouluyön messulla tai itsenäisyyspäivän Tuntemattomalla sotilaalla ja presidentin vastaanotolla. Nykyajan ihmiselläkin on halu tuntea kuuluvansa osana johonkin pysyvään ja tuttuun kuvioon, kun vanhemmat perinteet ovat lakanneet tuomasta elämän pysyvyyden ja tuttuuden tarjoamaa lohtua!

En muista koskaan  tehneeni uuden vuoden lupauksia tai erityisiä hyviä päätöksiä hyljätä huonoja tapojani ja olla parempi ihminen tulevana vuonna. Olen liiankin tietoinen oman lepsun luonteeni rajoitteista venyä pysyviin ponnisteluihin. En ole hyvä ja sitkeä pyrkimään itselleni asettamiini tavoitteisiin. Minusta kaiken hyvän ja tavoittelemisen arvoisen pitäisi saada kasvaa kuin salaa, itsestään, rauhassa ja ilman, että yhtään tuntuu pakonomaiselta ja kivuliaalta.

Maailmassa  ja Suomessa ja Turussa ja omassa pikkupiirissäni ja elämässäni moni asia on huonolla tolalla.Toden totta olisi paljon muutettavaa ja parannettavaa. Enimmät näistä muutoksista vaatisivat muutoksia ihmisten asenteissa ja elämänarvoissa, niin muitten kuin omissanikin. Siinäpä se on, vaatisivat! Oikeat, terveelliset ja rakentavat asenteet, kuka ne edes osaa määrittää? Mistä olen omaksunut omat arvoni ja normini? Ovatko minun käsitykseni oikeasta ja väärästä vain omiani vai kuulunko joukkoon, jossa monet ovat kanssani lähestulkoon samaa mieltä? Luultavasti en ole ihan yksinäinen susi laumassa. Mutta mitä minä ja me muut samanmieliset teemme, että saisimme aivan erilailla ajattelevat ja eri asioita arvostavat ymmärtämään ajatuksiamme ja puhumaan ikäänkuin samaa kieltä? Mistä muutoksen parempaan voisi saada alkamaan?Tarvitaan uusi tietäjäguru, profeetta, "huutavan ääni korvessa", joka saisi liikkeelle niin suuren määrän ihmisiä vaatimaan muutosta, että sitä ei enää voisi sivuuttaa vanhalla sanahelinällä.

 Mutta eihän profeettoja ole koskaan haluttu kuulla ja ymmärtää!!

Tänään koin pienen orastavan toivonkipinän lukiessani päivän sanomalehteä. Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti mielestäni vaikuttavan esseen "Oheneva ihmisarvo". Se sai minut uskomaan muutoksen olevan mahdollista. Jos on nuoria ihmisiä, jotka osaavat ajatella noin, joilla on kyky sanoa selkeästi, niin että minä ja kaltaiseni jo ehtoopuolen ihmisetkin ymmärtävät, on hiven toivoa. Ja mikä parasta, että on olemassa foorumi saada sanottavansa laajasti julki. Suurilevikkisessa lehdessä ja verkossa ajatukset löytävät suuren määrän ihmisiä, joten uskallan pitää yllä toivoa paremmasta maailmasta, paremmasta yhteiskunnasta. Ehkä toivottomuuden, pelon, nöyryyttämisen ja raja-aitojen pystyttämisen on aika lopultakin vähentyä ja rohkeuden, itsekunnioituksen ja terveen itsetunnon lisääntymisen aika on koittamassa. Kaikesta pessimismistä huolimatta. Ehkä tästä lähdetään nousemaan parempia aikoja kohti.

Ensi vuosi on vaalivuosi. Olkoon se alku uudenlaiselle moraalille ja rohkeudelle. Eduskuntaan tulkoon valituksi ihmisiä, joilla on tervettä itsetuntoa, mutta myös kykyä ymmärtää itsetunnon säilyttämisen tärkeys ja oikeus kuuluvan kaikille, niin työttömälle, vammaiselle, vanhalle, homolle ja maahanmuuttajalle yhtälailla kuin niille, joilla tuntuu taloudellisesti menevän vähän paremmin .

Toivon parempaa vuotta kuin viime vuosi. 
Kenkää luutuneille ja väärille arvoille!



lauantai 27. joulukuuta 2014

Pieniä joulukaloja

Vanha sanonta julistaa silakat liian pieniksi joulukaloiksi. Kuten monet muutkin vanhat sanonnat, tämäkin jää minulle lopullisessa viisaudessaan hiukan hämäräksi.Tottakai silakat ovat pieniä, mutta määrähän voi  korvata yksittäisen pienuuden, eikö niin?

Olkoon sanonnan viisaus nyt mikä tahansa, meidän perheemme ykkösjoulukala on silakka. Se päihittää graavilohen tai kylmäsavustetun lohen, niin savusiian kuin lasimestarin sillinkin. Jouluhauki ei ole koskaan pöytääni uinut, enkä suoraan sanottuna osaa oikein ajatella presidentin jouluhauenkaan merkitystä. Ja onko se edes herkullista enää joulupöytään tuotuna kun se on eksynyt kalastajan pyydykseen jo yli viikko ennen joulua jossain Korppoon vesillä. Sen  symbolinen arvo kai ylittää kaikki sen kulinaristiset ansiot. Lipeäkalaraukka on menettänyt mahdollisuutensa joulupöydässäni parisuhdekriisien viattomana syntipukkina. Entinen mieheni kun saapui vaatimaan lipeäkala-aterian valmistusta täysine tilpehööreineen vielä elämäntilanteessa , jolloin rakkaus oli ajat sitten muuttunut kuolleeksi kuin kuiva turska ja minulla olisi ollut monenlaista omaa ja tärkeämpää joulunaluspuuhaa kuin valmistaa yhdenhengen kala-ateria rapakon taakse jouluaan viettämään lähtevälle exälle. 

Mutta joulusilakat, erilaisin liemin ja lisukkein herkullisiksi marinoidut sievät kalafileet, kalastaja Aallon ammattitaidolla valmistamat, saivat taaskin ykkösherkun tilan keitetyn perunan kylkiäisenä aaton kalapöydässä. Viereisessä astiassa kimalteleva mäti oli kyllä kaunista katsottavaa, mutta ei likimainkaan yhtä hyvän makuista. Ehkä makuaistimme on jumittunut rahvaanoloiseksi yltämättä ylempiin aistinautintoihin. Tottapuhuen, olen vain kerran maistellut ostereita, herrojen rakastamaa ja himoitsemaa  herkkua, enkä onnistunut kokemaan mitään ylimaallista. Päinvastoin, otus muljahti alas nieluuni aiheuttaen lievän iljetyksen tunteen. Ei kannata tuhlata helmiä sioille.

Jouluateriaamme osallistui tänä vuonna pieni, rakas tulokas perheessä, juuri 9 kuukauden iän Tapaninpäivänä saavuttanut Irina. Hänelle ei tietenkään yritettykään vielä tarjota aikuisten jouluruokaa. Mutta jostain syystä hän tiukasti sulki suunsa myös hänen omia tavallisia ruokiaan tarjottaessa. Mikä lie syy, kipeät ikenet hampaitten puhkeamisen johdosta vai joku muu tuntemus, mutta vain noin joka kymmenes yritys lusikan matkasta suuhun tuotti tuloksen. Pienelläkin ihmisellä on napakka oma tahtonsa ja kykynsä torjua maanittelut ja huijausyritykset saada pikku suuta aukenemaan ja nielemään tarjottua mössöä. Lohduttelin huolestunutta äitiä, että tyttö kyllä säilyy hengissä, vaikka näyttää syövän vähemmän kuin pikkulintu. 

Jouluaattona Irina sai ensimmäisen kokemuksensa kipakasta pakkasilmasta, kun hän vanhempineen kävi viemässä kynttilöitä hautausmaalle. Pakkasta oli 10 astetta, mutta Irinan hyvinsuunnitelluissa kärryissä oli turkis pohjalla ja viiman poissapitävä kuomu, niin että hän tuskin paleli. Minusta oli koskettavaa muistaa Mikon ensimmäistä joulua, jolloin hän istua kökötti uudessa valkoisessa tekoturkissaan paljon huonommin suunnitelluissa rattaissaan kummitätinsä työntämänä. Silloin kynttilä sytytettiin kummitädin isälle. Nyt samassa haudassa lepäävät myös kummitäti Satu ja hänen äitinsä. Jos on olemassa yhteys kuolleitten valtakunnasta alas maanpäälle, voisin kuvitella sitä riemua , minkä Satu kuuluttaisi henkimaailmassa ympärilleen Mikon  ja pikkuisen hänelle sytyttämästä kynttilästä. Mikko oli kummitädilleen ilon ja ylpeyden aihe.

Kun silloin ensimmäisenä jouluaattona tulimme kotiin Petreliukseen, kävi niin onnettomasti, että Satu tottumattomana käsittelemään rattaita onnistui kumoamaan Mikon mukkelis-makkelis alas rattaista. Paksu teddyturkkiko vai mikä lie auttanut, mutta pahalta näyttäneestä pullahduksesta selvittiin säikähdyksellä. Nykyisissä rattaissa vauva on kiinni turvavöillä, eikä vastaavaa haaveria pystyisi tapahtumaan.
Isoksi ja huolehtivaksi isäksi varttunut kummipoika vei nyt oman pikkuisensa ensimmäiselle tervehdyskäynnille kynttilämeren kaunistamalle hautausmaalle ja hyvän, mutta aivan liian varhain elämästä poismenneen kummitätinsä haudalle. Se tuntui minusta hienolta.
Joulu tuo muistojen voimalla juhlaan mukaan myös poismenneet tärkeät ihmiset elämän varrelta.


torstai 18. joulukuuta 2014

Joulumyyjäismuistoja

Enää vajaa viikko aikaa jouluaattoon. On aika miettiä millaisin herkuin tätä yltäkylläisyyden juhlaa haluaisin tänä vuonna juhlistaa. Joka vuosi on päätettävä uudelleen vietetäänkö juhlaa jotenkin uudistuneitten makujen kanssa,vai olisiko sittenkin mukavampi antaa  perinteisten makujen palauttaa monien menneitten joulujen tunnelmia mieleen. 

En ole aivan ehdottomasti perinteitten vaalija. En halua toistaa joulu joululta aina ihan samoja ruokaelämyksiä, sillä olen varma, että jokaisella joululla on kuitenkin oma tunnelmansa ja makunsa, koska itse muutun ja vanhenen. Ei ole paluuta lapsuuden jouluihin, eikä äidin laittamien jouluruokien makuihin. Siispä en tarjoa maksalaatikkoa tai itsetehtyjä makkaroita, en liioin luumukiisseliä kermavaahdon kera, vaikka ne lapsena olivat jouluisin herkkuani. 

Yksi juttu kumminkin pysyy: leivon kahvipöytään taatelikaakkua. Ilman sitä ei meillä juoda joulukahveja. Nykyinen reseptini on saatu lähes kolmekymmentä vuotta sitten turkulaisen poikakuoron CCI:n ensimmäisistä joulumyyjäisistä. Kaakulla  on mukava oma historiansa ja sen ohje  löytyy käsinkirjoitettuna reseptivihosta, jonne olen  koonnut ohjeita vuosien mittaan vastaantulleista   parhaimmilta maistuvista  leivonnaisista ja ruuista. Vihossa taatelikaakkuni on otsikoitu " Härkösen Riitan Paras Taatelikaakku".

Kun Mikko oli toisella luokalla, luimme lehdestä jutun, jossa kerrottiin Turkuun perustettavasta poikakuorosta ja kehotettiin laulavia pikkupoikia ilmoittautumaan pääsykokeisiin. Saman jutun huomasi myös Mikon opettaja. Hän laittoi Mikon reissuvihkoon ehdotuksen, että Mikon pitäisi hänen mielestään pyrkiä kuoroon. Niin sitten kävi, että Mikosta tuli innostunut  kuoropoika ja minusta, jos mahdollista, vieläkin innostuneempi kuoroäiti. Meillä oli yhteinen harrastus, joka antoi paljon hyviä kokemuksia ja muistoja kymmenen vuoden ajan.

Alkuaikoina kuoroperheet joutuivat käyttämään kekseliäisyyttä ja runsaasti aikaa ja aktiivista osallistumista kuoron onnettoman pienen budjetin kartuttamiseksi. Joulumyyjäiset oli yksi tämmöinen rahanhankintaprojekti, johon lähes kaikki perheet saatiin kannustetuksi mukaan. Tunnelma myyjäisissä oli lämminhenkinen. Oltiin melkein kuin yhtä suurta kuoroperhettä. Pöydät notkuivat kotona leivotuista herkuista, kun äidit ja muutamat isätkin olivat leiponeet pullia ja kaakkuja, paistaneet laatikoita, sekä tehneet jos jonkinlaisia käsitöitä ja askarteluja myytäväksi ja arpajaisvoitoiksi.Pojat häärivät joukossa pikkuiset rusettipropellit kaulassaan ja lauloivat välillä kuin pienet enkelit. Opittiin tuntemaan pojat ja vanhemmat.
Joskus vitsailimme, että ilmeisesti samaan aikaan, kun poikien laulutaito testattiin pääsykokeissa myös äitien leipomistaidot oli testattu. Tuntui, että kaikki CCI-äidit olivat mestarikokkeja. Ainakin melkein kaikki ja loput sitten ostivat toisten valmistamia leivonnaisia jouluunsa. Oli mukava saada uusia ideoita ja parhaimmiksi todetuista tuotteista reseptejä. Riitan taatelikakku oli tämmöinen täysosuma, maukkain ja mehevin. Tässä resepti:

2 kahvikuppia sokeria +
2 kahvikuppia vettä +
paketti taateleita keitetään hilloksi, lisätään 200g voita sulamaan +
3 rkl VAHVAA kahvia.
Annetaan jäähtyä noin 5 min. 
lisätään 2 suurta kananmunaa yksitellen vatkaten .
Lisätään 2 kahvikupillista jauhoja, joihin on sekoitettu 
1/2 tl vaniljasokeria+1tl leivinjauhetta+1 1/2 tl soodaa. 
Paistetaan 180 asteessa n 45 minuuttia.

En tiedä mitä kuuluu Riitalle, joka oli tämän herkullisen kaakun leipuri ja hurmaava tanssia harrastava kuoroäiti. En tiedä mitä kuuluu Kerstinille, temperamentikkaalle ja määrätietoiselle mestarilimpunleipojalle. Tai Merville, jonka tortut ja piparkakkutalot olivat upeita ja taidokkaita. Muistissa on vielä Sirkka-Liisan silakat ja Tuulan kauniit askartelutyöt. Enkä unohda ensimmäistä tutustumistani Jokisen poikien saksalaisäidin Stolleniin. Mielessäni tervehdin koko kuorokööriä, kun maistelen taaskin onnistunutta taatelikaakkuani. Oikeastaan se on jo kolmas nyt paistettu. Nam, maistuu nostalgisen  hyvälle kuin lämpimät muistot poikakuoron alkutaipaleelta.





sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Hyvää Joulua

Joulu on ihmeellinen juhla. Riippumatta siitä kuinka syvän tai heiveröisen kristillisen vakaumuksen on sisäistänyt lähes kaikki ihmiset näkevät tavattomasti vaivaa voidakseen vuosi vuodelta kokea oikean joulutunnelman. Ihmisellä tuntuu olevan tarve saada edes hetkeksi nousta ylös arjesta ja huolista ja kokea jouluna kaikkia niitä lämpimiä ja hyvää tekeviä tunteita, joista joululauluissa ja joulun toivotuksissa puhutaan. 
Hyvää Joulua, rauhallista joulua, hauskaa joulua!
Miksi vain joulun pitäisi olla hyvä, hauska ja rauhallinen? Eikö tavallinen arkikin voisi olla hyvä ja hauska, edes haaveena ja päivittäisenä yrityksenä elää hyvin ja tyytyväisenä?

Mikä sitten tekee omasta  joulustani hyvän? Varmaan samat asiat kuin useimmilla muillakin: olla  yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat minulle rakkaimpia ja läheisimpiä. Nauttia perinteisistä herkkuruuista, tuoksuista, musiikista, kynttiläin tunnelmasta ja pimeästä hiljaisuudesta. Joskus tavoitan itsessäni aivan typerän ajatuksen, kun huomaan hivenen kadehtivani tuttaviani, joilla joulupöytään kokoontuu suuren suuri joukko perhettä ja sukua. Monen tuttuni olen kuullut kertovan, että heillä joulupöytään istuu 14 ihmistä tai 10  tai ainakin 8. Jään ihmettelemään, olenko ainoa, jonka perhekoko jouluaterialla on maksimissaan kolme aikuista. Minun pitäisi napata mukaan sisarusteni perheet saadakseni täydennystä. Mutta miksi ihmeessä he tulisivat minun pöytääni, jossa oikeastaan on tilaa parhaiten vain neljälle ja silloinkin tekee jo tiukkaa saada kaikki ruuat kauniisti mahtumaan pöydälle, jouluna lajikkeita aterialla kun tuppaa olevan loputon määrä? Ja miksi he uhraisivat oman kotinsa ilon ja rauhallisen tunnelman tullakseen luokseni vain, jotta minun olisi mukava kertoa: jouluateriallani on kokonainen tusina perhettä ja sukua! Joskus minusta tuntuu kuin olisin jotenkin "epäonnistunut" joulunviettäjä, kun en kuulu osana tuommoiseen iloiseen ja monihaaraiseen sukuklaaniin, joka kokoontuu tunnelmalliseen, perinteitä huokuvaan saliin, jossa pitkä pöytä valkoisen pellavaliinansa verhoamana täyttyy  kinkusta ja laatikoista, kaikenmaailman kaloista , mädeistä ja eksoottisista hedelmistä perintöporsliinien, kiillotettujen hopeitten ja kruunukynttilöitten koristamana!God jul, allesammans.

Totta tosiaan oudon lapsellista fantasiaa!  Että tuommoista voi edes hetkeksi päästää ajatuksiinsa itseään ihan järkevänä pitävä vanha nainen! Mikä kumma on saanut minut änkeämään itseni  mukaan bergmanilaiseen ruotsalaiseen filmijouluun? Mikä muka on vikana joulussa, jonka vietän oman pienen perheeni kanssa omassa pienessä, mutta kovin viihtyisässä kodissani?Ihan kohtuullisesti.

Ei mikään. Elän tätä päivää, en viime vuosituhannella. En enää edes 1950-luvun maalaisjoulua, niinkuin omassa vaatimattomassa lapsuuskodissani.Nyt eletään tätä aikaa. Loppujen lopuksi aika harvalla lienee niin tilava koti, että suuri suku pystyisi mukavasti saamaan jokainen oman huoneen tai edes kunnollisen vierasvuoteen jouluyönä, jos kaikkien pitäisi viettää sukujoulua yhdessä. Ja kun syvennyn tarkemmin ajattelemaan, huomaan tuntevani suuren joukon myös perheettömiä, jotka enemmän tai vähemmän tyytyväisinä nauttivat yksinään oman kotinsa joulusta omilla ehdoillaan. Minullekin tulee varmaan vielä aika, jolloin olen jouluna ihan yksin, kuten monen monet muut suomalaiset tänäkin jouluna. Riippuu itsestäni haluanko silloin nähdä itseni epäonnistuneena, unohdettuna hylkiönä vai onnellisena kypsänä vanhuksena oman jouluni viettäjänä.

On pakko oikein kunnolla pysähtyä ja tarkistaa näitä hyvän jouluni perustekijöitä ja on pakko myös nauraa oikein reippaasti ja hyväätekevästi keskenkasvuiselle itselleni noissa hulluissa superjoulukuvaelmissani. Tiedän ihan hyvin, etten tosiaankaan tarvitse mitään viihteellistä  joulusatua enkä lavastettua sukulaisspektaakkelia kuvitellussa maalaisidyllissä tai sukukartanossa keskellä hankia ja tähtitaivaan tuiketta. Paras jouluni syntyy kyllä juuri näistä tarvikkeista mitä minulle on oikeasti tarjolla tulevana jouluna. Sopivasti, mutta ei ylettömän paljon jouluisia ruokia. Sopivasti, mutta ei ylettömän paljon pientä makoisaa turhuutta, torttua ja suklaata. Yhdessä joutilaana istuskelua, juttelua, hyvää musiikkia ja ennenkaikkea iloa pienimmästä  jouluvieraastani , jolle tämä joulu on ensimmäinen. Hänellä ei ole vielä kilometrin pituista lahjalistaa pukille, eikä hänelle itselleen vielä jää muistoja tästä joulustamme. Mutta meille, hänen vanhemmilleen ja minulle, mummulle, muistot tästä  Irinan ensimmäisestä joulusta tulevat varmaan säilymään ilon aiheina arjessamme joulun jo mentyä.
Odotan hyvää joulua.


klikkaa kuva täyteen kokoon 

perjantai 12. joulukuuta 2014

Liekkinousu ja ala-apuviiva

Lähes päivälleen yhdeksän kuukautta sitten minulla oli mieluinen projekti: kirjoitin kirjettä tulevaisuuteen vastasyntyneelle lapsenlapselleni, jolla ei ollut vielä nimeä. Kirjeeni päälle laitoin sen olevan tarkoitettu neiti X:lle. Olin valtavan innostunut tästä kirjeestä, jonka tyttösen vanhemmat nimiäisten päätteeksi sulkivat "aikakapseliin" avattavaksi kevään korvalla 2029, tytön ehdittyä 15 vuoden ikään.

Tänä aamuna  jostain syystä uneni loppui jo neljän maissa.Kuulin päivän lehtien vaimean kolahduksen eteisen lattialle. Koska uni ei alkanut tulla, nousin ylös, laitoin kupillisen teetä ja pikku voileivän sekä levitin aviisit keittiön pöydälle. Ajattelin lukaista ainakin osan lehdistä, kenties lukeminen sitten  alkaisi uudelleen nukuttaa.Osuin Hesarin mielipidesivulle, jossa kirjoittelu käsialan opetuksen poisjäämisestä koulujen opetussuunnitelmasta edelleen jatkui. Mielipiteitten vaihto tästä aiotusta uudistuksesta on jatkunut, vaikkakin vaimeana jo jonkun aikaa. Kovin kiihkeitä kannanottoja puolesta tai vastaan ei ole silmiini osunut. Minua, entistä opettajaa ja itse nopean ja sujuvan käsialan omistajaa on hiukan surettanut käsialan poisjääminen. Kumminkin olen ymmärtänyt tietokoneella näppäillen tapahtuvan kirjoittamaan oppimisen tärkeyden ja edut oikein hyvin. Tiedän myös , että selkeä, kaunis ja nopea käsiala ei ole kaikille ihmisille kovin helpolla saavutettavissa oleva avu. Lukemattomilla ikäihmisillä on mitä uskomattomimpia muistikuvia ja tarinoita kerrottaviksi niistä tuskaisista tunneista ja "kidutustoimenpiteistä", joilla opettajat aikojen kuluessa ovat yrittäneet saada kaikki kädet ja aivot tuottamaan  sovittuja korkeuksia ja sidoksia, joita kaunokirjoituksen taitaminen on vaatinut. Eikä vähiten niillä, jotka ovat syntyneet vasenkätisiksi.

Mutta tänä aamuyönä vasta ensimmäisen kerran lehtijuttu sai minut oikeasti ajatteleman uudistuksen mahdollisia seuraamuksia pahimmillaan, jos uudistus toteutetaan radikaalisti. Entäpä jos lapsenlapsemme eivät enää osaakaan lukea meidän mummojen ja vaarien käsinkirjoittamia papereita, päiväkirjoja ja kirjeitä, joita kenties hyvässä uskossa ja rakkaudella on säilytetty vuosikymmenistä toiseen heitä varten. Entä jos myös minun  pikku-Irinani syntymäpostinsa avatessaan joutuu tuskailemaan, ettei tästä mummun kirjeestä kukaan mitään tolkkua saa. Entä jos kaikki niin suurella paneutumisella ja tunteella hänelle tarkoittamani sanat pitää kantaa jonkun vanhemman ihmisen luettavaksi, koska käsialani on hänelle vain outoja kiekuroita kuin vanhoja hieroglyfejä. Ajatus ei ollut minusta ollenkaan mukava. Ja kuitenkin riippuu aivan koulusta ja opettajasta, joka aikanaan Irinaa luotsaa kirjoittamisen taitoon.Ymmärtääkseni ainakin tällä erää jäi koulujen harkintaan kuinka paljon sidosteisen käsialan harjoittamiseen halutaan panostaa. Voi olla, että tulevina vuosikymmeninä on suurta vaihtelua samanikäistenkin ihmisten taidoissa kirjoittaa ja lukea sujuvasti sidosteista käsinkirjoitettua tekstiä.Osalle taito on opetettu,  osalle jäänyt kokonaan opettamatta. Minulle kovin outo ajatus.

Erikoista on myös ajatella kuinka grafologia, jolla joskus on ollut ihan vakavasti otettava rooli jopa tulkita ihmisen luonnetta , syviä asenteita elämään, terveydentilaa ja mahdollista kumppanien yhteensopivuutta , jää huvittavan sävyiseksi muistoksi menneistä pseudotieteistä. Joissakin maissa, esimerkiksi Saksassa gragologiaa on kuitenkin  tutkittu tavallaan yhtenä tieteenlajina ja siitä on hyllymetreittäin perusteellisesti laadittuja oppikirjoja.Grafologin lausuntoja voitiin käyttää valintakriteerinä työhönottotilanteessa.

 Muistan vuosikymmenten takaa erään kouluni pikkujouluihin liittyvän erikoisen ja hauskankin  muiston. Koulumme rehtori tuli  ihan yllättäen pyytämään, että kopioisin pienen tekstipätkän paperilapulle käsialallani. Ihmettelin moista pyyntöä, mutta tottelin tietysti ja nopeasti huiskaisin tekstin hänen käteensä. Noin kuukauden kuluttua outo pyyntö sai selityksen. Koulumme puutyön opettaja, jo lähes eläkeikäinen originelli Esko oli vuosikymmenten ajan perehtynyt grafologiaan.Opettajien kesken hänen harrastuksestaan ei tiedetty. Rehtori oli keksinyt pyytää muutamilta opettajilta, joiden käsialat hän tiesi poikkeavan toisistaan riittävän selvästi näytteet, jotka tämä asiantuntija saisi anonyymeinä analysoida. Oli todella vaikuttavaa kuulla hänen perusteellisen työnsä tulokset. Luonneanalyysit vastasivat hämmästyttävällä osuvuudella  omia havaintojamme työtovereistamme ja hän päätyi nimeämään jokaisesta lapusta sen kirjoittaneen henkilön oikein. Myös omaa kirjoitustani koskeva analyysi tuntui kolahtavan täysin oikeaan sekä muitten, että omasta mielestäni. Olin hyvin vaikuttunut hänen taidoistaan.Uskoni grafologiaan vahvistui .

Muistan tämän jälkeen  itsekin kiinnostuneena lueskelleeni kirjastosta muutamia perusteoksia ja kokeilleeni mielessäni "oppejani "tuttujen ihmisten käsialoihin. Luulin jopa jotain ymmärtäväni ja näkeväni. Nyt on varmaan syytä unohtaa moiset asiat täytenä humpuukina ja menneitten aikojen "muka-tieteenä". Mieleeni palautui myös eräs entinen oppilaani, älykäs ja sympaattinen Juha, jonka käsiala oli hirveän vaikeata luettavaa. Hän katsoi vetoavasti minuun ja pyysi, että antaisin hänen olla rauhassa, ilman tukiopetusta käsialakirjoitusessa. Edellinen opettaja oli jo tarpeeksi äkseerannut hänen mielestään. Hän vetosi jo vuonna 1972, ettei tule koskaan tarvitsemaan käsialakirjoitusta, koska "koneet on keksitty". Suostuin . Muutamia vuosia myöhemmin tapasin hänen äitinsä, joka kertoi poikansa erikoisterveiset ja arvostavat kiitokset ymmärrykseni johdosta! Juhasta tuli pappi. Ilmeisesti saarnojen kirjoittaminen koneella on sujunut. Sitäpaitsi sisältö on tietenkin  ollut ratkaisevampaa papin sanoman välittymisessä kuin kaunis käsiala. Mutta eniten olen ajatellut sitä, kuinka ennalta oikeaksi väitteeksi  Juhan lausunto koneista osoittautui  jo silloin, kun tietokoneitten näpyttelystä emme vielä mitään tienneet.Tulevaisuus on usein toisenlainen kuin osaan ajatella.
The future`s not ours to see, what will be, will be.



   Tämä tyttö opiskeli koukeroisia liekkinousuja  ja laskuja kauan sitten 1950-luvulla      klikkaa kuva suuremmaksi

maanantai 8. joulukuuta 2014

Eilen ja huomenna

Tänäänkin, kuten nykyään aika usein, olen ajatellut tiiviisti vanhenemisen mukanaan tuomia juttuja. Sekä omassa elämässäni että ympäristössäni esiinnousseista syistä. Aikahan on semmoinen hauska juttu, että se päivä päivältä muuttaa meitä kaikkia, niin nuoria kuin vanhoja.

Pikkuisen ihanan Irina-tyttöseni kohdalla jokainen päivä tuo lisää uusia kykyjä. Milloin se on taito pidellä kädessä ikiomaa lusikkaa ja yrittää osua sillä ruokamössöön, mutta mikä vielä vaikeampaa, viedä saalis avoimeen suuhun. Yritys on ainakin ponteva. Jonakin päivänä se varmaan onnistuu ihan hienosti. Vielä viikonloppuna häntä harmitti, että uusi kissalelu karkasi liian kauas käsistä. Sitkeästi maassa pysyvä masu ei suostunut auttamaan pääsyä lelun suuntaan. Harmitti niin, että naamasta näkyi. Vaikka hän yritti jopa nostaa itsensä puseron rintamuksesta ylemmäs, kuin lentoon, paremmin lähelle päästäkseen, niin eipä vain ongelma ratkea. Mutta voi mikä ihana yllätys, kun jo viikon puolivälissä yhtäkkiä jokin oli muuttunut ja aivoissa ja ties missä oli kypsynyt oivallus: näin ryömitään lelun luo. Hitaasti mutta varmasti. Sitä iloa.

Minulla tapahtuu jotain ihan  erisuuntaista kehitystä.Tuntuu siltä, että kun vielä jokin aika sitten opin mielestäni melko helposti monenlaista uutta, kuten esimerkiksi hoitamaan laskujeni maksut ja muutkin pankkiasiat netissä, ostamaan junalipun tai tilaamaan ja maksamaan hotellihuoneen vain näppäimiä töpöttämällä , vaivaamatta yhtäkään elävää ihmistä, tunnen nyt olevani peräti tumpelo ja älykääpiö yrittäessäni ottaa haltuuni uuden puhelimeni, ÄLYPUHELIMEN. Ykskaks huomaan, että joko puhelin on liian älykäs tai minä, no niin, liian älytön. Aika on tainnut tehdä minulle päinvastaisen yllätyksen kuin Irinalle: taidot eivät lisäänny vaan tuntuvat hitaasti mutta varmasti vähenevän. 

Vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhettaa, vai miten sitä olikaan tapana sanoa. Jotain sinnepäin ainakin.

Eilen minulla oli ilo nauttia pitkästä aikaa lipeäkalaa kaikkien siihen kuuluvien tilpehöörien kera hyvässä seurassa. Tapasin pitkästä aikaa kolmea vanhaa ystävääni, fiksuja, sivistyneitä maisterisnaisia. Keskustelut rönsyilivät moninaisissa aiheissa.Yksi punainen lanka niissä oli: ne sivusivat kaikki menneitä aikoja. Aiheet veivät meidät kuin itsestään puhumaan menneistä asioista, tapahtumista ja ihmisistä itsekunkin elämässä, vuoroja vaihdellen.Yhtäkkiä mukaan tuli monenlaista ihan ensimmäisistä muistikuvistamme, lapsuuden tärkeistä ihmisistä kouluvuosiin. Hypättiin hauskoihin opiskelujuttuihin, käytiin gynekologilla ja synnytettiin, muistettiin ikivanhoja ruokajuttuja. Melkeinpä suussa mutusteltiin ja haisteltiin perinneruokia ja matkoilla opittuja herkkuja. Käsitellyksi tuli yhtälailla koko suomalainen leipärikkautemme kuin Aussiaamupalat Käytiin läpi äitien ja mummujen makkaranteot ja muistettiin ensimmäiset syödyt avocadot ja viikunat. Elävää kulttuurihistoriaa, meille vielä kovin läheistä, mutta lapsenlapsillemme todennäköisesti mitä oudoimpia juttuja ja sanoja, joita eivät enää pysty edes ymmärtämään. Omituinen ajatus. 

Ei yhtään hiljaista hetkeä, ei vaivalloista siirtymää aiheesta toiseen, vaan loputonta tajunnanvirtaa menneessä mailmassa, osin yhteneväistä, osin hyvinkin erilaista kokemuspohjaa. Ihan virkistävää, vaikka ehkä tarpeettoman vähän uusiin suuntiin tähyävää. Nuoria ihmisiä usein kiusaa tämä peruutuspeiliin katsominen. Mutta kun koolla on tämmöinen pieni, samanikäinen, mutta kuitenkin riittävän erilaisia kokemuksia omistava naisjoukko, keskustelusta tulee jotenkin  terapeuttinen ja hauska. "Voi kuinka mukavaa, mutta hauskinta olivat kyllä  gynekologijutut", oli yhden osallistujan toteamus hyvästelyvaiheessa.

Tässä iässä on mahdollista unohtaa jo kaikenlainen sievistely ja on varaa olla jopa naurettava. Nuorena ei sellaista oikein haluttanut muille paljastaa. Ikääntymisellä on hyviäkin puolia, vaikka välillä oma rapistuminen vain  harmittaa ja aiheuttaa lähes päivittäin monenmoista mokaa. Eilinen mokani oli unohtaa uusi mobiilini vieraspaikan pöydälle. Onneksi nuori DNA-kaupan myyjä oli inttänyt, että on hyvä jättää vanha puhelin vielä käyttökelpoiseksi varapuhelimeksi pieneen lisähintaan. Oikeassa oli nuori mies. Ei tainnut olla ekaa kertaa mummoja opastamassa ja palvelemassa.

Yhtä asiaa en kuitenkaan suostu vanhenemisessa ja ajan kulumisessa harmittelemaan. Se on ikäihmisten oikeus ja mahdollisuus elää jokainen päivänsä ilman loputonta kiirettä ja ajan ja ehtimisen kanssa tasapainoilua. Enkä suostu yhtymään monien eläkeläisten mielestäni  tarpeettomaan  hokemaan jatkuvasta kiireestä. Kun askel hidastuu ja jokainen homma vie enemmän aikaa kuin ennen, on hyvä hoksata, että maailma on kumminkin omalta osaltamme jo aika valmiiksi tehty ja nyt on tilaisuus vain olla ja möllöttää ja nauttia kiireettömyydestä. Mutta kieltämättä tuntuu ihanalta saada katse ja ajatukset kääntymään kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen, kun olen tilaisuudessa seurata Irinan jo viikossa tapahtuvaa muuttumista, kehittymistä, oppimista, kaunistumista ja koko olemuksen täyttävää  iloa maailman ihmeistä.



Pieni esiintyjä hiukan ujostelee    akvarelli v 2012 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Jouluista postia

Näinä päivinä olisi hyvä kirjoittaa ja lähettää joulukortit. Siis jos sattuu kuulumaan siihen suomalaisten ihmisten ehdottomaan enemmistöön, jolla on tapana tervehtiä tuttujaan ja läheisiään perinteisellä joulukortilla. 
En ole ihan varma kuulunko itse tuohon joukkoon. En ole vielä hankkinut kortteja. Suhteeni tähän jouluperinteeseen on pitkään ollut vaihteleva. Vuosikymmenten ajan minullakin oli tapana lähettää joulutervehdyksiä ihmisille, jotka vastaavasti muistivat minua. Lähetettyjen ja saatujen korttien määrä oli hyvin samansuuruinen ja melko vakiintunut.

Vielä 1960-luvulla ihmisten itse askartelemat kortit muodostivat lähetetyistä korteista vain pienen osan. Muistissani on ensimmäisiltä työvuosiltani eräs opettajatoveri, käsityön opettaja, joka toi Imatran Tainionkosken suureen opettajainhuoneeseen nähtäväksi itsevalmistamiaan kortteja. Ne löivät minut täydellä ällikällä ja ihastuksella.Vaikka olin itsekin jo noihin aikoihin innokas kuvantekijä, ei mieleeni ollut tullut sellainen hauska ja mielikuvituksellinen tapa toteuttaa luovuuttaan ja käytellä näppäriä sormiaan. Kortit olivat tosi kauniita, taidokkaasti ja huolellisesti sommiteltuja ja henkivät aivan erilaista joulun lämpöä ja henkeä kuin kauppojen jokseenkin toinen toistaan muistuttavat tonttu- ja joulukirkkoaiheet tai possujen joulupuurot ja kynttiläasetelmat. En tosiaan ollut ennen nähnyt samantapaisia.Vähitellen itsetehdyistä korteista sitten tuli hyvin suosittuja. Joskus ne ovat kauniita, mutta yhtä usein myös aika mauttomia kulta- ja hopeakimalteineen. 

Vuosisadan loppukymmenillä valmistin itsekin satoja ja taas satoja kortteja. Enimmäkseen ne menivät myyntiin poikani kuorotoiminnan tai hänen koulunsa luokkakassojen varojen kartuttamiseksi. Otin myynnistä  itselleni vain materiaalikulut. Olin kehittänyt oman tyylini valmistaa mielestäni "taiteellisia" ja hiukan epäsovinnaisempia kortteja, jotka tekivätkin hyvin kauppansa. Mutta siinä samalla uuvuin koko korttiasiaan siinä määrin, että omien korttien kirjoittelu ja lähettely tahtoi jäädä aivan viime tippaan. Sitäpaitsi en aina halunnut lähettää itsevalmistamiani kortteja. Eräänä jouluna olin ostanut Punaisen Ristin hyväksi myytyjä joulukortteja, joissa postimaksu oli valmiiksi mukana. Olin kirjoittanut kortteihin osoitteet, mutta niiden postilaatikkoon pudottaminen vain pitkittyi ja pitkittyi. Ne kulkivat mukanani kouluun ja kotiin, mutta en muka  löytänyt sopivaa hetkeä pudottaa niitä lähtevään postiin. Ilmeisesti olin monenlaisten joulukiireitten johdosta tavallistakin hajamielisempi ja stressaantuneempi. Ja niin kävi, että joulu tuli, mutta kortit olivat yhä laukussani lähettämättä. Joulun jälkeen laitoin ne talteen odottamaan seuraavaa joulua. 

Vuosi kului ja oli taas korttien postitusaika. Mutta minullahan oli valmis pino! Ei muuta kuin korjaus vuosilukuun, jolla toivottelin Onnea Uudelle Vuodelle. Eihän tuo nyt mitään, ystävät kyllä ymmärtävät! Mutta toimitus ei nytkään edistynyt yhtään pitemmälle. Sinä jouluna sain jo kolmanneksen vähemmän kortteja itse, sillä osa entisistä ystävistä oli ajatellut olevan turhaa muistaa minua kortilla, koska en ollut enää heitä muistanut. Voi voi, olisivatpa vain tienneet kuinka paljon olin oikeasti heitä kaikkia ajatellut, vaikka kortit jäivätkin laukkuuni postittamattomina.

Kolmantena jouluna en enää viitsinyt edes harkita vuosiluvun vaihdosta. Hoidin huonoa omaatuntoani ystävien unohtamisesta keksimällä itselleni uuden totuuden: olen niin moderni, että lopetan moisen vanhan perinteen ja soitan tai lähetän tekstiviestin rakkaimmille ystävilleni. Teinkin niin, mutta en ollut ihan varma ilahduttiko se ketään kesken aatonaaton kiireitten. Oma korttisaldoni pieneni joulu joululta. Vain kaikkein uskollisimmat ystävät ja jouluihmiset jaksoivat muistaa. Onnellisena kumminkin ripustin köyhtyneen saaliini ovea koristamaan. Lopulta määrä alkoi näyttää niin vähäiseltä, että otin mukaan myös edellisvuoden kauneimmat kortit. Olin melkein yhtä säälittävä kuin mummo, joka laittoi ikkunalaudalle "lapsiltaan saamansa kortit", jotka hän oli itse itselleen kirjoittanut.(Tämän surullisen jutun luin lehdestä.)

Muutamaa viikkoa ennen viime joulua olin erään ystäväni kanssa ostoksilla ja hän pysähtyi korttitelineen eteen valitsemaan sopivia. Mitäpä jos minäkin? Ostin ensin kymmenen korttia, mutta kun olin kotona niitä kirjoittamassa, huomasin pian tarvitsevani ainakin toiset kymmenen lisää. Sain tehdä myös aikamoisen työn, kun selvitin uudelleen kaikkien unohtamieni ystävien osoitteet. Ja ihme tapahtui: moni ystävä huomasi yli kymmenen vuoden paussin jälkeen joulupostinsa seassa kortin minulta. Kuulin monen ihmetelleen miten nyt ykskaks minäkin taas olin muistanut. Ja niin sitten joulun jo mentyä posti toi minulle koko pinon kortteja, joissa toivoteltiin Hyvää Uutta Vuotta!!

Nyt on käsillä päivät, jolloin minun piankin täytyy päättää linjani. Olenko sittenkin jouluihminen, joka iloitsee korttien kirjoittelusta, mutta myös niiden saamisesta? Vai olenko edelleen  laiska ja saamaton?  Kuitenkin toivon  tulevani  muistetuksi! Mieluusti haluan koota iloisen korttirivistön komeron oven värikkääksi koristeeksi. Paras pistää siis postia kulkemaan ja toivoa runsasta paluupostia.
Viime vuonna sain jo monilta semmoisilta ilahduttavan vastauskortin, jotka ensin olivat hämmästyneet minun yllättävästä tervehdyksestäni. 

Ehkäpä  eniten kaikista viime vuonna saamistani korteista minua ilahdutti kovin odottamaton, pienen pieni (vajaat  2cm x 5cm) vanhasta kortista leikattu "uusiokortti", joka eräänä aamuna kiepsahti esiin Helsingin Sanomani sivujen välistä, kun levitin sen pöydälle. Ensin vain ihmettelin, mikä ihmeellinen pikkukuva. Sitten huomasin käsinkirjoitetun pikkuruisen tekstin ylänurkassa. Siinä luki : Hyvää Joulua! t.Jakaja (+nimi).
Nyt minua jännittää kovasti saanko taas ystävällisen tervehdyksen tuntemattomalta lehdenjakajalta, joka aamuöisin hiippailee rappukäytävässämme äänettömästi  kuin tonttu ja
sujauttaa Hesarini postiluukkuun.Tulee hauskan lapsekas olo: melkein kuin sittenkin olisi olemassa Korvatunturi ja tontut, jotka kuulevat ja näkevät kaiken, vaikken heitä itse näe.


klikkaa kuva suuremmaksi

tiistai 25. marraskuuta 2014

Adventin aikaa ja taikaa

Marraskuun viimeinen viikko on puolessa välissä.Tänään on tasan kuukausi joulupäivään. Muutaman päivän päästä on 1.adventtisunnuntai, Pikkujoulu, niinkuin sitä totuin lapsena nimittämään. Silloin en vielä tiennyt joskus tähän nimeen liittyvän sekavaa ja osin melko epämääräistäkin mielikuvaa villeistä ja usein alkoholinhuuruisista tavoista viettää yhteistä aikaa esimerkiksi työyhteisön tai opiskelutiimin tai muun sopivan kokoonpanon kesken. Pikkujoulu oli iloinen, mutta kovin vähän riehakas tapa juhlistaa päivää, josta tavallaan ajateltiin kuukauden mittaisen jouluun valmistautumisen alkavan. Esimerkiksi muistan oppikouluvuosilta monta mukavan tuntuista teinikunnan pikkujoulua. Puurojuhlaksikin niitä  taidettiin kutsua. Oli aluksi hupaisaa ohjelmaa, pikkunäytelmiä tai sketsejä, kenties jotain soolomusisointia, hassu kilpailu ja tietysti joulupuuron nauttiminen. Ilta päättyi karkelointiin tanssilattialla..Alkoholia ei kaivattu tunnelman kohottamiseen.Eikä juhlien jälkeen tarvinnut hävetä tai katua töppäilyjään.

Vielä varhaisempi muistikuva adventin ajasta on jokavuotinen Hoosianna-hymnin harjoittelu. Se toimi minulla myös kaikkina myöhempinä työvuosinani merkkinä siitä, että syyslukukausi todella oli kääntymässä lopuilleen. Kun kuulin jostain kauempaa musiikkiluokasta ensimmäiset Hoosiannan alkusävelet, sydämessä tuntui aina sykähdyttävä tunne: kohta on joulu, olenko saanut tehdyksi sen, mitä piti syksyn mittaan ehtiä, olenko aikataulussa omien tavoitteitteni kanssa.Miten tämä syksy taas menikin näin äkkiä.

Ja kun sitten kokoonnuttiin yhteisesti laulamaan juhlasaliin Hoosianna, Daavidin Poika , Kiitetty olkoon hän, muistin ryöppynä lukemattomat edelliset Hoosiannat aina omista kansakouluvuosistani lähtien ja silmiini herahtivat kyyneleet. En tiedä , mikä tässä Hoosianna-hymnissä on se tekijä , joka minua puhuttelee ihan oudosti. Sanat ovat oikeastaan "täyttä hebreaa", toisin sanoen en osaa niitä ajtella kovin syvällisesti uskovaisena. Hymnin puhuttelevuus on minulle täydellisen selittämätön mysteeri. Tiedän jo pienenä kansakoululaisena kokeneeni tilaisuuden päästä laulamaan hoosiannaa Someron kirkkoon kuin suurena , merkittävänä kunniatehtävänä . Melkein kuin olisin ollut osa jotain hyvin suurta ja merkittävää spektaakkelia. Vähän outo ajatus.

Aivan mahtava elämys oli ensimmäisenä vuotenani Vaasan Keskuskoulussa opettajana kuultu adventtihartaus koulun juhlasalissa. Koulun oppilasmäärä oli todella suuri , samoin meitä opettajia oli yli kaksikymmentä . Pohjanmaalla ollaan musikaalisia ja opettajista monet olivat aktiivisia kuorolaisia ja musiikinharrastajia. Olin harjoituttanut luokassani hoosiannahymniä parhaani mukaan. Päivää ennen hartautta minulle yllättäen selvisi, että täällä  hymni laulettaisiinkin eri tavalla kuin olin tottunut. Kaikki opettajat laulaisivat hymnin aluksi moniäänisenä kuorona oppilaitten edessä ja vasta sitten oppilaat yhtyisivät lauluun yksiäänisenä . Musiikinopettaja myöskin soittaisi koko upean johdantoalkusoiton, joka useimmiten kuullaan vain parhaitten kirkkomuusikoitten esityksenä. En lähestulkoon ollut uskoa korviani. Että jonkun tavallisen kansakoulun hoosianna voi kuulostaa niin sykähdyttävältä. Hieno, säilyvä muisto.

En kuulu enää koulumaailmaan aktiivisena osallisena, mutta pidän varani , että kuulen Hoosianna-hymnin radiosta. Se on merkki siirtää ajanlaskuni joulun odotukseen. Se on merkki , että pimeys kohta alkaa vähetä, että kannattaa alkaa iloita kaikesta siitä iloisesta muistin kantamasta hyvästä , mitä sisältyy omaan 70 vuoden joulunaikojen historiaani. Päätän poimia sieltä tunnelmia "vanhanajan jouluista", joista olen pudottanut pois kaiken turhan stressin ja hössötyksen. Otan mukaan vain hyviä muistoja .
 ..."kii-tetty Daavidin Poika, joka tuuelee-e Herran niimeen ".


Petteri Punakuono

lauantai 22. marraskuuta 2014

Pihamännyn kuolema

Olen utelias ihminen.
"Älä ole niin utelias", on neuvo, jonka olen kovin usein saanut läheisiltäni. "Älä tuijota", toinen yhtä osuva ojennus.Tänään kumminkin sain kokea mahtavan spektaakkelin ihan omasta ikkunastani uteliaana ulos vilkaistessani. "Mitäs tuolla nyt mahtaa olla tekeillä, pitää hakea pian silmälasit, että näkisin paremmin".

 Asun hiljaisella kapealla kadunpätkällä, jolla ei ole ohi ajavaa liikennettä. Kaikki autot tulevat joko meidän taloyhtiöömme tai vastakkaisen talon eteen pienelle kapealle kadunpätkälle. Minun ikkunoistani on näkymä vastakkaisen matalan kolmikerroksisen talon ikkunoihin. Näkösuojaa ja viihtyisyyttä tarjoaa muutama kookas mänty aivan heidä ikkunoittensa edessä jalkakäytävän reunassa. Puut on vartavasten jätetty ahtaaseen kasvupaikkaansa talon rakennusvaiheessa 1980-luvun alussa. Muuttaessani nelisen vuotta sitten tähän asuntooni, ihastuin juuri näihin korkeisiin, hoikkiin metsämäntyihin sekä naapurin, että oman pihamme ympäristössä. Aika pian huomasin , että yksi komeista puista alkoi olla latvustostaan ruskea, ei enää havun vihreä. Vuosi vuodelta ruskean määrä latvustossa kasvoi. Viime talvena jo  harmittelin , ettei sitä oltu oksittu pois. Minusta se oli paitsi esteettinen haitta, myös kenties turvallisuusriski ainkin raskaan lumitaakan alle joutuessaan. 

Eilen saimme yllättäen paljon lunta. Puut ovat toden totta aivan mahdottoman paksun lumen peitossa. Välillä kuuluu mojova moksahdus, kun suuri kasa lunta tupsahtaa alas.Koko aamun olen vähän väliä vilkuillut ulos tätä eilisestä muuttunutta näkymää. Mutta mitä ihmettä: aivan makuuhuoneeni ikkunan kohdalla kadulla seisoo iloisen punakirjava suurensuuri "kraana-auto", siis ajoneuvo, jonka avonaiselta  lavalta rullautuu ylös, ylös korkeuksiin moninivelinen  hämähäkkimäiseen osaan  päättyvä nosturi . Nyt sen hämähäkkiin kiinnitetään keltainen kiikkuva kori. Ympärillä häärii  värikkääseen haalariin ja suojakypärään pukeutunut mies, joka tuntuu hoitelevan koko tätä kasvavaa ja kieppuvaa showkoneistoa  pienellä  laitteella käsisään . Muita ei näy. Mitä hän on tekemässä, mistä on kysymys? Lasithan tässä tarvitsen, missä nekin nyt ovat?

Värikkään auton ja nosturin runko-osasta luen nimen Palfinger. Nyt alkaa äärettömän kiehtova yhden miehen taidokas työnätös. Noin tunnin mittaisen työn  tuloksena naapurin latvasta kuollut kerrostalon korkuinen mänty lakkaa olemasta  kauneushaitta tai turvallisuusriski. Pala palalta, hitaasti ja taidokkaasti oksat katkotaan ja pudotetaan kadun reunaan tuotuun suureen punaiseen jätelavaan . Tämä on vain  yhden miehen ja huippuunsa hiotun hydraulisen taikahissin yhteistyötä . Jokainen hidas siirto, nousu ja lasku, sekä ylhäällä oksiston keskellä kieppuva kori, jossa mies työskentelee moottorisahallaan, sujuu kuin baletti, harkitusti ja kauniisti. Ei mitään törmäilyä, ei nykimistä, ei vaarallisen näköistä hosumista. En malta  poistua katselupaikaltani, vaikka tiedän perunoitteni kattilassa jo kypsyvän. Tämä on katsottava loppunäytökseen asti. 

Oksa oksalta  puu pienenee. Yllätyn, kun  alas putoavat myös suuret tuuheat vielä vihreät ja elävät oksat. Onko koko puu siis päätetty hävittää? Entä sitten kun jäljellä on järeän tukkipuun vahvuinen runko? Mitä sille tapahtuu? Ei mitään armoa. pala palalta puu pienenee.

Lopulta jäljellä on ehkä vajaan kymmenen metrin korkuinen vankka  runko. Nyt mies kiinnittää sen uumalle ketjun. Sitten hän laskee korin maahan. Kori irroitetaan ja mies käy kiinnittämässä jättimäisen koukun tähän puun vyötärölle kiristettyyn vyöhön. Ja niin näen mahtavan loppuhuipennuksen, kun runko on hetkessä sahattu tyvestä poikki ja roikkuu nyt koko pituudessaan nosturin koukusta korkealla ja alkaa sitten hiljaa kuin yksinään tangoa tanssiva pitkä mies lähestyä  pienin keinuvin liikkein alla odottelevaa lavaa. Se laskeutuu ensin pystyyn ja sitten hyvin hitaasti ja rauhallisesti pitkälleen, pois silmistäni. "Lepää rauhassa", kuulen sanovani kuin hautajaisissa.Tämä  ehkäpä vain tunnin pituinen näytelmä ikkunani edessä oli monella tavalla vaikuttava. Se oli puun kuolema, eräänlainen avustettu murha. Mutta se oli myös puhutteleva näytös kehittyneen tekniikan ja ihmisen sulavasta ja onnistuneesta voimankäytöstä . Se teki minuun syvän vaikutuksen. Ihailen sekä koneen nerokasta ja taiturillisen tarkkaa voimaa, että laitteita käyttelevän miehen harkittua ja taitavaa työskentelyä aivan yksin. Vaativaa ammattitaitoa, jollaista en ole ennen päässyt näin läheltä seuraamaan.

Nyt juuri kun naputtelen näitä sanoja, on menossa viimeinen näytös tässä puun hautajaistilaisuudessa. On tullut uusi suuri auto vilkkuvine oransseine valoineen. Se nostaa nyt kyytiinsä lavan , jolle pilkottu puu runkoineen oksineen lastattiin nosturin tiputtamana. Alkaa puun viimeinen matka. Missä ja miten se hävitetään, en tiedä.Todennäköisesti sekin tuhkataan, kuten useat vainajat nykyään. Niin lähti  mänty, jonka ikää en tiedä. mutta semmoiseen vahvuuteen ja mittaan ei kasveta vuosikymmenessä eikä kahdessa. Minä, utelias ihmislapsi, tunnen outoa  haikeutta ja kunnioitusta. Vielä pitkään näen tyhjän paikan siinä , missä vielä aamulla oli iso vanha mänty. 



sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kotoinen taistelutanner

Olen taas tänään huomannut tulleeni yllätetyksi ja jäänyt alakynteen taistelussa, jota olen käynyt jo muutaman vuoden. Olen masentunut, minut on lyöty perusteellisesti.Tulevaisuudennäköalani on synkkä. Pelkään olevani tuomittu häviämään sotani ellen pian keksi  superasetta ja saa avukseni lisäjoukkoja.

Sotaa käydään keittiössäni ja viholliseni ovat noin millimetrin kokoisia, mutta tänään heitä oli taas kokonainen jättiarmeija . He olivat onnistuneet piileksimään jossain pimeässä bunkkerissa, kun jo luulin heidät kokonaan tuhonneeni. Siellä näkymättömissä armeijan päälukua oli onnistuttu lisäämään ja lisäämään, kunnes hirveä totuus ryöpsähti silmilleni avatessani jokin aika sitten hankkimaani kahden kilon vehnäjauhopussia  hyvänä aikeenani leipoa pimeän sesongin suosikkikakku, taatelikakku. Jäi leipomatta.

Pussi oli siis suhteellisen  hiljattain kaupasta kotiin kantamani ja vielä liimalla suustaan suljettu. Silti nämä sitkeät sotilaat olivat ehtineet ja pystyneet tunkeutumaan valkoiseen, pehmoiseen jauhomassaan  niin runsaina joukko-osastoina, että olin pyörtyä. Kyseessä on vaatimattoman näköinen pieni rusehtava tuhoeläin nimeltään riisihärö. Se saapui minun keittiööni vuosia sitten ilmeisesti pussissa, jossa oli sekalaisia siemeniä salaatin lisukkeeksi. Päättelen sen alkuperäiseksi lähteeksi, sillä pussin pohja oli suorastaan mössöinen runsaasta eliömäärästä. Sieltä se oli sitten levittäytynyt avattuun riisipakettiin, sekä edelleen vehnäjauhoihin , keksipakettiin , leipälaatikkoon jne. Tämä invaasio oli  tapahtunut vähitellen minun siitä mitään tietämättä. Eräänä päivänä silmäni aukenivat hoksaamaan ensin muutaman pikkuötökän ja sitten vähitellen koko kauhean totuuden. Niitä oli hirveästi.

Kun minulle oli selvinnyt mitättömän pienten, mutta silti inhottavien tulokkaitten nimi, ryhdyin tutkailemaan nykypäivän tietotoimistosta netistä tarkempia tietoja niiden  elintavoista ja vaarallisuudesta ja toivoin saavani hyvät neuvot, miten tiemme taas erkanisivat. Tarkempi tutustuminen netissä ei ollut kovin helppoja ja hyviä tuloksia lupaava. Luin lukuisia epätoivoisia  kuvauksia ihmisten kamppailusta tätä sitkeätä ja vaikeasti hävitettävissä olevaa alivuokralaista kohtaan. 

Ryhdyin omakohtaiseen äkkihyökkäykseen. Heitin pois kaikki mahdolliset elintarvikkeet, mitkä tuntuivat härölle maistuvan. Tyhjensin ruokakomeroni ja pesin huolellisesti kaikki hyllyt. Huokaisin helpotuksesta, kun uskoin hoitaneeni ongelman. Muutamien viikkojen kuluttua järkytyin, kun aamulla voileipää työpöydällä tehdessäni näin yllättäen kaksi sotilasta saapastelemassa urheasti vaalean työpöydän poikki. Tarkempi tutkimus leipälaatikkoon paljasti sen olevan valloitettu . Seurasi uusi tyhjennys, perusteellinen pesu ja runsaasti manailua tilanteen johdosta. Taistelu jatkui.

Tämmöisenä elämä on sitten mennyt eteenpäin. Välillä rauhallista ja sitten taas täysi rähinä päälle. On kulunut kuukausia, jolloin olen ollut varma voittaneeni sodan. Tänä keväänä lähtiessäni evakkoon putkiremontin alta, tyhjensin jälleen kerran ruokakomeroni lähes kokonaan. Kaikki mahdollinen jäljelle jäävä oli mielestäni suljetuissa pelti-tai lasiastioissa.Moneen kuukauteen en ollut nähnyt ötököitä. Olin jo lähes unohtanut koko häröongelman, kunnes se tänään  taas levähti silmilleni. Ja minkälaisella armeijalla. En jaksa juuri nyt ryhtyä päiviä kestävälle täydelliselle sotaretkelle vaan lähestyn vihollisiani osasto kerrallaan, kunnes ulkona on kunnollisia  pakkaspäiviä ja -öitä. Silloin aion jaksaa tyhjentää kaiken mahdollisen elinkelpoisen kohteen keittiöstä, irrottaa kaikki hyllyt ja laatikot ja viedä ne pakkaseen muutamaksi päiväksi.Toivon, että  piilottelijat kuolisivat edes pakkasessa. Sillä viime kerralla huomasin, että esimerkiksi komeron maalatun hyllyn reuna, jossa lastulevy ei olekaan käsitelty maalilla, tarjoaa oivan lymyilypaikan. On todella vaikea silmin nähdä jokaista mahdollista pientä koloa.Niissä  muutama härö voi  jatkaa eloaan. Ilmeisesti  härö on sellainen eläin tässä maailmamme eläinkunnassa, että se kykenee  jatkamaan sukuaan, vaikka minkälainen myrkkysaaste tai atomisota sitä uhkaisi. Ei kai tarvita kuin kaksi säästynyttä sukukypsää piilottelijaa, jotka piankin ovat onnistuneet kasvattamaan jälkeläiskuntansa armeijaksi. 

Minua kauhistuttaa jo etukäteen sota, johon minun on jaksettava ryhtyä vielä entistä järeämmin asein. Onko minulla mitään mahdollisuutta voittaa? Entä jos päästyäni näistä eroon, kannankin  taas kotiin jonkin härön  lempielintarvikkeen  ja jossakin  pakkauksen saumoissa piileskelee uusi sukukunta. Tyhjästähän nämäkään eivät syntyneet, vaan ne tulivat kotiini ulkoapäin.  En ole vain pahan silmän uhri. Ei, olen vain huonolla onnella varustettu viaton  ostaja. Ymmärrän kyllä, että maailmassa on varallisempiakin petoja ihmisten vaivoina kuin riisihäröt. On isoja ja pieniä tuholaisia, on viruksia ja bakteereja. Härö ei ole mitään Ebolaan verrattuna, mutta hermojani se kyllä jaksaa rassata.Tänään ja varmaan vielä pitkään.


torstai 13. marraskuuta 2014

Oi aikoja, oi tapoja

Päivän lehden lukeminen aamukahvin kanssa kuuluu monen eläkeikään ehtineen joka-aamuisiin rituaaleihin ja nautinnon aiheisiin. Työikäisenä muistan haaveilleeni elämäntilanteesta, jolloin olisi aamulla tarpeeksi aikaa juoda kahvi kaikessa rauhassa ja lukea lehti tarkemmin kuin vain äkkiselauksella otsikot silmäten. Jostain syystä iltapäivällä luettu lehti ei koskaan tuntunut enää yhtä tärkeältä ja haluttavalta kuin se olisi ollut aamulla. 

Nyt sitten elän tätä "nytku-elämänvaihetta": aamussa on pituutta sekä isoon kahvimukilliseen, että loputtoman pitkäksi venytettyyn lehdenlukuun. Joskus kyllä tuntuu, että lehdessäni on turhan  paljon sivuja, joista en jaksa nyhtää ulos mitään, en rivin riviä, en tiedon murua, enkä missään tapauksessa tulla puijatuksi ostamaan mitään. Hyppään useimmiten yli urheilusivut vain pikaisella kuvien vilkaisulla. Luen todella hatarasti myös useimmat tiukasti talousasiaa käsittelevät jutut. Silti luettavaa riittää tunniksi, pariksi. 

Useimmiten huomaan löytäväni eniten kiinnostavat jutut osioista , jotka käsittelevät kulttuuria, kotimaan asioita tai kunkin päivän teemasivuilta, kuten esimerkiksi tänään Hesarin Torstai-osiosta. Kiinnostava on myös Mielipide-sivusto, sekä sivut, joilla ilmoitetaan perhetapahtumista, kastetut, vihityt, syntymäpäiväonnittelut, mutta myöskin  kuolinilmoitukset. Ei, en todellakaan etsi mahdollisia tuttujani  kuolinilmoituksista! Niin kornilta kuin kuolinilmoitusten lukeminen saattaa itseäni nuorempien mielestä tuntuakin, tiedän olevani yksi monien saman tavan omaksuneitten  ikätovereitteni joukossa. En muista minkä ikäisenä olenkaan mahtanut hurahtaa tähän omituiseen haluun lukea kuolinilmoituksia. Siitä on kyllä jo vuosia. 

En  osaa kovin hyvin analysoida, miksi tunnen viehtymystä  tai kiinnostusta näihin. Syitä on varmaan  monia, osin itselleni tiedostamattomia, osin varmaan ihan hyviäkin oman hyvinvointini kannalta. Säilytän jonkunlaisen realistisen käsityksen ihmisen elämän rajallisuudesta, kuoleman lopullisuudesta ja yllätyksellisyydestä, omasta perspektiivistäni. Minua kiinnostaa myös nähdä, kuinka ihmiset ovat joutuneet kauas syntymäpaikoistaan, minkälaisin sanoin heitä kaivataan, minkälaisen tunnelman henkilön poismeno herättää minussa, täysin tuntemattomassa ihmisessä pelkän ilmoituksen valossa. Ilmoituksesta voi usein nähdä viitteitä henkilön uskonnollisen vakaumuksen voimasta, tai että kyseessä on ateisti tai ainakin uskontoon välinpitämättömästi suhtautunut, sitoutumaton tai agnostikko.Hyvin nuoren vainajan kuolinilmoitus herättää aina Miksi- kysymyksiä ja voimakkaan tunteen elämän yllätyksellisen lopun mahdollisuudesta myös itselle tärkeimpien ihmisten kohdalla. Oman elämäni loppuun liittyvät ajatukset ja totuttautuminen siihen väistämättömään edessä olevaan hetkeen tuntuvat tarpeellisilta, kun huomaa monissa ilmoituksissa syntymäajankohdan, joka on lähes omani. Joskus otan talteen muistolauseen, joka puhuttelee minua erityisesti. Miten haluaisin itseäni muistettavan? Usein kritisoin mielestäni rumasti ontuvaa  värssyn poljentoa, ruhjottua runoa, pilattua vanhaa tekstiä. Pakko huomata olevansa tarpeeton ja loukkaava kielipoliisi toisten ihmisten syvässä surussa laatimista lauseista!

Tänään minua kiinnosti päivän lehdessä  artikkeli, joka esitteli kulttuurihistorian alan väitöstutkimusta kättelytavoista sekä yleensäkin tervehtimistapojen kulttuureista eri maissa ja erilaisissa yhteiskuntaluokissa. Kuulun itse semmoiseen ikäpolveen ja semmoiseen viitekehykseen, ettei kättelyn oppiminen ollut samalla lailla tärkeänä pidetty taito kuin nykylapsille. Muistan kovin vähän tilanteita lapsuudestani, jolloin minun olisi edellytetty kättelevän. Niiaaminen kuului kohteliaan tytön vanhempien ja vieraampien ihmisten tervehtimiseen. Nykyään kättelyä opetetaan jo päiväkodeissa  ja kodeissa useimpien nuorten vanhempien toimesta. Tapaa vahvistavat monet tuntemani opettajat luokissaan kättelemällä jokaisen oppilaansa aina  koulupäivän päättyessä. Tällä halutaan ikäänkuin sulkea yhdessä vietetty päivä ja lähettää lapsi hyväntuulisena ja hyväksytyksi itsensä kokevana kotiinsa. Muistan omasta kokemuksestani kuinka eri lailla pikkuiset kädet pujahtivat käteeni, kun joskus olin tämmöisen kättelevän opettajan sijaisena lähettämässä lapsia kotiin. Minulla, aineenopettajalla ei ollut tapanani kätellä oppilaitani tunnin päättyessä.Tavallaan on opettajan etuoikeus saada kätellä jokainen pieni työtoverinsa ja vakuuttua hänen hyvinvoinnistaan ihan kouriintuntuvasti. Kovin vastahakoisesti käteen tarttuva tai veltto ja hikinen, pelokas ja kylmä, voi kertoa kokeneelle opettajalle, että ehkä jokin asia painaa mieltä, että lapsi  ei ole iloinen, eikä päivä sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Minusta on edelleenkin outoa kätellä hyviä ystäviäni ja perheenjäseniäni tavatessamme. Oikeastaan mitä läheisempiä olemme, sitä varmemmin kättely jää tekemättä. Vasta hitaasti ja kankeasti olen elämäni viimeisinä vuosikymmeninä oppinut myöskin halaamaan tervehtiessä. Semmoinen tapa ei lainkaan kuulunut meidän karskien Lounais-Suomen maalaisten tapoihin minun nuoruudessani. Halaaminen luontevasti  ja lämpimästi tunteita sisältäen sujuu minulta vain pienen ydinperheeni sisällä. Muiden halaamisissa koen olevani kömpelö ja aina hiukan liian teatraalinen. Poskisuudelmista nyt puhumattakaan. Olen kaukana eurooppalaisesta, kun pitäisi hallita kumpi poski ja montako kertaa ja sopiva välimatka muiden ruumiinosien välillä.  Ihailen kyllä nuorison tapaa halata tai heitellä reippaita "ylävitosia" tavatessaan.Tiedän kummankin tavan  olevan aika tuoretta tuontitavaraa meidän kulttuuriimme. Elämme nykyään yhdentyneessä  ja monikulttuurisessa maailmassa ja lähelle tuleminen ja kosketus ei kai voi olla  pahasta. Jopa kyynärpäillä koskettaminen tervehtiessä, ns ebola-tervehdys, näyttää minusta hupaisalta ja viisaalta nykypäivän ongelmat huomioivalta sovellukselta tässä tervehtimisen ja läheisyyden kulttuurissa. Sensijaan yhä edelleen tunnen etovaa kauhistusta, kun näen vanhan, aikanaan laajaa julkisuutta lehdissä saaneen kuvan Itä-Saksan ja Neuvostoliiton päämiesten märästä suudelmasta suulle. Pysyköön semmoinen suudelma varattuna kahden ihmisen todellisen rakkauden ja intohimon osoitukseksi. En halua alistua minkäänlaiseen valheellisen ystävyyden ja hyödyn tavoittelemisen nimissä tapahtuvaan läheisyyteen. Ei lisää Juudaksen suudelmia.



lauantai 8. marraskuuta 2014

Marraskuun mietteitä



Vietän nykyään paljon aikaa omassa yksityisessä seurassani. Se ei ole niinkään seurausta mistään valitusta linjauksesta, päätöksestä pysytellä yksin, vaan vähitellen itsestään kehittynyt tilanne. En varmaan ole kovin harvinainen 70 ylittänyt ja ilman puolisoa elelevä tämmöiseen tilanteeseen ajautunut. Ystävät ympäriltä vähenevät kuin huomaamatta. Sairaudet estävät tiiviimmän yhteydenpidon, tai kuolema sinetöi eron. Jokin syy omassa terveyden tilassa saattaa vähentää osallistumista vanhoihin harrastuspiireihin, jolloin semmoiset tuttavuudet helposti unohtuvat. Yhtäkkiä huomaakin olevansa päiväkausia aivan yksin, puhumatta kenellekään muulle kuin aamulla peilikuvalleen: huomenta Mamma.

En osaa sanoa muista tämmöisessä vaiheessa elävistä, kokevatko tilanteen hyvänä vai tuskin siedettävänä ja muutosta kaipaavana. Omat tuntemukseni vaihtelevat suuresti . On päiviä, jolloin olen aivan tyytyväinen omaan yksityisyyteeni, hiljaisuuteen, vapauteen tehdä päivästäni juuri niin aktiivinen tai niin tapahtumaton ja veltto kuin itse haluan . On päiviä , jolloin nautin suuresti kuunnella lempiohjelmiani radion Yle1:n kanavalla. Tutut toimittajaäänet ja heidän kulloinenkin asiaohjelmansa antavat minulle virikkeitä ajatteluun ja pitävät minut tavallaan mukana keskusteluissa, joita yhteiskunnassa tällä hetkellä käydään, tai lisäävät tietoani tämän ajan kulttuuritarjonnasta. Välillä vain röhjötän sohvassa ja kuuntelen vaihtelevaa, mutta yleensä minulle hyvin maistuvaa klassisen musiikin tarjontaa.Olen ihan tyyttyväinen olooni.

On myös päiviä, jolloin en lainkaan edisty pukeutumaan tavallisiin päivävaatteisiin, vaan ylläni roikkuu rento yöpaita, joka minulle onkin useimmiten  päiväpaita ja sen seurana villatakkia ja villasukkaa tarpeen mukaan. Kirja tai lehti kädessäni vaihtuu, samoin lukupaikka. Tämän tuntikausien lukuvaihteen keskeyttää vain pakollinen vatsan sanelema ruuan etsintä. Jotain löytyy mikroon laitettavaksi ja homma jatkuu. Näin voi helposti sotkea vuorokausirytmin. Voi olla, että edes puhelin ei soi koko päivänä . Vain sanomalehden kulmasta luettu päivä kertoo, mikä ja monesko päivä on kyseessä. Jos tämmöisenä päivänä yhtäkkiä minulle tultaisiin tekemään muistitestiä mahdollisen dementian oireitten selvittämiseksi, en varmaan selviäisi täysin pistein. En muistaisi Suomen presidenttejä enkä osaisi vähentää aina seitsemää edellisestä luvusta. No, en muutenkaan ymmärrä voidaanko tuommoisilla testeillä  selvittää henkistä kapasiteettia ja vanhenevan ihmisen aivojen terveyttä! Minulle hyvän kirjan lukeminen merkitsee totaalista siirtymää kirjan maailmaan ja kaiken ympärilläni olevan ja  omaan maailmaani kuuluvan jokseenkin kokonaista unohtamista kunnes kirja on luettu. Joskus kirjan maailmaa vie minua vielä pitkään omia polkujaan ja olen kuin eksynyt dementikko tässä päivässä.

Tuommoiset päivät ovat kumminkin  ihan ok. En koe olevani unohdettu hylkiö, tarpeeton ja säälittävä . Mutta totuuden nimessä on myös sanottava, että on päiviä, jolloin  koen juuri tuommoisia tuntemuksia. En näe olevani kenellekään tärkeä, vaan ajattelen, että maailma rullaisi kovin hyvin ja kenenkään hyvinvointi ei vähenisi, vaikka minua ei olisi olemassakaan. Osaan erinomaisen hyvin itsesäälin ja masennukseen heittäytymisen taidon. Usein tämmöisen olotilan käynnistymiseen ei tarvita suuria ulkoisia muutoksia. Muutos mielentilassa voi olla yhtä äkillinen ja odottamaton kuin säätilan kääntyminen korkeasta matalapaineeseen. Sitäpaitsi luulen, että säätiloilla oikeastaan on tekemistä näissä sisäisissä sieluni säätilojen muutoksissa. Koen raskaana ja painavana syvän matalan tuomat myrskyt ja jatkuvat sateet. Poden marraskuun masennusta paljon suuremmalla todennäköisyydellä  kuin elokuun kuulaina sadonkorjuuaikoina tai toukokuun kukkiessa.

Nyt eletään aikaa, jolloin minun on tehtävä  aktiivisesti töitä itseni kanssa, ettei mielialani keikahda miinukselle, etten ala kuormittaa vähälukuisia läheisiäni syyllistämisellä ja turhautumisellani ja yksinäisyyteni liioittelulla. On löydettävä iloa piirtämisestä ja maalaamisesta, joihin  voimani vielä riitävät.Tai on kohennettava kodin siisteyttä ja viihtyisyyttä. Parasta lääkettä olisi reipas, riittävän pitkä kävelylenkki säällä kuin säällä ja sitä seuraava hyvän olon tunne lämpimän suihkun jälkeen. Mutta semmoista en kipeällä jalallani enää pysty toteuttamaan. Olen viime aikoina nähnyt useita kertoja unta, jossa joko juoksen tai tanssin. Tunnelma on hyvä ja herään hyvin surullisena ajattelemaan, etten varmaan koskaan enää juokse. Kauheata. Haluaisin niin mielelläni vielä juosta ja hyppiä ja tanssia. Ihmettelen, miten mahtavat ajatella pyörätuoliin joutuneet ihmiset. Yritän eläytyä isäni tuntemuksiin, kun hän halvaantui jo alle 40 vuotiaana. Kun liikennevaloissa ylitän nykyisin kadun aivan liian hitaasti, mietin isää ja kaikkia muita kepin kanssa hitaasti katua ylittäviä. Pelkäsikö isä jäävänsä joskus auton tönäisemäksi, tunsiko yllään ajatuksen: pistä nyt ukko vauhtia siihen laahavaan jalkaasi, että pääsen tästä eteenpäin.Minulla on semmoinen tunne ylitystäni odottavien autoilijain ilmeistä. Näkikö hän unta juoksemisesta, pyöräilystä, tanssimisesta, uinnista? Ainakaan en koskaan kuullut mitään sen tapaista. Kai hän oli minua kypsempi ja sopeutuneempi. Tai sitten hän ei halunnut kenenkään tietävän kapinallisista ajatuksistaan ja synkkyydestään.

Miksei vanheneminen voisi tapahtua niin, että kaikki toimisi ihan moitteettomasti, kunnes  yhdessä hujauksessa olisi  akku tyhjä ja sitten virta katkeaisi.Naps. Lääketiede olisi sitä, että asiantuntijat kehittelisivät kuumeisesti keksiäkseen halvan, mutta toimivan laturin, joilla ainakin parhaimpien ihmisten akut voitaisiin ladata ennen simahtamista palvelemaan ihmiskuntaa loputtoniin. Heikommat kappaleet voisivat sitten päästä pois kierrosta.
Ehkä minussa ei ole ainesta maailman luojaksi, ehkä moraalini on kelvotonta ja liian yksioikoista. 


torstai 30. lokakuuta 2014

Pyhäinpäivä

Tulevana lauantaina vietetään Pyhäinpäivää. Koska olen näin vanha, olen lapsena oppinut sille nimen Pyhäinmiesten päivä. Nimi muutettiin joskus 1950-luvun puolivälissä lyhyempään ja molemmat sukupuolet huomioivaan muotoon. Vanhassa agraariyhteiskunnassa kukaan tuskin ajatteli nimessä olevan jotain naisia väheksyvää ja tasa-arvoa loiukkaavaa. Aikojen kuluessa kumminkin alkoi tuntua paremmalta muoto, jossa nimi ei viittaisi vain kuolleisiin miespuolisiin vaan ottaisi tähän pyhien muistamiseen mukaan kaikki vainajat. Silti huomaan usein mielessäni vieläkin nimittäväni ajankohtaa Pyhäinmiesten päiväksi. Lapsena opitut tavat elävät sitkeinä .

Muistan hyvin sen erityisen tunnelman ja painoarvon, jonka lapsuudessa tähän juhlapyhään totuin liittämään. Keitä olivat ne pyhät miehet, joita piti muistaa? He olivat esimerkiksi minun isoäitini ja isoisäni sekä kaikki muut Someron hautausmaalla lepäävät enemmän tai vähemmän tutut hautakivien nimistä lukemani vainajat. Heitä eivät olleet erityiset pyhimykset, joista voin lukea kirjoista. Heitä eivät liioin olleet mitkään kummitukset tai muut omituisuudet, sillä Halloweenista en ollut vielä kuullut sanaakaan.

Pyhäinpäivä merkitsi hiljentymistä ja henkistä asennoitumista talven tuloon. Se oli jonkunlainen juhlallinen hengähdyspaussi pitkässä syksyn uurastuksessa. Oli lupa viettää juhlaa, syödä paremmin, tavata perhettä, kenties matkustaa kauempaakin omalle synnyinpaikkakunnalleen ja käydä vanhempiensa ja isovanhempiensa haudalla. Äidille oli kunnia-asia, että haudoille oli tuotu tuoreet havunoksat kuihtuneitten kukkaistutusten tilalle. Sen sijaan en muista, että lapsuudessani hautausmaa olisi vielä ollut sellainen tuhansien tai edes satojen kynttiläin valomeri kuin nykyään. Kynttiläin vieminen haudoille jouluna ja merkkipäivinä on vasta viimeisten vuosikymmenten aikana yleistynyt tapa. 

Ensimmäisinä työvuosinani 1960-luvun loppupuolella opettajana Karjalassa ja Pohjanmaalla muistan, kuinka tervetullut ja odotettu oli pyhäinpäivän pitkä, juhlava viikonloppu. Silloin  pääsin matkustamaan pitkästä aikaa kotikäynnille sillä muutoinhan lauantait olivat vielä koulupäiviä. Ongelmana oli usein säätilojen arvaamattomat vaihtelut juuri tässä kohdassa vuotta. Oli osattava ottaa huomioon kelin kääntyminen äkilliseksi tuiskuksi tai liukkaiksi tai myrskyisiksi. Tämmöisistä myräköistä ja niistä aiheutuneista matkan viivästymisistä ja peloista liikenteessä minulla on monia eläviä muistoja. Jotenkin nekin tuntuvat liittyvän pyhäinpäivän miellekuvastoon. 

Jossain vaiheessa sitten pyhäinpäivän ajankohtaan ja viettotapoihin alkoi tulla mukaan kaukaa lännestä saapunut Halloween kurpitsoineen, kummituksineen, karkkeineen ja kepposineen. Tässä perinteessä on paljon sellaista, joka on hyvin sopinut kaupallisiin tarkoitusperiin. Joskus tämän hulluttelevan ja lapsille erityisiä väristyksiä ja jännitystä, mutta myös ostohysteriaa lisäävän juhlan samanaikainen vietto vanhan pyhäinpäivämme kanssa päällekkäin on tuntunut minusta jotenkin tympeältä. En tiedä miksi, sillä en yleensä koe olevani tyyppinä kovin traditioista ja sopivuussäännöistä kiinnipitävä .Voisi luulla, että olisin hyvinkin innostunut keksimään mielikuvitusta kiihottavia efektejä ja tapoja juhlia halloweenia, olenhan useimmiten helposti uusiin juttuihin innostuva. Ja varsinkin, kun ajattelen toimenkuvaani vuosikymmenten ajan englannin opettajana.Olen kertonut oppilailleni Halloweenin vieton historiasta, pumpkin-lyhdyistä ja kummitustarinoista. Silti, jostain itselleni tuntemattomaksi jääneestä syystä, en ole pystynyt  omaksumaan halloweenia suomalaiseen vuodenkiertoon sopivaksi juhlaksi. Olen siis suorastaan puritaani tässä asiassa. No, sallin toki Halloweenin juhlinnan niille, jotka nauttivat pukeutua noidiksi ja luurangoiksi ja vampyyreiksi ja hämähäkeiksi pimeässä syysillassa. Pysykööt kuitenkin mieluummin sopivasti kaukana minusta.

Lauantai-iltana sytytän kynttilän ja muistan vanhempiani ja muita minulle elämäni varrella tärkeiksi tulleita ihmisiä, joita kaipaan, joitten muisto on minulle jos ei nyt pyhä, mutta kuitenkin arvokas. Ehkä se on nykyihmisen suuhun paremmin sopiva sana kuin pyhä, joka tuntuu liian suurelta ja käsittämättömältä. Tai ehkä puhun tässä vain omasta rajoittuneesta näkökulmastani. En vaadi enää uutta nimeä.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Makuasioita

Vähän häpeillen tunnustan, että olen nyt  jäänyt koukkuun Tv-ohjelmaan, jota aikaisemmin melko lailla  kritikoin.Se on sarja Suomen kaunein koti, maanantai-iltaisin . Aluksi minusta oli  lapsellista muka etsiä kauneinta kotia, koska ajatushan on täysin absurdi. Kauneus on niin kovin suhteellista, olipa sitten kysymys  minkä tahansa asian kauneudesta, kukan, eläimen, maiseman tai vaikkapa taide-esineen. Ei ole mahdollista sanoa: tässä olen nyt nähnyt kauneimman.Tai voi kyllä sanoa, mutta vieressä seisovalla saattaa olla vastakkainen argumentti ja ihan yhtä painava.

Nyt  kumminkin olen heittänyt arvosteluni ohjelmatyypistä sivuun ja käyn huvikseni  vierailuilla näissä "Suomen kauneimmissa kodeissa", kuten juonto kerta toisensa jälkeen imelästi toistaa.Olen tosi häpeilemätön ja ilkeä vierailija . En suinkaan tyydy vain ihmettelemään (ihailemaan???) näitä toinen toistaan erikoisempia kotiluomuksia .Tarjoilen epämiellyttäviä mielipiteitäni ilman kiltteyden ja kohteliaisuuden sensuuria. Onneksi kotinsa avanneet ja niihin energiansa ja rahansa uhranneet eivät kuule.Monet näistä ovat tekijöittensä, usein perheen naispuolisen asukkaan käsityksiä maanpäällisestä paratiisista, jonka he ovat omien oivallustensa ja ahkeran sisustuslehtien selaamisen jälkeen aviomiehen vaivan ja uurastuksen avulla saaneet luoduksi.Kaikesta näkee, että nämä kodit ovat vaatineet hirveästi energiaa, aikaa, vaivannäköä, mutta usein myös tosi paljon  rahaa.Että ihmisillä on tässä ajassa niin paljon varallisuutta käytettäväksi kodin sisustamiseen, ylellisiin kylpy-sauna-allasratkaisuihin ja valtavien pihaympäristöjen kunnostamiseen täällä Suomessakin, hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen.

 Tässä omassa sohvassani  istuessani ohjelmaa katsomassa ihmettelen ja epäilen onko mahdollista, että noissa kodeissa myös ihan tavanomaiseen tapaan eletään arkea, rentoudutaan ja "ollaan vaan  kotona". Siinä määrin lavastetuilta kotikulisseilta monet kodit vaikuttavat.Tuntuu siltä, että tämmöinen vaivalla  rakennettu koti-idylli  ei voisi särkymättä kestää tavanomaista arkista elämää, puuhastelua, syömistä, nukkumista, pyykinpesua, tavaroitten käsittelyä ja näistä kaikesta pakollisesti seuraavaa sotkua.  Kenenkään omaan elämänpiiriini kuuluvien ihmisten koti ei ole  tuollainen lavastekoti. Joittenkin tuntemieni ihmisten kodit ovat toki paljon omaani kookkaampia, laadukkaista ja kalliista materiaaleista rakennettuja  ja aistikkailla ja minulle liian hintavilla huonekaluilla  sisustettuja, mutta kuitenkin selvästi  perheen elämään aidosti sopivia koteja, ei pelkästään elintasoa viestiviä, mahtailevia  egon jatkeita.  Milloin niinkin  monien suomalaisten ( usein vielä  nuorten ) käsitys kodista  muuttui tällaisiksi sisustuslehtiä kopioiviksi unelmahattaroiksi.Mistä se mahtaa kertoa?Ja miten ihmeessä  ohjelmassa esiintyvien  ihmisten on onnistunut hankkia niin valtava varallisuus, mitä tuommoisten kotien hankinta nyky-Suomessa vaatii?

Ohjelman tuomareiden antamat pisteet ovat  mielestäni kuitenkin useimmiten oikeansuuntaisia, vaikkakin tietysti  kiltisti paljon korkeampia kuin minun täällä kotonani julistamat liiankin  murskaavat arviot.Useimmiten he hienosti ymmärtävät  korostaa ja arvostaa  aitoa, konstailematonta  asumisen ja elämisen henkeä ja asukkaiden todellisesta elämästä kertovia ratkaisuja . Myös halu painottaa  materiaalien ja rakentamisen yksityiskohtien harkittua taitavuutta ja tiettyihin, keskenään sopiviin tyylilajeihin  pitäytymistä  kuulostaa oikeaan osuneelta, hyvältä ja viisaalta  perusteelta jakaa korkeita  pisteitä. Nopeahkon tutustumisen jälkeen he yleensä onnistuvat  valikoimaan  aidoimmat helmet  tästä  usein ylettömästä ja epätodellisesta  yrittämisestä, mihin monet  amatööritaiteilijat ovat kodissaan sortuneet minun mielestäni.
Näen tässä ohjelman hyödyn meille tavallisille tirkistelijöille. Kenties vahingossa opimme itsekin arvostamaan aitoja asioita, näkemään yksinkertaisuuden kauniimmksi kuin äärimmilleen viritetyn yksityiskohtien ja materiaalien kanssa kikkailun, tavarain ahnehtimisen ja joka ainoan kohdan koristamisen . Kenties ymmärrämme olla haaveilematta tämmöisistä liian korkealle viritetyistä unelmista ja  opimme  katsomaan omaa kotiamme lämmöllä ja arvostaen, terveellä tavalla ylpeänä ja rakastaen sen puutteitakin juuri omaan elämäämme kuuluvina osasina. 

Olisi hauska tietää, mitä tämmöisten supersisustajien mielessä mahtaa liikkua, kun he kuulevat hiukan  negatiivisen arvion kotinsa  liiallisesta tavaramäärästä ja  koristeellisuudesta ja erikoisten efektien turhasta metsästämisestä .Onkohan monikin loukkaantunut verisesti, vaikka kritiikki ja palaute useimmiten annetaan hyvin hillitysti  ja tahdikkaasti, ainakin  jos vertaan omaan  murskakritiikkiini. Kukin heistä on todennäköisesti ollut sisimmässään varma luoneensa jotain ylittämättömän ihanaa . Niin päämäärätietoisesti he tuntuvat kotiaan valmistaneen. Mikään kohta ei vaikuta vain itsekseen mukaan tulleelta, ei kanna juurikaan muistoja menneestä elämästä  perheen historiassa, ei kerroksia ja sattumanvaraisia tavaroita. Luulen, että jotkut  kokevat tulleensa petetyiksi ja väärin arvostetuiksi, koska kodin valmistaminen ja koristaminen tuntuu heille muuttuneen elämän varsinaiseksi  sisällöksi ja  muu  elämä jääneen sivuseikaksi. Leikin ajatuksella, että pääsisin tekemään aikamatkan ja katsomaan tilannetta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Miltä noissa lavasteissa näyttäisi silloin, miltä vaikuttaisivat kodin asujat? Olisiko vielä silloinkin samat kulissit pystyssä? Olisivatko asukkaat  vanhenneet onnellisina ja tyytyväisinä luomassaan "taideteoksessa"? Mikä olisi muuttunut? Minkälaiset ihanteet näissä superkodeissa kasvaneet, usein lähes näkymättömiin lavastetut lapset olisivat omaksuneet itselleen ja ympäristölleen aikuistuessaan? Olisiko jossain vaiheessa mukaan tullut kapinointia ja halua anarkiaan kaiken sievyyden ja kurinalaisuuden jälkeen?

Olen verrannut omaa kotiani harakanpesään. Mielestäni monestakin syystä. Se ei tunnu koskaan oikein valmistuvan, vaan on ikuisessa muutostilassa, mutta yhä edelleen hatara ja sekainen, vaikka olen siirrellyt oksia eri järjestykseen milloin minkäkin tuulen puhaltaessa. Aika paljon  sinnekin on kerääntynyt turhaa "kimallusta" ja koristetta, mitä on sattunut silmään lennellessäni ympäri roskiksia ja kirpputoreja. Nyt alkaa olla semmoinen olo, että kaipaisin selkeämpää pesää ja helpommin hoidettavia näkymiä. Mutta luopuminen ja selkiinnyttäminen kysyy voimia, joita  minulla vanhalla harakalla ei enää  tunnu  löytyvän. Moni turha tavara on myös liiaksi  lastattu  tarinoilla ja tunnesiteillä menneeseen elettyyn elämään ja läheisiin, jo poistuneisiin  ihmisiin, tullakseen hylätyksi.Monista  tavaroista en kertakaikkiaan pysty surua tuntematta luopumaan, vaikka niillä ei ole enää mitään hyödyllistä funktiota tai muutakaan arvoa. Kokemuksesta tiedän, että omat aarteet eivät välttämättä ole haluttuja lahjoja seuraavalle sukupolvelle,  kun joskus  yritän tuputtaa niitä heidän kotiinsa. Heillä on, ja pitääkin olla, oma  tyylinsä luoda kotiympäristöään itselleen sopivaksi, viihtyisäksi ja toimivaksi .

Oma kotini on monenlaisilla onnellisilla sattumilla ja  rakkaudella kokoon haalittu, ilman etukäteissuunnittelua, ilman päätöstä tyylilajista tai tiukasti harkituista värivalinnoista. Se on oman makuni muokkaama kooste seitsemänkymmenen vuoden reissustani läpi erilaisten opiskelukämppien, vuokra-asuntojen ja tuskalla hankittujen ikiomien lähiökotien . Mukana on tavaraa jo kotoa lähdöstä asti. On Mummun ruusulautanen, on Kustaan vanha pyöreä pöytä, on arkku Vaasan purkutalon vintiltä. Lähes joka ainoa tavara on kertomus jostain elämänvaiheesta tai ihmisestä.
 Kodistani näkee jo ensisilmäyksellä, että se  on vanhahkon, kenties hiukan boheemin suurpiirteisen ja itseään taiteellisena pitävän ( seinät täynnä omia tauluja) yksinelävän naisihmisen koti. Huomaa myös helposti, ettei tässä kodissa olisi omaa reviiriä  esimerkiksi reippaalle metsästystä tai urheilua harrastavalle miehelle.Hän olisi hukassa ja turvaton kuin kuivalle maalle joutunut kala, eikä hänen tavaroilleen löytyisi yhtäkään hyllynpätkää. Siististä ja organisoidusta kodista pitävä kokisi täällä olonsa ahdistuneeksi. Ihmetystä voisi vieraalle tulijalle aiheuttaa vauvansänky muuten vanhahtavahenkisessä punaisessa makuuhuoneessa, syöttötuoli olohuoneessa , potta kylpyhuoneessa, sekä monet pehmolelut, kunnes hän kai oivaltaisi, että mummoasukas odottaa pienen lapsenlapsensa vierailuja milloin tahansa ja yrittää olla valmiina tarpeisiin. 

  Kotini  elää ja hengittää jatkuvan muutoksen tarpeessa kuin olisi elävä olento, kuin nuori ihminen, joka vasta etsii itseään. Murrosikäistä se muistuttaa myös siinä, että se on hyvin harvoin viimeistä piirtoa myöden siivottu  ja järjestyksessä. Silti tahdon  sanoa tänäänkin: Tervetuloa meille. 


maanantai 13. lokakuuta 2014

Suomalainen - ruotsalainen, kliseet romukoppaan

Meillä suomalaisilla ei ole kovin usein ollut syytä pitää itseämme ja koko tätä suomalaista heimoamme kovinkaan kaunisrakenteisina ihmisinä. Siis jos puhutaan stereotypioista, yleistäen ja ikäänkuin ajatellen, että  olisi olemassa joku supisuomalaisen ihmisen prototyyppi , jota suurin osa kansasta enemmän tai vähemmän muistuttaa.Sempä takia meille on ollut kullanarvoista muutamien missiemme menestys maailmalla . Niinkuin esimerkiksi tämä taaskin  ajankohtainen ikikaunotar Armi Kuusela, missi vuodelta 1952, joka aikoinaan  onnistui osoittamaan maailmalle, ettemme ole aivan mongoleita.

   Kun vertaamme esimerkiksi  suomalaista ja ruotsalaista ihmistä ulkonäöltään, niin eikö vain tosi helposti  ajatus kulje siihen malliin , että ruotsalaiset, ne ovat kaikki  semmoisia  pitkäjalkaisia, hoikkia ja jotenkin reippaan ja urheilullisen näköisiä viikinkejä .Heillä on sopusuhtaiset piirteet, terveet hampaat ja tuuhea tukka.Ja  sitten vielä osaavat olla niin huolettoman ja tyytyväisen oloisiakin, kuin heitä ei ollenkaan maailma samalla lailla murjoisi eikä arki kouraisisi.Osaavat nauttia elämästään, ovat estottoman seksikkäitä ja avoimia, varsinaisia Hannu Hanhia.  Mokomatkin, aina meidän kustannuksella historian vaiheissa helpommalla päässeitä, hyvinvoivia ja terveitä  kauniissa, tyylikkäissä vaatteissaan.Että käy kateeksi. Urheilussakin pärjäävät nykyään, samoin kuin kansantaloudessa. Todella masentavaa! 

Mutta meidän suomalaisten  on aina ollut pakko painaa töitä niska limassa, hampaat irvessä ja muistaen, ettei mikään tule ilmaiseksi.Ei ole ilmaisia lounaita . Ei olla tyhjän naurajia.  Ei kai siinä ole voinut kansa kaunistua, eikä juuri ulkoista eleganssiaan ajatella, kun aina on ollut niin rankkaa, sodat ja verot ja tuhat kilometriä hankalaa rajanaapuria.Tottakai me ollaan pitkäselkäistä, matalajalkaista ja harvahiuksista rotua, jolle pienikin hyvinvointi pakkautuu vanteena vyötärölle ja leviää punoittavana sianniskana. Mitä sitä kieltämään, ollaan vaan ylpeästi rumia.

Mutta miten kummassa  nyt oikein on päässyt  asiat ihan päälaelleen  sekoittumaan . En käsitä ollenkaan , miten on mahdollista, että  meillä on pääministerinä tämmöinen  suomalaiseksi kovin  outolintu, pitkä- ja nopsajalkainen hymypoika. Ei hän yhtään sovi junttisuomalaispoliitikon imagoon. Ei kiristä paita, ei puvun takki  mahan  seudusta vaikka olisi kuinka kapoista slim-kuosia . Ei tietoakaan punoittavasta  sianniskasta tai hiostuvasta naamasta. Ei  kaljuuntuvaa päälakea tai kehnoa tupeeta. Joka ainoa hiuskarva on ojennuksessa , olemus pirteä ja suihkunraikas olipa kellonlyömä mikä tahansa. Rennosti ja ainoalla oikealla tavalla  solmittu kaulahuivi , milloin  asu saa luvan  olla hieman vapaampi . Entä mikä vieläkin coolimpaa ja shokeeraavampaa: timmit, tyylikkäät shortsit ja valkoinenen paita ,  rento kesäeleganssi.Ottakaapa mallia , Rinne ja kumppanit.Alkaa ääniä ropista teidänkin laariin.  Soinnukas , sivistynyt puhetapa olipa kieli mikä eurooppalainen tahansa.Kaikki sujuu tältä supermieheltä. On glamouria, on nykymiehelle   mallia ja itseluottamusta, josta riittää  niin ruotsalaisille kuin vaikka  koko Eu:lle annettavaksi. Että meiltä Suomesta on tarjota tämmmöinen roolimalli ja imagon uudistaja.

Mutta  mitä tuovatkaan samaan aikaan julkisuuteen ja politiikan  neuvottelupöytään ruotsalaiset? Pääministerin, joka näyttää hämilliseltä suomalaiselta hitsarilta. Suomalainen ruumiinrakenne, tanakka varsi , kirveellä veistetyt piirteet , ujo hymy ja hitaahko puhetyyli ilman vähäisimpiäkään maailmanmieselkeitä.   Ei ole akateeminen , vaan työläistaustaiseen perheeseen lapsena adoptoitu työmies, ammattiyhdistysmies, joka ei ole käynyt huippuyliopistoja , eikä varmaan  miettinyt ulkoista imagoaan .Hänen en voi uskoa räpsivän selfie-kuvia tai twiittailevan ahkerasti.Hän on selvästi enemmän suomalainen kuin ruotsalainen.Ja sitten  tämä supermies-Stubb vieressään kuin huutomerkki.Eihän sen näin pitänyt olla!

No sitten puolustusministerit? Sama juttu taaskin. Meidän kapoinen ja stylistin tiukasti tuunaama, alati syvästi suuria asioita pää kallellaan ratkovan oloinen ministerimme  näyttää oikeastaan  kloonatulta nukelta tavaratalon miestenvaatteitten somistamosta. Ero mallinukkeen  on , että tämä klooninukke sentään osaa narista   huolestuneella äänellä , jos ei muuta niin ainakin toistella haluaan saattaa Suomi  Natoon.Kaikki muu näyttää joka ainoa päivä pysyvän samassa rikkumattomassa yhden ilmeen tyylilajissa ja siistissä somistuksessa, kuin hän ei välillä nukkuisi , söisi tai ainakaan eläisi perheen keskellä.  Kun taas  Ruotsin vastaava ministeri, niimpä,  näyttää  ihka tavalliselta suomalaiselta , jolla on ihan tavallista porukkaa ympärillään. Ja mikäli oikein ymmärsin, hän ei ole ollenkaan yhtä  huolissaan Ruotsin kuulumattomuudesta   Natoon.

Aloin tarkemmin katsella Ruotsin uusien ministerien ryhmäkuvaa. Kai useimmat ministerit  sentään näyttävät upeilta , tyylikkäiltä ruotsalaisilta? Mitä ihmettä !Kyllä  ovat ulkonäkökriteerit  kääntyneet maittemme osalta  päälaelleen . Ruotsalaiset  naisministerit näyttävät kaikki  aika lailla tavallisilta suomalaisnaisilta . Ulkoministerikin on  ihan  arkisen  oloinen naiseläjä Suomessa piipahtaessaan ja puhuessaan. Ei yhtään näyttänyt tai kuulostanut  semmoiselta huippuunsa viritetyltä   imagokonsultin luomukselta   kuin Sanni Grahn-Laasonen tai muut kokoomuksen "nukketehtaassa" valmistetut tehonaiset Suomen politiikassa.

Voi voi, miten nyt käy minun ja muitten vaalima käsitys suomalaisesta ja ruotsalaisesta ulkonäkö ja -luonneidentiteetistä? Ollaanko me luuloinemme ihan pihalla?Eihän suomalaiset olekaan enää semmoisia kuin ennen vanhaan, aitoja , rehellisiä, konstailemattomia  , joskin  kovin vähän  filmaattisia , enemmän matalajalkaisia , juntteja ja punoittavanaamaisia pottuneniä? Semmoisia, jotka kankeasti puhuivat paitsi tätä kotikieltämme , myös hiukkasen tankeroenglantia . Eivät hymyilleet kuin tosipaikassa reilulle  äijähuumorille ja - naapurin homoille. Semmoisten aika taitaa olla Suomessa ohi. Niitä on vain eläkeikäisissä poliitikoissa  ja ehkä jokunen  Perussuomalaisten joukoissa kansan syvien rivien suosikkipoika ja-tyttö. 

 Millainen on menestyvän suomalaisen identiteetti   tulevaisuudessa? Miten näemme itsemme, kasvaako Suomeen piankin  kokonainen uusi , uljas ja  menestyvä  eurooppalainen   Stubb-heimo? Kauniita ja itsevarmoja  , urheilullisia , hymyileviä ja sujuvasti maailmalla kaikilla kielillä kommunikoivia suomalaisia , jotka osaavat ihailla itseään ja   hiukan alentuvaan sävyyn suvaitsevat naapureitaan  lännessä ja idässä.
Who knows!Aika näyttää.

Entispäivän suomalainen, väistyvä rotu?