Istun läppärini ääressä tänä hämäränä ja tuulisena marraskuun lopun pyhäpäivänä. Ei houkutusta eikä välttämätöntä pakkoa ulkoiluun.Tässä pöydälläni on läppärin lisäksi toinenkin minulle tärkeä laite, pieni radio. Sillä voin kuunnella radion lisäksi myös musiikkia CD:ltä tai kasetilta. Aparaatti on jo iäkäs. Nykyään, kun lähes kaikkii koneet ja vempaimet ikääntyvät ennätysvauhdilla ja usein vaihdetaan jo vuoden parin jälkeen uudempaan ja "paranneltuun" versioon, tämä pieni, tosi näppärä ja mielestäni ihmeen tyylikäskin himmeän hopeanharmaa Sony on tosiaan vanha palvelija, joka on käynyt vuosi vuodelta rakkaammaksi. Pelkään sen päivän tulevan pian, jolloin se syystä tai toisesta ehtii matkansa päähän ja lakkaa palvelemasta minua. Mitenkähän sitten elämäni ollenkaan sujuu, kun en voi kuunnella Riston Valinnan rauhoittavia adventin ajan ajatuksia ja musiikkia, niinkuin nyt, tai kuunnella unettomina öinä radiosta klassisen unimusiikkia, kuten tein viime yönäkin. Bachin loputtomina jatkuvat, tyynnyttävät pianokappaleet kuuluivat hiljaisina jossain valveen ja unen rajatilassa. Se ei vaadi liian keskittynyttä kuuntelua, muttei liioin häiritse eikä kiihdytä tarpeettomasti eikä estä uneen pääsyä sopivan ajan kuluttua. Jossain vaiheessa olen aina nukahtanut hyvään uneen, vaikka musiikki soi. Ihanaa, että minulla on nyt tämä vanha radioni makuuhuoneessa.
Puolisen vuotta sitten laitteeni jo alkoi yskähdellä ja nikotella: CD-levyllä oli vaikeuksia käynnistyä, vaikka levy itsessään oli kunnossa. Kun levy sitten oli pikku hämmennyksen jälkeen alkanut pyöriä, kuuntelua häiritsi kiusallinen toistuva naksahtelu. Jonkun ajan kuluttua naksuna sentään yleensä loppui ja levyn pystyi kuuntelemaan loppuun asti. Sitten naksuna alkoi kuulua myös radiokanavalla kestäen ehkä viisi, kymmenen minuuttia toosan avaamisesta. Ongelma jatkui samanlaisena, kovin kiusallisena vaivana viikon pari, mutta hävisi ilman mitään erityistoimenpiteitä yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Poikani päätti varmistaa, että minulle kotona viihtyvälle ja musiikkiini ja tuttuihin radioääniini addiktoituneelle olisi jatkossakin mahdollista nauttia näistä arkisista iloista. Hän ei kuitenkaan ajatellut uuden pienen soittimen hankintaa. Sen sijaan hän kysyi, saisiko ostaa minulle uutta tekniikkaa monipuolisesti hyödyntävän laitteen. Luotan hänen ymmärrykseensä ja tietotaitoonsa näissä tekniikka-asioissa, joten annoin hankintaluvan.Viime kerralla heidän täällä käydessään laite tuotiin ja hän koplasi hyvän aikaa sen asennuksessa. Vanha radioni siirrettiin makuuhuoneeseen. En ihan tiedä millä nimellä tätä uutta aparaattia pitäisi kutsua. Se yhdistää ihmeellisesti sekä tietokoneeni modeemin, koneelle tallennetut sadat kuvat, tv-laitteeni sekä monenlaiset Areenan, YouTuben ja radion toiminnot. Paikassa, jossa pieni Sonyni aikaisemmin nökötti vanhan senkin päällä, koreilee nyt vitivalkoinen uusi laite. Onneksi se ei ole liian suurikokoinen eikä häiritsevän pompöösi tai muuten ruma. Sen naamapuolella on vain kolme mustaa pyöreätä aluetta, niistä suurin äänentoistoon kuuluva keskellä. Vasemman poskipallon alla palaa pieni sininen valo merkkinä siitä, että virta laitteeseen on kytketty. Sen voin tehdä uudella, pikkuruisella hopeanvärisellä, tosi söpöllä "kapulalla". Sen pelkistetyllä etupuolella on teksti audio pro. Tämän jälkeen tartun vanhaan tuttuun televisiokapulaani ja kohdistan sen ruutuun avatakseni jonkun telkun kanavista. Sitten otan käteeni uuden, kolmannen kapulan. Sen päällä lukee MINIX ja sen alla pikkuruisin kirjaimin Next Generation Computing. Tällä kapulalla saan käyttööni kaikki laitteen moninaiset toiminnot. Siis JOS SAAN!Siinäpä se!
Riippuu siitä osaanko käyttää tätä kapulaa oikein, niin että ruutuun ilmestyy aloituslogo ja sitten edelleen valitsemani palvelu. Minun on ymmärrettävä miten käyttelen säätelynäppäimiä, mihin suuntaan ja millä vauhdilla nappuloita ohjailen ja että muistan vahvistaa siirtoni keskellä olevalla robotilla. Myönnän, että olen jo onnistunut saamaan kaiken sekaisin. Suomenkieliset ohjeet TV-ruudussa olivat yhtäkkiä muuttuneet ranskankielisiksi ja sen sijaan , että olisin voinut ihailla tietokoneelleni tallennettuja piirroskuviani isoina ja hienoina television näytöllä, poukkoilin jatkuvasti satojen maailman eri radiokanavien listaa ylös, alas ilman ulospääsyä. Yhä uusia yrityksiä, yhä uusia outoja näkymiä. Ei lainkaan sitä mitä halusin ja luulin valitsevani. Panikoin, räpläsin ja napsuttelin kuin heikkopäinen. Saanko koskaan enää vanhoja televisiokanaviani näkyville?Vihaan tyhmää ja hätäilevää itseäni, vihaan tekniikkaa, joka ei voi olla yksinkertaisempaa vanhoille aivoilleni ja olemattomalle näppäryydelleni loogisesti aukenevaa.
Robotti, kiltti robotti, päästä minut pois. Armahda minua, lue ajatukseni, tee ihme! Muistin, että poikani sanoi taaksekääntyvän nuolen peruuttavan edellisen toimintokäskyn:käänny pois,robotti, pois, robotti, pois, robotti!Olisiko hiirestä apua? Mutta missä se on? Olen täysin unohtanut miten saan hiiren ilmestymään ruutuun ja kun se lopulta vahingossa jostain ilmestyy näkyviin, se on kankea ja uppiniskainen, en osaa hallita sen suuntaa vaikka olen lähes korkkiruuville käteni kääntänyt. Voi minua : en selvästikään kuulu tähän Next Generationiin. Turha kuvitellakaan. On pakko odottaa, että opin riittävästi ja helpolla käyttämään laitetta.
Eletään adventin aikaa. Adventti on odotuksen aikaa. Minäkin odotan tulevaa joulunaikaa. Silloin saan rakkaat nuoreni tänne mummulaan. Odotan lämpimin ajatuksin joulua heidän seurassaan. Minun ikioma ja koko ajan kehittyvä ja uutta oppiva "Next Generation-tyttöni" on minulle jatkuvan ilon aihe. Iloitsen hänen puheen pulputuksestaan ja loputtomasta energiastaan. Hänen söpö olemuksensa ja huikea naiseutensa hurmaavat. Iloitsen poikani ja miniäni hyvästä ja viisaasta tavasta hoitaa vanhemmuuttaan. Iloitsen jo etukäteen ajatuksesta yhdessäolosta ja pukin odotuksesta nyt, kun Irina on osallistuva ja ymmärtävä pikku persoona. Toisin kuin viime joulun suloinen, mutta vielä melko vauvamainen Irina.
Mutta on pakko myöntää, että odotan joulua myös siksi, että kaiken jouluisen menon, vilskeen ja herkuttelun lomassa aion oppia käyttämään uutta tekniikkaani täydellä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Toivottavasti Mikon riittävän kärsivällisen opastuksen jälkeen onnistun.Vaikka kuinka haluan ajatella olevani vielä jotenkin ajassa kiinni ja sopivasti uusia asioita oppimaan kykenevä mummu, tiedän tarvitsevani aikaa ja monia toistoja, paljon kertausta ennenkuin oikeasti pääsen kiinni taitoihin, joita next generation computing vaatii. Kertaus on opintojen äiti, sanottiin entisaikaan koululaisille, niin se varmaan on vieläkin. Sen tietää ainoaksi keinokseen oppia myös vanha opettaja-isoäiti. Kiltti joulupukki: Tuo minulle malttia ja kärsivällisyyttä, että oppisin toimimaan hallitusti ja loogisesti niinkuin Next Generation Computing edellyttää.
Sana. Lause. Virke. Ilme. Huudahdus. Itku. Nauru.Tuhahdus. Murahdus. Hymähdys. Hartioitten nosto. Pään puistelu. Nyökkäys. Halaus. Käsien levittely. Huuto.
Ihmisellä on monia mahdollisuuksia ilmaista ajatuksiaan, tunteitaan tai halujaan lajitovereilleen. Puhumme sekä sanoilla että ilmeillämme ja koko ruumiin kielellä. Joskus lapsena muistan lukeneeni runon, jossa pohdiskeltiin, mikä on maailman kaunein sana. Runon tekijää en muista, mutta lopputulos oli jotenkin semmoinen, että sana ÄITI on maailman kaunein sana lapsen lausumana.Tuosta on ajat muuttuneet ja lapsiperheissä on kehitytty tasa-arvoisempaan tilanteeseen. Uskon, että nykyään yhtä lailla kaunis on sana ISÄ lapsen lausumana. Tosin nykyään monet suomalaislapset omaksuvat sen muodossa ISI, joka joskus kuulosti hiukan liian söpöstelevältä, mutta on nyttemmin muuttunut ihan normaaliksi. Kun oma pieni lapsenlapseni sanoo isi, hiukan ässää suhistaen, se on kovin kauniilta kuulostava sana ja täynnä tunnetta. Suorastaan hiukan kadehdin häntä, että saa kasvaa perheessä, jossa on sekä isä että äiti, molemmat tärkeitä, molemmat rakkaita ja läsnä jokaisessa päivässä ja kasvun vaiheessä. Tiedän oman perheemme monenlaisten, raskaitten koettelemusten aikoina itse jääneeni usein ilman sellaista sataprosenttista läsnäoloa ja välittämistä, kuin olisin halunnut ja tarvinnut lapsena, mutta samoin olin usein pahasti riittämätön myös itse, kun oli pakko venyä sekä äidiksi että isäksi pojalleni.
Meillä on kieli, jolla ilmaista itseämme ja ymmärtää toisten meille tarkoittamia viestejä. Meillä on kieli, jolla saamme tietoa asioista, joita emme ennestään tunne. Meillä on kieli, jonka avulla voimme sukeltaa jopa maailman toisella laidalla asuvien ihmisten mitä erilaisimmista oloista kertoviin vaiheisiin ja tunnelmiin.Voimme osuvan sanan voimalla eläytyä vieraitten ihmisten pelkoihin ja haaveisiin. Kieli avaa väylän yhden ihmisen sisäisestä maailmasta toisen sieluun, kokemuksiin, oivalluksiin, syvimpiinkin tuntoihin. Olisin tosi paljon köyhempi ilman niitä elämyksiä, joita olen lukemalla saanut, aivan kuin olisin saanut elää kokonaisia elämänkohtaloita rinnakkaistodellisuudessa, silloin kun sanojen kirjoittaja on ollut todellinen taitaja. Ihmeellistä, että sanat ja ajatukset voivat tuntua tuoreilta kuin äsken lausutut, vaikka ne olisi ajateltu ja kirjoitettu vuosisatoja sitten. Sanat koskettavat, osuvat ja kirkastavat omia ajatuksia, silloin kun ne tunnistaa tosiksi ja aidoiksi. Sanat liikuttavat ja voimaannuttavat. Sanat voivat parantaa, mutta joskus ne satuttavat, lyövät jalat alta tai jättävät kylmän ja pahan olon.
Vanhoilla ihmisillä, kuten minä, on usein vahva taipumus idealisoida mennyttä aikaa, omaa nuoruuttaan tai jopa sitäkin vanhempia aikoja. Unohdetaan ikävät puolet ja kullataan hyviä muistoja kauniilla sanoilla hehkuttaen. Nykypäivä alkaa tuntua vähemmän hohdokkaalta. Mutta vaikka yritän välttää sortumasta tähän menneen ajan paremmuuden ylistämiseen, teen niin tässä kumminkin ja ihan vakaasti harkittuna. Olen sitä mieltä, että muutamat viimeiset vuodet ovat muuttaneet paljon muutakin kuin isästä isin. Koko suhtautumistapa siihen, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa on osalle kansalaisista muuttunut ratkaisevalla tavalla erilaiseksi, paljon huonommaksi. Elämme aikaa, jolloin sananvapauden nimissä vaaditaan oikeutta sanoa "mitä sylki suuhun tuo", sanoja ilman järkevää itsekontrollia ja ilman ajatusta toisen ihmisen järjen, arvon ja hyvinvoinnin huomioimisesta. Meille on juurtunut omituinen uusi tapa nimittää sellaista puhetta sanalla"kriittinen", kun sen oikea nimi on viha. Joskus pidettiin pahana ja sivistymättömänä puhetapana kirosanojen tai suorasukaisten seksiin, sukupuolisuuteen tai ulosteisiin liittyviä sanoja. Hyvään kasvatukseen kuului opettaa välttämään puheessa arkaluonteisiksi ajateltuja sanoja. Vain pikkulapset saivat sanoa "pissa " ja "kakka" ilman että ne loukkasivat.Tosin jotkut oikein sivistyneiksi opetetut kaverini puhuivat "ykkös-" ja kakkoshädästä". Murrosikäinen minäni ei olisi pahimmankaan närkästyksen ja aikuisten halveksunnan myrskyssä päästänyt suustaan sitä nykynuorison yleisintä viisikirjaimista v-sanaa, jolla puhetta nykyään väritetään ilman ajatustakaan sen alkuperäisestä merkityssisällöstä. Monille ikäisilleni se on merkki sivistymättömyydestä, hyvien tapojen häviämisestä ja nuorison kamalasta tilasta. Voipa kuulla muuten kohtalaisen niukalla kielitaidolla pärjäävän nuoren huokaavan sydämensä kyllyydestä ilmoille täydellisen halveksuntansa:fuck you!
Kansankielessä, murreilmaisuissa, sananparsissa ja työväestön arkikielessä voimasanat ovat kuitenkin aina eläneet vilkasta ja "ilmaisua rikastavaa" elämäänsä . Väitän, että niillä hyvin harvoin, jos koskaan olisi ollut samanlaista vihan ja nöyryyttämisen perimmäistä tarvetta kuin nykyään jopa itseänsä vaikuttajina ja sivistyneinä pitävien twiittaajien, blogistien ja ihan tavallisten pulliaisten nettikirjoituksissa viljelemä sanasto ja tyyli.
Meillä on kansanedustajia, joiden sanankäyttö on häpeäksi heille itselleen ja niille, jotka ovat heidät tähän asemaan valinneet. Vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta sanat ja lauseet raaistuvat, viha arkipäiväistyy, totuuden puhumisen tarve vähenee. Tekisi mieli sanoa , että taas eletään "pimeää keskiaikaa", ainakin yhtä pimeää kuin silloin muinoin. Silloin uskottiin saatanaan, noitiin ja velhoihin. Nyt uskotaan trolleihin, jotka syöttävät uskomuksia ja valheellisia salaliittoteorioita vain vahvistaakseen omia itsekkäitä tarkoitusperiään, lisätäkseen ihmisten kaunaisuuden ja pahoinvoinnin tunteita ja vihaa yhteiskunnan valtarakenteita kohtaan. On "hienoa" olla rohkea, rääväsuinen, viis väitteitten paikkansapitävyydestä tai oikeudenmukaisuudesta, oikeinkirjoituksesta nyt puhumattakaan. Elämme aikaa, jolloin mielellään uskotaan heppoisesti perusteltuihin valheisiin, jopa vahvemmin kuin aikoinaan Jumalan sanaan.
Suuri osa suomalaisista ei aluksi uskonut mitenkään olevan mahdollista, että syytämällä suustaan valheen toisensa jälkeen, uhoamalla vihaa ja kaunaisuutta, loukkaamalla kanssaihmisten perustavaa luokkaa olevia ihmisoikeuksia, väheksymällä naisia , muslimeja, maahanmuuttajia, mustia ja sivistyneempiä kilpailijoitaan kerta toisensa jälkeen ja aina vain sairaammilla sloganeilla ratsastaen, voisi tulla valituksi Amerikan, läntisen maailman suurvallan presidentiksi. Useimmat ajattelivat luultavasti, että Donald Trumpin asettuminen edes ehdolle republikaanien presidenttiehdokkaaksi loppuu kuin tunnetun kanan lento äkisti, ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Erehdyttiin. Saatiin ällisteltävää kuukausiksi. Ensin naureskeltiin, sitten paheksuttiin, kauhisteltiin, lopulta pelättiin, mutta ei suostuttu uskomaan.Kuin juna, joka lähti liikkeelle ilman, että sillä oli ohjaajaa, kampanja pörräsi eteenpäin etappi etapilta, hämmästyttäen, kauhistuttaen, turruttaen epäuskon hetteikköön. Polttoainetta tämä valhejuna sai koko ajan lisääntyvästä vihapuheesta, josta kohtuus, järki ja totuus loistivat poissaolollaan. Viha löysi kaiken voittavaa vastakaikua itsensä ulkopuolisiksi ja vähemmän menestyneiksi kokevien ihmisten syvistä tarpeista : nyt riittää entinen meno, haluan olla jotain, haluan olla merkittävä, haluan panna muut kokemaan arvottomuutta, pienuutta, halveksuntaa. Haluan muutoksen, haluan "Messiaan", haluan Trumpin. Hän tekee meistä suuria ja menestyneitä niinkuin itse on suuri ja rikas. Hän tietää totuuden. Totuus on se, jonka haluan sen olevan. Eliitin salaliitot ja "kansan kurjistaminen" saavat riittää. Entinen politiikka, entiset johtajat, entinen Amerikka on pettänyt meidät, me olemme AMERIKAN KANSAN ÄÄNI JA SYDÄN. Hän antaa meille taas merkityksen, antaa työpaikat, antaa tulevaisuuden: Make America Great again.Trump, meidän presidenttimme!
Mutta kun sitten aamu koitti ja kävi ilmi, että suurin osa suomalaisista ja eurooppalaisista ja puolet amerikkalaisista olivat ennakkoarvioissaan väärässä, kaikilla oli tuloksessa sulattelemista. Niin häntä kannattaneilla mutta erityisesti Hillaryn voittoon vakaasti luottaneilla. Tuleeko Trumpista "pelastaja", vai tuleeko hänestä miljoonien ihmisten yhteinen ahdistus, yhteinen pelko ja ennalta arvaamattomuuden raskas painajaisuni koko pallolle? Valheet ja viha ovat maailmassa saaneet suuren jalansijan ja ovat täällä ilmeisen pysyvästi, Ne ovat hyväksyttyä kieltä, jota puhuu jo liian suuri osa Eurooppaa ja kotisuomea. Monet ovat peloissaan tätä uutta äidinkieltä kuunnellessaan. Minäkin olen, pakko myöntää. En voinut uskoa sanaakaan yllättäen sovinnollisemmin sanansa asettaneesta Trumpin puheesta valintansa jälkeen. En nähnyt tai kuullut hänen sanoissaan ja ruumiinkielessään uskottavia merkkejä yhdessä yössä muuttuneesta ja kirkastuneesta totuudesta. Oli vain tarkoituksenmukainen hetki käytellä noita ilmaisuja, soitella toisenlaista instrumenttia, ilmehtiä, elehtiä, mutta siinä oli edelleen sama näyttelijä. Esityksestä puuttui sydän ja tarkoitus.
Sanoja, sanoja, ilmeitä, ilmeitä, eleitä, eleitä, kaikkea yltäkyllin, uuvuksiin asti. Missä oli ihminen esityksen takana? Onko siellä ihminen vai pelkkä sanoja suoltava marionettinukke vai kenties vaarallinen sosiopaatti?Aika näyttää ja kertoo totuuden.
