Yhdenlainen aikakapselin avaus

Suomi juhli sadan vuoden itsenäisyyttä. Juhlan innostuksessa ja ilossa tietysti muisteltiin myös menneitä aikoja. Sekä vakaampia ja onnekkaampia vuosikymmeniä kuin myös niitä kaikkein raskaimpia ja vaikeimpia sotien vuosia heti itsenäistymisen alussa että niitä viittä vuotta, jotka Suomi soti suurta jättinaapuria Neuvostoliittoa vastaan.

Välillä minua alkoi vaivata tämä paljo menneitten tonkiminen,  mutta nyt parin viikon päästä olenkin tyytyväinen, sillä huomaan monen asian lähihistoriastamme ja juuri noista vaikeista alkuponnisteluista ja silloisista avainhenkilöistä huomattavasti selkiintyneen. Luulen, että en ole ihan väärässä, kun väitän, että lukion historian opetus vielä minun kouluaikoinani jätti ihan harkitusti meidät selkiintymättömän ja vähäisen tiedon varaan Suomen 1900-luvun merkittävistä vuosista. Tapahtumat taisivat olla vielä liian läheisiä asialliseen ja puolueettomaan tarkasteluun otettavaksi. Oli helpompi olla hiljaa tapahtumista, jotka olivat jakaneet kansan niin kipeästi vastakkaisiin leireihin ja johtaneet järjettömyyksiin, raakuuksiin ja kohtuuttomiin ylilyönteihin. 
Kävin nyt läpi kovin tarpeellisen, kertaavan historiankurssin.

Kuopiossa tätä maamme merkkivuotta juhlistettiin erityisellä  tempauksella: kaupunkilaiset saivat tallettaa mielestään merkittäviä asioita  ja esineitä tarkoitukseen vartavasten suunniteltuun ja rakennettuun aikakapseliin kertomaan jotain tästä ajasta ja elintavastamme ja avattavaksi vasta kaukana tulevaisuudessa seuraavan sadan vuoden mentyä.Tämän tapainen tiedon saanti ajoista ja ihmisistä, jotka ovat eläneet arkeaan tässä maailmankolkassa esimerkiksi sata vuotta aikaisemmin, on minusta kiehtovaa. Tietysti voi olla, että jotkut talletetut asiat herättävät silloin pelkkää  hämmästystä, eivätkä ollenkaan avaa näköalaa, joka on ollut "tallettajien" tarkoituksena. Muutokset voivat olla niin syvällisiä, että kuilu tiedon perillesaamisessa jää ylittämättä. Ei varmaan ole keltään jäänyt huomaamatta, että asiat tässä omassa ajassamme jo lyhyellä aikajanalla muuttuvat uskomattoman paljon. Lähes päivittäin joudun huomaamaan, että on monia uusia asioita, käsitteitä, laitteita ja toimintatapoja, joita en ymmärrä, en osaa, en tiedä tarvitsevani, enkä edes halua oppia ymmärtämään. 


Yksi suuri muuttuja on kielemme ja tapa käyttää sitä. Minä olen kiinnostunut kielistä, niin suomen kielestä kuin hiukan vieraista kielistäkin. Olen ehkä liiankin ankara kielipoliisi, kun kuuntelen radiossa, teeveessä tai yleensä ihmisten nykypuhetta. Samoin lukiessani sanomalehtiä tai varsinkin vapaita ja villejä nettitekstejä. Ärsyynnyn monenlaisista, mielestäni "kiusallisista ja rumista tavoista" käyttää suomen kieltä. Nykyään löydän ärtymykseeni syytä enenevässä määrin. Lähes kaikki suositut television juontajat, haastattelijat, julkkikset ja jopa tieteen  asiantuntijat puhuvat kamalalla tavalla: he narisevat, painottavat epäsuomalaisesti lähes jokaisen sanan loppuosaa, "niinkuttavat" ja kiekaisevat yhden lauseen lopussa merkiksi että vielä tässä jotain sanomista olisi ja koko juttu muuttuu hyvin kiusalliseksi loputtomaksi kiekunaksi. Monille on tullut tavaksi puhua liioittelevalla, ylienergisellä tavalla silloinkin kun ihan normaali puhetapa riittäisi. Ei koko ajan tarvitsisi olla kuin vähä-älyisten joukon huutosakin johtaja. Tämä on erityisesti suomen kielisten juontajien ja puheohjelmien vetäjien helmasynti. Kamalaa huutoa ja mekastusta, kun ollaan muka TOSI  älykkäitä ja TOSI pirteitä. Kaipaan kaunista, syvää ja rauhallista ääntä. Semmoinen olisi minusta TOSI suloista kuultavaa. Mutta ihan tavallista, liioittelematonta, normaalia ja kaunista  äänenkäyttöä kuulen oikeastaan vain radion kuuluttajien ja  YLE 5:n ruotsinkielisten toimittajien ohjelmissa. He eivät juuri koskaan esitä ylipirteitä, ylivitsikkäitä ja yliviisaita besserwissereitä. Tavallisia ja siksi suosikkejani ovat esimerkiksi Efter Nio tunnin kestävän  puheohjelman vakituiset toimittajat sekä useat heidän kiinnostavista vieraistaan. On suuri ilo kuunnella normaalia puhetta, kiihkotonta, kiekumatonta, ilman tolkutonta liiottelua . Silti se on minusta tarpeeksi pirteää ja tarpeeksi kiinnostavaa  ihan viimeiseen minuuttiin asti. Korvat lepäävät ja ajatus välittyy helposti aivoihin, koska ne eivät ole koko aikaa ylivirittyneessä ja ärsyyntyneessä tilassa.


Millaista mahtaa olla puhuttu suomen kieli sadan vuoden kuluttua, jos ääntämisen ja äänenkäytön muodit jatkavat muuttumistaan yhtä kiihkeällä vauhdilla kuin viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut. Liian usein jostakin ( = muista kielistä tökerösti käännettyjä ) pompahtaa  käyttöön kummallisia, usein älyttömiä uusiosanoja. Ne voivat aluksi hätkähdyttää, mutta ihmeen pian ovat vakiintuneet siinä määrin, ettei kukaan jaksa enää edes kritisoida tai kyseenalaistaa. Ehkä pian kukaan ei  enää oikein ymmärrä semmoista, jo nyt kankealta kuulostavaa kirjakielenomaista puhetapaa, jota puhuttiin vielä 1950-luvun vanhoissa suomi-filmeissä. Minunkin korviini se jo kuulostaa aika hupaisalta ja varsin kankealta puhekieleltä. Varmasti toisenlaiselta kuin"oikea" tavallisten suomalaisten ihmisten siihen aikaa käyttämä puhe. Mutta nykyfilmeissä on erilainen ongelma: monen näyttelijän puhe on lähes käsittämätöntä puuroutuvaa mössöä.Ainakin vanhenevalle, jo hiukan huonokuuloiseksi tulleelle (siis minulle) teksti on lähes mahdotonta ymmärtää. Ei auta vaikka lisäisi laitteen volyymia. Äänenkäyttö ja puheen rytmitys ovat erilaista kuin puhetapa, johon olen tottunut.
  Samaa on ehkä tapahtumassa kirjoitetussa kielessä. Sain ystävältäni "etukäteisjoululahjana" paksun pinon mitä koreimpia lehtiä. Ne olivat pullollaan uusia jouluherkkujen reseptejä. Värikkäitä kuvia, herkullisen näköisiä. Vain harvoja  perinteisiä jouluherkkuja. Luulen olevani ruokien ja leipomusten reseptien lukemiseen liiankin tottunut, mutta nykyohjeet tuottavat yllätyksiä ja ihmettelyn aiheita. Tähän tapaan.
Ennen leipomuksiin tarvittiin lähinnä vehnä-ja ruisjauhoja. Ehkä myös grahamjauhoja sämpyläin valmistukseen. Ja perunajauhoja joulukiisselin suurustamiseen. Jotkut käyttivät myös maissitärkkelystä. Lisäksi vähän soodaa, leivinjauhetta, kanelia ja valkopippuria. Sokeri, suola, munat ja voi, siinäpä ne tärkeimmät. 

Mutta nyt huomaan, että kaapistani pitäisi löytyä kymmenittäin uusia, minulle vieraita aineita. Olisi oltava jo tutuksi tulleitten  spelttijauhojen lisäksi riisijauhoja, chiajauhoja, psylliumia,  kookospähkinäjauhoja, durrajauhoja, pankojauhoja ja vieläpä lakritsinjuurijauhetta. Eikä riitä että kaapistani löytyy tavallista sirotesokeria. Tarvetta olisi myös ruokokidesokerille, täysruokosokerille, muscovadosokerille ja kookossokerille. Olisi hyvä jos tavallisten tumman ja vaalean siirapin lisäksi löytäisin komerostani myös agavesiirappia ja vaahterasiirappia. En tosin enää muista mikä resepti juuri näitä kaipasi. 

Monilla jouluherkuiksi ajatelluilla ruokalajeilla on nyt mitä eksoottisimpiä nimiä. Nimistä ei muodostu päässäni mielikuvaa herkun olomuodosta. Eräs ruokaohje kertoi, että Euroopassa on kovassa nousussa maukas ruoka nimeltään okonamiyakilettu. Kyllä vaikuttaa namilta. joten ehkä jo muutaman vuoden kuluttua haluan paistaa näitä lettuja!! Ehkä jo piankin opin keittämään ramenia eli broilerinuudelikeittoa ja käytän sujuvasti misotahnaa, dashia, srirachaa, miriniä. Ripotan mausteeksi sormisuolaa, kurkumaa, jeeraa ja korianteria. Täksi jouluksi ehdotettu jouluateria ei maistu eikä näytä houkuttelevalta ilman tuoreitten, vihreän mausteisten yrttien ja eksoottisten hedelmien sinfoniaa. Tarvitaan siis timjamia, rakuunaa, kirveliä, basilikaa, rosmariinia ja lehtipersiljaa. Sekä tottakai vanhaa jouluista vihreää: tilliä. Mukaan myös erilaisia sipuleita, kaikissa väreissä muodoissa ja eri aromeissa, marinoituina ,"merseroituina" ja marmoroituina"????!Kuka näistä selvän ottaa! Lisäksi pinjansiemeniä sekä kaikkia lukemattomia muita siemeniä ja  pähkinöitä: kevyesti paahdettuina, jauhettuina,  murskattuina. Salaatti - ei mitään rosollia tai sienisalaattia! Ei, vaan nykyjouluinen salaatti rönsyää runsautta ja iloa kuin ikuinen kesä kaikkine erivärisine ja aromikkaine salaattilaatuineen, hienoine, pehmeän aromikkaine juustoineen, granaattiomenansiemenineen ja tuoreine viikunalohkoineen. Upean värikästä ja taatusti raikasta ja maistuvaa. Olemmeko jo muuttaneet Välimeren maihin? Onko ilmaston lämpeneminen tapahtunut huomaamattani? Tunnen etelän maut kielelläni. Mutta mitä tämä ihanuus maksaa, onko minulla varaa kaikkeen tähän uuteen makumaailmaan?
Ei, viisainta suosia vielä tänä joulunakin perinteistä metsäsienisalaattia ja rosollia. Olen vanha, joten minun kai on lupa tyytyä näihin vanhoihin hyväksi muistamiini jouluherkkuihin.

Tahtoisin sulkea aikakapseliin tuleville sukupolville muutamia  vanhoja makuja joulupöydistä köyhältä 1950-luvulta: ikivanhoja herkkuja, lapsuuteni joulujen vaatimattomia, mutta silti tunteita ja muistoja kantavia makuja: maksalaatikkoa (oman äitini speciaali)  ja hämäläisiäjoulumakkaroita, joiden tekoon olin osallistunut  minäkin.(kun suolia puhdistettiin, raaputettiin ohuiksi ja varovasti täytettiin). Tietysti hämäläistä imellettyä perunalaatikkoa eli henttatoosaa, lanttulooraa ja sylttyä. Luumukiisseliä plus loraus paksua kermaa.Isosisko toi jokaiseen jouluumme tuulahduksen itämaitten herkuista jo silloin:ihania tuoreita pehmeitä taateleita, viikunoita, korintteja, aromikkaita mutta kivellisiä ruukkurusinoita. Ei toki kilokaupalla, vain pienen pieniä maistiaisia. Niihin sain tutustua vain, koska Leila oli myyjänä sekatavarakaupassa, jonne noita aina hankittiin tyydyttämään somerolaissäätyläisten ja sivistyneistön jouluherkuttelun tarvetta. Ei niitä kuulunut tavallisten kyläläisteni tai siirtokarjalaisten herkkupöytiin. Niiden makean hedelmäinen aromi,yhden ainoan pienen hyasintin vahva tuoksu,  kynttilät ja  jouluiset tuoksut uunista juhlistivat joulun: Oli joulun tuoksua täynnä oleva  koti.

Päivästä päivään, viikosta toiseen.....

Maanantai on minun viikonpäivieni joukossa se, jonka useimmiten vietän laiskanpulskasti, vain pieniä ponnistuksia ja vähäistä vireyttä itseltäni vaatien.Tämä ei selity siten, että viikonloppuni jotenkin olisivat erityisen energiaa vieviä ja siksi pitäisi ottaa maanantaina kevyemmin. Ehkä jo ajatus uuden viikon alkamisesta sinällään vie tämmöiseen löysään käynnistymiseen.Ehkä myös se, että mikään ei  pakota parempaan alkuun. Niinpä maanantai voi hurahtaa pitkälle iltapäivään, ennenkuin viitsin edes pukeutua  kunnolla, tai petata, ulos lähtemisestä nyt puhumattakaan. 

Tiistailla on toisenlainen rooli. Koko tämän syksyn olen käynyt tiistaisin maalaamassa akvarelleja Työväenopistolla. Tykkään, että tämän ryhmän aikataulu mahdollistaa  hitaan aloituksen myös tiistaipäivään:tunnit alkavat vasta puoli kahdelta. Vaikka en kaikin osin saakaan ryhmästä sitä, mitä toivoisin, haluan ehdottomasti kumminkin jatkaa osallistumista. Usein tunnen , outoa kyllä, energisyyteni lisääntyvän siitä, että mielessäni kritikoin sekä maalarisisarteni, että ohjaajan mielipiteitä ja aikaansaannoksia !!! Olen itse muka "tietävämpi ja taitavampi" .Tosi noloa, häpeän  kyllä ajatuksiani. Olen aivan kuin  tavallinen murrosikäinen nuori, näistä ikävuosistani huolimatta.
Noloahan näin on ajatella, mutta tästä salaisesta sisälläni käydystä itserakkaudesta ja uhosta jotenkin nurinkurisesti voimaannun, saan ikäänkuin lisää energiaa. En osaa tätä selittää järkeenkäyvästi edes itselleni. Mahtaako nuorillakin olla vähän saman tapaiset syyt uhittelevaan käytökseensä.

Keskiviikko on toinen harrastuspäivä. Nyt ryhmä ja ohjaaja ovat toiset ja selvästi minua vähemmän negatiivisesti kiihdyttävät. Vai olenkohan keskiviikkoisin jo mennessäni tyynempi ja kuin hiukan kypsempi oppilas, suorastaan "lukioluokkalainen" ehkä. Kun sitten palaan kotiin, on vielä aika valoisa iltapäivän hetki.Tarjoan itselleni mukillisen kahvia.Tarkastelen molempien päivien tekeleitä.      Kokeilen katsoa niitä ylimääräisten pahvikehysten kanssa ja usein alan pitää niitä "hiukan kelvollisina". Kannatti siis sentään yrittää vaikka aiheet olivatkin"tyhmiä"! Sainhan sentään tämmöisetkin  uudet työt syntymään.Eivät IHAN mahdottomia. Löydän niistä joitakin  mieltäni tyydyttäviä ja ilahduttavia kohtia. Paljon energisempi minäkuva sen maanantaisen tassuttelun, kuin liian vähällä polttoaineella hiippailun ja torkahtelujen  jälkeen. 

Torstaina ja perjantaina on jo monta syytä saada jotain aikaan. voi Esimerkiksi viikon ruokien shoppailu, jonkunlainen siivous-tai raivausoperaatio kodissa, niin että asumisviihtyvyys ei täysin vaarannu. Tai se voi olla jopa löytöreissu kirppikselle tai kukkataloon, torille tai rautakauppaan. Jos ilma suosii, voin jopa  harkita lenkillä käyntiä. Torstait tai perjantait kuluvat paljon harvemmin koko päivän mittaiseen löysäilyyn  kuin maanantait. 

Lauantait ja sunnuntait, työssäkäyville lähes ainoat vapaapäivät, eivät ole samalla lailla odotettuja hengähdyspausseja tässä eläkeläisen viikko-rytmissä. Toki niillä on oma erityinen värinsä ja tunnelmansa, mutta useimmiten se syntyy siten, että jotenkin nautin silloin syvemmin lähes täydestä hiljaisuudesta, lukemisesta, hyvästä musiikista, muutamista mieluisista ja toistuvista rutiineista televisionkatselussa. Ulkoilustakin, milloin  sää tuntuu suosivan. Voi olla, etten tapaa yhtään tuttua ihmistä, mutta olen silti ihan virkeä ja tyytyväinen juuri tähän hiljaiseen ja eristyneeseen elämään. Lauantain ja sunnuntain sanomalehti vaatii tavallista pidemmän ajan, mutta antaa vastineeksi myös enemmän ajattelunaihetta  ja kiinnostavaa luettavaa. 

Erityinen ilonaihe on myös nykyään tavaksi tullut viikonloppupuhelu poikani ja mahdollisesti myös ( joskus liian kiireisen) lapsenlapseni Irinan kanssa. Aina ei mummun kanssa jutustelu millään sovi hänelle leikin kesken. Silloin kuulen hänen sanovan napakasti: ei kiitos. Ja se on sitten siinä.Turha Mummun siitäkään on pahastua. Kaikella on aikansa, jo pienenkin ihmisen päiväjärjestyksessä. 

Viikottainen, tavallinen rutiini rikkoutuu mieluisella tavalla silloin, kun nuorillani on halua ja mahdollisuus tulla nukkumaan lauantaiyön yli mummulaan. Siitä seuraa automaattisesti muutama toimeliaampi päivä, tottakai. Sitä valtavaa energiapläjäystä, mikä silloin täyttää tämän muutoin hyvinkin hissukkaelämää säestävän kotini. Minulle tässä kämpässäni riittää tilaa  kylliksi, mutta Irinan levitettyä leikkinsä ympäri kotia, tilaa saisi olla enemmänkin. Viime käynnillä neiti alkoi ihan päivitellä, että mummun koti on liian "ahdas ja kapea", (73 nelimetriä)!!
Myönnettävähän se on, että kodissani on tavaraa paljonlaisesti. Aloin kysellä mistä hänen mielestään olisi hyvä aloittaa raivaus.  
Luovuttaisiinko ehkä  sohvasta? No EI AINAKAAN.
Entä nuo kymmenet taulut seiniltä? Ei, ne on HIENOJA. 
Onko täällä liikaa tyynyjä ja kirjoja? EI OLE! 
Heitetäänkö pois kaikki suuret kasvit? Ne vievät paljon tilaa? Ei, ne on KAUNIITA. jne  jne.

Eipä tullut poistoideoita. Taitaa siis mummula saada  pysyä täyteen ahdettuna,  jos Irinalta kysytään. Hyvä niin, sanoo mummu!

Minua hämmästytti yllättävä itkuunpurskahdus,johon tyttö puhkesi, kun he ennen kotiinlähtöä olivat purkamassa toisen makuuhuoneen  lattiatilan peittäneen ison maatilan aluetta äitinsä kanssa. Siivous ja leikkien purku on heille jokakertainen ja itsestään selvä tapa ennen kotiinlähtöä.   
Irina lähti viemään osaa keräämistään tavaroista niiden vakituisille varastopaikoille. Sillä välin hänen äitinsä jatkoi poiskeräystä. Kun Irina tuli takaisin jatkamaan siivoustaan, kaikki olikin jo kasattu. Tyttö purskahti itkuun.
"Olisin halunnut itse siivota kaikki".

Kokemukseni mukaan ongelma on yleensä ihan päinvastainen: pyynnöistä huolimatta ei haluta siivota. Lapsenlapsessani on harvinaista luonteenlujuutta. Voisinpa nähdä millainen hieno nainen hänestä kasvaa. Mutta hänen poikkeuksellinen herkkyytensä myös hiukan pelottaa minua. Toivoisin, ettei hän luonteensa takia joutuisi kokemaan yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemuksia ihmisten välisissä suhteissa elämänsä varrella. Herkkyys on  lahja, mutta se voi myös satuttaa: sitä voidaan väärinymmärtää ja väärinkäyttää. 

marraskuinen päivä

Pimeän pelkoa

Ystävistään ihminen tunnetaan. Kauan sitten olen kuullut tämmöisen väittämän. Tai lähes vastaava viisaus sanoo:kerro, kenen kanssa seurustelet, niin sanon millainen sinä itse olet. 

Nämä lausahdukset( josko niissä viisautta piilee tai sitten ei?) nousivat jostain muistin onkaloista esiin, kun olin tänään viettänyt tosi pitkän tovin erään vanhan ystäväni seurassa puhelimessa keskustellen. Meillä kummallakin on liikkumisessa ja nokakkain tapaamisessa senverran vaikeuksia, että nykyään seurustelumme tapahtuu enimmäkseen näin aparaatin kautta. Tottakai olisi mukavampaa tavata naamakkain ja kunnolla. Mutta hyvä, että edes näin.

Tämä itseäni reilusti vanhempi ystävä, entinen opiskelutoverini ja kollegani, on niitä ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on minulle mieluisaa, jättää hyvän olon. Olemme tunteneet lähes puoli vuosisataa.Tunnemme toistemme elämäntarinat, vaikeat vaiheet ja koettelemukset, taakse jääneet työkokemukset, kuin myös perheen tarjoamat monet, hupaisat muistot sekä ilot nykyisessä  elämänvaiheissamme.Yhteisessä historiassamme on ollut onni aika ajoin kokea muutamia hillittömän hauskoja juttuja näinä taakse jääneinä vuosikymmeninä. Etenkin silloin kun ei vielä tunnettu kremppoja tai muita vauhtia hillitseviä rajoituksia, koettiin sellaisia yhteisiä elämyksiä. että niistä riittää iloa mielen virkistykseksi vaikka tämmöisessä  marraskuun pimeydessä. Meillä on muistoja, joita on lysti pullautella mieliin nyt, kun olemme vanhoja ja hitaammiksi, lähes paikoilleen jymähtäneiksi pakotettuja. En ole ikinä kyllästynyt tai pettynyt hänen seuraansa tai ajatuksiinsa. Siitäkin huolimatta, että meillä alunperin on jokseenkin erilainen ideologinen perhetausta,  suuri ikäero (16 vuotta) ja monista asioista vielä nykyäänkin eri mielipide. Mutta meillä on paljon enemmän molemmille yhteisiä, molemmille  tärkeitä asioita, joista riittää juttua. Aina tietää tulevansa ymmärretyksi, oikein ja pohjia myöden. 

Usein sattuu, että jomman kumman on "ihan pakko" tarttua puhelimeen ja kysyä toisen mielipidettä esimerkiksi jostain uudesta huomiostaan, juuri lukemastaan tai kuulemastaan.  Aika usein on hauska hämmästyä. kun toinen on juuri kokenut tai miettinyt ryhtyvänsä soittelemaan samasta syystä. Näin esimerkiksi tänään kuunneltuamme samoja radio-ohjelmia. On melkein kuin saisi telepaattisesti tunteen, että nyt pitäisi keskustella  tästä kuulemastani tai lukemastani ja käy ilmi, että toinen on ajatellut jo samoin. Joskus tämmöinen tuntuu lähes oudolta sattumalta. Intuition ( telepatian??)voima on vaikuttava.

Mikä sitten on parasta ja tärkeintä juttutuokioissamme? Niin, ihan tuokioksi ne perin harvoin jäävät! Pikku tuokiomme yleensä venyvät,  sillä ne koskettelevat monia ja laajoja aiheita. Jutustelu alkaa usein juuri näihin hiljattain vastaan tulleisiin elämyksiin, musiikkiin, lehtijuttuihin tai päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin asioihin tarttuen, mutta pian rönsytään  myös läheisimpiin ihmisiimme, sekä jo kuolleisiin yhteisiin ystäviimme. Usein kumminkin myös noihin satoja kertoja muisteltuihin hauskoihin  "seikkailuihin" silloin kauan, kauan sitten!Kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Arvostamme toinen toisiamme niin, ettei edes selvä erilaisuus joissakin mielipiteissä synnytä väittelyn halua. Pikemminkin herää tarve nähdä asia ystävän erilaisesta vinkkelistä. Se on ihme, sillä yleensä olen  äkkiväärä oman mielipiteeni kannattaja. Tuntuu, että meillä kahdella huumori osuu maaliinsa. Kokemukseni mukaan pikemminkin harvinaista herkkua kuin jokapäiväistä kauraa ihmisten kesken.

Vanheneminen on muuten ihan ok, mutta en pidä siitä (jo liian usein toistunut), että ystävät ympäriltä alkavat hälyttävästi huveta. Vuosi vuodelta huomaan, että minulla on yhä vähemmän ihmisiä, joitten kanssa olen tekemisissä. Tottakai minä kaupungissa asuvana näen paljon ihmisiä, jos maltan lähteä tästä omasta mukavuusolostani , avaan ulko-oveni ja yritän solahtaa mukaan ihmisten joukkoon. Mutta nähdä ihmisiä. asioida ihmisten seassa, jopa harrastaa samaa harrastusta, ei välttämättä tarkoita, että olisin jakanut heidän kanssaan jotain merkityksellistä. virkistävää ja hyvää. Useimmiten en tunne saavani mitään ja luulen, etteivät he liioin ole saaneet minun seurastani mitään omaan oloonsa hyvää tuovaa. Ehkä suorastaan päinvastoin.

Joskus kyllä yllättyen huomaan ilahtuvani sattumanvaraisista pienistä jutusteluista ennestään  ventovieraittenkin kanssa. Näin voi sattua esimerkiksi kesken  kauppareissun tai bussissa kanssamatkustajan kanssa juttuun ykskaks ryhdyttyä. Joskus tämmöisistä hetken ystävistä ja kenties vain viiden minuutin mielipiteitten vaihdoistakin jää tosi hyvä tunne ja virkistynyt mieli. Se syntyy, kun huomaa yllättäen löytyneen yhteisen ymmärryksen ja tavan puhua ainakin tästä yhdestä aiheesta rennosti ja ymmärrettävästi. Voi ajatella olevansa itsekin hauska ja fiksu ihminen tuon toisen, ventovieraan fiksun seurassa.  Huumori voi hypähtää kyytiin ihan sekunnissa ja luoda positiivisen fiiliksen jopa marraskuun pimeydestä. On mahtava huomata, että kaikki ihmiset eivät olekaan  kuin lähes kuolleita pökkelöitä, semmoisia, jotka tuntuvat vihaavan kaikkia ja kaikkea ympärillään .  Onneksi semmoisia eivät ole kaikki, eivät ihan kaikki edes täällä tunneköyhien ja ylpeitten ihmisten Turussa. 

Jokainen ihminen on oman itsensä paras tuttu ja ainainen kumppani. Tietää, mitä mieltä on asioista, olipa kyse politiikasta, sairauksista, koulu-uudistuksista, uskonnoista, tositeeveestä, sotepalveluista, transseksuaaleista, maahanmuuttajista, ruokahävikistä. digitalisaatiosta, pyöräteistä tai vammaisten ja vanhojen tarvitsemien vaippojen vuorokausitarpeista. Ei tule tarvetta  alkaa paasata ja saarnata itselleen muitten virheistä, ei yrittää käännyttää ketään. Tuntee vahvasti olevansa oikeassa. Tietää, että maailmanmeno on monella lailla muuttunut itselle ja varmaan useimmillei vaikeammaksi kuin ennen. Tai ainakin on tietävinään! On niin viisas ja kaiken tietäväinen .

Tulen murheelliseksi, kun huomaan, että vaikka tilastojen mukaan kuulun suomalaisten ikäihmisten vuosi vuodelta isommaksi kasvavaan porukkaan, en enää omista monia ikätovereita, jotka olisivat kuin omia ihmisiäni, joitten kanssa juttu luistaisi ja mieli virkistyisi. Semmoisia, joilla olisi samantapaisia huolen tai ilon aiheita kuin  omassa päässäni pyörittelen. Minulla on liian harvoja ihmisiä, joiden kanssa juttelu, seurustelu ja harrastaminen sujuu kitkattomasti, tuottaa enemmän iloa kuin ärtymystä ja väittelyn halua. Semmoisia, joitten kanssa tuntisin oloni kohentuvan, muuttuvan  paremmaksi kuin omassa "hyvässä" seurassani . Miten minulle, puheliaalle, suuressakin seurassa ennen sika hyvinkin viihtyneelle ihmiselle on näin päässyt käymään?  Ehkä todellakin olen tämä itseriittoinen, suoraan sanoen kitkerä vanha nainen. Sellaisia olen aikaisemmin aina surullisena ja hiukan säälien katsonut. Milloin tämä ikävä nainen on muuttanut pysyvästi asumaan tänne mukavaan kotiini? Miksi kuulen hänen ajattelevan minun pääni sisällä, ennen niin kevyitten ja  huolettomien ajatusryppäiden sijasta nyt tällaisia synkeämpiä ja tuomitsevampia ajatuksia? 

Tarvitsisin mielialaani kohentavaa, älykästä, sukkelaa, hulluttelevaa, mutta myös syvälliseen ja kypsään ajatteluun innostavaa ja haastavaa seuraa. Kas kun seura tekee kaltaisekseen. Niin myös ennen sanottiin. Tarvitsen hyvä seuraa,että tulisin itsekin paremmaksi. 
Mistä sitten voisi hankkia  ympärilleen uusia ystäviä, jotka kyseenalaistaisivat paikoilleen jumittuvia ajatuksiani ? Pelkään aikaa, jolloin nämä harvat, viimeisetkin  älykkäät ja virkistävät ystäväni , joista vielä tänään voin iloita, yhtäkkiä ja lupaa kysymättä häviävät puhelinlinjoilta tai kahvipöydästäni niinkuin kävi elokuussa Paula-serkkuni kanssa. Tuo ikinuori, ikiradikaali, mielipiteitteni kyseenalaistaja ja vanhojen tapojen tuulettaja , usein  vastarannan kiiski . Pitikö hänenkin noin vain hiljetä, lakata kuulumasta WhatsApp-linjalta ja jättää jälkeensä tyhjyys ja ikuinen äänettömyys! 

Tämmöisiä mietin näissä Pyhäinpäivän vähän pimeänpuoleisissa ajatuskuluissa. Pöydällä lepattavat pienet led-tuikut pikareissaan. Sytytin ne Siskoni Leilan ja serkkujeni Paulan ja Kaijan "tuntematonta matkaa" valaisemaan. Heillä kaikilla oli sama tapa:  muistuttaa minua, nuorempaa sukulaistyttöä sytyttämään kynttilöitä ja muistamaan poistuneita omaisiamme. Nyt teen sen kaikkien kolmen, persoonallisen,  ison egon omistaneen sukulaistyttöni muistolle. Puhun usein heille vielä ajatuksissani. He eivät ole minulle vielä kokonaan poissa, "täysin kuolleita". 

#me too#

Kiinnostuneena, samalla pahoilla mielin, mutten hämmästyneenä, olen seurannut keskustelua, joka alkoi Amerikasta, mutta on nyt levinnyt koko läntiselle pallonpuoliskolle. Jopa tänne tasa-arvoisina pidettyihin Pohjoismaihin, siis Suomeenkin.Tarkoitan tietenkin auki revennyttä keskustelua #mee too# facebook -vetoomuksen  jälkeen. On todella korkea aika käydä tätä keskustelua. Se on mielipiteeni, vaikken ole osallistunut omalla viestillä. Olisin  voinut. Asia on varmaan lähes jokaiselle naiselle omakohtaisesti koettu ikävä kokemus ainakin jossain mitassa ja jossain elämänvaiheessa. Tuntematon mutta usein myös aivan tuttu mieshenkilö on loukannut intimiteettiäsi.Teko voi olla lievähkö: ehdotteluja, huuteluita, liiallista tunkeilevaa koskettelua tai törkeämpää seksuaalista ahdistelua, pakottamista tai jopa raiskaus (tai sen vakava yritys). Lievinkin näistä jo satuttaa ja säilyy muistissa ilkeänä vuosikymmenet. Puhumattakaan noista vakavammista.   

Ensimmäiset muistiini tämmöisen niljaisen jäljen jättäneet kokemukset ovat kaukaa, kun olin vasta koulutyttö. Seksistä ei kodissani puhuttu, mutta ei se tarkoittanut sitä, etteikö se olisi silloinkin jotenkin "haahuillut" lastenkin ympäristössä. Sen voi aistia ja se teki olon vaikeaksi, koska se  oli niin iso tabu. Mieleeni nousivat näin vuosikymmenten jälkeenkin muistikuvat, kuinka naapurin minua muutamia vuosia vanhempi poika näytti minulle käsillään omituisia eleitä , kosketteli itseään intiimialueilta ja pyysi kuiskaten minua sitä  katsomaan. Taitavasti tämä tapahtui samassa huoneessa, jossa  leikin hänen pikkusisarensa kanssa. Vuotta minua nuorempi sisko ei kai huomannut mitään olevan vialla. Mutta minä aloin tuntea itseni osalliseksi, syypääksi johonkin sopimattomaan, inhottavaan ja  kiellettyyn. Tunsin oloni likaiseksi ja ahdistuneeksi. En uskaltanut sanoa mitään kenellekään.

Toinen loukkaava muistijälki kaukaa lapsuudesta. Eräässä kylän  taloista ystäväni vanhemman sisaren hiljattain perheeseen liittynyt mies mittaili minua ja vaimonsa pikkusiskoa "kiiluvin" silmin, hymyssä suin ja katsoi oikeudekseen lausua: katos vaan, kun toll sun kaverillas on jo noin tissit kasvanu törröttämään ja sää vaan olet ihan lauta". Tämä arvostelu osui  siis vaimon laihalle ja hontelolle pikkusisarelle.En tiedä mitä hän ajatteli, mutta minä tunsin itseni taas jotenkin syylliseksi, pahaksi ja liatuksi. 

Sitten sattui että paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo aikuinen, tämä sama adonis käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan ja se palautti tuon lapsuustraumankin uudelleen pintaan. Hänen avioliittonsa oli kai jo hajoamassa, koska hän oli aloittanut tapailla (salaa)  isosiskoani. En ilahtunut asiantilan minulle selvittyä, mutta vielä kamalammalta alkoi tuntua, kun hän kerran auton takapenkille viereeni istumaan ängettyään alkoi kähmiä, pakkosuudella ja kouria minua tosi törkeästi. Olimme silloin menossa hakemaan siskoani töistä. Autoa ajoi hänen vaimonsa veli, joka tietysti näki ja kuuli takapenkin nahistelut. Järkytyin, vihastuin, mutten voinut tapahtuneesta koskaan kertoa  siskolleni. Onneksi heidän romanssinsa loppui aika pian sen jälkeen ilman paljastuksiani.

Ikävä kyllä, jouduin toisenkin kerran erään sisareni entisen poikaystävän ahdistelun kohteeksi. Kyseessä oli minulle lapsuudesta asti tuttuakin tutumpi mies Tiesin, että hän oli ollut jo kauan naimisissa, kun sattumalta tapasin hänet vuosia myöhemmin kadulla. Olin vastikään muuttanut Turkuun ja olin niin naiivi, että sovin hänen voivan tulla katsomaan mistä olin vuokrannut kodin. Kutsu oli tulla iltapäivällä heti töitten jälkeen. Täysin viattomaksi kuvittelemani tapaamisen hän olikin valmistellut itselleen tilaisuudeksi alkaa seksisuhteen kanssani. Kun asia selvisi minulle ja kieltäydyin, jouduin todelliseen vaaratilanteeseen. Hän ei kai kuvitellut tulevansa torjutuksi. Hampaitaan kiristellen ja voimaa käyttäen hän yritti raiskata minut omassa kodissani. Minä puolestani en ollut osannut kuvitella sellaista tapahtumaa ikinä kohdalleni mahdolliseksi. Tuntien kamppailu oli hyvin raaka ja hyvin pelottava. Se olisi voinut päättyä tosi huonostikin. Lehdistä olen lukenut, että suuri määrä raiskauksista tapahtuu juuri näin, ei suinkaan aina tuntemattoman toimesta pimeällä metsätiellä. En tehnyt rikosilmoitusta sillä häpesin liikaa ja inhosin itseäni koska olin ollut liian naiivi.

Pari kertaa olen myös päätynyt epämiellyttävään tilanteeseen omien työtovereitteni kanssa. Toisen kerran ihan raittiin, toisen kerran hiukan nauttineen työtoverin pakkosuutelujen ja halailujen kohteeksi. Semmoisesta tulee ihmeen nolo olo pitkäksi aikaa. Silti työnteon on jatkuttava.Toista näistä miehistä pidettiin  työtovereitteni mielestä hauskana ja fiksuna kollegana.
Tosin hänenkin vitsinsä paljolti liikkuivat 1960-luvun vapautuneen seksiaallon tapaan rivossa tyylilajissa,  naista rankasti alentavissa aiheissa ja sanaleikeissä. Vaikenin heidänkin ahdisteluistaan.

Joittenkin ronskimpien naiskollegoittenkin tuon aikainen, varsinkin hipoissa porukan hauskuuttamiseksi kertoma huumori nolottaa nyt, kun aikaa on kulunut ja olen itse vanhempi. Mutta jos semmoisessa tilanteessa noihin aikoihin olisin sanonut, etten yhtään tykkää tämäntapaisesta hauskuudesta, olisin kyllä joutunut olemaan ypö- yksin jatkossa. Minut olisi leimattu ikäväksi, huumorintajuttomaksi ja jätetty kaiken ulkopuolelle.
Kuinkahan karkeata juttelu mahtoikaan olla,  kun oli vain äijäporukan ilottelu meneillään. Ainakin kerran jouduin vahingossa  kuuloetäisyydelle, kun talomme miehet aivan estoitta miettivät ja jakoivat pisteitä meille kaikille naiskollegoille seksuaalisen haluttavuuden mukaan.

Onneksi ajat ovat sittemmin hiukan kohentuneet.Vai ovatko? Tapasin erästä vanhaa ystävääni ja kollegaani juuri vähän ennen kuin tämä # me too# alkoi levitä tiedotusvälineissä ja netissä. Jutustelumme sattui syystä tai toisesta käsittelemään tätä aihetta. Ystäväni  kertoi ihan tuoreesta tapahtumasta, jolloin oli saanut kyllikseen huonosta ja mauttomasta alatyylin vitsailusta. Tämä  eläkkeellä oleva naislehtori oli nähnyt vaivaa ja järjestänyt lähiympäristössään keskikesällä yhteisen, tunnelmalliseksi tarkoitetun varttuneemman väen grilli-illan. Tarkoitus oli lukea ihania Eino Leinon ja muitten suomalaisten runoilijoiden säkeitä, tunnelmoida,  puhua elämästä nyt, hiukan jo ikääntyneenä ja ehkä  kenties palata nuoruusmuistoihin siinä kun nautittiin kesäyön kauneudesta, viinistä ja  tutusta hyvästä seurasta .

Eräs mukaan kutsutuista oli tuommoinen, ikiajat itseään armoitettuna seuramiehenä pitämään tottunut vanha mieskonkariope, joka sitkeästi vei keskustelun yhä uudelleen ja uudelleen ala-arvoisiin naista halventaviin, typeriin alatyylin huomautuksiin ja vitseihin. Kuin typerimmät koulupojat joskus 50 vuotta sitten. Illanistujaisten enemmistönä oli jo seniori-ikäisiä tuttuja naisia. Jutut eivät useimmille enää maistuneet ja koko illan tunnelma lössähti. Ystäväni huomautti herralle napakasti naisia esineellistävästä, ikävästä äänilajista ja huonoista vitseistä  ja sai kuulla olevansa pystyyn kuivunut ja vanha ...........! Illan lumo oli poissa, mutta mies tuskin ymmärsi mokanneensa ja loukanneensa. 


En osaa kuvitella, että poikani ja hänen ikätoverinsa ja kollegansa nauttisivat tuommoisesta huumorista. Minusta nuorten asenteissa seksiin ja naisten ja miesten väliseen suhteeseen on tapahtunut  muutos terveempään suuntaan. Olen kumminkin nyt hiukan hämmästynyt. Ehkä olenkin ollut hyväuskoinen ja ollut täysin väärässä. koska yhtäkkiä  meillä on nostettu mediassa esille törkeitä nuorten julkkismiesten seksuaalisia, naista loukkaavia, jopa rikollisia tekoja. Eikä vain pintajulkkisten ympäristössä, vaan myös politiikassa ja yritysmaailmassa, jopa tiede- ja kulttuuriväen keskuudesta.  Ehkä olen sinisilmäisesti uskonut parempaan ja terveempään seksuaalisuuteen ja tasa-arvoon sukupuolten välillä. Tässäkin asiassa saattaa olla kaksi, toisistaan kovin erilaiset  arvot omaksuneitten joukkoa. Kansa on ehkä tässäkin jakaantunut, kuten lähes kaikessa nykyään. Jakomielitautista.

Nykynainen , nykymies................tasa-arvoiset , niin toivoisin

Lehdet putoavat

Meillä on neljä vuodenaikaa, senhän nyt olemme oppineet jo alakouluikäisinä. Se on minusta hieno juttu. En tosiaankaan osaisi ajatella elämää ilman tätä vuodenaikojen vaihtelua. Minusta ei olisi asumaan ainaisen kesän alueella, ei tropiikissa, tuskin edes Välimeren maissa. En siedä hyvin kuumaa, enkä varmaan jaksaisi iloita lähes ympärivuotisesta vihreydestä ja kukkeudesta. Suomi näine ilmoineen, joista riittää arvailua ja valitusta on minulle oikein sopiva kolkka asustaa. Jopa tämmöisenä lähes katovuonna. Voi olla, että minullakin olisi eri ääni kellossa, jos olisin maanviljelijä ja puolet sadostani olisi nyt jäänyt pelloille mätänemään.

Ikkunani takana luonnon vallaton kesäpuvun riisunta on kiehtovaa katsottavaa. Keltaiset ja punaoranssit vaahterat ovat jo paljon  karistaneet lehtiään. Ne lojuvat maassa paksuina mättäinä kuin teini-ikäisten vaatteet lattialle kasaantuvina röykkiöinä. Onneksi taloyhtiöni huoltomiehet eivät ole vielä ryhtyneet korvia raastavaan imurointi- ja pöllyttelyhommaansa, josta tuntuvat joka syksy suorastaan hullaantuvan. Puissa on vielä paljon suuria kultaisia lehtiä alemmissa oksissa. Ne näyttävät iloisesti taputtavilta kämmeniltä keltaisissa kumihansikkaissa, kun tuulenpuuska alkaa niitä kiikuttaa. Mahtavat aplodit tälle syksyn juhlalliselle,upean  värikkäälle loppunäytökselle ennen hiljentymistä talveen. Noin, tuossa nyt leijuu kymmeniä irtokämmeniä vipattaen hauskasti eri suuntiin ennenkuin päätyvät metsänpohjan nukkamattoon. Kaunista, nautinnollista ja hiukan haikeata seurattavaa.

Olen syksyn ystävä. Se ei tarkoita, ettenkö hurmaantuisi myös keväästä. Toukokuu saa minut lähes höperöksi, se on selvä. Olen siis syksyn JA kevään ihailija. Talvi ja kesä eivät herätä minussa samanlaista kiihkeätä suhdetta luontoon ja sen kauneuteen. Suhtaudun niihin hiukan tyynemmin. En ole se, joka on onneton, jos ei saada kunnon lumipeitettä ja paukkupakkasia tai jos kesä unohtaa helteet, niinkuin viime kesä. Minusta vähäluminen talvi on ihan hyvä, samoin kuin viime kesän ilmat olivat minulle ihan sopivia. Voi olla, että kuulun mielipiteineni pahasti vähemmistöön suomalaisten joukossa. 

Ihmisen elämänkaarta verrataan usein vuodenaikojen vaihteluun. Puhutaan elämän keväästä, jota pienet lapset elävät . Vanhetessa sanotaan ihmisen olevan kallistumassa jo syksyyn ja kuihtumiseen. Talvi on kuin kuolema. Jollain lailla nämä ovatkin hyviä vertauksia ihmisen elämänvaiheista. Pienen  lapsenlapseni Elmon suurten tummien silmien katse on yhtä ilahduttava ja intensiivinen kuin kevään ensimmäiset sinivuokot Katariinalaaksossa tai Ruissalossa. Molemmat tuntuvat lähes ihmeen kaltaisilta, kuin sellaiset näkisi eka kertaa, vaikka olisi nähnyt saman ihmeen kuinka usein. Elmo on varhainen, ihanan raikkaalta tuoksuva kevät. Ihme, joka on pullahtanut valoon jostain tuntemattomasta pimeydestä ja mullan syvyydestä.

Irina taas on hiukan pitemmälle ehtineen kevätpäivän kevysti leijuva sitruunaperhonen ja kimppu narsisseja, jotka tanssahtelevat kevättuulessa. Irina on myös vilkas ja iloinen, nopeasti pyrstöään kieputtava västäräkki,joka nauttii jokaisesta päivästä ja ahkeroi. 

Heidän vanhempansa elävät elämän keskikesää. On aika kasvaa ja kasvattaa satoa myöhempiä aikoja ajatellen. On joskus liiankin helteistä ja hiostavaa, mutta on myös aikaa nauttia pitkistä valoisista päivistä ,voiman ja kasvun tunteesta.Aikaa on vielä pitkästi ennenkuin päivät lyhenevät. 

Ja minä sitten.Tiedän jo selvästi olevani myöhäisyksyyn ehtinyt. On monenlaista merkkiä riisuuntumisesta talveen ja lepoon. Tukka on muuttanut väriään kuin lehdet syksyllä. Väri on kaikonnut. Eikä taida olla samasta ilmiöstä kysymys kuin lehtivihrän häviämisessä. Tukka on myös harvennut, silmissä on kaihi ja kuulokin heikkenee. Syksyn merkkejä, jotka on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta olo on ihmeen  tyyni, kuin myöhäinen loka-marraskuun päivä. jolloin on kirkasta ja hiukan koleaa. Tunteet eivät ole enää samalla lailla tulenpalavia, vaan sopivan viileitä. Tunnen olevani kuin eläin, joka valmistautuu talvihorrokseen. Tarvitsen entistä enemmän lepoa, kääriytymistä shaaliin ja patterien hohkaavaa lämpöä. Syksy on hyvä vuodenaika, ihmisen syksykin. En ollenkaan ymmärrä niitä ikätovereitani, jotka inhoavat tätä elämänvaihetta ja yrittävät kaikin keinoin paeta tietoisuutta todellisesta iästään . Toivon tietysti, että tätä elämäni loka-marraskuuta eivät osu koettelemaan  hirveät syysmyrskyt, ennen talven lopullista hiljaisuutta. Se ei kumminkaan ole  omassa vallassani.Kaikki tässä ollaan sään ja kohtalon oikkujen armoilla.

Sisareni Leila ja serkkuni Paula ovat hiljattain jääneet pois tästä elämän vuodenaikojen kierrosta. Missä he ovat nyt, sille en tiedä nimeä. Onko se talvi vai kesä vai jotakin vallan muuta. Uskovat ihmiset laulavat virsissään ikuisesta suvesta kuoleman  vertauksena. Mutta se on sitten jossain muussa tietoisuudessa kuin tämä tuttu vuotinen kiertokulkumme luonnossa. 

"Vähän kuin olisit teatterin lavalla, mutta et kuule aplodeja". Paulan muistolle.

"Mua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on......." Mieleeni hypähti tämmöinen ikivanha iskelmäteksti, kun tämän päivän aviisia aamupäivän hiljaisuudessa lukiessani käänsin aukeamalle, jonka otsikko oli:Puhutaan kuolemasta!Otsikon yläpuolella kuvassa kaksi naista näyttää keskustelevan hyvin vilkkaasti elehtien ja hymyssä suin. Ja jo toinen lause tekstissä hiukan provosoivaan sävyyn kuuluu:"Tulisivatpa isot hautajaiset taas muotiin".

Viime torstaina osallistuin tilaisuuteen, jossa serkkuni Paulan tuhkauurna saatettiin sukumme hautaan kauniin juhlavasti noin kolmenkymmenen läheisen  ympäröimänä.Ulkoiset puitteet olivat tänä syksyisenä päivänä Someron vanhalla hautausmaalla hyvin oikean tuntuiset johdattamaan ajatukset kuolemaan, elämän päättymiseen, ihmisen palaamiseen takaisin osaksi luontoa. Dramaattisen synkät sadepilvet  taivaalla, mutta paljon myös kirkasta aurinkoa. Voimakas ruska hautausmaan vanhoissa tuuheissa puissa, osin jo varisseet keltaiset ja kuolemalle tuoksuvat lehdet. Toisaalta hautoja peittävän nurmikon ällöttävän kirkas vihreys. Erikoisia kontrasteja. Vaimeana kuuluvat kirkonkellot taustalla. Juuri samalla  hetkellä, kun uurna tavoitti sille kaivetun kuopan pohjan, kuului syvässä hiljaisuudessa odottamattoman terävä, outo ääni, kuin jonkunlainen kiljahdus.Ihmettelin sitä. mutta myöhemmin  kuulin jonkun luontoa paremmin tuntevan selittävän sen olleen palokärjen huuto. En ole koskaan ennen kuullut sellaista. Se toi oudon lisäyksen tuohon Paulan maallisen matkanpään hetkeen.

Tästä ja monta tuntia kestäneestä muistojuhlasta vanhassa seurakuntasalissa kerroin eilen ja edellispäivänä parille ystävälleni . Puhuimme tuntikausia. Kerroin Paulasta, originellista serkustani, joka vasta viimeiset 30 vuotta on ollut minulle läheinen, mutta jonka varhaisemmasta elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta olen saanut kuulla vain joko muiden sukulaisten tai hänen itsensä kertomia tarinoita. Viimeiset kymmenkunta vuotta olemme olleet todella läheisiä. Lähes päivittäistä yhteydenpitoa nykyajan keinoin. Niinpä hänen täydellisen yllättävä kuolemansa on minulle edelleen aika mahdoton hahmottaa. Jopa siinä määrin, että kotiuduttuani hautajaisista ajattelin: pitää lähettää Paulalle kuvia, soittaa ja kertoa kuinka hienot hautajaiset hänellä oli. Kauhistuin omia tunteitani ja ajatusteni kulkua. Paula ei näköjään noin vain suostu mielessäni "kuolemaan". Hän on jatkuvasti yhtä elävänä kymmenen kertaa päivässä ajatuksissani milloin minkäkin pienen tavaran tai muun jutun mieleeni pullauttamana. Isän ja äidin, jopa sisareni kuoleman pystyin mieltämään ja mielessäni ymmärrettävästi sijoittamaan menneeseen aikaan, mutta tämä vanhuutta vältellyt ja ruumiin kremppoja ja vaivoja vihannut, vauhdikasta, aktiivista elämää niin kovasti rakastanut serkkuni ei suostu asettumaan kuolleitten sukulaisteni ja ystävieni joukkoon muistini kätköihin. Hän haluaa olla mukana joka päivässäni, ajatuksissani, jopa tekoihin yllyttämässä. Siksi hänestä on puhuttava, puhuttava. Siksi tuntuu, että seinätkin täällä kuulevat ajatukseni Paulasta ja kuolemasta.

Kuolema ei ole minulle pelottava ja välteltävä sana, niinkuin kai joillekin on. Tunnen muutamia, jotka eivät halua ajatellakaan kuolemaa, eivät ainakaan omaa kuolemaansa. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet vainajaa. Kuolema on tavallaan siivottu pois tavallisesta elämästä ja omista ajatuksista. Tottakai kuollaan, mutta mieluimmin vanhat kuolevat laitoksissa, poissa perheen lähettyviltä. Kuollaan tv-ruudussa, kuollaan hullun ampujan luodeista, kuollaan Turun torilla terroristin puukoniskuista, kuollaan nälkään ja tauteihin pakolaisleirillä, kuollaan Ebolaan, Aidsiin, kuollaan sankarina sodassa tai kuollaan järjettömiin huumekokeiluihin. Mutta ei haluta ajatella omaa kuolemaa eikä kukaan omainen missään tapauksessa SAA kuolla, ei tänään, ei huomenna eikä vielä pitkään aikaan. Älä edes puhu kuolemasta. 

Tähän tapaan ajattelee moni, jopa moni ikätoverini. Luulen, että näin ajatteli myös Paula, sillä jo itsensä vanhaksi (82vuotta) hyväksyminen oli hänelle lähes ylivoimaisen kipeä asia. Hän suuttui, jos joku sanoi ( edes ajatteli ) häntä vanhaksi. Kävimme monet kipakatkin keskustelut aiheesta, onko vanheneminen ikävää, vai ihan hyväksyttävää, jopa mukavaa. Yhteisymmärrystä emme tässä saavuttaneet. Ajattelen siis Paulan äkkikuoleman vanhenematta ja kovasti sairastumatta olleen hänelle paras lahja,  mitä hän voi osalleen toivoa. Ikäänkuin noin äkillisesti ja yllättäen kuolemalla  Paula saa "tavallaan" mahdollisuuden  elää ja jatkaa persoonallista ja energisoivaa läsnäoloaan myös minun päivissäni vielä pitkään. Otan positiivisena kehuna vastaan ne hautajaisissa minulle moneen kertaan lausutut sanat: "Kylläpä sinä olet niin paljon Paulan oloinen, että ihan hämmästyttää". Jospa edes vähän. Jospa edes hitunen samaa sydämellistä hulluttelevaa, mutta silti syvällistäkin energiaa ja elämänjanoa.

  

Mitäs me daiteilijat

Ihminen on kummallinen eläin kaikkien muiden eläinten joukossa. Kas kun hän jotenkin ajattelee olevansa kaikkien muiden eläinten yläpuolella henkisiltä kyvyiltään, koska hänelle on kehittynyt puheen tuottamisen ja ymmärtämisen kyky . Useimmat muutkin eläimet ( ehkä suorastaaan kaikki )kommunikoivat tehokkaasti lajitoveriensa kanssa . Sen nyt hoksaa tavallinen ihmispölvästikin monia tuttuja eläinlajeja lähiympäristössään seuraillessaan. Puhumattakaan tiedemiesten tekemistä, koko ajan lisääntyvistä havainnoista eri lajien lähes uskomattomista, aivan erikoisista kommunikaatiokyvyistä. Valaitten "laulu " merten syvyyksissä kuulostaa niin sykähdyttävältä, että ihokarvat nousevat pystyyn sitä äänitteeltä kuunnellessani. Eikä se kumminkaan ole tarkoitettu minun ihmiskorviani ilahduttamaan vaan sillä on syvällinen, elintärkeä tehtävä noiden valtamerten jättiläisten keskinäisessä elämässä. Jokasyksyinen lintujen eteläänmuuttoseremonia on kaikille tuttu. Jollain tavalla linnut viestittävät lajikumppaneilleen, että nyt tästä lähdetään ennenkuin säät kylmenevät. Sitten keräännytään suureksi parveksi, istuksitaan sähkölinjoilla, pysähdytään vielä täyttämään vatsaa koko valtava joukko kuin yhtenä olentona. Tuttu näkö-ja kuulohavainto jokaisena syksynä. Ihminen voi haikeana ihmetellä ja ihailla.

Jokainen koiranomistaja uskoo vakaasti ainakin oman lemmikkinsä kykyyn ymmärtää myös ihmispuhetta. Muistan, että psykologian kirjasta kauan sitten opimme, ettei koira"oikeasti" ymmärrä puhetta. Kun koiralle sanottiin :tuo tohvelit, se totteli. Fiksua. Mutta kirjassani kerrottiin, että lause:noh,noh veli, tuotti saman palvelun. Koira ei siis ymmärtänyt puhetta. Silti olen taipuvainen uskomaan koiran tavattoman hyvään kykyyn ymmärtää oman perheensä kommunikointia. Se kykenee myös hyvin aistimaan lähiympäristönsä ihmisten tunnetilat, pelot, ilot, jopa sairauden. 

Avara Luonto-sarja teeveessä on tuonut tietoisuuteen monien eläinten kerrassaan uskomattomia "henkisiä" ulottuvuuksia. Olen nauttinut, että olen päässyt näkemään eksoottisten lintujen monimutkaisen taidokkaita kosintamenoja, tanssia, koristautumista, lahjojen antamista valitulle morsiolle, taidokasta pesän sisustamista, lauluesityksiä, karnevaalia, jollaista ihmiset voivat vain yrittää matkia. Eläimillä tuntuu siis olevan sekä lennokasta mielikuvitusta, että kykyä heittäytyä täydellisesti hetkeen ja sen vaatimaan rooliin. Ei ole mikään ihme, että varhaisten, miljoonia vuosia sitten eläneitten esi-isiemme hengentuotteita, luolamaalauksia ja kauniisti muotoiltuja tarve-esineitä löytyy yhä lisää ja ennalta tuntemattomista kohdista palloamme. Ihka ensimmäistä taideteosta ei varmaankaan ole vielä löydetty. Eikä nykydesign välttämättä ylitä linjojensa kauneudessa ja käytön vaatimassa ergonomiassa tuhansia vuosia sitten valmistettua esinettä.

Mahtaako olla niin, että jokainen ihminen on syntymälahjanaan saanut myös jonkunlaisen kauneuden kaipuun ja kyvyn aistia ympäristössään, tajuta sekä itsessään kuin myös itsensä ulkopuolella kauneutta, muotoja, värejä, sointuja, rytmiä, mielikuvitushahmoja, luonnon äänien puhetta, musiikkia? Onko taide ollut olemassa niin kauan kuin kehittyneemmät eläinlajitkin? Onko lintujen taidokas kosintatanssi, vedenpintaa pitkin rinnakkain kiitävä kävely, kaulojen hidas balettitanssi, pyrstöjen upeaakin upeampi väriskaala ja värisyttely maailman alkuperäisintä tanssitaidetta? Ovatko töräyttelyt ja sirkutukset, vihellykset ja naksuttelut varhaista musiikkia, joka on inspiroinut myös ihmisen nauttimaan äänten moninaisesta tuottamisesta ja sen aikaansaamasta mielihyvästä, tunnelmasta, sieluntilasta.

Lapsenlapseni Irina on nyt kolmen vuoden ikään ehdittyään monipuolisesti itseään toteuttava taiteilija. Jo pitkään hän on nauttinut tanssimisesta. Oikeastaan ihan ilman mallia hän on löytänyt itsestään rytmin, halun pyöriä musiikin tahdissa , levittää kätensä, lyödä rytmiä käsillään, ojentua, kyykistyä, pyöriä. pyöriä kuin dervissi.Mielikuvituksensa innoittamana hän vasta hädin tuskin muutaman sanan opittuaan esitti tanssia, jossa sanoi lentävänsä ja ylettyvänsä kuuhun kuin "peehonen". 

Nyt kun puhevalmius on jo monipuolistunut hän nauttii suuresti kertomalla sepittämiään mielikuvitusjuttuja. Niissä on draamaa, aineksia monista luetuista tai katsotuista lastenohjelmista tai muuten hänen ympäristössään vastaantulleista ilmiöistä poimittuja ja erilailla yhdisteltyjä ainesosia sepitettynä ikiomaksi uudeksi tarinaksi. Kun hän kertoo, hänen silmänsä elävät villinä mukana, kädet puhuvat, hartiat ja koko ruumis säestävät ja joskus hyvinkin dramaattisten vaiheitten jälkeen päädytään sentään useimmiten Happy Endiin."Niin siinä sitten kävi. Kaikki hyvin".Ilmeet ovat paljon puhuvat kuin parhaalla luonnenäyttelijällä.

Viimeisimpänä taiteellisena "voittona" on mukaan tullut kiihkeä kuvanteko. Oman pihan asfaltilla kävelevät nyt suurisilmäiset ja pörrötukkaiset ihmishahmot kaikkine tarpeellisine ruumiinosineen. Isin erottaa suurista silmälaseista. Kauan eläköön katutaide  vaikka syksyn sateet pian liottavat parhaatkin kuvat mennessään. Aina voi tehdä uusia ja entistäkin vaikuttavampia. Mitä seuraavaksi? Olisikohan aika ryhtyä pianistiksi?Vai voittaako oikea tanssitunti ja vaaleanpunainen balettipuku sittenkin kaiken muun ihanuudessaan?

Olen tänään aloittanut aika pitkäksi venähtäneen paussin jälkeen harrastaa taas akvarellimaalausta. Jonkunlainen pieni, jo vuosien mittaan saavutettu taito, tuntuu nyt olevan hukassa. Toivon, että se löytynee harjoittelun jälkeen. Huomenna on viikon toinen tilaisuus joko maalata vesiväreillä tai pastelliliiduilla. Ryhmä ja aiheet ovat toiset. On kiinnostavaa olla kahden eri opettajan ja kahden hyvinkin erilaisen porukan kanssa ponnistelemassa saadakseni paperille edes hiukan sinnepäin olevan kuvan, mitä mielessäni tavoittelen. Onneksi on olemassa Työväenopisto ja muita kuvantekemistä oppimaan halukkaita eläkeläisiä. Ei minulla ole niin suurta taiteen tekemisen kipinää enää itsessäni, että saisin yksin pistetyksi kotona verstaan pystyyn. Mutta ryhmässä posket alkavat hehkua ja tulee himo saada jotain aikaan siinä kuin kaikki muutkin. Jospa vielä pieni kehukin lipsahtaisi joko opettajan tai kanssaoppijan suusta. Semmoinen tekee hyvää vanhallekin, saati Irinan ikäiselle. 

Aika itkeä, aika hymyillä

Suomessa vuosi muodostuu neljästä vuodenajasta.Niin ainakin oli ennen, niin koulussa opittiin. Oli kaikille selvää, että kesää olivat kesä-, heinä-, ja elokuu. Syksy alkoi syyskuussa ja sitä kesti loka- ja marraskuun verran. Talvea oli joulukuusta ainakin helmikuun loppuun. Maaliskuu oli vähän kevättä, vähän talvea sekaisin, siis kevättalvea. Etelä-Suomessakin talvi oli pisin vuodenaika. Mutta Lapissa se vasta olikin pitkä. vastaavasti Lapin kesä oli vain lyhyt humahdus valoa ja itikoita täynnä. Meillä täällä etelässa kevät oli selvästi muita lyhyempi vuodenaika. Näin minä ainakin mielsin vuodenkierron menevän.

Mutta nykyään kaikki on muuttunut sitten lapsuuteni. Myös tunne siitä mitä vuodenaikaa kulloinkin eletään. Viime vuosina kunnon talven puuttumista on saatu ihmetellä vielä tammikuussa ja helein ja kuumin kesä on saattanut olla toukokuusssa, kun taas kesä-, heinäkuussa ei ole ollut tietoakaan kesähelteistä, hyvä kun on ylitetty joulun lämpötila. Niin oli mm juhannusaattona 2014! Palelin kamalasti, sillä oli ihan yhtä kylmää kuin edellisenä jouluaattona, mutta kesätamineet eikä lämmitystä kodeissa. Mutta heinäkuussa kärvisteltiin sitten viikkokausien helteessä. Puheenaihetta säästä piisasi. Samoin tänä kesänä: sää. sää, sää, hurjat tuulet, rankat sateet, mutta milloin saadaan hellettä. Tässäkö se nyt oli tämä kesä?Minulle oikein sopiva kesä.

Nyt ollaan kallistumassa syksyyn. Millaiseen, on vielä mahdoton sanoa. Seuraako outoa kesää outo, jotenkin raju syksy, vai saadaanko nauttia pitkästä lämpimästä ja kauniista syksystä vaikka jouluun asti ?Keskustelu ja arvailu ilmaston lämpenemisen todellisuudesta tai väärästä informaatiosta ja pelottelusta loppui yhtäkkiä, kun kaikkien suomalaisten kokemus maamme poikkeuksellisen turvallisesta elosta ja liikkumisesta kaduillamme muutamassa minuutissa järkkyi. Kuinka voi olla mahdollista, että liiankin vanhanaikaisen uinuvaksi koettu Turun kauppatori hetkessä muuttui tuhoisan murhaiskun tapahtumapaikaksi. Että torimme kulmikkaat vanhat kivet värjäytyivät punaiseksi tavallisten torilla iikkuvain verestä!  Lastenrattaita työntävä äiti, nuori iloinen uskonsisar jakamassa Jehovan todistajain esitteitä, iäkkäämpi naisihminen, joka epäonnekseen sattui hullun kiihkoilijan puukon eteen. Auttamaan ryntäävä ,vasta hiljattain suomalaiseksi hyväksytty mies tai muualta euroopasta täällä lomaileva turisti. Hetki aiemmin kaikki tavallisia torilla asioivia, sitten puukotuksen uhreja ilman mitään syytä. Ei sellaista kukaan pysty helposti käsittämään eikä hyväksymään. Siitä todistavat valtavat kynttilämäärät ja kukkaset paikalla, johon toinen kuolleista menehtyi. Me olemme kaikki järkyttyneitä, kuin enemmän tai vähemmän itsekin iskun saaneita. Meitä satuttaa teon järjettömyys, se käsittämätön viha, joka tässä ajassa leijuu kaikkialla, usein näkymättömänä, mutta odottamatta purskahtaa ulos raivokkaina puukoniskuina, autolla väkijoukkoon ajoina, pommeina, kaiken järjen ja tolkun ohittamina nettikirjoituksina, sähköposteina, puhelinsoittoina ja ohikulkevien tai vieraannäköisten naapurien tappouhkailuina. Se on kuin saastuttava myrkky, josta ei pääse eroon, vaikka haluaisi puhdistaa ilman hyväksi ja terveelliseksi elää ja hengittää. Se on täällä, myös täällä Turussa,  ennen niin viihtyisässä kotikaupungissani, Suomessa , Euroopassa , koko maailmassa. Missään ei ole paratiisia, johon paeta ja tuntea olevansa turvassa. Ei ole seutua, jossa kaikki ihmiset ympärillä olisivat hyviä, ymmärtäisivät samoin hyvän ja pahan , etsisivät yhteisiä viisaita ratkaisuja, eläisivät toisiaan ja luontoa kunnioittaen ja vaalien. Eipä tosiaankaan ole semmoista maata, semmoista turvasatamaa. Kauan sitten luin paikasta nimeltä Shangri La, joka oli täydellisen onnen ja harmonian laakso. Se lymysi muistaakseni jossain Tiibetin korkeitten vuorten kätkössä.

Turha haikailla, ei ole Shangri-Laata. On tultava toimeen ja uskallettava elää tässä ristiriitojen täyttämässä maailmassa.  

Tämmöisissä toivottomuuden ja näköalattomuuden tunteissa lähestyvä syksy pelottaa minua. Miten taas jaksan pimeyden lisääntymisen. Miten kestän kuulla aina vain hurjemmiksi yltyviä sade-ja myrskypäiviä ja viikkoja. Tuleeko seuraavasta, ehkä lyhyestä talvesta aika, jolloin en halua tai uskalla ollenkaan lähteä kodistani pääkalloliukkaille jäisille  pihoille ja kaduille.  Tuleeko minusta säitten, uhkaavien uutisten, ja omien pelkojeni vanki, joka ei enää osaa edes hymyillä. Se en ole enää minä. Tähän asti olen ollut  elämästä nauttivaa ja ympäristöstäni iloitsevaa ihmistyyppiä. 

Viime viikolla koin vielä toisenkin mieltäni järkyttäneen yllätyksen. Ruotsissa vuosikymmenet asunut serkkuni, energinen, ja aina hupsutteluun ja uusiin seikkailuihin ja tapahtumiin innostuva Paula oli löydetty kuolleena kotisohvaltaan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä samoin kuin minä täällä, olimme koko viikon ihmetelleet, kun emme saaneet yhteyttä seuralliseen Paulaan. Aloin aavistella, että kaikki ei ollut kuten piti. Paula oli kuollut yksin kotonaan ilmeisesti jo alkuviikolla.

Nyt yritän päivä päivältä totutella ajatukseen, etten enää voi jaaritella iltaöisin hänen kanssaan puhelimessa kaikesta maan ja taivaan välillä tapahtuneesta, en hassutella, en kinastella. Olen yllättänyt itseni ajattelemasta:tästä pitää nyt heti kertoa Paulalle. Jopa niin, että pari kertaa olen "ajatellut soittavani hänelle" kertoakseni, että ymmärrätkö, kuinka "Paula"( siis hän itse!!) voi noin vain kuolla. Olenko ihan sekoamassa?
Paulako kuollut! Tämä Paula, joka ei halunnut ikinä myöntää olevansa 82 vuoden ikäinen. Joka aina ärsyyntyi, jos vain kuvittelikin kanssaihmisten ajattelevan häntä vanhana. Joka surutta "karisti" Face-bookissa 10 vuotta iästään, vaikka me kaikki hänelle läheisimmät tiesimme hänen oikean ikänsä.  Ei koskaan vanha, eikä ikinä kuollut! 

No aika lapsellista, voisi joku ajatella, mutta se oli osa hänen persoonallisuuttaan ja varmaan antoi hänelle voimaa elää täysillä. Ja niin hyvin hän siinä onnistui, että minun ja varmaan monen muunkin hänet tunteneen on nyt on kovin vaikea tajuta hänen odottamaton kuolemansa todeksi.Vaikka kuinka yritän hän on minulle vielä elossa. Jotenkin minusta tuntuu, kuin vain kerrottaisiin yllättävää juttua Paulan viimeisimmästä seikkailusta, yhdestä hänen monista reissuistaan ja yllätyksistään. Ilman Paulaa, mukavaa, eläväistä, naisellisen höppänää, usein toki hyvin rasittavaakin Paulaa, tunnen syksyn painavan päälle raskaammin. En ole ollenkaan valmis häntä vielä unohtamaan. Kun hän nyt puuttuu totutusta elämäntavastani ja päivieni kulusta ( vaikka asui Tukholmassa), minulta selvästi puuttuu jotain itsestänikin. Ymmärrän hänen arvonsa ja minua kaduttaa, etten kai koskaan sanonut hänelle mitään oikeasti arvostavaa ja kaunista. 

Varmaan siksi liiankin hyvin nyt muistan hänen ihan hiljattain minulle sanomansa sanat. Puhuimme jostain valokuvista. Molemmat olemme koko ikämme olleet narsistisia ja turhamaisia tyttöjä. Nuoruuden kuvia on sen tähden ollut hauskempi katsoa, koska niissä vielä molemmat näytimme tarpeeksi näteiltä. Valitin jotain nykykuvaani, kuinka näytän siinä kamalan äkäiseltä, kuin rumalta vanhalta lohikäärmeeltä. "No sehän on kummallista, sinähän aina hymyilet"
Minäkö aina hymyilen? 
"Sinähän hymyilet aina, etkö sinä sitä muka tiedä", jatkoi Paula. "En ole ikinä nähnyt sinua muuta kuin hymyilevänä, sehän  on SUN TAPA OLLA".
Oho! Kiitos nyt kumminkin, olipa tuo sitten kehua vai piikkikö oli? Mitä oikein mahtoi tarkoittaa! Haluan joka tapauksessa nyt yrittää jatkaa tätä AINA hymyilemistä, vaikka näinä päivinä tuntuu kaikki kallistuvan alakulon puolelle.
Kaipaan Paulaa ja hymyilen, koska minulla OLI persoonallinen ja hauska serkkutyttö ja  koska minulla ON ihana lapsenlapsi Irina ja tämä upouusi, toistaiseksi jännittävän vieras tulokas Elmo.
Ihmisiä menee pois ja uusia tulee tilalle. Elämän kiertokulku jatkuu, kaikilla on aikansa ja hetkensä. Syksyt ja keväät tulevat , eikä aika ikinä  pysähdy, vaikka se joskus tuntuu muuttavan rytmiään.

Sadepäivän jälkiviisaudet

Tänään,7. elokuuta on isäni Einon syntymäpäivä. Hänen 107. syntymäpäivänsä. Vain kovin harvat suomalaismiehet saavuttavat semmoisen iän, eikä naisistakaan kovin moni. Isäni Eino kuoli kauan sitten, jo 61 vuotiaana. Silloin, kun en itse ollut vielä 30 vuotta täyttänyt, en kummastellut hänen nuorta ikäänsä, vaikka toisaalta hänen kuolemansa kyllä tuli minulle yllätyksenä ja liian varhain. Olisin toki toivonut hänen elävän ja säilyvän isänäni vaikka kuinka paljon pidempään, vaikkapa lähes satavuotiaaksi. Muistan, kuinka hämmästyin, kun parhaan ystäväni äiti isäni kuolemasta kuullessaan sanoi: "voi sentään, olisihan hänen pitänyt vielä saada jatkaa, niin kovin nuori mies vielä!"Itse asiassa hän oli täsmälleen isäni ikäinen. En ollut koskaan ajatellut heidän ikäänsä asteikolla nuori-vanha. He olivat vain isiä ja äitejä, ei nuoria tai vanhoja. Ei heidän kuulunut kuolla - ei oikeastaan kuolla koskaan! Järki kuitenkin sanoi, että isän oli parempi kuolla, koska hänen sydämensä oli loppuun kulunut. Elämä invalidina yli 30 vuotta oli ollut raskasta ja sydäntäkin kuluttavaa. En halunnut hänen joutuvan yhtään enempää kärsimään.

Nyt olen 13 vuotta vanhempi kuin isäni oli kuollessaan. Olenko minä nyt mielestäni vanha ihminen, kyllin vanha vaikka kuolemaan? Kyllä olen, ehdottomasti olen ja hyväksyn sen ilomielin. Minusta on useimmiten oikein mukavaa olla vanha ihminen. Mukavinta on kylläkin se, että olen saanut tyydyttää uteliaisuuttani:ainakin näin pitkään saanut kokea koko skaalan- millaista on olla kaiken ikäinen ihminen,pieni lapsi, murkku, nuori nainen, äiti-ihminen, menopaussin ohittanut naisihminen, työhuolista vapaa yökukkuja ja juuri nyt lapsenlapsistaan hullaantunut mummu. Kaikki nämä vaihtuvat "ihmiset" on ollut ihana elää ja kokea vuorollaan. Kai minä jo muuten voisin olla valmis ajattelemaan omaakin kuolemaani, mutta juuri nyt nämä pienet suloiset uudisihmiset ovat herättäneet minussa halun elää satavuotiaaksi. Haluaisin nähdä heidän varttumistaan vielä kauan, kauan. 
Ensimmäistä kertaa olen alkanut ajatella millaista mahtaisi olla, jos olisin itse saanut lapseni jo paljon nuorempana ja poikanikin taas vastaavasti omansa yhtä lailla nuorempana! Nyt olisi jo sopivaa odotella seuraavankin sukupolven syntymää. Sellainen tilanne on muutamilla ikätovereillani. Että olisinkin jo Isomummu!Vaikea kuvitella, mutta ehkä semmoinen vasta tosi isosti mahtavaa olisikin. Luin lehdestä porilaisen sanonnan:"Ei lapsi ol lapsi, lapsenlapsi vasta lapsi on". Mitenkähän se oliskaan "lapsi", jos olisikin jo lapsenlapsenlapsi. Onneksi on Irina ja Elmo, nämä rakkaat ja varsinaiset LAPSET minulle juuri nyt. 

Hyppään ihan muuhun, niinkuin minulla liiankin usein on tapana ryöpsähtää. Eilen sain itseni ylipuhutuksi aloittamaan vaatehuoneeni jo pitkään kaipaamaa organisointi- ja siivousurakkaa. Vuosikymmenten jälkeen minulla taas on jokseenkin tilava erillinen ns vaatehuone pitkine vaatetankoineen ja koko seinämän peittävine kattoon asti yltävine hyllyineen. Sen lisäksi minulla on asunnossani jokaisessa huoneessa ja eteisessäkin hyvät komerotilat. Ei pitäisi siis olla vaikeaa pitää yksinelävän ihmisen tavarat järjestyksessä ja kaikki oikeilla ja helposti löydettävillä paikoillaan. Ei pitäisi, mutta silti on. Vika ei ole kodissa vaan asukkaassa. Vika ei liioin ole asukkaan kasvatuksessa, ei kotona saaduilla malleilla. Vika on omassa luonteessani, ja se tuntuu olevan vuosikymmentenkin jälkeen heikosti muutettavissa tai korjattavissa oleva vaiva. En ole koskaan osannut olla systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa. Varmaan minussa on joitakin hyviäkin ominaisuuksia, joista voin olla iloinen, ehkä ylpeäkin, mutta tämmöinen liiallinen suurpiirteisyys ja huolettomuus ovat luonteeni todellisia huonoja puolia, pysyviä heikkouksia. Ovat olleet aina. Joskus minut läheisesti tuntevat ystäväni ovat kiusoitelleet minua ja sanoneet minun olevan suorastaan"sunnuntailapsi", kun kaikesta löperyydestäni huolimatta jollain ihmeen kaupalla näytän selviäväni, usein pahan alkusäikähdyksen jälkeen, itse aiheuttamistani sotkuista ja harmeista kuiville. Niinkin voi asian nähdä. Nyt sitten taas kerran yritin tehdä parannusta, ottaa asiat haltuuni, katsoa koko kaoottista huushollinpitoani ulkopuolisin silmin. Päätin lopultakin tulla paremmaksi ihmiseksi, fiksuksi, järkeväksi, omat asiansa hallitsevaksi ja arvokkaaksi vanhaksi naiseksi.

Siivous ja järkeistämishomma vei koko päivän, koko muutenkin jo raskaan painostavan sateisen ja pimeän päivän. Hikosin ja uurastin selkäni kipeäksi. Ihmettelin, mitä kaikkea tuo konttoori oikein on kätkemässä sisälleen. Onko välttämätöntä? Pakkasin, organisoin ja keräsin pois heitettäväksi. Vielä tänään luulen tietäväni, mitä kussakin laatikossa nyt on. Mutta entä ensi viikolla? Voisiko jokaisessa laatikossa olla edes jonkunlainen tieto sen sisällöstä kirjoitettuna kylkeen? Voisi, mutta en jaksa juuri nyt, en millään enää veny siihen. Ehkä joskus tällä viikolla, tai sitten ei. Ehkä   joskus. lähitulevaisuudessa, kun sataa .........Onkohan suvussani joku manjaanageeni,joka on sattunut  juuri minulle vahvasti periytymään?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua on alkanut vaivata sellainen kiusallinen tunne, että kun minun aikani on lähteä tästä elämästäni, minua ei jaksetakaan ajatella lämmöllä ja kaipauksella syystä, että jälkeeni jäävä kaaos vie kaikki voimat läheisiltäni. Että järjestellessään käytännön asioita väsyisivät niin, että tuntisivat vain ahdistusta ja tuskaantumista: miksei se äitimuori voinut pitää elämäänsä ja tavaroitaan ja papereitaan paremmin hanskassa vaan jätti tämän kaiken meidän selvitettäväksemme. En ole innostunut KonMarin järjestyssäänöistä ja viikkausvinkeistä, mutta toivoisin jaksavani pitää ympäristöni viihtyisänä ja kauniina. Siivouspalveluita voin välillä ostaa, mutta "intiimeimmät" asiat on itse hallittava.Tänään tuntuu hiukan paremmalta kuin pitkään aikaan. Olen itseeni tyytyväisempi kuin olin toissapäivänä.

Toivon, että pojasta polvi paranee ja vielä enemmän pojanpojasta!!!Ehkä olen jättänyt heihin osan parhainta perimääni ja nämä viat ovat piilossa ja väistyviä geenejä ainakin muutaman sukupolven yli. Sopii uskoa ja katsoa luottavana noihin silmiin.

Millainen maailma on kun Elmo täyttää 100 vuotta??????Onko älytön tavaran hamstraus ja turha kulutus jäänyt pois?

Elmo, uusi tulokas

E lämäni kuvakirjaan 
L iitin lehden kauneimman
M uiston siitä, että sinut
O nnellisna omistan            Elmo Vilho Julius Lahti

Kun huomaan tarvitsevani uuden jääkaappipakastimen, menen kauppaan ja yritän parhaani mukaan omaksua tietoja myyjältä tehdäkseni sitten järkevän ostopäätöksen:tämä on minulle sopiva laite, ostan tämän. Muodostan sellaisista asioista kuin hinta, ulkonäkö, koko, valmistajan nimi ja siitä vanhastaan mielessäni oleva mielikuva, luvattu takuuaika, energian kulutus, sulatusominaisuudet, äänekkyys jne itselleni päätelmän, että olen löytänyt tarpeitani vastaavan tuotteen, että haluan sijoittaa rahani juuri tähän.Tunnen olevani järkevä, viisas ostaja, fiksu ihminen.

Kun ihminen huomaa tulleensa elämässään vaiheeseen, jolloin oman lapsen hankinta (anteeksi, saaminen) alkaa kypsyä pysyväksi toiveeksi, on useimpien tapana nykyään syvällisesti arvioida omaa tilannettaan, harkita järkevästi ja monia asioita mielessään puntaroiden kykyään suoriutua tämän "superhankinnan" mukanaan tuomista haasteista. Syntyvä lapsi on paljon, paljon arvokkaampi "hankinta" kuin uusi jääkaappipakastin tai jättikokoinen taulutelevisio. Se on itseasiassa elämän suurin hankinta, arvokkain, kallein, mutta vaikka kuinka hyvin harkittu, silti aina täydellinen "yllätysostos". Voi haaveilla lapsen olevan sellainen ja sellainen: helppo, lahjakas, kaunis, terve, täydellinen, paras. Mutta kukaan isäksi ja äidiksi ryhtyvä ei voi olla varma minkään toiveensa toteutumisesta. Onneksi ei myöskään pahimpien pelkojensa. Jokainen syntymä ja jokainen syntynyt lapsi on tavallaan suuri ihme, mysteerio, ainutlaatuinen, todellinen superyllättäjä. On hyvä ymmärtää ja nöyrästi hyväksyä, että lasta ei voi hankkia kuin uutta keittiökonetta tai uutta autoa. Lapsi on ihme, lapsi on lahja. 

Tämän ajan Suomeen syntyy lapsia lähes yhtä vähän kuin pahimpina nälkävuosina. Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin syntyvien määrä on pienempi kuin kuolleitten. Ilman maahanmuuttajia väkilukumme olisi jo kääntynyt laskuun. Ollaan huolestuneita. Toisaalta voi kysyä, pitääkö tosiaakin maailmaan syntyvien lasten olla juuri suomalaisten synnyttämiä, kun tiedämme koko maailman väkiluvun jatkavan huimaa nousuaan. Muistan, että jo 50 vuotta sitten lukiolaisena olen kirjoittanut viisastelevia aineita naiivin huolissani maailman kyvystä selvitä väestönkasvun mukanaan tuomista ongelmista. Silloin lukemat olivat vielä vallan vaatimattomia maailman nykyiseen ihmismäärään verrattuna. 

Vaikeita asioita miettiä. En nykyiselläkään käsityskyvylläni pysty selkeästi perustelemaan mikä olisi oikea lapsiluku, mikä kohtuutonta maailman kantokyvylle. Onneksi en ole päättäjän asemassa. En edes Suomen väestöpolitiikasta. Minun käsitykseni rajoittuu siihen, että iloitsen oman perheeni uudesta ihmistaimesta, toisen lapsenlapseni syntymästä. Olen jo saanut nauttia isovanhemmuuden tarjoamaa iloa, kun  Irina on oppinut puhumaan ja kuulen hänen nimittävän minua mummuksi, kun saan hänet viikonloppureissulle Turun Mummulaan. On suloista kun hän iloisesti haluaa tulla vastaamaan Mummun kaipaussoittoihin: haloo Mummu, että minä täällä siivoan ja.......... 
Nyt olen nauttinut, kun olen voinut jakaa uuden, pitkältä tuntuvan odotuksen  ja eläytyä toisen, erilaisen synnytyksen jännitykseen: Ihanaa, poika syntyi, ja onneksi tällä kertaa vain muutaman tunnin voimallisten ponnistelujen tuloksena. Terve, potra poika, kaunis lapsi.Selvästi samoista rakennustarpeista tehty kuin isosiskonsa, melkein kuin pieni myöhäsyntyinen kaksosmarja. Voi tätä iloa molemmista ihanista lapsista!

Näissä tunnelmissani ei ole muuta himmentävää kuin mieleen ihan liian usein iskevä pelko, että syntyneet lapsenlapseni eivät ehkä saakaan elää ja vanheta maailmassa, jossa edes jotenkin pystytään ratkomaan monet tätä yhteistä, ainoaa palloa, sen luontoa, ilmastoa ja ilmakehää pahasti uhkaavat ongelmat. Että elämä ja sen ikuiselta tuntuva jatkuminen sukupolvesta toiseen ei enää voisikaan jatkua. Ja kaikki tämä pelottava vaaran ja lopullisen tuhon uhka vain meidän, jo väistymässä olevien ja valtaapitävien ihmisten sanoinkuvaamattoman lyhytnäköisyyden, suoranaisen typeryyden ja kohtalokkaiden virheiden takia. 

Minun on helppo hyväksyä, että vanhan jääkaappipakastimeni aika on nyt ohi, että sen pitää hävitä kiertoon. Ymmärrän ja hyväksyn, että uudellekin aparaatilleni annetaan takuu vain kymmeneksi vuodeksi. Mutta toivoisin, että joku voisi antaa nyt syntyville sukupolville sataprosenttisen takuun: turvatun, loputtoman pitkän takuun elämän jatkumisesta maapallollamme. Että Irinan ja Elmon hyvälle elämänlaadulle voisi olla takeet niin pitkälle ja vielä paljon sen yli kuin on heidän aikansa elää ja vaikuttaa maailmassa. Aina ja aina eteenpäin, sukupolvelta toiselle, äärettömiin..............

En elättele toivetta, että Elmosta tulisi isona uusi ihmeellinen urheilijasuuruus, joka voittaa Suomelle kunniaa kaikissa lajeissa.(Juhani Peltosen ihmemies Elmo- kuunnelmat ja kirjat).
Toivon, että Elmosta kasvaa viisas maailmankansalainen, kestävä lenkki pitkässä ihmiselämän ketjussa.

Ajatuksia kevätjuhlan päivänä

Keskiviikkona olin entisellä kotipaikkakunnallani tapaamassa luokkarovereitani yhteisen lounaan merkeissä. Tulimme ylioppilaiksi vuonna 1963. Ikää meillä kaikilla on jo reilusti yli 70 vuotta. Kun saimme valkoisen lakkimme toukokuun lopussa silloin 54 vuotta sitten, meillä oli mukava ja monen kaltaiseni köyhän nuoren kukkarolle ihanasti sopiva tilaisuus vielä kerran yhdessä viettää juhlailtaa kauniissa kartanomiljöössä kiitos erään ( Mallan) luokkatoverimme vanhempien vieraanvaraisuuden. Se oli paljon viihtyisämpää kuin nyky-ylioppilaiden yleinen tapa juhlia lakkiaisiltaa ja yötä kalliissa ravintoloissa. Aluksi nautittiin kuplivat maljat. jossa oli pikkuisen alkoholiprosenttejakin, kuinkas muuten. Kuulemma se muutamia ihanteellisia ja raivoraittita joukossamme hiukan arvelutti. Käytiin joukolla nauttimaan illallista. Juhlavat ruuat maistuivat heidän pitopöydässään. Kotikalja poreili laseissa. Mutta tiedän, että jotkut alkoholiin jo vähän enemmän tutustuneet kävivät salaa metsänreunan halkopinojen kätköissä naukkaamassa hiukan lisää tunnelman kohottajajuomaa. Kukaan ei muistaakseni kummemmin humaltunut. Mutta olen varma, ettemme oikeasti silloin vielä tajunneet kuinka lopullinen se päivä oli jossain mielessä. Erään tärkeän ajanjakson päätös.

Aamunkoitteessa väki erkani. Kuka milläkin kyydillä, sitä en pysty muistamaan. Itse sain kyydin kotiin luokkatoverini Timon volkkarilla. Hän oli kai ainoa, jolla oli jo oma auto käytössään. Mukana kyydissä olivat myös Jouni, Antti ja Tuula. Kun heidät oli kyyditty koteihinsa, aamu oli jo tullut. Timo ehdotti, että hän ajaisi vielä eräälle korkealle näköalapaikalle hetkeksi katsomaan hiljaista heräävää aamua ja sieltä ylhäältä avautuvaa upeaa näkymää yli edessä kimaltavan järven. Muistan ahdistavan haikeuden ja vaikeuden keksiä mitään sanottavaa, kun yhtäkkiä ymmärsin, ettemme samalla lailla ehkä koskaan enää tapaa. En kumminkaan oikeasti osannut ajatella ja surra yhteyksien katkeamista koko luokkaan niin totaalisesti kuin sitten tapahtui. Lähipiirissäni säilyi vain Kaija, jonka kanssa jaoimme opiskelija-asunnon Turussa puolitoista vuotta. Useimmat muut pyrkivät  ja päätyivät opiskelemaan muualle. Monet pojista hoitivat ensimmäisenä asevelvollisuutensa.

Kun oli kulunut 10 vuotta lakkiaispäivästä, joku tai jotkut keksivät kutsua porukan yhteiseen tapaamiseen. En kumminkaan silloin halunnut osallistua, koska oma henkilökohtainen elämäntilanteeni oli semmoinen, etten kestänyt ajatusta puhua itsestäni tai kuulla muiden onnellisia kertomuksia perheistään, lapsistaan, titteleistään ja matkoistaan. Pelkäsin olevani ainoa, joka oli kokenut niin ison pettymyksen rakkaudessa, josta surkeudesta juuri vaivalloisesti
yritin selvitä uuteen vaiheeseen  uudessa työpaikassani. En ollut halukas tapaamaan ketään luokaltani silloin.

Vasta kun lakkiaisista oli jo 35 vuotta, halusin osallistua taas   järjestettyyn, jopa yön yli kestävään suureen luokkatapaamiseen Somerolla. Muutamat opettajistammekin olivat kutsuttuina vieraina päivätilaisuudessa entisessä hienossa koulussamme ja muutamat jaksoivat vielä olla mukana osan ajasta iltamiitingissäkin. Muistaakseni luokkalaisten osallistumisprosentti silloin oli lähes sata.

Muistan erityisesti ilahtuneeni, kun keskikouluvaiheessa minulle englantia opettanut Martta P, jota olin kovin arvostanut ja ihaillut, näytti nuorekkaalta ja aidosti innostuneelta meitä tapaamaan. Hän oli eläköitynyt vasta melko vähän aikaa sitten ja kertoi nyt hiukan huvittuneena, että hänestä oli harmi, koska hän vasta ihan eläkeiän kynnyksellä oli oikeastaan oivaltanut, miten englantia pitää opettaa. Uskaltauduin juttusille ja kerroin hiukan arastellen, että minustakin, oikeastaan pelkän sattuman ansiosta oli tullutkin englannin opettaja. Ajattelin, ettei hän mitenkään satoja ja taas satoja oppilaita opetettuaan yhtään muistaisi minua oppilaana. Siitähän oli jo nelisenkymmentä vuotta. Kun sanoin nimeni, hän napsautti suupieliinsä tutun hymynsä ja sanoi: "Ah, Marjorie, juu, muistan kyllä, hyvä tyttö olitkin". Olisinko voinut parempaa toivoa, itsetuntoni kiipesi korkeuksiin. Kuinka ihmeessä hän voi muistaa englanninkielisen nimeni! Ja vielä pienen kehaisunkin lahjoitti. Mutta mahtoiko hänen liiankin kilttinä opettajana kokemani miehensä Eero minun naamani nähdessään heti ajatella lausetta, jonka niin usein oli minulle sanonut alakuloisella äänellä: "sinä osaisit Marja-Liisa, kun hiukan yrittäisit." Mutta minä olin ja pysyin samana  laiskana tytönlorttina. Toivon kovin, että mikään kello ei matematiikan lehtorin muistissa alkanut kilkattaa kohdallani.

Nyt elämme itse eläkeläisvaihetta. Olli, Somerolle paluumuuttajana päätynyt insinööri ehdotti, että voisimme tavata kaupungin ( totta todella se on nykyisin kaupunki!!) Seurahuoneella lounaalla aina pari kertaa vuodessa. Kukaan ei joutuisi järjestämään mitään erityistä tapaamispaikkaa tai tarjoilua. Riittäisi vain sähköpostissa napsahtava muistutus tulla koolle sovittuna päivänä vähän ennen joulukiireitä ja toinen kerta ennen kesälaitumia. Niin se on sitten vakiintunut ja toiminut jo vuosikaudet.Vähän yli 20 ylioppilaan luokastamme lounaspaikalle huristaa nykyisin useimmiten noin tusinan verran harmaantuneita  ja hiukan  jo "kolhiintuneita" luokkatovereita. Ohjelmaa ei tarvita, ei juontajaa tai seremonioitten säätelijää, juttua piisaa ja viihdytään. Joskus liikutaan paljolti muistoissa, joskus ihan nykypäivääkin sivutaan. Eikä tässä porukassa ole kiellettyä mikään esiin putkahtava aihe, ei edes itsekunkin monet krempat.(niinkuin kuulemma jossain tapahtuu).

Viimeisin tapaamisemme sai värinsä ja tunnelmansa ihan hiljattain meidät kaikki järkyttäneen suruviestin johdosta. Kaipasimme joukkoon huumorintajuista ja aina positiivista Taistoa. Tuskin kukaan on pystynyt vielä kunnolla sisäistämään tätä yllättävää tietoa Taiston joukostamme poistumisesta. Että juuri Taisto, reipas, nuorekas ja pidetty Taisto. Mutta tähän kaipauksen ilmapiiriin tuli valoisuutta, kun eri ihmisiltä kuultiin erilaisia Taistoon liittyviä mukavia juttuja. Parasta oli se, että Jouni tiesi Taiston hiljattain julkaisseen runokirjan, josta hän nyt luki meille muille pari runoa. Runot yllättivät, suorastaan nappasivat: jokainen haluaa hankkia ja lukea koko kirjan. Joillekin se lienee koulun jälkeen ensimmäinen kerta kun tarttuvat runokirjaan. Jättipä poika meille mainion perinnön ja antoi ajattelun aihetta itsekullekin!

Näinköhän olisi meillä muillakin toisillemme paljastaa jotain uutta ja yllättävää itsestämme, muutakin kuin pelkkää jokapäiväistä jaarittelua. Kaikilla kai kumminkin on ollut omista erityisistä kokemuksista ja elämyksistä rikas taival. Siitä voisi ehkä muillekin jakaa. Olisi mahtavaa saada tilaisuus oikeasti tuntea näitä tavallaan tuttuja, mutta sittenkin liian ohuesti tuttuja tovereita.Voisimmeko paljastaa mikä meille tällä kokemuksella ja vaiheillamme on jäänyt käteen tärkeimpänä, mitä harrastamme, mistä iloitsemme nyt. Ei tietenkään olisi enää mitään järkeä kehuskella, ei korostaa aineellista menestystään tai titteleitään  Olisi mukava keskustella miten nuorena tehdyt suunnitelmat toteutuivat, mitä yllätyksiä oli ilo saada kokea, millaisia aikuisia ja vanhoja ihmisiä meistä on tullut.

Ensi vuonna on tavallaan merkkivuosi, 55 vuotta H-hetkestä. Sopiva syy tavata koko porukalla ja vetää muistipasmat kiinni sieltä kaukaa tähän päivään. Uskon, että kaikki ollaan mielenkiintoista väkeä. Pienistä ja lapsellisista koulua aloittelevien suuresta porukasta ( 81 ) on nyt jäljellä tämän päivän yllättäen harventuva eläkeläisjoukko.

Mutta se on sanottava, että meillä on käynyt melkoisen hyvä tuuri elämässä: synnyttiin hyvään aikaan ja hyvään pitäjään, päästiin oppikouluun ja korkeakouluihin, saatiin hyvät eväät . 

Hautajaiset

Viime torstaina lähes puolet suomalaisista lopetti muut puuhastelut ja hiljentyi osallistumaan entisen presidentin Mauno Koiviston hautajaistilaisuuteen. Valtava määrä ihmisiä jaksoi seistä kadunvarsilla odottamassa surusaaton hidasta ohiajoa matkalla Tuomiokirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Lukuisat suomalaiset tekivät kuten minä, osallistuivat kotisohvillaan neljä tuntia istuen television välittämiin vaikuttaviin seremonioihin. Ja samalla säälimme Rouva Koiviston raskasta osaa. 

Olen varma, etten ole ainoa, joka tarvitsi useampaan kertaan paperinenäliinaa pyyhkiäkseen silmäkulmiaan. Niin teki myös Koiviston haudanlepoon siunannut Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Hänen suorittamansa virantoimitus oli kaikkea muuta kuin pelkkää viran puolesta hoidettua, arvokasta papillista puhetta ja tuttuja raamatunlauseita. Se oli sivistyneen ja voimakkaasti tuntevan ihmisen ja ystävän syvällistä ajattelua ja surua hoitavaa puhetta omaisille, mutta myös kaikille meille tilaisuutta seuranneille. En ole koskaan kuullut vaikuttavampaa hautaan siunaamispuhetta. En ole saanut kokea sellaista jokaista sanaa ja lausetta todeksi elävää ja tarkoittavaa saarnamiestä raskasta tehtävää suorittamassa. Hänen olemuksensa ja puheensa riipaisivat sydäntä.

Samoin kiitän nykyisen presidenttimme muistopuhetta. Kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi, en suinkaan ollut hänen ihailijansa, enkä häntä äänestänyt. Mutta näinä vuosina hän on mielestäni kehittynyt kuin eri henkilöksi. Näen ja kuulen hänessä nyt ihmisen, miehen. Paljon lukevan, sivistyneen, elämää ymmärtävän, nykyisin laveammin ja rohkeammin ajattelevan ja puhuvan. Enää ei tarvitse kuunnella sitä tärkeilevää, ahdistuneen oloista, kulmiensa alta yrmeästi kuin kuulijoitaan halveksien puhuvaa robottimaista poliitikkoa. Minulla on kiusaus ajatella, että hän on muuttunut koska hänkin Jenni Haukiossa on löytänyt rinnalleen suuren naisen ja yhdessä ovat nyt suuremmat (ja myös erottamattomat). Niin hän viisaasti ja kauniisti arvosti Tellervo Koiviston elämää Mauno Koiviston, suuren miehen puolisona.

Tällaiset hautajaiset ovat paitsi hyvästijättö vainajalle, myös tilaisuus niihin osallistujille kokea omassa mielessään kauas arjesta irrottavia, suurempia ja omalle mielelle hyvää tekeviä tunteita. Hyvät hautajaiset ovat melkeinpä juhlista parhaita. Ne auttavat suorittamaan omassa mielessä eräänlaisen valkopyykkipesun , perussiivouksen ja liinavaatekaapin uudelleen järjestelyn. Tai tunne on niinkuin olisi uinut hyvin puhtaassa ja kirkasvetisessä järvessä pitkän, hitaan, väsyttävyydessäänkin oudosti virkistävän uintimatkan. Olo on puhdas ja erityisen rauhoittunut. Näin minä koin monituntisen Mauno Koiviston siunaustilaisuuden ja hautasaaton vaikuttavan itseeni. Luulen, että kokemukseni voimakkuutta lisäsi pieni henkilökohtainen lisämauste. Helatorstaina oli näet oma syntymäpäiväni. Täytin 74 vuotta. Mauno Koiviston pitkään ikään verrattuna oma ikäni on ihan vaatimaton, mutta mitta on ihmisiästä puhuttaessa niin suhteellista. Koko ajan uutiset tarjoavat kammottavaa kuvaansa kuolevista lapsista ja nuorista aikuisista. Siihen suhteutettuna olen kumminkin saanut jo tähän mennessä elää pitkän elämän. Viimeiseen pariin viikkoon olen joutunut kuulemaaan tiedot parin hyvin tuntemani ikätoverin äkillisesta kuolemasta. Molemmat suruviestit ovat tuntuneet vaikeilta ymmärtää todeksi. Ajatus oman elämäni loppumisesta on parin viimeisen vuoden aikana tullut minulle paljon todemmaksi. Se herättää monenlaisia ajatuksia. Se ei niinkään suoranaisesti pelota, mutta sitä on kumminkin pakko ajatella, eikä vain torjua kauas pois.  Olen kirjannut toiveitani ja kuvitelmiani omista hautajaistani sekä  kuolemaan liittyvistä käytännön järjestelyistä luettavaksi omaisilleni, kun olen kuollut.

Menetin isäni jo hiukan alle 30 vuotiaana. Hän menehtyi kolmanteen sydäninfarktiin Someron sairaalassa. Ajattelen lapsellisesti, että isä ( kohtalo? Jumala?) antoi minulle kokonaisen kuukauden aikaa totutella ajatukseen isän kuolemasta. Sen verran aikaa kului ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välissä. Ehdin käydä isää katsomassa useita kertoja sairaalassa. Toisen infarktin tapahduttua näin isän hyvin tuskaisena ja kuin pieneksi kuihtuneena lähes sikiöasennossa vuoteessaan. Ero edellispäivän puhelevaan ja hymyilevään isään oli valtava. Siinä hetkessä toivoin hänen kuolevan ja pääsevän kärsimästä hirveää kipua. Mutta hän selvisi jo toisen kerran ja alkoi toipua yllättävästi.Olin häntä viimeistä kertaa katsomassa  runsas viikko ennen lopullista sydänkohtausta. Silloin hän taas vaikutti pirteältä ja toiveikkaalta. Kerroin, että minun olisi nyt  pakko lähteä Vaasaan koulun alkamisasioita hoitamaan emmekä näkisi vähään aikaan. Hän hymyili ja sanoi:"tottakai, mene vaan, ei tässä mitään hätää, minä pääsen kohta kotiin". Ja kuitenkin, kuin salaman iskuna käsitin, etten tule näkemään häntä enää elossa. Hän katsoi minuun jäähyväiset silmissä, vaikka suu hymyssä. Menin kotiin sairalasta raskas tunne mielessäni ja sanoin ystävälleni : Näin isän viimeisen kerran. Hän hyvästeli. Älä nyt ole liioitteleva hupsu, kuvittelet vaan. Hänhän pääsee kohta kotiin.
Niinkin usein sanotaan kuolemasta.

Kun isäni sitten siunattiin, suurin piirtein kaikki asiat menivät mielestäni väärin. En saanut nähdä häntä vaikka niin minulle oli luvattu. Pappi piti surkeampaakin surkeamman siunauspuheen. Ei mitään juuri minun isääni tai hänen jokseenkin traagiseen elämäänsä kuuluvaa: ei raskaista sotavuosista, ei isän jo nuorena alkaneesta ivaliditeetista, ei sanaakaan kamppailusta köyhyyttä vastaan, ei siitä mistä isä iloitsi, perheestä, lapsista , sisukkaasta vaimosta siinä rinnalla, ei isän löytämästä uskosta. Ei mitään muuta oikeaa kuin vainajan nimi. Kaikki muu oli pelkkää liirumlaarumia, kenelle tahansa, eikä kenellekään oikeasti kuuluvaa tyhjää puhetta.

Kun lopulta olimme yksin vain äiti ja molemmat sisareni raskaan päivän jälkeen, sain hysteerisen itkukohtauksen.Paruin suureen ääneen ja raivokkaana huusin, mitä papin OLISI pitänyt sanoa.Se saarna oli pitkä, eikä kukaan keskeyttänyt. Kun lopulta rauhoituin, sanoi iso siskoni: "No siinä se nyt tuli pidetyksi. Hyvä kun sinä pidit." En tiedä oliko siinä annos ironiaa, vai oliko hän kerrankin samaa mieltä kanssani. 
Hyväksyin isän kuoleman ja sen, etten häntä nähnyt vainajana vasta parin viikon päästä näkemässäni oudossa, mutta hyvin lohduttavassa unessa.