Pääsiäislauantaina aikaisin aamulla kuuntelin arkkipiispa Kari Mäkisen ja haastattelijan välistä sympaattista keskustelua Mäkisen valitsemien valokuvien äärellä.( Kuusi valokuvaa kertovat) Ohjelma oli nyt paljon antoisampi kuin usein aikaisemmin. Se johtui varmaan arkkipiispan rauhallisesta puhetavasta, jossa eivät toistuneet tyhjät ja muodikkaat sanonnat, eikä koko ajan hoettu "tosi " sitä ja "tosi" tätä, niinkuin nykyään "tosi" monen julkisuudessa kuultavan puhujan on tapana korostaa havaintojaan ja mielipiteitään. Ei myöskään tarvinnut ärsyyntyä vääristä painotuksista tai muista nykypuhetyöläisiä liikaa piinaavista tavoista. Kuunteluani ei tällä kertaa rasittanut ylenmääräinen kikatus kuvien tuomista "hauskoista muistoista", kuten muutamien aiemmin kuvistaan kertoneitten jutusteluissa. Arkkipiispan nauttima arvostus silmissäni ( ja korvissani) nousi entisestään. Hieno mies, hieno, syvällinen puheohjelma, pääsiäiseen oikein hyvin sopiva.
Eräs sana toistui kumminkin piispan puheissa usempaan kertaan ja sai minut tarkemmin ajattelemaan. Sana oli VALTA. En ole ennen ajatellut kuinka suuri, suorastaan VALTAVA sana se on. Mitä oikein tarkoitetaan sanalla valta? On olemassa kovin monenlaista valtaa: arvovalta, esivalta, ilkivalta, mielivalta, pakkovalta, puhevalta, äänivalta, vaikutusvalta, yksinvalta jne.
Elämme Suomessa, joka on tasavalta. Meillä on hallitus, jonka odotamme tekevän viisaita ratkaisuja, Sellaisia, että ne ovat syntyneet syvää harkintavaltaa käyttäen. Suomessa emme ole tottuneet valtion pakkovaltaan. Emme elä hirmuvallassa. Kansallamme on laaja puhevalta. Sananvalta on suomalaisille tärkeä arvo. Viimeaikojen yhteiskunnallinen kehitys on oudosti vienyt sellaiseen suuntaan, että kaikkien tasapuolinen sananvalta ei pian olekaan ehkä itsestäänselvyys. Virkavalta ja esivalta joutuvat pohtimaan onko parempi rajoittaa joidenkin kansalaisten sananvaltaa, joka on kääntynyt vihapuheeksi monia hiukankin erilaista näkemystä edustavia tai eri uskontoon kuuluvia tai erinäköisiä ja muualta maahamme tulleita ihmisiä kohtaan. Onko meillä tosiaan liian suuri puhevalta, niin, että puheemme ja somekirjoittelumme saa täyttää törkeä ilkivalta, yllytys sortovaltaan, väkivaltaan vähemmistöjä kohtaan. Meillä on kansanryhmiä, jotka ylpeilevät itsevaltaisella käytöksellään, jotka eivät enää tottele esivaltaa, pilkkaavat virkavaltaa ja ovat kuin juopuneita omasta vallastaan ja ylpeilevät valtavirrasta poikkeavista arvoistaan. Tarvitaan johtajien jämäkkää arvovallan ja vaikutusvallan palautusta. Muutamia esimerkkejä tästä onneksi on jo kuultu.
Vuosia sitten Sauli Niinistöä kyseltiin ryhtymään ehdokkaaksi uutta presidenttiä valittaessa, mutta se ei vielä silloin ollut hänen omien suunnitelmiensa mukaista. Hän toppuutteli ehdotusta sanoen olevansa sopimaton "puolivallaton leskimies......jne". Vallaton sanalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä vallan puuttumisella, vaan sanalla on toisenlainen, positiivinen väritys, leikkisä ja kepeän humoristinen kuvailu ihmisestä tai asiasta, joka ei ole liiaksi tosikkomainen ja tärkeilevä. Lapsi on vallaton, kun hän leikkii iloisesti ja huolta vailla, ehkä vain hiukan vanhempen ohjeita venyttäen. Romaanissa kauniin tytön hiukset ovat vallattomat, kun ne karkaavat omille ihastuttaville teilleen tiukasta kontrollista.
Kaikki ovat lukeneet tai tavanneet ihmisiä, joiden pyrkimyksiä näyttää leimaavan kyltymätön vallanhimo. On työpaikkoja, joissa käydään rasittavaa valtataistelua. Ikävänsävyinen ja loukkaava on naapurin suusta kuultu määritys perheestä, jossa vallitsee Akkavalta!! Entisinä aikoina oli tapana nimittää vauraita tai sivistyneitä ihmisiä vallasväeksi. Moni ihminen haluaa olla hinnalla millä tahansa aivan erityisen persoonallinen, poiketa valtavirrasta sekä mielipiteissään että ulkonäössään. Aina on myös ollut yksilöitä, joilla on elämässä yksi ainoa tavoite:valta ylitse muiden. Ei ole vaikea nimetä heitä nykypäivän politiikastakaan, ollaanpa sitten täällä omassa tasavallassamme tai suurvalloissa. Amerikassa taistoa käydään parhaillaan kiivaasti, ja tukena tässä raatelevassa taistossa on rahavalta. Läheisin suurvaltamme näyttää haluavan marssia valittamatta ydinasevallan ja pullistelevan pienen yksinvaltiaan suomassa illuusiossa, eikä halua kuulla ulkovaltojen ilkeitä puheenvuoroja yksinvallasta.
Valta, himoittu, pelätty, arvostettu. Missä se mahtaa majailla, mistä se saa loputtoman tenhonsa ja alati uudistuvan voimansa?Jeesuksesta sanotaan tutussa virressä: Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus.Voimalla väkivallalla, et tahdo hallita. Monet kiihkeästi valtaa haluavat poliittiset johtajat korostavat kyllä olevansa uskovia, mutta en ole huomannut heidän yrittävän mitenkään turhan kiihkeästi pyrkivän nöyryyteen ja hiljaisuuteen, vallan salaisuuteen. Miksikähän ei?
Juonittelua ja vallantavoittelua kautta historian
Hallituksen kaavailemat säästötoimet ja mahdolliset heikennykset työehdoissa ovat kiihdyttäneet mieliä jo kuukausien ajan. Yksi kipeän tuntuinen osa-alue tässä vyyhdessä on ollut pelko matalanaispalkka-alojen naisten tilanteen heikkenemisestä entisestään. Se on kiihdyttänyt keskustelua naisten ja miesten välisestä epätasa-arvosta työelämässä ja palkkauksessa. Kun tähän yhdistetään maahanmuuttokeskustelun kuumentama mielipiteitten vaihto naisten turvattomuuden lisääntymisestä, pelko raiskausten ja muun ahdistelun kohteeksi joutumisesta, on yleinen keskustelu naisen ja miehen roolista, tasa-arvosta tai sen puuttumisesta sekä perheessä, työelämässä, urakehityksessä että politiikassa noussut vallan uusiin mittasuhteisiin.
Oman, runsaan seitsemänkymmenen vuoden mittaisen elämäni aikana on tapahtunut valtavan paljon kehittymistä hyvään suuntaan. Tyttöjen ja naisten mahdollisuus saada koulutusta ja sitä vastaava työ ovat monin verroin paremmat kuin vielä minun nuoruudessani. Naiset ja miehet ovat monessa nuorehkossa perheessä jo hyvinkin tasapäinen ja tasa-arvoinen tiimi. Enää ei korosteta silmiinpistävästi naisen roolia eri-arvoisena, siis ikäänkuin selvästi alempiarvoisena, miehelleen alistetussa roolissa elävänä henkilönä perheessä, vain miehensä palvelijana ja menestyksen hiljaisena tukijana. On jo perheitä, joissa vaimo onkin enemmän ansaitseva kuin mies.Useimmat vaimot eivät enää joudu vastaamaan miehelleen talousrahojen käytöstä tai omista persoonallisista hankinnoistaan. On perheitä, joissa isä on kotona lasten kanssa vaimon luodessa uraa.Näitä lienee kuitenkin suuri vähemmistö. Mutta uskon, ettei koti-isä enää juurikaan joudu pilkan tai vähättelyn kohteeksi ratkaisunsa johdosta, mikä 1950-luvulla oli aika yleistä. Muistan omalta kotikylältäni esimerkiksi pariskunnan, jossa vaimo oli virassa oleva kotitalousopettaja ja hänen vähemmän koulutettua ja kotona olevaa aviomiestään nimitettiin pilkallisesti Vihtoriksi
Sain sisareltani kopion kortista, jonka mummuni sisko Iida on lähettänyt Suomeen sisarensa vanhimmalle pojalle Amerikasta marraskuussa 1939. Hän oli emigroitunut perheineen sinne 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Suomi oli sodassa ja siksi kortin osoitepuolella on leima: Sotasensuurin tarkastama. Kortin kuvapuoli on yllättävä. Ensinnäkin se on suomenkielinen. en tiedä miksi. Onkohan se amerikansuomalaista tuotantoa? Yläreunassa on kaunokirjoituksella painettu teksti: Rouvien kymmenet käskyt. Sen alapuolella on ikäänkuin pelikorttien muotoiset numeroidut humoristiset kuvat teksteineen.
Käsky1: Hän on sinun herrasi ja sinun on oltava vaiti kun hän puhuu.
Käsky 2: Valvo ja odota miestäsi iltasin tulkoonpahan milloin tahansa.
Käsky 3: Ainoastaan kaksi huokeata hattua vuodessa saat sinä ostaa.
Käsky 4: Miehesi ratkaiskoon milloin haikara saa tulla.
Käsky 5: Ei sinun pidä seurusteleman miehesi anopin kanssa.
Käsky 6: Sinun pitää hankkia kauniita palvelustyttöjä.
Käsky 7: Älä puhu turhia.
Käsky 8: Muista,että miehesi pitää saada hyvää ruokaa.
Käsky 9: Portinavain on hänen omaisuuttaan, jota et koskaan saa lainaksi.
Käsky 10: Ole aina iloisen näköinen.
HUH HUH, Mrs Tammi. Mikä lienee ollut motiivisi? Oliko tarkoitus keventää tunnelmaa täällä sotaa käyvässä entisessä kotimaassa?Oliko sisaresi poika, Harttu-sertäni , mielestäsi jotenkin rohkaisun ja karaistuksen tarpeessa? Zaida-täti (vaimo) oli kyllä kieltämättä aika kalsean tuntuinen tahtonainen ja perheen roolijako epätavallinen. Rouva oli kauppias ja miehensä rooli oli tukea häntä toimittamalla tavarat ja hoitamalla kodin. Ainakin vanhemmalla puolella ikäänsä rouva kauppias piti miestään ja palvelusväkeään pienessä nälässä ja kylmyydessä, koska oli niin saita! Epänaisellisia piirteitä? Setäni taas oli hyvin lempeä, kaikkia ymmärtämään ja auttamaan pyrkivä älykäs ja lämminhenkinen mies.
Ilmeisesti nämä ameriikan ihmemaan kortin ohjeet on kumminkin tarkoitettu huumoriksi. Mutta luulen kuvien ja "käskyjen" huumorin perustuneen juuri siihen, että monet miehet vielä noina aikoinakin tavallaan vaativat rouviltaan tuontapaista asennetta. Jos nyt ei ihan 9:n käskyn portinavaimeen saakka yltävää niin kuitenkin lähes tuontapaista palvelualtista, uhrautuvan ja miestä palvovan naisen asennetta. Vaikka pidin äitiäni järkevänä ja todella vaikeistakin tilanteista seviytyvänä taistelijana, huomasin kyllä hänenkin korostavan meille tytöilleen miehen ihailua ja asemaa pönkittävää käytöstä suotavana ja ihailtavana naisellisuutena. Ja poikavauva oli aina hiukan suurempi ilon aihe kuin tyttövauva! Mutta ajat ovat mielestäni muuttuneet ja asenteet sukupuolten tasa-arvoon saaneet järkevämpiä linjauksia.
Siksi minusta onkin ollut yllättävää huomata, kuinka syvällä nämä feminismiin ja tasa-arvoon liittyvät stereotypiat kuitenkin ovat vielä nykyäänkin.Tähän johtopäätökseen olen tullut monien lehtien tämäntalvista keskustelua seurattuani. On naisia, jotka suorastaan kiihtyneinä julistavat oikeanlaiseksi naisen epätasa-arvoista ja alisteista asemaa suhteessa ja julistavat riemulla haluavansa olla juuri sellaisia NAISELLISIA NAISIA, jotka hoitavat perheessä naisen ikiaikaista ROOLIA: puhtaus, viihtyisyys, ravitsemus,lasten kouluasiat. Ne ovat naisen tehtäviä.Vastaavasti he haluavat miehen, joka ilolla ja ylpeydellä hoitaa OMAN ROOLINSA: autoon liittyvät huoltotyöt, pihanhoidon ,veneen kunnossapidon, lumen luonnit ja kaikki kodin remonttia vaativat työt. taloustöihin ja lastenhoitoon miesten ei ole tarvis puuttua. Entä me kaikki muut naiset, joiden perhekuvio ei sovi yhteen tuon roolituksen kanssa? Onko miniäni epänaisellinen, kun hän tarttuu porakoneeseen ja vaihtaa kätevästi ja ilman miehen apua (häirintää!!)lattian pinnoituksen. Onko poikani epämiehekäs jäädessään kuukausien mittaiselle isyyslomalle kotiin äidin käydessä töissä? Olenko minä ollut koko ikäni epäkelpo nainen, kun en ole koskaan tuntenut arvoani mitattavan miehen menestyksen kautta?
Poikani isä arveli hiljattain poikarukan olevan suhteessaan pahasti "tohvelin alla", koska hän on huomannut pojan neuvottelevan lähes kaikesta vaimonsa kanssa. Kimpaannuin moisesta typeryydestä ja sanoin hänen asenteineen edustavan jo ajat sitten hävinnyttä kivikauden nuijamiestä. Mikä pettymys minulle sitten olikaan huomata, että pian tämän sanailumme jälkeen lehtiin levisi tossun alla elävien, liitossaan nujerretuksi, ilman arvostusta ja tasa-arvoa itsensä kokevien miesten suoranainen valitusvirsien kuoro. Pahasti alakynteen jääneet miehet valittivat, ettei heillä ole arvostusta omassa perheessään. He eivät kelpaa muuhun kuin tuomaan tilipussinsa muun perheen hyväksi. Naiset kohtelevat heitä kaltoin, valittavat, väheksyvät, jättävät kaiken ulkopuolelle. Heidät on tuomittu koiraakin vähemmän arvostuksen ansaitseviksi olioiksi omassa perheessään. Avioerotilanteessa he ovat heikoilla, elämästä putoaa pohja eikä heille suoda mahdollisuutta pitää lapsiin toimivaa yhteyttä ja tasa-arvoista vanhemmuutta.
Lähtöimpulssin tähän oudoksi kääntyneeseen tasa-arvosta keskusteluun antoi erään entisen kansanedustajan räväkkä lausunto, kuinka naisystävät ovat aviossakin oleville naisille korvaaton tuki ja aviomies on auttamatta toisarvoinen keskustelijana. Miehillä ei tunnu olevan sijaa naisen ystävänä ja ymmärtäjänä vaikka olisi tämän aviopuoliso. Tasa-arvosta ei puhettakaan. Olinko ollut siis ihan väärässä nykynuorten liitoista?
Mitä oikeastaan on naiseus, feminiinisyys, mitä maskuliinisuus? Millaisen painoarvon annamme näille osaominaisuuksille ihmisen koko persoonallisuudessa? Minä ainakin tiedän olevani joissakin asioissa hyper naisellinen, mutta toisaalta monessa asiassa tuskin ollenkaan, oikeastaan suorastaan miehekäs. Entä ne ihmiset, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin? Luulen, että olisi iso virhe kuvitella nykyään, että homomies on aina yltiönaisellinen, pikkusormi kiemuralla söpösti siroa kahvikuppiaan pitelevä "neiti". Tai yhtä vähän, että jokainen lesbosuhteessa elävä nainen olisi jotenkin äärimmäisen epänaisellinen, römeä-ääninen siilitukka. Naiseus ei ole olkonäköä tai pukeutumista sokeasti määräävä pakkomielle yhtä vähän kuin miehekkyys edellyttää bodattuja lihaksia, prätkää tai hienhajua.
Mutta vaikka Suomessa nykyään ollaan onneksi jo kaukana noista vanhan kortin vaimoa orjuuttavista kymmenestä käskystä, on tasa-arvo vielä usein kaukainen utopia. On surullista, että liian moni miehistä, mutta myös ihmeen moni naisista ajattelee tasa-arvosta tai feminismistä puhumisen olevan jotain vaarallista, epärealistista ja entistä pahempaa epätasapainoa edistävää ja toista sukupuolta vastaan kohdistettua väheksyntää ja suoranaista vihapuhetta. Ennakkoluulot estävät ymmärtämästä asian keskeisintä sanomaa: olemme kaikki ihmisiä ja kaikilla pitäisi olla edellytykset toteuttaa omia vahvuuksiaan ja pyrkimyksiään perheessä, kumppanina, vanhempana, opiskelussa, työssä etenemisessä ja palkkauksessa. Ihmisarvo ei ole sukupuolisidonnainen. Ei voita mitään jos yrittää alistaa toista tai vaatii etuuksia vain omalle sukupuolelleen.Tappio on kaikkien.
Taata ja Mummu, elämänkumppanit yli 50 vuotta. Oliko liitto tasa-arvoinen? Luulen niin, ainakin arvostivat toisiaan ja puhuttelivat aina kohteliaasti "teititellen". Ajassa ajan tavalla.
Irina, ikioma , ihanainen ihmistaimi, pojantyttäreni, täyttää viikon päästä 2 vuotta. Hän on jo elänyt elämänsä kaksi tärkeintä vuotta. Niin väitettiin TV:n Prisma-tiedeohjelmassa tällä viikolla. En ryhdy väittämään vastaan. Kerta toisensa jälkeen olen hämmästynyt nopeista muutoksista hänen olemuksessaan, uusista opituista taidoista, ikioman persoonan jännistä ilmentymistä, joita olen huomannut.Koska edellisestä tapaamiskerrastamme on useimmiten kulunut jokunen viikko, erot edelliseen ovat kenties selvemmin nähtävissä ja kuultavissa kuin jos näkisimme lähes päivittäin . Joka kerta hänessä on jotain ihan uutta, hämmästyttävää ja ilahduttavaa. Sen ensimmäisen, muutaman päivän ikäisen, mykkänä suurilla, mustilla silmillään maailmaa kummeksuvan olennon tilalle, joka aluksi oli kuin jostain toisesta ulottuvuudesta tänne maanpäälle tupsahtanut, on tullut uusi iso ja täekeä persoona, Irina, ainutlaatuinen ihmisolento.Syntymänsä jälkeen kesti viikkoja ennenkuin hän tunsi olonsa turvalliseksi muualla kuin suorassa ihokontaktissa äitiinsä tai isäänsä. Sen näkee selvästi noista ensimmäisten viikkojen kuvista, joissa hän ikäänkuin uinuu jossain "tuntemattoman ja ihmismaailman välitilassa" käärittynä turvalliseen pakettiin vanhempiensa rinnuksille.
Ensimmäisen kerran hänet tuotiin mummulaan heinäkuun alussa. Voi ihme, vieläkin hyvin pikkuinen, mutta nyt jo täysin erilainen vauva: heleäihoinen pyöreä vauvannaama, joka oitis palkitsi leveällä hymyllä häntä ihailevan ihmisnaaman, olipa se tutumpi tai vieraampi. Hän oli nyt liittynyt täysin tähän ihmisten maailmaan ja varmisti rakkauden ja huolenpidon hymyllään ja katsekontaktillaan. "Oletpa sinä kaunis, miten osaatkin olla noin suloinen". Mutta kun talossamme putkiremontti oli vielä kesken, kauempaa yhtäkkiä ulvaiseva poran ääni sai hänet aivan suunniltaan. Herkälle kuuloaistille se oli sietämätön ääni.Olisimme halunneet säästää hänet siltä , mutta minkäs teet, nykyihmisen maailma voi olla monella lailla koetteleva tulokkaalle.
Nykytutkimuksen mukaan vauvat kuulevat jo paljon ennen syntymäänsä äidin vatsassa ollessaan. He kuulevat paitsi äidin sydänäänet, myös äitinsä puheen rytmin ja omaksuvat tavallaan jo asioita tulevasta äidinkielestään. Monet tulevat isätkin puhelevat lapselleen kumartuen aivan äidin vatsaan kiinni:"hei masuasukas, tässä on sinun isäsi, mitä kuuluu, voitko hyvin?"Ihan liikuttavaa, vaikka olisikin pelkkää romanttista höpsötystä.
Muistan naureskelleeni vanhimmalle sisarelleni hänen odottaessaan esikoistaan. Hän puheli vatsassa olevalle vauvalleen, ettei tämän yhtään ole syytä pelästyä, äiti tässä vain käynnistää pölynimurin, ei mitään syytä huolestua, noin, nyt siivotaan.Tämmöinen ääni taas on pesukoneen hurinaa ja tuo, no se oli puhelimen ääni, älä pelkää, kaikki on hyvin.
Kun sitten vuosia myöhemmin olin itse raskaana, minun oli tapana puhella ja kertoa tulokkaalle milloin kuuntelimme Bachia, milloin taas joululauluja tai pianomusiikkia. Olin varma, että odotus-ja imetysmusiikkini olikin tehnyt tehtävänsä, sillä jo pikkupoikaiässä Mikko osoitti suurta kiinnostusta musiikkiin!!!!!
Sen sijaan esimerkiksi sellofaanipaperin kovakourainen rutistaminen sai hänet aina pahasti säpsähtämään ja itkemään lähes hervottomasti. Ääni ei sinänsä ollut kova, mutta jotenkin hänestä todella säikäyttävä.
(Irtiriistäytyneen tulen rätinä ihmiskunnan alkutaipaleilla???)
Mitä kaikkea vauvamme ymmärtävät ja aistivat jo kauan ennen kuin pystyvät tuomaan omia ajatuksiaan kuultaviksi?
Muutamat viime kuukaudet ovat tehneet Irinasta runsaasti ja taitavasti itseään ilmaisemaan kykenevän pikkuihmisen. Tätä vaihetta edelsi pitkä aika, jolloin hän oli kuin maahanmuuttaja, joka kyllä ymmärtää täysin ympärillään puhuttavan kielen, mutta ei vielä pysty itse sitä tuottamaan. Nyt ollaan vaiheessa, jossa on hauska huomata, ettei "käännösapua" enää tarvita ,vaan suomen kielen hienoudet monenlaisine taivutusmuotoineen ovat jo lähes hahmottuneet. Hän pyrkii yllättävään tarkkuuteen ilmaisusaan, taivuttamaan oikein sanoja sekä huomioimaan erilaiset vivahteetkin:ei pelkästään punainen, vaan vaaleanpunainen, tummansininen, laita se tuonne, ota tuolta ... Mutta koska me voimme puhua useimmiten vain puhelimen kaiuttimen kautta hän mummulle asioita selittäessään sanoo:kato mummu, keppejä ja kato mummu, apina riehuu ,api kiusaa isiä! Mummu tietysti näkee kaiken henkensä silmin ja eläytyy olemaan läsnä .
Tv:ssä näin vain vähän yli kaksivuotiaat kaksoslapset, reippaan englantilaistytön ja pojan vanhempineen. Molemmat vanhemmat olivat syntymäkuuroja ja kommunikoivat vain viittomalla. Heidän suureksi ilokseen lapset olivat oppineet ymmärtämään vanhempien viittomat ihan samoin kuin puhutun kielen jo kahden vuoden ikään mennessä. Mutta koska lapset olivat kuulevia, he oppivat myös normaalin puheen kuulevien lasten päivähoidossa ollessaan. Näytti uskomattoman hauskalta kun he vilistävän nopein kädenliikkein puhuivat vanhempiensa kanssa, mutta samaan aikaan pulputtivat sanoja myös ääneen keskenään. Loistavaa kahden kielen hallintaa. Aivot ovat ällistyttävät ja lapsen oppimisen vauhti ja tehokkuus yllättävät .On ilo olla seuraamassa sitä .
Kielenopettajana aina toivoin, että olisipa mahdollista opettaa vierasta kieltä ilman oppikirjaa, ilman suomenkielen kautta "kääntämistä", oikeassa puhetilanteessa, leikkien, laulaen. ja vain ikäänkuin puhumisentarpeesta ja halusta lähtien. Siihen ei kahdesti viikossa tarjottu 45 minuuttinen kielen tunti riittänyt. Jotenkin useimmat silti oppivat ainakin ymmärtämään ja vähitellen myös itse kieltä tuottamaan . Lopputulos ylioppilaaksi mennessä ei ainakaan nykýään ole huono. kun populaarikulttuuri ja tietokoneen ja koko somemaailman omaehtoinen käyttö rikastuttavat ihmeen tehokkaasti koulun kielenopetusta. Nuoret suomalaiset osaavat hyvin ainakin englantia. Ruotsin ja muiden kielten tilanne ei ole samalla lailla parantunut, vaan jopa heikentynyt.
Mikä vieras kieli tulee olemaan aikanaan Irinan opiskelemista kielistä vahvin ja kiinnostavin, on nyt vaikea ennustaa. Maailma on vahvassa muutostilassa, kansat vaeltavat, eri kielten osaamisen tärkeys korostuu. Tarvitaan muitakin taitoja kuin vain englannin osaamista. En pysty esittämään selvänäkijää, mutta toivon, että hän on kiinnostunut ja nauttii kaikista uusista kielistä niinkuin nyt tuntuu nauttivan tästä äidinkielensä aukenemisesta .Kieli on kaiken ihmisenä elämisen edellytys, tavaton ilo ja rikkaus.
Lilleri Lalleri , aidalle kapusi
Lilleri Lalleri aidalta putosi....
Kun olin nuori, luin paljon. Parhaimpana viikkona voin ahnehtia pari, kolmekin romaania, monisatasivuisia. Loma-aikoina oli ihanaa lukea kirja lähes kertalukemalla. Mitä nyt välillä oli pakko käydä tankkaamassa jotain suuhunsa ja piipahdettava luonnollisilla tarpeillaan. Semmoinen lukutapa mahdollisti ikäänkuin syvemmän uppoutumisen kirjan maailmaan ja kiihkeän henkilöihin samaistumisen. Kokemuksesta tuli vaikuttavampi.
Sitten oman elämäni käsikirjoitus sai odottamattoman käänteen. Minusta tuli pienen pojan yksinhuoltaja. Ei ollut enää mitenkään mahdollista antaa itsensä upota kirjan tarjoamaan kuvitteelliseen todellisuuteen. Oma uusi elämäntapa ja sen keskeisin henkilö vaativat kaiken liikenevän ajan ja mielenkiinnon. Kirjojen luku jäi. Usein saman kohtelun koki päivän sanomalehtikin. Hyvä, jos jaksoin ja ehdin silloin tällöin selata sunnuntain tavallista paksumman Hesarin hiukan huolellisemmin kuin vain sivut käännellen. Se tuntui aina tosi mukavalta. Kirjojen lukemiseni rajoittui monina vuosina iltaisin lapselle lukemiini lastenkirjoihin. Koiramäkeä ja Uppo-Nallea ja vihdoin myös oikea paksu romaani Ruohometsän kansa. Se liikutti ja askarrutti niin äidin kuin pojan ajatuksia viikkokaudet. Se tarjosi apua moniin vaikeisiinkin keskustelunaiheisiin:ystävyydestä, pahasta ja hyvästä, sitkeydestä, kuolemasta, Lopulta siitä kehittyi kummallekin jokakesäinen tapa kokea lomatunnelma, eräänlainen kulttikirja. Tiesimme loman olevan tässä ja nyt, kun aloimme taas alusta tuttuakin tutumpaa tarinaa urheista kaneista ja heidän "inhimillisyyttä" opettavasta elämästään. Siihen meni aina koko pikä kesäloma.
Vuodet kuluivat. Pojastani kasvoi hyvin tiedonjanoinen .Mutta hänen lukuinnostuksensa johti aika lailla erilaisten kirjojen suurkuluttajaksi. Romaanit eivät häntä niinkään kiinnostaneet. Aikaa kului karttojen ja historian loputtomaan tutkimiseen.Myös oman lehden toimittaminen oli hänen rakkaita harrastuksiaan. Minä kai ehdin vuosien kuluessa lähes unohtaa, kuinka suurta iloa kirjoista olin aiemmin saanut. Vain loma-aikoina uskaltauduin ottamaan käteeni romaanin. Muistan kokeneeni oikein herätyksen, kun isoksi kasvanut poikani kerran uskaltautui sanomaan "totuuden": äiti, onko susta tullut uuslukutaidoton, sää et lue juuri mitään."
Omassa elämässäni olen nyt romaanin keskivaiheen kuohut ja juonenkäänteet ajat sitten ohittanut. Monina päivinä tarina toistuu lähes samanlaisena, ilman yllätyksiä. Oikeastaan pidän juuri siitä. Jos tätä "lukisi"(eläisi) joku nuorempi, hän varmaan sanoisi: ei tämmöistä kukaan jaksa, kun ei tapahdu mitään. Samoja ajatuksia, samoja rutiineja, vanhojen asioitten märehtimistä, pysähtyneisyyttä ja jossittelua. Minä itse kuitenkin toistaiseksi olen ihan juonessa mukana ja nautin juuri tästä, että mitään dramaattista ja kuohuttavaa ei ole tällä "sivulla", toivottavasti ei vielä seuraavallakaan. Olen kai alkanut pitää pysähtyneisyydestä .Toki ilahdun pienistä mitättömistä episodeista, jotka joskus poikkeavat arjesta.
Kerron yhden pikku esimerkin. Päivästä, joka poikkesi tavallisista rutiineistani ja kieltämättä virkisti. Olin viikko sitten konsertissa. Menin, koska yksi konsertissa musisoivan trion soittajista oli perhetuttuni Hanna. Hänen elämäänsä olen saanut seurata syntymästä tähän päivään: kauniisti laulavasta pikkutytöstä taitavaksi ammattialttoviulistiksi. Nautin kovasti, sillä ilta oli otsikoitu: Beethovenin seurassa, jousitrio Es-duuri ja Serenadi op.8. Olen aina pitänyt Beethovenin musiikista ja kaikki kolme nuorta soittajaa olivat valiomuusikoita.
Varsinaisen musiikkielämyksen lisäksi ilta tarjosi myös toisenlaista elämyksellisyyttä. Se oli täysin ennalta-arvaamatonta ja muiden, itselleni ihan vieraitten tarjoamaa. Väliajalla kahviossa uskaltauduin kysymään istumapaikkaa erään mukavalta näyttävän rouvan vierestä. Pian siihen tuli myös toinen, huomattavasti nuorempi nainen. Nautimme teetä ja tosi mehevää suklaa-kinuskikääretorttua. Se oli kaikkien mielestä poikkeuksellisen hyvää ja se kai kirvoitti meidät vilkkaaseen keskusteluun suklaasta ja itsekunkin suhteesta tähän. Kaikilla oli omia tapojaan nauttia suklaasta. Mieleen pulpahtelivat muistot lapsuudesta, ystävistä ja eri tilanteista, jotka olivat jättäneet mieleen erityisen vahvoja suklaaelämyksiä. Muisteltiin ikivanhoja suklaapatukoitten nimiä ja haikaillen todettiin, ettei niitä kaikkia enää voi saada samanlaisina.On muutettu käärettä, logoa, kokoa ja joskus myös makua. Muisteltiin, mitä suklaata saatiin lapsuuden jouluissa:tryffelit, Budapest ja Fazerin konvehdit eivät niinkään maistuneet, vaan olivat enemmän aikuisten herkkuja. Oli hyvin viihtyisää rupatella, vaikka olimme vieraita toisillemme.
Ja sitten yhtäkkiä jutustelu keskeytyi, kun puoleemme kumartui nuorehko koristeellisen näköinen mieshenkilö meitä kohteliaasti punaviinilasiaan korottaen onnitellen : "Saanen toivottaa ihanaa Naistenpäivää teille, arvoisat kauniit rouvat. Onnea, olette tämän merkkipäivänne ansainneet. Ilman teitä ei olisi meitäkään. Onnea". Hän oli niin sulava, niin tosissaan ja niin ilmiselvästi itsensä hyväksynyt, tyylikäs homomies. Ei enää edes lievää kaapissa olon lemahdusta.
Kiitos, kiitos. Kolme hiukan hämmentynyttä, mutta itsestään selvästi joka päivä naiseudestaan tyytyväistä naista jatkoi hetkeksi keskeytynyttä herkullista naiselämää suklaatorttu kielellä sulaen.
Konsertti päättyi. Soittajat saivat ystäväni Hannan äidin heille aplodien saattamana viemät lahjat. Ei nuutuvia kukkia, vaan minun uusimman villitykseni tuloksia: vanhat, uuteen tehtävään kirjahyllyn koristeeksi taitellut kirjat. Käsittelyni jälkeen niitä ei enää lueta, mutta ne ovat esteettisesti hauskat poikkeamat hyllyssä. Muusikot ilahtuivat kiitoksesta, mikäli uskon Eevaa.
Menin hakemaan takkiani naulakosta. Olin siinä kohdassa aivan yksin, mutta kääntyessäni melkein törmäsin erikoisen huolitellusti pukeutuneeseen ja meikattuun naiseen. Hän puhutteli minua ihmeen tuttavallisesti. Mutta hänen puheäänessään ja muussakin imagossaan ihan läheltä nähtynä oli jotain, mikä sai minut hämmentyneeksi niin, että minun oli melkein vaikea ymmärtää hänen spontaania mielipidettään konsertista. Aivoissani laukkasi hämmennys, joka sai muodon:transvestiitti. En ole koskaan ennen tavannut näin likeltä saati keskustellut transvestiittihenkilön kanssa.
Tokenin ymmärtämään hänen puheensa sisällön. Hän sanoi konsertin olleen kovin yksitoikkoinen ja liian raskas, koska koko kaksituntinen oli niin samanlaista musiikkia.Oho, niinkö!
Hän oli liian lähellä, liian täydellisesti meikattu ja puettu, liian......? Voinko sanoa hänelle olevani eri mieltä? Sopiiko minun perustella mielipidettäni kiihkeästi? Miksi tämä erikoinen henkilö haluaa keskustella juuri minun kanssani" Miksi hän saa oloni hivenen ahdistuneeksi? Olenko ennakkoluuloinen, suorastaan torjuva? Enkö minä olekaan kaikenlaista erilaisuutta suvaitseva ja ymmärtävä ?Tunnelmani oli outo, kun hän pitkät sääret viuhuen kääntyi ja sanoi: Saa nähdä mitä kuullaan ensi kerralla, hei.
Seuraavana päivänä mietin paljon tätä erilaista naistenpäivääni. Olisiko minun tosiaankin syytä liikkua enemmän muiden ihmisten joukossa, eikä tyytyä tähän omaan hiljaiseen ja tuttuun ympäristööni. Olenko lakannut elämästä? Onko kirjani jo ajat sitten muuttunut pelkiksi tyhjiksi sivuiksi? Pitäisikö hiukan konkreettisemmin ottaa osaa ympäristön elämään eikä vain tyytyä lukemaan elämästä Helsingin Sanomien kertomana?
"Tiedän paikan armahan
rauhallisen ihanan,
joss' on olo onnekas,
elo tyyni suojakas.
Sepä kotikulta on ,
koti, kallis, verraton,
eipä paikkaa olekaan,
kodin vertaa ollenkaan."
Laulun sanat kuulostavat kovin vanhanaikaisilta, mutta sanat semmoisenaan ovat kyllä edelleen tosia. Jokainen ihminen tarvitsee paikan, jota voi kutsua kodiksi. Koti antaa elämälle tarpeelliset raamit, suojan, turvapaikan. Ilman kotia useimmat elämään kuuluvat toiminnot häiriintyvät, käyvät lähes mahdottomiksi hoitaa ja suistavat elämän enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Kumminkin on järkyttävä tosiasia, että maailman ihmisistä valtava määrä elää tälläkin hetkellä ilman kotia. Vain hyväosaiset voivat elää koko elämänsä nimittäen jotain paikkaa turvallisesti ja ilman huolia omaksi kodikseen, jossa elo on tyyntä ja suojakasta. Viimeisin vuosi on vyöryttänyt näitä kodittomia kolkuttelemaan turvaa ja kotia etsimään myös suomalaisesta yhteiskunnasta niinkuin muualta Euroopasta.
Toki meillä hyvinvointisuomessa on aina ollut omasta takaakin kodittomia ihmisiä. Missään vaiheessa emme ole nauttineet semmoisesta hyvinvoinnista, että ihan kaikilla ihmisillä yhteiskunnassamme olisi ollut paikka, jota sanoa kodiksi. Syyt ovat moninaisia. Elämä voi kovin helposti suistua siten raiteiltaan, että ihmisen omat kyvyt hankkia ja ylläpitää kunnollista kotia lakkaavat: alkoholismi,köyhyys,työttömyys, avioero, vakava sairastuminen, erilaiset henkiset ja sosiaaliset vaikeudet. Vuosi vuodelta oman kodin hankkimiseen tarvittava rahamäärä tuntuu myös nousevan, ainakin pääkaupunkiseudulla. Toisaalta monet haja-asutusalueella sijaitsevat ja nyt pahan työttömyyden vallitessa myyntiin pannut, mutta aikoinaan raskain ponnistuksin ja kalliisti hankitut kodit ovat menettäneet lähes täysin rahallisen myyntiarvonsa. Jos on vanhuuden tai työttömyyden tai jonkun muun syyn johdosta joutunut tilanteeseen, että on myytävä oma koti, voi joutua toteamaan, ettei kukaan halua ostaa sitä olipa hinta lähes mikä tahansa. Varmaan kauhea kokemus. Ei ole varaa ostaa ehkä minkäänlaista uutta kotia entisen myynnistä saaduilla, niukoilla rahoilla.
Tätä taustaa vasten koen jonkunlaista moraalista syyllisyyttä siitä, että käytän paljon aikaa ja energiaani selaillakseni aikakauslehtiä, joissa toinen toistaan ylellisemmiksi ja elitistisemmiksi suunniteltuja ja sisustettuja koteja esitellään.Näissä kodeissa on yleensä useita satoja neliöitä riippumatta perheen koosta. Ne ovat maan huippuarkkitehtien suunnittelemia ja usein myös ammattilaisten sisustamia yksityisiä paratiiseja. Miljoonakoteja. Kodeissa asuu menestyneitä ihmisiä, kasvaa onnellisia ja kauniita lapsia, jotka eivät tiedä mitään köyhyydestä, rahan riittämättömyydestä, liian kalliiksi tulevista harrastuksista. Koko miljöö ja sen asukkaat henkivät sivistystä, hyvää makua, rahan tuomaa turvallisuuden tunnetta. On viihtyisää, on runsaasti yhteistä vapaa-aikaa, josta koko perhe pystyy nauttimaan tässä alati puhtaassa, helpoksi ja tarkoituksenmukaiseksi sisustetussa ihannekodissaan. Ikkunain takana hymyilee suomalainen luonto parhainta suloaan, karun kaunis kivikkoranta kutsuu kokemaan rikkumatonta rauhaansa. Huolet ovat jossain muualla, täällä vallitsee harmonia ja onni. Koirat loikoilevat tuoleissaan ja odottavat ihania lenkkejä ja erikoisruokiaan rakastavan isäntäväkensä koti-idyllin elävinä todistajina.Kääntelen sivuja, uppoudun tutkimaan, mistä ja miten kaikki kauneus on hankittu. Olen tirkistelijä ja syyllistyn perisyntiin, ilmiselvään kateuteen.
Lukuisat energiset ja taitavat nuoret äidit kirjoittavat kotiin keskittyviä blogejaan, päivittävät jokaisen onnistuneen cup-caken ja hurmaavan kivi-ja ruohoasetelmansa kuviinsa. Milloinkaan heillä ei ole niin kiire, että koti olisi kuin räjähtäneen pommin jäljiltä. Aurinko paistaa seinänkorkuisista kirkkaista ikkunoista, eikä kattila ole jättänyt jälkiä induktio-ja kaasulieden yhdistelmän pintoihin. String-hyllyssä ovat taiteellisessa konstruktiossa niin anopilta saatu vanha kahvipurkki, viimeisimmät japanilaistyyliset, karkean pelkistetyt aamiaismurokulhot kuin koristeelliset öljypullotkin. Kamera on tässä elämäntavassa koko ajan valmiudessa tallentamaan "meidän perheen laatu-arkea" ja ikuistamaan uusimmat nettihankinnat sijoitettuna vanhaan ja perittyyn ja käymään näin "hedelmällistä ja yllättävää vuoropuhelua".
On myös toisenlaisia sisustuslehtiä. Nekin ärsyttävät minun liian kireälle vedettyä nutturapäätäni. Pinkiksi, taivaasiniseksi, keväänvihreäksi tai kokovalkoiseseksi somistettuja satukoteja tarjoava lehti on täynnään mitä erilaisimpia koristeviritelmiä. joita estottomasti luovat ja lapsenomaiset kotileikkijät ovat keksineet rakennella somistaman sitä onnellista kotia, jota näissä lavasteissa on määrä leikkiä. Ei ole juuri ainuttakaan koristamatonta kohtaa. Mikään idea ei ole väärä, vaikka tavara tosikon lukijan mielestä näyttäisi kuinka väärään ympäristöön oudon luonnonmullistuksen seurauksena joutuneelta. Kaikki yllätyksellinen ja odottamaton tavarapaljous, värien makea ilottelu on vain osoitusta rakkaudestaja kyvystä luoda oma, persoonallinen koti. Sen kaunistaminen juuri meidän näköiseksi, on elämäntapa ja rakkain harrastus.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia, muista se ennenkuin tuomitset!
Pikapuoliin käynnistyy taas, ties monennenko kerran TV:n suosittu ohjelma, josa etsitään Suomen kauneinta kotia. Melko varmasti löydän itsenikin taas istumasta omassa kulahtaneessa, mutta voi, vieläkin mukavassa kirpputorisohvassani huutelemassa omia tarpeettoman ilkeitä, raskauttavia tuomioitani kanssaihmisteni mauttomista ratkaisuista. Voi olla, että muutaman kerran tosin huokaisen myös ihan aidosta kateuden tunteestakin. En kumminkaan halua myöntää kadehtivani. Joka tapauksessa tämä kotiasia ei jätä minua kylmäksi.
Onneksi turvapaikanhakijat tai Helsingin ja Turun asunnottomat tuskin sattuvat seurailemaan näitä asumiseen liittyviä viihdepaketteja. Se ei tuntuisi mukavalta.Elämäntapakuilu siinä välissä on lavea. Outoja ajatuksia ja monenlaisia kysymyksiä herätti tori.fi :ssä näkemäni myynti-ilmoitus viime viikolta. Turun lähiössä, jossa tiedän olevan runsaasti suhteellisen edullisia ja pienehköjä asumisoikeusasuntoja, mutta toisaalta myöskin mahtavia omakotitaloja alueen toisella laidalla, sijaitsee jossain päin myös tämä myyntikuvien koti: myyntiin olivat joutuneet sohvakalusto: 4+3+1+1, kaksi pyöreätä "pienehköä" lamppupöytää, sekä suurikokoinen sohvapöytä, hinta yhteensä 4000 euroa. Mutta millaiset sohvat, millaiset pöydät. Ne olivat aivan suunnattoman suuria kooltaan ja tyyliltään loistokkaita. Mahtavin, kiemuraisin kultaleikkauksin koristettuja turkoosinvärisiä valtaistuimia, suoraan itämaisen sheikin palatsista, tuhannen ja yhden yön sadusta. Huoneen verhorakennelmat, kristallit, drapeeratut pöytäliinat, matot, uskomattomat jättikukkien muotoiset siniset sohvatyynyt ja paksut upottavan maton turkoosit pyörteet hämmensivät minua enemmän kuin kaikki tähän asti näkemäni skandinaavinen tyylikkyys noissa aluksi arvostelemissani eliittilehdissä. Täällä ei ole taatusti koskaan haaveiltu Hayn pöydästä, ei String-hyllystä tai Poulsenin lampusta. Ei ole nähty vilahdustakaan Marimekosta, Alvar Aallosta tai Eero Aarniosta. Koti Turun Haritussa, ei Arabiemiraatissa tai Dubaissa.
Mutta miksi tämä haaremin kalustus oli nyt pantu myyntiin tori.fi-sivustolle? Oliko perheen sisustaja saanut uusia ideoita? Oliko tapahtunut jotain muutoksia perhetilanteessa? Voiko tällaisen sisustuksen laatija ja niissä elelevä myöskin kokea kevään herättämän muutoshalun: jotain aivan ei väriä ja virkistävää? Miksi, miksi? Voi minua uteliasta tirkistelijää ja erilaisten elämäntapojen tylyä arvostelijaa. Sata kysymystä, joihin en saa vastausta. Varmaan hyvä niin.
Viime eduskuntavaalien tulosten jälkeen Suomessa alkoi tapahtua omituisia juttuja. Suomi jakaantui yllättävän selvästi ja teräväsanaisesti kahteen leiriin, joilla oli hyvinkin vastakkaiset tavoitteet ja arvot, mikä elämässä on tärkeätä. Nopeasti kävi selväksi, että meillä on suuri määrä lähinnä pääkaupunkiseudulla ja muissa korkeakoulukaupungeissa asuvia nuoria ihmisiä, joiden arvomaailma eroaa lähes täysin haja-asutusseuduilla, maaseudulla, pohjois- ja itäsuomessa sekä pienemmissä kaupungeissa asuvien ja vähemmän koulutettujen ihmisten vastaavista . Näyttelijä Krista Kososen viattomasti lausuma hämmästys: en tunne ketään semmoista ( tarkoittaen lähinnä perusuomalaisia) poiki nimen puna-vihreässä kuplassa elävistä kaupunkilaisista, jotka eivät tiedä oikeasta elämästä mitään. Ja synnytti aikamoisen älämölön.
Samaan aikaan maahamme alkoi tulla yhä enenevässä määrin sotaa ja terroria pakenevia ihmisiä lähinnä Syyriasta, Irakista ja Afganista. Ennestään meillä olivat jo paljolti karsastetut ja torjutut somalit.Nämäkin uudet tulijat olivat ulkonäöltään tummempia kuin Matti Meikäläiset ja uskonnoltaan muslimeja. Taas oltiin jyrkästi eri mieltä miten tähän yllättävään pakolaisongelmaan pitäisi suhtautua: ovatko he uhka lintukotomme turvallisuudelle, syöksevätkö he meidät entistä pahempaan talousahdinkoon vai ovatko he oikeasti lähimmäisiä hädässä ja autettuina jopa uusi mahdollisuus. Pitääkö heitä auttaa ja toivottaa tervetulleeksi vai kiireesti sulkea rajat ja palauttaa heidät mitä pikimmin ja vainosta ja sodasta välittämättä lähtömaihinsa? Alkuperäisväestö jakaantui toisiaan kovin vähän ymmärtäviin suvakkeihin ja rasisteihin.
Toki meillä ennenkin on ollut jakolinjoja. On ollut oikeisto ja vasemmisto, maalaiset ja kaupunkilaiset, nuoret ja vanhat, radikaalit ja vanhoilliset, uskovat ja maallistuneet, homot ja heterot, miehet ja naiset. Mutta jotenkin täysin uusi ja erilainen tapa puhua toista ryhmää edustavista on nyt tullut jokapäiväiseen kommunikointiin. Vastaavaa raakuutta ja suoranaista vihaa ei aikaisemmin ollut tapana käyttää kuin ehkä kiihkeimmän kansalaissodan melskeissä. Silloin punikit ja lahtarit jakoivat kansan kahteen vihaleiriin ja vihapuheella perusteltiin raakalaismaisuudet, murhat ja pikaoikeudenkäyntien kohtuuttomat tuomiot. Mutta kansalaissodasta on jo kauan ja sen kokeneet ihmiset ovat siirtyneet ajan rajan taa. Tuskin monikaan uskoi, että semmoinen ajattelu ja puhetapa koskaan enää voisi tulla yleiseksi ja mikä vielä pahempaa, johtaa myös käytännön viharikoksiin. Paha virheluulo. Ihmiset eivät enää häpeä puhuessaan hirveyksiä, käyttäessään muista alentavia nimiä ja uhkaillessaan. Uskomatonta.Muutama vuosi sitten tämmöistä ei olisi voinut uskoa kuulevansa.
On selvää, että aina kahden ääripään väliin jää suuri joukko niitä, jotka eivät ole samaa mieltä kummankaan laidan perusteluista. Osa ihmisistä pyrkii näkemään asiat monesta näkökulmasta, löytämään kompromisseja ja edes vähän ymmärtämään omille ajatuksilleen vieraitten ajatustapojen perusteluja. Nyt tuntuu, että tämmöisten ratkaisuihin pyrkivien "tolkun ihmisten" on kovin vaikeata saada ääntään kuuluville.Some, tämä nykymaailman ihmemylly, tarjoaa aivan liian helpon tavan pelokkaiden ja pelkonsa takia vihaisesti ja idioottimaisesti räksyttävien "koirien" mekkaloida ja uhkailla hirveyksillä muunmuassa toimittajia, jotka pyrkivät jakamaan todellista faktatietoa huhujen ja luulojen tilalle. Varsinkin naistoimittajat saavat usein päälleen kaksin-, jopa kolminkertaisen vihataakan : nainen, koulutettu ja suvakki punavihreä. Vähitellen yleinen mielipide saa vaikutteita tästä raaimmasta vähemmistöstä, koska se on niin hyökkäävän äänekäs ja ikäänkuin totuttaa meidät kielenkäyttöönsä ja asenteisiinsa. Semmoisesta on jo selviä merkkejä .
Minusta tuntui ikävältä kuulla kyselytutkimuksen tulos, että suuri määrä poliisikuntaamme on niitä, jotka pitävät maahanmuuttajia uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle ja ilmaisevat pelkäävänsä. Ja vielä pahemmalta minusta kuulosti se, että osa poliiseista hyväksyy ja arvostaa ns katupartioitten toimintaa. Minusta silloin ollaan lipsumassa pahasti semmoisen yhteiskunnan suuntaan, joka ei vastaa minun toiveitani. Haluan mieluummin olla vaikkapa tyhmästi ja katteettomasti peloton ja uskoa hyvään, kuin tyhmästi pelokas, joka uskoo kaiken erilaisuuden, toisenlaisen ulkonäön, eri uskonnon ja erilaisten tapojen merkitsevän uhkaa suomalaiselle elämälle.
Olen alkanut vierastaa ja kyseenalaistaa termiä kantasuomalainen. Ihan mieluusti voisin olla vaikka minkälainen "baabelin sekoitus" sukujuuriltani . Minusta se olisi vain rikkautta. Todennäköisesti olen kyllä perin kantasuomalainen ja juuriltani maalainen, mutta koulutus, josta olen saanut nauttia, tekee minusta "kosmopoliitin", joka osaa nauttia kaikenlaisesta erilaisuudesta olipa sitten puhe etnisistä herkuista, maailmanmusiikista ,eri kielistä, uskonnollisista riiteistä tai ihmisten ulkonäöstä tulivatpa mistä maanosasta tai ilmansuunnasta tahansa. Miksi ihmeessä pitää ylipäätään olla nationalisti, kun meillä on tämä koko ihana pallo yhteisenä kotina. Ja kun ajattelen, miten käsittämättömän lyhyen ajan kuluessa (siitä on tosiaan vasta muutama vuosisata kun luultiin maan olevan kaiken keskipiste!!!) ihmisen tietämys maasta, planeetoista ja auringosta on laajentunut tietämykseksi, että paitsi tätä omaa suurta ja ihmeellistä galaksiamme, on olemassa muita, miljardeja muita. Kunhan nyt vain elelisimme kaikki yhdessä ja lopettaisimme turhan toistemme kyräilyn ja mahdollisuuksien rajaamisen. Pitäisi varmaan ennemmin pelätä sitä, että tuhoamme tällä inhottavalla kateus-, huijaus-, ahneus- ja riistoelämäntavallamme koko hienon pallomme ennenkuin joku meitä fiksumpi, pidemmälle sivistynyt ja kehittynyt väki joltain kaukaisemmalta galaksilta ehtii tulla meitä pikkuisen jelppimään ja neuvomaan. Pitäiskö silloinkin yrittää panna rajat kiinni. Toivottavasti ei.
Silmiini osuneet vanhan kirjan sivut, joissa oli nykylukijasta tosi romanttisesti ja kohteliaasti ostopäätökseen johdattelevat mainoslauseet uusia kevätkenkiä tarvitseville naisille maaliskuulta 1948 saivat minut ajattelemaan mainoksia tänään, mutta myös naisten suhdetta kenkiin. Sekä omaa suhdettani kuin hiukan yleisemminkin.
Kengät ovat tarpeellinen osa ihmisen vaatetusta, koska emme enää asu pelkästään paratiisissa. Vain hyvin poikkeusihmiset kulkevat avojaloin niissäkin maissa , joissa kylmyys ei pakota jalkineitten käyttöön. Jopa useat hyvin alkukantaisissa oloissa elävät ihmiset valmistavat käsillä olevista luonnonmateriaaleista sandaalityyppisiä, ainakin jalkapohjia suojaavia jalkineita. Monilla lienee mielikuva Jeesuksesta vaeltamassa yksinkertaisissa nilkkaan solmituilla nauhoilla kiinnitetyissä jalkineissa pitkin Pyhän Maan pölyisiä teitä ja vuoristopolkuja. Nykyäänkin voi kuulla tietyn tyyppisiä kesäjalkineita nimitettävän jeesussandaaleiksi.
Jalkineita on jos jonkinlaisia eri käyttötilanteisiin ja eri ihmisten tarpeisiin sopivia. Kaikissa maailman kulttuureissa on vuosisatojen aikana suunniteltu ja valmistettu hienoja ja tarkoituksen mukaisia jalkineita aina kulloisetkin resurssit ja käyttötilanteet huomioon ottaen. Mutta milloin ja missä mahtoi ensimmäisenä käydä niin, että kenkä muuttui palvelemaan ja ilmentämään ihan muita tarpeita kuin jalkaan sopiva ja sitä suojaava käyttöjalkine. Milloin joku (ehkä Kiinassa ???) sai ensimmäisen kerran idean, että jalkineella voi viestiä kanssakulkijoille käyttäjänsä taivaallisesta vallasta, suuresta rikkaudesta, yhteiskunnallisesta asemasta , sukupuolisesta viehättävyydestä jne?
Miksi juuri kengillä on yhä niin uskomattoman suuri rooli naisten vaatetuksessa? Maailman naisista lukuisa määrä kuuluu heihin, jotka tuntevat aimnaista houkutusta ostaa kenkiä paljon yli todellisen tarpeen. Ei riitä, että kaapista löytyvät sopivat jalkineet jokaiseen keliin ja jokaiseen eri tyyppiseen käyttötilanteeseen, tai että kengät ostettaisiin koska edellinen pari tuli loppuunkäytetyiksi. Tunnen monia, yllättävän monia naisia, muuten kovinkin fiksuja ja harkintakykyisiä, jotka kumminkin toistelevat naurettavaa mantraa: mun oli ihan pakko ostaa ne kengät, kun ne olivat niin ihanat. Ne oli pakko saada! Ja useimmiten nämä pakkojalkineet ovat monin verroin kalliimmat ja aika usein myös paljon vähemmälle käytölle jäävät hankinnat kuin naisen mikään muu vaateostos. Mikä tekee juuri kengästä pakkomielteen kaltaisen ja himoittavan tavaran, maksoi mitä maksoi.
Tämän ajan himoittavat kengät, jos uskon naistenlehtien juttuja ja mainoskuvia ovat todellisia luxusesineitä. Satuin taas saamaan kierrätettynä käsiini helmikuun Gloria-lehden, tuon itselleni nykyään näppylöitä ja närästystä aiheuttavan paksun ja kiiltelevän kalliin turhakkeen, jonka kuitenkin aina selaan huolellisesti läpi ristiriitaisten ja paheksuvien tunteitten myllertäessä mieltäni! Nyt luin artikkelin suomalaisesta "yllättäjästä", kenkäsuunnittelija Minna Parikasta. Hänelle on onnistunut se, mistä kokoomuspolitiikot näkevät märkiä unia: menestys kansainvälisen tason yrittäjänä..Viime vuoden liikevaihto noin 2 miljoonaa euroa. Hänen suunnittelemissaan ja Espanjassa valmistuttamissaan kengissä joka vuosi jo 12 000 naista kokee suurta onnea uudesta pupunkorvakenkäparistaan. Hänen söpöjä kenkiään himoitsevat niin tunnetut julkkiskaunottaret kuin nykyään myös jo muotitietoisuuteen ja kulutushysteriaan heränneet kiinattaretkin. Lehden mukaan kenkiä kopioidaan Kiinassa. Se on mitä varmin merkki onnistuneesta suunnittelusta ja tuottavasta businessideasta.
Parikan kenkien himoittavuus häviää toistaiseksi ainakin hinnassa maailman tämän hetken kenties himoituimmille kenkäfetisseille. Christian Louboutin on naisten kenkätaivaan kirkkain jumala. "Elämä on jatkuvaa etsimistä. Mistä löytäisin hyvin istuvat farkut, tyylikkään joka tilanteen T-paidan tai juuri oikean huulipunasävyn?Täydellisten mustien stilettikorkkareiden etsinnän voi lopettaa, kun vetäisee jalkoihinsa Louboutinin So Katet".(Gloria)
Mikä onni, että sain tämänkin tietää, ennenkuin on myöhäistä!
(Ja mikä onni, että Turun kaupungin kustantamana sain syksyllä erikoisvalmisteiset, ylileveät mustat kävelykengät, joissa on parantavat yksilölliset tukipohjalliset. Ne auttavat minua kävelemään turvallisemmin ja antavat askeliini kaivattua "ylväyttä" ja "keveyttä" kunhan kevät vakiintuu ja voin taas kävellä niissä.)
Lehtijuttu jatkuu: vaikka So Katen muotoilussa on jotain tuhmaa, kyseessä eivät kuitenkaan ole fetissikengät, sillä ohuen ohut korko on VAIN 12-SENTTINEN. Se sopii töihin, afterworkille, ja päiviin, joina muuten vain haluaa näyttää mielettömältä".
No siinä se kuultiin : töihin ja mielettömältä!
Hyvä rouva Ann Selin. Sanopa nyt näille kapinoiville ja mariseville joukoillesi, että kaikille jalkaan kulttikengät ja eikun punaiset pohjat vilkkumaan. Jaksetaan sitten mennä vielä afterworkillekin! Saadaan Suomi nousuun!(Miten käynee yhteiskuntasopimuksen?)
Kop kop, kevyesti ja "mielettömästi kop".
(No haloo, tämä oli ihan tyhmää ja lapsellista, ei naurata!)
So Katet ovat muuten suhteellisen halvat, vain 515 euroa. Samassa lehdessä eräällä toisella sivulla näen hivenen matalammat ja ehkä hiukan asiallisemman näköiset, beiget kiiltonahka-avokkaat, aika "sopivat työkengät".Voisin harkita niitä näin kevään inspiroimana (jos siis olisin vielä työssä!) Ne henkivät näet 60-luvun henkeä. Silloinhan sitä minäkin olin nuori ja juuri oppinut tuntemaan tämän uusien kenkien tuoman ihmeellisen tyydytyksen ja ryhtiä kohentavan vaikutuksen. Näiden suunnittelija on Louis Vuitton ja hinta - no, turhan kalliit ehkä minun nykybudjetilleni, 690 euroa. Mutta jospa jätän ostamatta kieltämättä noiden kenkien kanssa hyvin sopivan beigen käsilaukun, suomalaisen Marja Kurjen suunnitteleman tehonaisen kookkaan käsilaukun, hinta 640 euroa. En tunne itseäni enää tehonaiseksi.Ei siis uutta laukkua eikä uusia kenkiä ,vaikka uusi kevät on ovella. Ehkä voin vielä käyttää tätä Konttitorilta ostamaani pientä ruskeata laukkua, hinta 2 euroa. Se rimmaakin paljon paremmin noihin tukipohjalliskenkiini. Huh, säästän yhteensä 1205 euroa, kun en osta kumpaakaan kiusausta!
Mikä ihana ja järkevä kevät!
Mitkä kengät tänään? Koturnit vai So Katet? Kotitossut?
Valintani oli PALJAAT VARPAAT, kuten niin usein nykyään.
Poikani on paljasjalkainen turkulainen, minä sen sijaaan en ole . Aika hupaisa tapa ilmaista ihmisen syntymäpaikkaa.Paljasjalkaisina me kaikki ihmiset olemme maailmaan tulleet. Mutta suuri osa maailman ihmisistä nykyään joutuu pakottamaan jalkansa enemmän tai vähemmän epämukavilta tuntuviin jalkineisiin niin pian kuin on oppinut kahdella jalalla pystyasennossa liikkumisen taidon. Paljasjalkaisuus on esimerkiksi nykysuomalaisille vain jonkunlaista vapaa-aikaan, lomaan, mökkeilyyn ja rentoon kotielämään liittyvää ylellisyyttä. Tunnen ihmisiä, jotka eivät juuri muualla kuin saunassa ota askeltakaan paljasjaloin. Jo heti vuoteesta noustuaan he mieluusti sujauttavat paljaat jalkansa tohveleihin. Minä rakastan paljasjaloin kulkemista aina kuin siihen vain suinkin on tilaisuus. Diabeetikkona minun on kuitenkin hiukan syytä rajoittaa tätä haluani, koska paljaisiin jalkoihin saamani pienet vammat voivat helposti jäädä tuntoaistin huononemisen takia huomaamatta ja pahimmassa tapauksessa kehittyä vakaviksi ongelmiksi. Monet kokevat paljaat varpaat myös epäesteettiseksi toisten silmille.
En muista mitään kengistä, joita olen pikkulapsi-iässä käyttänyt, mikä saattaa olla pelkästään hyvä asia, kun hahmotan ajankohdan ja perheeni elämäntilanteen. Toki tiedän, etten ole ollut kenkiä vailla niinkuin köyhät lapset vielä muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin. Ensimmäiset omat jalkineet, joista minulla on selvä muistijälki, ovat talvijalkineet numeroa 32. Niissä oli hyvät kumipohjat ja varsinainen kenkäosa oli punaista nahkaa.Tähän teräosaan kiinnittyi paksusta punaisesta huovasta muotoiltu varsi. Yläreunassa oli taas viimeistelynä kaitale nappanahkaa ja varren keskellä edessä roikkui hauskasti heilahteleva nahkatupsu. Ne olivat hienot saapikkaat, mutta oikeastaan aika suuret aluksi. Ei ollut suotavaa, että ne jäisivät kovin pian pieniksi nopeasti kasvaville jaloilleni. Mutta en ollut kyllä ilahtunut, kun kävi ilmi, että minua seitsemän vuotta vanhempi isosiskonikin sai ne mahtumaan jalkaansa. En ole ihan varma muistanko oikein vai olenko vain kuvitellut tapahtuman, että siskoni olisi lainannut niitä jollekin elokuvareissulleen. Hän oli lähes kahdenkymmenen, mutta hänellä oli todella pikkuiset jalat ja pienihän hän oli toki muutenkin.Minä taas ennemminkin ikäisekseni tosi iso tyttö.
No, muistan myös, että kyllä minäkin vuorostani vuosia myöhemmin käytin hänen punaisia ranskankorkoisia tanssikenkiään muutamia iltoja ensimmäisiä kertoja lavatansseihin päästyäni. Ne puristivat ihan hirveästi, varpaat olivat sykkyrässä koko illan. Mutta mitäpä ei epävarma teini-ikäinen yrittäisi kestää, ollakseen viehättävä ja yhtä hyvä kuin muut. Jalkani olivat varmaan jo pari numeroa suuremmat kuin ne avokkaat numeroa 35. En saanut varpaitten vääntelystä kuitenkaan vaivaisenluita, onneksi, niinkuin joskus on väitetty käyvän liian kapeita kenkiä käyttäville.
Lukioluokilla olin jo saanut muutamia ihan omiakin kauniita avokkaita ,joissa oli muodin vaatimat pienet, kapeat korot ja ylipitkät suipot kärjet. Muistan ainakin mustat kiiltonahkaiset ja toiset valkoiset. Ne kelpasivat vielä lakkiaispukuni kanssa. Talvijalkineet ( ei monot) olivat niinikään aika suippokärkiset ruskeat nilkkakengät, eivät kovin lämpimät ,eivätkä muutenkaan käytännölliset maalaistalvessa. Taisin olla jo silloin turhamainen nuori nainen.
Kun sitten aloin ansaita vähän omaa rahaa, ostin uusia ja ilmiselvästi turhamaisia jalkineita. Esimerkiksi lopettaessani työt opiskelukesänä 1964 ruotsinlaivalla, ostin ennen kotiin palaamista Tukholmasta kahdet tummansiniset kengät ja hienon samanvärisen nahkalaukun. Mikään näistä ostoksista ei ollut järkevä seuraavaa opiskeluvuotta ajatellen. Mutta kengät olivat niin hienoja, kertakaikkiaan tyylikkäitä ja haluttavia, puhumattakaan sinisestä nahkalaulusta. Sillä ei ollut tarkoitus kantaa koulukirjoja! Kuka nyt voisi aina olla järkevä, kun on kaksikymppinen ja ensimmäistä kertaa taskussa hiukan ylimääräistä rahaa ja seikkailee valtavassa tavarataivaassa. En minä ainakaan.
Ensimmäinen varsinainen työvuosi Parikkalan mannerilmastossa ja viikkojen superpakkasissa toi tietoisuuteen ihan erilaisen talven ja sen vaatimat erilaiset varusteet. En tarjennut enää kepsutella pakkassäässä pienillä valkoisilla talvisaapikkaillani, jotka muistuttivat kaunoluistimen kenkäosaa, mutta eivät olleet riittävän lämpimät. Minun oli nöyrryttävä (Kaisan esimerkkiä viiveellä seuraten) ostamaan kunnon huopatossut. Aluksi nauroin ja pilkkasin niitä, mutta paleleminen sai järjen voittamaan ja hylkäämään turhan hienosteluhalun. Mutta vain vähäksi aikaa. Jo seuraavana vuonna olin taas hienosteleva kaupunkilainen lady, joka halusi olla ajan hengessä ja vetää sääriinsä korkeakorkoiset ja tiukkavartiset Palmroth-saapikkaat, kalleimmat ja muodikkaimmat mitä Imatran kaupoista löytyi. Oli myös ihanaa kävellä kadulla mahdollisimman pitkään syksyllä ja varhain keväällä puolikorkeissa avokkaissa, ruskeissa ja mustissa kotimaisten kenkätehtaitten linjakkaissa luomuksissa. Tanssi-illat Valtionhotellissa vaativat yhä uusia ihanan virtaviivaisia, korkeakorkoisia Palmroth-avokkaita. Niillä hän oli tullut kuuluisaksi ulkomaita myöten. Onneksi palkka riitti. Eikä enää epäilystäkään olinko liian turhamainen, suorastaan kenkäfriikki.
Koska olen nyt elämänjuoksuni loppusuoralla, on muistissani menneiltä vuosikymmeniltä aivan mahdoton määrä kauniita ja usein turhan kalliitakin kenkiä ja saapikkaita, joissa olen kulkea kopsutellut ja kokenut mielihyvää. Muodikkaita, korkealaatuisia useimmiten suomalaisia jalkineita, pehmeätä nappaa, mokkaa, käärmeennahkaa, lakeeria, läppiä ja remmejä, kenkiä kaikissa mahdollisissa väreissä, korkeita ja matalia, sandaaleja sekä kävelykenkiä. Jos ne panisi riviin peräkkäin, parin toisensa jälkeen, en uskalla arvaillakaan kuinka pitkä rivi siitä tulisi. Huh! Mihin ne kaikki ovat "kävelleet", mietin nyt, enkä pysty ollenkaan ymmärtämään. En käsitä yhtään mihin ne joutuivat käytöstä pois jätettyinä. Ainoatakaan paria en ole käyttänyt niin loppuun, että ne olisivat ihan hajonneina päätyneet roskalaatikkoon. Minne sitten, missä ihmeessä on kaikkien kauniitten puoliksikäyttämieni kenkien hautausmaa? Kirpputorejakaan ei ole ollut kuin vasta viime vuosikymmeninä. En muista ikinä laittaneeni hyviä kenkiä suoraan roskikseen. Tämä on outo muistikatkos.Sama muistamattomuuden ongelma koskee toki myös loputonta määrää mekkoja ja puseroita, takkeja ja päähineitä. Miten niistä pääsin eroon, sillä ei niitä ole tallessa,vaikka muistan ne oikein hyvin. Voisin perustaa ihanien vintage -tavaroitten myymälän, jos "keksisin", missä ne luuraavat!
Nykyäänkin kengät kiinnostavat ja kiihdyttävät mieltäni. Ei enää muodikkuus, ei viimeisimmät trendit tai huppumerkit. En haaveile Minna Parikan söpöjen pupukenkien, saati tuhansien eurojen
"manolojen" omistamisesta. Haaveilen kengistä, jotka olisivat riittävän leveät ja mahtuisivat puristamatta turvonneisiin jalkoihini! Ja silti näyttäisivät kauniilta ja siroilta. Haaveilen kengistä, jotka olisivat hinnaltaan edulliset, kestävät, kauniit ja puristamattomat. Ne ohjaisivat jalkani asentoa pysymään terveellisenä,mutta ennenkaikkea ne saisivat "mieleni ylvääksi ja käyntini kepeäksi", kuten lupaa ENSI-kengän mainoskirje vuodelta 1948. Kun ihan kaikkina päivinä ei voi tepastella paljasjaloinkaan. Useimpina kyllä.
