Kehumisen aika ja paikka

Mistä voin huomata olevani oikeasti vanha ihminen? Siis ajatuksiltani, asenteiltani  ja tuntemuksiltani vanha, ei vain syntymävuoden antaman tiedon takia. 

Asia on kyllä käynyt selväksi lähiympäristölle ja nuoremmille perheenjäsenille jo monista jutuista : kuulo heikentynyt, muisti pätkii, nimet alkavat jokseenkin säännöllisesti  kieltäytyä pullahtamasta ulos suusta harmillisesti juuri sillä hetkellä kun  pitäisi sanoa kenestä tai mistä on kysymys. Värit alkavat haalistua ja samentua, kiitos silmiin kypsyneen kaihin, kävely on käynyt kankeaksi ja torkahtelu päivällä sujuu helpommin kuin yöuneen vaipuminen. Kuorsaus tärisyttää velttoja nielun lihaksia ja haittaa sekä nukkujan että varsinkin muiden lähistöllä nukkuvien lepoa. Siinä muutamia vanhan ihmisen tunnusmerkkejä, joihin läheiseni ovat jo hyvän aikaa saaneet tottua. 

Toki itsekin olen näistä liiankin tietoinen ja jossain määrin harmistunut koko ajan lisääntyvistä uusista rajoituksista selvitä tavallisesta, tutusta arjesta. Sinänsä minua ei haittaa, onko vuosieni määrä 45 vai 75. Ajattelen, että iän karttuminen on itsestään selvä fakta kaikille elollisille, eikä siitä kannata murhetta ottaa. Oikeastaan jopa päinvastoin, voin olla hiukan ylpeä, kun olen jo näin vanha, mutta... Tässä sitten on se iso mutta: olenko yhtään viisastunut ja kypsynyt tässä pitkän matkan juoksussa. Kun ei likikään aina semmoiselta tunnu. 

Vanhenemisen merkkinä pidän vakiintunutta tapaani lukea kovin perusteellisesti sanomalehdistä kuolinilmoitussivut. Nuorena ei olisi tullut mieleenkään! Ei minua kiinnostanut yhtään silmäillä minä vuonna ja millä paikkakunnalla ilmoituksissa olevat henkilöt olivat syntyneet ja kuolleet, nuo minulle ihan tuntemattomat tyypit. Ei kiinnostanut lukea, minkälaisin värssyin tai puhuttelusanoin omaiset asiasta halusivat kertoa. Nyt tähän lehden osioon minulta menee päivittäin pitkähkö aika. Outoa, koska luen Helsingin Sanomia, jossa vain harvat turkulaiset julkaisevat kuolinuutisia.  Silti luen tarkasti, melkein kuin tosissani etsisin, josko joku heistä olisi minulle tuttu jostain elämäni vaiheesta! Mahtaakohan tuo ja tuo tuttu sukunimi olla jonkun minulle tutun henkilön etäinen sukulainen?Entäs tämä niin tutulta kalskahtava nimi, aivan oikein, on ehkä sen  julkisuudesta tuntemani henkilön sukua tai perhettä?Onpas tällä ihmisellä paljon sukua, lapsia ja lapsenlapsia!
Huomioin kuinka enemmistö Helsingissä kuolleista on syntynyt ihan muualla, Suomen eri osissa, maaseudulla, Savossa, Kainuussa, Karjalassa. Lasken montako päivän lehden vainajista on syntynyt myöhemmin kuin minä, montako 30-luvulla syntynyttä, montako lähes satavuotiasta. Onneksi aika harvoin joudun kuohuksiin pienten lasten kuolemasta kertovista ilmoituksista.Semmoinen järkyttää liikaa. Minusta tämmöinen ( kyseenalainen, höpsö ja  joutava) kiinnostus on selvä merkki vanhuudesta. Ehkä minä jotenkin harjoittelen, totuttelen ajatukseen, että en pysy  täällä ikuisesti minäkään. Joskus lehdessä joku tavaa minunkin nimeäni,  syntymä- ja kuolinaikojani sekä mahdollisia kaipaavia värssyjä.   

Jokin aika sitten minulla oli outo tapa itsekseni oikein ärhennellä teksteistä, joissa ikäänkuin puhuteltiin Sinä-muodossa henkilökohtaisesti kuollutta omaista lehden palstalla ( siis kuoleman jälkeen). Olit niin hellä ja hyvä, ansaitset kiitoksen kauneimman. Tai annetaan ikäänkuin lupa kuolla ja levätä, mutta myös velvoitetaan olemaan vastassa, kun oma kuolema kohtaa. Oikein pihisin happamia ajatuksia. Miksei noita sanoja ja asioita sanottu hänen vielä eläessään.  Eivät ne kuolleet lue sanomalehteä!

Tässä taitaa olla anteeksipyynön paikka. Ymmärrän olevani kuin ehdoin tahdoin murrosikäinen, viisasteleva, ja epäempaattinen. Päätän lopettaa saivartelun ja toisten ihmisten harkintakyvyn ja tunneilmaisujen mollauksen. Ei ole minun asiani arvostella miten ihmiset haluavat suruaan ja tunteitaan käsitellä julkisuudessa. Antaa tulla vaan runoa ja värssyä ja kaipausta ja kiitosta, jos siltä tuntuu ja kukkarossa on paljon rahaa. Iso ilmoitus on aika kallis juttu.Karun asiallisiakin on toki, semmoisia joissa kerrotaan vain syntymä - ja kuolinajat sekä lähin tai lähimmät omaiset ilman kuvailuja surun ja menetyksen tunteista. Nykyään on myös maallisten laulujen tai runojen sanoilla kerrottuja yhteisiä muistoja, ei pelkkiä virsien säkeistöjä, loppuun kuluneita runoja tai säkeitä raamatusta. 

Tämä ehkä jonkun mielestä jopa pervo ja liiallinen viehtymykseni kuolemaan yltää myös lehdissä julkaistuihin nerkrologeihin, muistokirjoituksiin. Luen niitäkin ällistyttävän huolella, vaikka ne kertovat tuiki tuntemattomista ihmisistä. Satsaan niihinkin tunteita ja haluan niitäkin itsekseni kommentoida. Tutkin henkilön kuvaa: onko se kaukaa nuoruusvuosilta vai ikääntyneestä aivan hiljattain otettu kuva. Vastaako hänestä kirjoitetut lauseet mielikuvaa, joka muodostuu kuvan perusteella. On korkeaan ikään ehtineitä miehiä, jotka ovat ensin sodassa kunnostauduttuaan opiskelleet ammatin ja luoneet merkittävän työuran esimerkiksi teollisuuden tai kaupan alalla. On lääkäreitä, taiteilijoita, arkkitehtejä, urheilijoita, kuin myös ulkomaalaisia, mutta monien suomalaistenkin tuntemia henkilöitä. Liian monista muistosanoista jää jäinen tunnelma ja apea mieli:tämäkö oli tärkeintä mitä hänestä ja hänen elämästään halutaan muistaa?Elikö hän vain ollakseen joka hetki pätevä, etevä, suorittaja, paras?Koko elämä suoritusta, edistymistä uralla, ansiomerkkejä sodasta, ylennyksiä reservistä, titteleitä, kuulumista monenlaisiin tärkeisiin järjestötoimiin ja aktiviteetteihin, urheilusuorituksia vanhuuteen asti. Missä elämänsä vaiheessa hän ehti ja ymmärsi nauttia ihmisistä ympärillään. Oliko hän myös perhettään arvostava puoliso ja läsnä lastensa elämässä. Oliko hän läheinen? Liian monesta kerrotaan kuinka loputtoman työteliäs,  menestynyt, kaikessa tärkeä ja kaikkeen ehtinyt, kunnianhimoinen henkilö on poistunut joukosta. Herää ajatus, että  kenties hän olikin jääkylmä, pelätty, jopa julma ja tunteeton ihminen, narsistinen pomo,vaikea ihminen?Sanoja, sanoja, suuria sanoja. tyhjiä sanoja.

Onneksi on myös muistokirjoituksia, joista henkii kiintymys, arvostus ja menetyksen haikeus.Olen lukenut ihmisistä, joita kuvaillaan niin, että ajattelen kuinka hienoa olisi ollut tuntea ja kuulua tuommoisen ihmisen lähipiiriin. Kunpa tuo kuollut ihminen olisi voinut siirtää osaamisestaan ja viisaudestaan ja sivistyksestään muille, esimerkiksi minulle. Olen lapsesta asti haaveillut tämmöisestä, että ennen kuolemaa ihminen voisi halutessaan siirtää henkistä pääomaansa, tietojaan ja taitojaan jollekin toiselle, vähemmän osaavalle, Ihan niinkuin tavarasta ja rahasta voi tehdä testamentin ennen kuolemaansa.

Ehkä eniten minua ilahduttavat sävyltään hiukan arkisemmat ja todentuntuiset muistokirjoitukset vanhoiksi eläneistä naisista, jotka  olivat kotoisin vaatimattomista maalaisperheistä, ehkä suuresta sisarussarjasta, mutta jotka omalla sitkeydellään ovat ponnistelleet opintielle, vähitellen hankkineet koulutusta lisää ja kenties edenneet ihan alansa asiantuntijoiksi. Siinä sitten ohessa ovat hoitaneet myös perheen, ystävät, lapset ja ehkä vielä puutarhankin. Ikäihmisinäkin ovat nauttineet kulttuurista ja ympäristönsä kauneudesta sekä tunteneet asiakseen muiden ihmisten  hyvinvoinnin. Näiden naisten muistokirjoituksen ovat useimmiten laatineet lapset tai lapsenlapset. Niistä henkii arvostus ja kiintymys. Tulen hyvälle mielelle. Joskus samoin käy poikien tai pojanpoikien kertoessa vaareistaan ja isistään, yhteisistä eräretkistä ja peli-illoista.

Eräs minua syvästi puhutellut muistokirjoitus ( ihan kyyneliin asti) oli kotipaikkakuntani Someron lehdessä julkaistu runomuotoinen teksti, jonka oli kirjoittanut Leena-tytär äidilleen, 104 -vuotiaaksi eläneelle Auli Litovaaralle. Rouva oli kaikille meille Somerolla koulua käyneille, lähes ikäisilleni jollakin lailla tuttu henkilö, koska hän oli uskontoa ja psykologiaa meille opettaneen rovasti Litovaaran puoliso (ja luokkatoverini Lassen äiti). Hän osallistui koulumme juhliin, opettipa jossain vaiheessa myös muutamille luokille ruotsia. Muistin hänet hillittynä, jopa ujon oloisena, kuin miehensä varjoon jättäytyvänä naishenkilönä. Vasta muistokirjoituksesta minulle avautui hänen koko persoonansa sivistyneessä ja viisaassa laajuudessaan. Luin runon monta kertaa ja joka lukemiskerralla kuva syveni. Leenan taitavasti kuvaama äitinsä lämpö, rakkaus ja monipuolinen viisaus ja harrastuneisuus  avasi isomman ja varmasti oikeamman kuvan hänestä. Ei hän ollutkaan vain hiljainen ja myötäilevä vaimo, vaan perheensä aktiivinen toimintakeskus, sen sykkivä sydän ja valtimo.

Vanha sananlasku sanoo jotenkin siihen malliin, että ihmisen on pakko sietää arvostelua, jopa haukkumista, kun menee naimisiin.  Kiitosta voi useimmiten saada vasta kuoltuaan. Siitä ei sitten ehkä  paljon ole itselle iloa.
Haluanko ja toivonko saavani kiitosta ja kaipausta tihkuvan kuolinilmoituksen ja muistokirjoituksen, kun olen matkani päähän tullut? En. Olen ilmoittanut, ettei semmoinen ole tarpeen, eikä toiveeni. Mutta ennen sitä ei ole pahitteeksi aika ajoin saada kuulla, että on ainakin muutamille ihmisille iloksi ja tärkeä. Eikä kenellekään suureksi rasitteeksi tai peräti törkeä! 

Joulumuistoja

Joulu on taas kerran vietetty ja siirretty muistojen joukkoon. Siihen isoon, yksityisistä ja yhteisistä, luetuista, kerrotuista, lauletuista ja itse eletyistä muistoista koostuvaan pakettiin nimeltä JOULU. Se on todellakin iso ja kirjavista osista koostuva, eriskummallinen muistojen ja tunteitten möykky meidän itsekunkin, minunkin  sielunmaisemissa. Puhutaan Lapsuuden Joulusta, Ensimmäisestä Joulusta, Valkeasta Joulusta, Oikeasta Joulusta jne. 

Joulua varrotaan, valmistellaan, leivotaan ja paistetaan, siivotaan ja stressataan, pelätään ja juhlitaan. Joulun odotus alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Ei se enää tule Tuomas-kullan tuomisina, eikä aina taida ihan loppua Nuutin pois kiikuttamana. Tosin loppuminen kumminkin tuntuu enemmän pysyvän vanhassa aikataulussaan. Tiedän monia, joita jouluruuat, laulut ja varsinkin koristeet alkavat jo tympiä loppiaisena niin, että niistä on päästävä äkkiä eroon.

Koska olen näinkin vanhaksi ehtinyt, omistan pitkän nauhan jouluisia muistoja aivojeni lokeroissa. Onneksi vielä muistan, sillä  päivittäin saan kyllä monia hälyttäviä merkkejä muistini hapertumisesta. Jotkut joulumuistoni ovat niin mukavia, että niitä mielelläni "katselen", kuin vanhoja filminpätkiä. Ikivanhoilta ja kertakaikkiaan hupaisilta nuo kuvat lapsuusjouluistani nykyään tuntuvatkin. Maailma kun on muuttunut niin toisenlaiseksi näinä kuluneina vuosikymmeninä. En osaa tarkalleen ajoittaa minkä ikäisestä minulla on muistoja jouluista. Melkein vain himmeän  unenomaisesti esimerkiksi muistan tai kuvittelen muistavani, kuinka olen ollut saunassa meidän ikivanhassa, matalassa, savun mustaksi maalaamassa saunassamme. Ei se ollut savusauna, mutta mustuus oli pinttynyt lukemattomista sianlihan savustamisista ja piapojauhojen tekemisistä jo monet vuosikymmenet ennen minun lapsuusaikaani. Myrskylyhdyn valossa tultiin pimeän pihan yli .  Sitten yllättäen pimeässä porstuassa oli joku sinne kuulumaton säkki, johon melkein kompastuttiin. Pukki mokoma oli sen siihen huiskaissut ja pötkinyt matkoihinsa. En muista harmittiko, vai oliko vain tärkeätä, että pukki sentään oli käynyt. Ihmeellistä, kuinka vieläkin tuota lapsuusjoulua muistaessani ja ajatellesani alan tuntea saunan, pihan ja eteisen hajut nenässäni sekä aistia kipittävät askeleet pihan ja porstuan pakkaskylmässä pimeydessä. Kuinka hyvältä tuntui  astua tuvan lämpimään ruokien tuoksuiseen valoon. Muistin voima on uskomattoman vahva. 

Noista lapsuuteni joululahjoista ei ole jäänyt selkeitä ja ihmeemmin puhuttelevia muistikuvia. Paitsi ristiriitaisia tuntita herättänyt juttu eräänä jouluna: minulta oli jo paljon ennen joulua omituisesti kadonnut hienoin nukkeni. Huomasin sen kyllä hävinneen, mutta oikeastaan se ei minua paljon haitannut eikä surettanut, sillä tykkäsin paljon enemmän toisesta nukestani. Se ei ollut yhtään hieno, mutta paljon mieluisampi. Onneksi se ei ollut hävinnyt. Se oli kokonaan kankaasta valmistettu: kömpelöt töpäkät jalat ja kädet, pehmeä paksu vartalo ja aika iso pää, jossa kumminkin oli söpösti hymyilevä pahvinen naamataulu. Sanoin sitä jostain syystä Lapin Mummuksi. Miksi, en tiedä kuka oli nimen antanut. 

Mutta jouluyllätys koski sitä toista, hoikkaa ja hienoa nukkeani. Se oli siis kadonnut ja kadotessaan sillä oli ollut punainen, leveähelmainen  ja moniröyhelöinen mekko yllään. Tämä nukke ei jostain syystä ollut koskaan herättänyt minussa hyviä tunteita. Päinvastoin. Tiedän joskus kiukuspäissäni läpsineeni sitä tuvan nurkassa äidin katseilta piilossa jokseenkin pahanpäiväisesti. En enää osaa sanoa miksi niin tein. Ehkä se oli syntipukki, sijaiskärsijä. Kamalaa muistaakin. Mutta nyt ihan sen näköinen, ruipelo ja kalsean oloinen nukke, löytyi joulupaketista. Mutta ihan toisenlaisiin vaatteisiin puettuna. En käsittänyt miten juttu oli mahdollista. mutta luulen haistaneeni jotain petokseen viittaavaa. Rakkaus ei ottanut syttyäkseen. Annoin nuken pian eräälle pikkuserkulleni, ikäiselleni POJALLE, joka oli meillä vieraisilla ja siihen kovin ihastui. Äiti yritti estellä, mutta minä suorastaan pakotin pojan viemään sen pois. Nyt tarvittaisiin ehkä lapsen sielunelämän taitavaa tulkitsijaa kertomaan, mikä minussa ja tunne-elämässäni oli niin vinksahtanut. 

Tämä itselleni hyvinkin tuttu, mutta samalla ihan outo pikkuinen leikkijä menneisyydestä nousi mieleeni, kun tänä jouluna ihailin Irinan, jo neljättä ikävuottaan lähestyvän lapsenlapseni keskittynyttä, tuntikausien ajan kehittyvää leikkiä täällä mummulan lattialla. Siinä Ikean jo Irinalle vanha tuttu ja useasti leikitty, moneksi mukautuva, navetaksi ja suureksi pihamaaksi avautuva navettamiljöö eläimineen koki joulun ihmeen. Ensin avonainen kaksikerroksinen navetta tällä kertaa muuttuikin asunnoksi pienten huonekalujen löydettyä omat järkevät paikkansa sieltä. Eläimet söivät ja laidunsivat yltympäri pihamaata. Sitten Irina keksi hyödyntää lapsellisen mummunsa esille levittämät lukemattomat "timantit" (peräisin vanhasta puretusta kattokruunusta) kaunistamaan pöytiäja kaapinpäällisiä. Muutamia oli ripustettu navetan ulkopuolen katonreunaan kuin jääpuikoiksi. Kun taas jonkun ajan kuluttua vilkaisin leikkiin, hämmästyin, sillä nyt koko talo ja pihamaa kylpivät jouluvaloissa: pienet led-tuikut olivat siirtyneet pöydältäni tänne uudenajan seimikuvaelmaan. Voi, miten kaunista vielä aamuhämärän olohuoneen lattialla. 

Mutta seuraavana aamuna oli tapahtunut vielä yksi ihme : kaikkia polkuja pitkin vihreätä laidunta tämän koti-navetan ympäristössä reunustivat tiheästi asetellut pikkutimantit kuin loistavat kivet. Kaikki eläimet, jopa autot ja polkupyörätkin oli kaadettu kumoon lepäämään ja nauttimaan joulurauhasta tuossa kirkkaana säteilevässä Betlehemin kyläpahasessa. 
Tällaista pientä, mutta aidon oloista jouluihmettä oli näin vanhanakin mukava päästä jakamaan jouluaamuina, kun täysin leikkiinsä hiljaisena keskittyneen, pienen tytön luova leikki monine kierrätysaarteineen kasvamistaan kasvoi. Mummulan lattialla kun ei ole mitään tarvetta purkaa kaikkea heti pois vaan leikki saa jatkua ja kehittyä kaikessa rauhassa tunnista ja päivästä toiseen.

Semmoisesta tulee hyvä mieli, ainakin lapselliselle mummulle. Yksi lämmin lisä joulumuistojen ketjuun. Toivottavasti se säilyy muistissani seuraavat sata vuotta.