Pyhäinpäivä

Tulevana lauantaina vietetään Pyhäinpäivää. Koska olen näin vanha, olen lapsena oppinut sille nimen Pyhäinmiesten päivä. Nimi muutettiin joskus 1950-luvun puolivälissä lyhyempään ja molemmat sukupuolet huomioivaan muotoon. Vanhassa agraariyhteiskunnassa kukaan tuskin ajatteli nimessä olevan jotain naisia väheksyvää ja tasa-arvoa loiukkaavaa. Aikojen kuluessa kumminkin alkoi tuntua paremmalta muoto, jossa nimi ei viittaisi vain kuolleisiin miespuolisiin vaan ottaisi tähän pyhien muistamiseen mukaan kaikki vainajat. Silti huomaan usein mielessäni vieläkin nimittäväni ajankohtaa Pyhäinmiesten päiväksi. Lapsena opitut tavat elävät sitkeinä .

Muistan hyvin sen erityisen tunnelman ja painoarvon, jonka lapsuudessa tähän juhlapyhään totuin liittämään. Keitä olivat ne pyhät miehet, joita piti muistaa? He olivat esimerkiksi minun isoäitini ja isoisäni sekä kaikki muut Someron hautausmaalla lepäävät enemmän tai vähemmän tutut hautakivien nimistä lukemani vainajat. Heitä eivät olleet erityiset pyhimykset, joista voin lukea kirjoista. Heitä eivät liioin olleet mitkään kummitukset tai muut omituisuudet, sillä Halloweenista en ollut vielä kuullut sanaakaan.

Pyhäinpäivä merkitsi hiljentymistä ja henkistä asennoitumista talven tuloon. Se oli jonkunlainen juhlallinen hengähdyspaussi pitkässä syksyn uurastuksessa. Oli lupa viettää juhlaa, syödä paremmin, tavata perhettä, kenties matkustaa kauempaakin omalle synnyinpaikkakunnalleen ja käydä vanhempiensa ja isovanhempiensa haudalla. Äidille oli kunnia-asia, että haudoille oli tuotu tuoreet havunoksat kuihtuneitten kukkaistutusten tilalle. Sen sijaan en muista, että lapsuudessani hautausmaa olisi vielä ollut sellainen tuhansien tai edes satojen kynttiläin valomeri kuin nykyään. Kynttiläin vieminen haudoille jouluna ja merkkipäivinä on vasta viimeisten vuosikymmenten aikana yleistynyt tapa. 

Ensimmäisinä työvuosinani 1960-luvun loppupuolella opettajana Karjalassa ja Pohjanmaalla muistan, kuinka tervetullut ja odotettu oli pyhäinpäivän pitkä, juhlava viikonloppu. Silloin  pääsin matkustamaan pitkästä aikaa kotikäynnille sillä muutoinhan lauantait olivat vielä koulupäiviä. Ongelmana oli usein säätilojen arvaamattomat vaihtelut juuri tässä kohdassa vuotta. Oli osattava ottaa huomioon kelin kääntyminen äkilliseksi tuiskuksi tai liukkaiksi tai myrskyisiksi. Tämmöisistä myräköistä ja niistä aiheutuneista matkan viivästymisistä ja peloista liikenteessä minulla on monia eläviä muistoja. Jotenkin nekin tuntuvat liittyvän pyhäinpäivän miellekuvastoon. 

Jossain vaiheessa sitten pyhäinpäivän ajankohtaan ja viettotapoihin alkoi tulla mukaan kaukaa lännestä saapunut Halloween kurpitsoineen, kummituksineen, karkkeineen ja kepposineen. Tässä perinteessä on paljon sellaista, joka on hyvin sopinut kaupallisiin tarkoitusperiin. Joskus tämän hulluttelevan ja lapsille erityisiä väristyksiä ja jännitystä, mutta myös ostohysteriaa lisäävän juhlan samanaikainen vietto vanhan pyhäinpäivämme kanssa päällekkäin on tuntunut minusta jotenkin tympeältä. En tiedä miksi, sillä en yleensä koe olevani tyyppinä kovin traditioista ja sopivuussäännöistä kiinnipitävä .Voisi luulla, että olisin hyvinkin innostunut keksimään mielikuvitusta kiihottavia efektejä ja tapoja juhlia halloweenia, olenhan useimmiten helposti uusiin juttuihin innostuva. Ja varsinkin, kun ajattelen toimenkuvaani vuosikymmenten ajan englannin opettajana.Olen kertonut oppilailleni Halloweenin vieton historiasta, pumpkin-lyhdyistä ja kummitustarinoista. Silti, jostain itselleni tuntemattomaksi jääneestä syystä, en ole pystynyt  omaksumaan halloweenia suomalaiseen vuodenkiertoon sopivaksi juhlaksi. Olen siis suorastaan puritaani tässä asiassa. No, sallin toki Halloweenin juhlinnan niille, jotka nauttivat pukeutua noidiksi ja luurangoiksi ja vampyyreiksi ja hämähäkeiksi pimeässä syysillassa. Pysykööt kuitenkin mieluummin sopivasti kaukana minusta.

Lauantai-iltana sytytän kynttilän ja muistan vanhempiani ja muita minulle elämäni varrella tärkeiksi tulleita ihmisiä, joita kaipaan, joitten muisto on minulle jos ei nyt pyhä, mutta kuitenkin arvokas. Ehkä se on nykyihmisen suuhun paremmin sopiva sana kuin pyhä, joka tuntuu liian suurelta ja käsittämättömältä. Tai ehkä puhun tässä vain omasta rajoittuneesta näkökulmastani. En vaadi enää uutta nimeä.

Makuasioita

Vähän häpeillen tunnustan, että olen nyt  jäänyt koukkuun Tv-ohjelmaan, jota aikaisemmin melko lailla  kritikoin.Se on sarja Suomen kaunein koti, maanantai-iltaisin . Aluksi minusta oli  lapsellista muka etsiä kauneinta kotia, koska ajatushan on täysin absurdi. Kauneus on niin kovin suhteellista, olipa sitten kysymys  minkä tahansa asian kauneudesta, kukan, eläimen, maiseman tai vaikkapa taide-esineen. Ei ole mahdollista sanoa: tässä olen nyt nähnyt kauneimman.Tai voi kyllä sanoa, mutta vieressä seisovalla saattaa olla vastakkainen argumentti ja ihan yhtä painava.

Nyt  kumminkin olen heittänyt arvosteluni ohjelmatyypistä sivuun ja käyn huvikseni  vierailuilla näissä "Suomen kauneimmissa kodeissa", kuten juonto kerta toisensa jälkeen imelästi toistaa.Olen tosi häpeilemätön ja ilkeä vierailija . En suinkaan tyydy vain ihmettelemään (ihailemaan???) näitä toinen toistaan erikoisempia kotiluomuksia .Tarjoilen epämiellyttäviä mielipiteitäni ilman kiltteyden ja kohteliaisuuden sensuuria. Onneksi kotinsa avanneet ja niihin energiansa ja rahansa uhranneet eivät kuule.Monet näistä ovat tekijöittensä, usein perheen naispuolisen asukkaan käsityksiä maanpäällisestä paratiisista, jonka he ovat omien oivallustensa ja ahkeran sisustuslehtien selaamisen jälkeen aviomiehen vaivan ja uurastuksen avulla saaneet luoduksi.Kaikesta näkee, että nämä kodit ovat vaatineet hirveästi energiaa, aikaa, vaivannäköä, mutta usein myös tosi paljon  rahaa.Että ihmisillä on tässä ajassa niin paljon varallisuutta käytettäväksi kodin sisustamiseen, ylellisiin kylpy-sauna-allasratkaisuihin ja valtavien pihaympäristöjen kunnostamiseen täällä Suomessakin, hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen.

 Tässä omassa sohvassani  istuessani ohjelmaa katsomassa ihmettelen ja epäilen onko mahdollista, että noissa kodeissa myös ihan tavanomaiseen tapaan eletään arkea, rentoudutaan ja "ollaan vaan  kotona". Siinä määrin lavastetuilta kotikulisseilta monet kodit vaikuttavat.Tuntuu siltä, että tämmöinen vaivalla  rakennettu koti-idylli  ei voisi särkymättä kestää tavanomaista arkista elämää, puuhastelua, syömistä, nukkumista, pyykinpesua, tavaroitten käsittelyä ja näistä kaikesta pakollisesti seuraavaa sotkua.  Kenenkään omaan elämänpiiriini kuuluvien ihmisten koti ei ole  tuollainen lavastekoti. Joittenkin tuntemieni ihmisten kodit ovat toki paljon omaani kookkaampia, laadukkaista ja kalliista materiaaleista rakennettuja  ja aistikkailla ja minulle liian hintavilla huonekaluilla  sisustettuja, mutta kuitenkin selvästi  perheen elämään aidosti sopivia koteja, ei pelkästään elintasoa viestiviä, mahtailevia  egon jatkeita.  Milloin niinkin  monien suomalaisten ( usein vielä  nuorten ) käsitys kodista  muuttui tällaisiksi sisustuslehtiä kopioiviksi unelmahattaroiksi.Mistä se mahtaa kertoa?Ja miten ihmeessä  ohjelmassa esiintyvien  ihmisten on onnistunut hankkia niin valtava varallisuus, mitä tuommoisten kotien hankinta nyky-Suomessa vaatii?

Ohjelman tuomareiden antamat pisteet ovat  mielestäni kuitenkin useimmiten oikeansuuntaisia, vaikkakin tietysti  kiltisti paljon korkeampia kuin minun täällä kotonani julistamat liiankin  murskaavat arviot.Useimmiten he hienosti ymmärtävät  korostaa ja arvostaa  aitoa, konstailematonta  asumisen ja elämisen henkeä ja asukkaiden todellisesta elämästä kertovia ratkaisuja . Myös halu painottaa  materiaalien ja rakentamisen yksityiskohtien harkittua taitavuutta ja tiettyihin, keskenään sopiviin tyylilajeihin  pitäytymistä  kuulostaa oikeaan osuneelta, hyvältä ja viisaalta  perusteelta jakaa korkeita  pisteitä. Nopeahkon tutustumisen jälkeen he yleensä onnistuvat  valikoimaan  aidoimmat helmet  tästä  usein ylettömästä ja epätodellisesta  yrittämisestä, mihin monet  amatööritaiteilijat ovat kodissaan sortuneet minun mielestäni.
Näen tässä ohjelman hyödyn meille tavallisille tirkistelijöille. Kenties vahingossa opimme itsekin arvostamaan aitoja asioita, näkemään yksinkertaisuuden kauniimmksi kuin äärimmilleen viritetyn yksityiskohtien ja materiaalien kanssa kikkailun, tavarain ahnehtimisen ja joka ainoan kohdan koristamisen . Kenties ymmärrämme olla haaveilematta tämmöisistä liian korkealle viritetyistä unelmista ja  opimme  katsomaan omaa kotiamme lämmöllä ja arvostaen, terveellä tavalla ylpeänä ja rakastaen sen puutteitakin juuri omaan elämäämme kuuluvina osasina. 

Olisi hauska tietää, mitä tämmöisten supersisustajien mielessä mahtaa liikkua, kun he kuulevat hiukan  negatiivisen arvion kotinsa  liiallisesta tavaramäärästä ja  koristeellisuudesta ja erikoisten efektien turhasta metsästämisestä .Onkohan monikin loukkaantunut verisesti, vaikka kritiikki ja palaute useimmiten annetaan hyvin hillitysti  ja tahdikkaasti, ainakin  jos vertaan omaan  murskakritiikkiini. Kukin heistä on todennäköisesti ollut sisimmässään varma luoneensa jotain ylittämättömän ihanaa . Niin päämäärätietoisesti he tuntuvat kotiaan valmistaneen. Mikään kohta ei vaikuta vain itsekseen mukaan tulleelta, ei kanna juurikaan muistoja menneestä elämästä  perheen historiassa, ei kerroksia ja sattumanvaraisia tavaroita. Luulen, että jotkut  kokevat tulleensa petetyiksi ja väärin arvostetuiksi, koska kodin valmistaminen ja koristaminen tuntuu heille muuttuneen elämän varsinaiseksi  sisällöksi ja  muu  elämä jääneen sivuseikaksi. Leikin ajatuksella, että pääsisin tekemään aikamatkan ja katsomaan tilannetta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Miltä noissa lavasteissa näyttäisi silloin, miltä vaikuttaisivat kodin asujat? Olisiko vielä silloinkin samat kulissit pystyssä? Olisivatko asukkaat  vanhenneet onnellisina ja tyytyväisinä luomassaan "taideteoksessa"? Mikä olisi muuttunut? Minkälaiset ihanteet näissä superkodeissa kasvaneet, usein lähes näkymättömiin lavastetut lapset olisivat omaksuneet itselleen ja ympäristölleen aikuistuessaan? Olisiko jossain vaiheessa mukaan tullut kapinointia ja halua anarkiaan kaiken sievyyden ja kurinalaisuuden jälkeen?

Olen verrannut omaa kotiani harakanpesään. Mielestäni monestakin syystä. Se ei tunnu koskaan oikein valmistuvan, vaan on ikuisessa muutostilassa, mutta yhä edelleen hatara ja sekainen, vaikka olen siirrellyt oksia eri järjestykseen milloin minkäkin tuulen puhaltaessa. Aika paljon  sinnekin on kerääntynyt turhaa "kimallusta" ja koristetta, mitä on sattunut silmään lennellessäni ympäri roskiksia ja kirpputoreja. Nyt alkaa olla semmoinen olo, että kaipaisin selkeämpää pesää ja helpommin hoidettavia näkymiä. Mutta luopuminen ja selkiinnyttäminen kysyy voimia, joita  minulla vanhalla harakalla ei enää  tunnu  löytyvän. Moni turha tavara on myös liiaksi  lastattu  tarinoilla ja tunnesiteillä menneeseen elettyyn elämään ja läheisiin, jo poistuneisiin  ihmisiin, tullakseen hylätyksi.Monista  tavaroista en kertakaikkiaan pysty surua tuntematta luopumaan, vaikka niillä ei ole enää mitään hyödyllistä funktiota tai muutakaan arvoa. Kokemuksesta tiedän, että omat aarteet eivät välttämättä ole haluttuja lahjoja seuraavalle sukupolvelle,  kun joskus  yritän tuputtaa niitä heidän kotiinsa. Heillä on, ja pitääkin olla, oma  tyylinsä luoda kotiympäristöään itselleen sopivaksi, viihtyisäksi ja toimivaksi .

Oma kotini on monenlaisilla onnellisilla sattumilla ja  rakkaudella kokoon haalittu, ilman etukäteissuunnittelua, ilman päätöstä tyylilajista tai tiukasti harkituista värivalinnoista. Se on oman makuni muokkaama kooste seitsemänkymmenen vuoden reissustani läpi erilaisten opiskelukämppien, vuokra-asuntojen ja tuskalla hankittujen ikiomien lähiökotien . Mukana on tavaraa jo kotoa lähdöstä asti. On Mummun ruusulautanen, on Kustaan vanha pyöreä pöytä, on arkku Vaasan purkutalon vintiltä. Lähes joka ainoa tavara on kertomus jostain elämänvaiheesta tai ihmisestä.
 Kodistani näkee jo ensisilmäyksellä, että se  on vanhahkon, kenties hiukan boheemin suurpiirteisen ja itseään taiteellisena pitävän ( seinät täynnä omia tauluja) yksinelävän naisihmisen koti. Huomaa myös helposti, ettei tässä kodissa olisi omaa reviiriä  esimerkiksi reippaalle metsästystä tai urheilua harrastavalle miehelle.Hän olisi hukassa ja turvaton kuin kuivalle maalle joutunut kala, eikä hänen tavaroilleen löytyisi yhtäkään hyllynpätkää. Siististä ja organisoidusta kodista pitävä kokisi täällä olonsa ahdistuneeksi. Ihmetystä voisi vieraalle tulijalle aiheuttaa vauvansänky muuten vanhahtavahenkisessä punaisessa makuuhuoneessa, syöttötuoli olohuoneessa , potta kylpyhuoneessa, sekä monet pehmolelut, kunnes hän kai oivaltaisi, että mummoasukas odottaa pienen lapsenlapsensa vierailuja milloin tahansa ja yrittää olla valmiina tarpeisiin. 

  Kotini  elää ja hengittää jatkuvan muutoksen tarpeessa kuin olisi elävä olento, kuin nuori ihminen, joka vasta etsii itseään. Murrosikäistä se muistuttaa myös siinä, että se on hyvin harvoin viimeistä piirtoa myöden siivottu  ja järjestyksessä. Silti tahdon  sanoa tänäänkin: Tervetuloa meille. 

Suomalainen - ruotsalainen, kliseet romukoppaan

Meillä suomalaisilla ei ole kovin usein ollut syytä pitää itseämme ja koko tätä suomalaista heimoamme kovinkaan kaunisrakenteisina ihmisinä. Siis jos puhutaan stereotypioista, yleistäen ja ikäänkuin ajatellen, että  olisi olemassa joku supisuomalaisen ihmisen prototyyppi , jota suurin osa kansasta enemmän tai vähemmän muistuttaa.Sempä takia meille on ollut kullanarvoista muutamien missiemme menestys maailmalla . Niinkuin esimerkiksi tämä taaskin  ajankohtainen ikikaunotar Armi Kuusela, missi vuodelta 1952, joka aikoinaan  onnistui osoittamaan maailmalle, ettemme ole aivan mongoleita.

   Kun vertaamme esimerkiksi  suomalaista ja ruotsalaista ihmistä ulkonäöltään, niin eikö vain tosi helposti  ajatus kulje siihen malliin , että ruotsalaiset, ne ovat kaikki  semmoisia  pitkäjalkaisia, hoikkia ja jotenkin reippaan ja urheilullisen näköisiä viikinkejä .Heillä on sopusuhtaiset piirteet, terveet hampaat ja tuuhea tukka.Ja  sitten vielä osaavat olla niin huolettoman ja tyytyväisen oloisiakin, kuin heitä ei ollenkaan maailma samalla lailla murjoisi eikä arki kouraisisi.Osaavat nauttia elämästään, ovat estottoman seksikkäitä ja avoimia, varsinaisia Hannu Hanhia.  Mokomatkin, aina meidän kustannuksella historian vaiheissa helpommalla päässeitä, hyvinvoivia ja terveitä  kauniissa, tyylikkäissä vaatteissaan.Että käy kateeksi. Urheilussakin pärjäävät nykyään, samoin kuin kansantaloudessa. Todella masentavaa! 

Mutta meidän suomalaisten  on aina ollut pakko painaa töitä niska limassa, hampaat irvessä ja muistaen, ettei mikään tule ilmaiseksi.Ei ole ilmaisia lounaita . Ei olla tyhjän naurajia.  Ei kai siinä ole voinut kansa kaunistua, eikä juuri ulkoista eleganssiaan ajatella, kun aina on ollut niin rankkaa, sodat ja verot ja tuhat kilometriä hankalaa rajanaapuria.Tottakai me ollaan pitkäselkäistä, matalajalkaista ja harvahiuksista rotua, jolle pienikin hyvinvointi pakkautuu vanteena vyötärölle ja leviää punoittavana sianniskana. Mitä sitä kieltämään, ollaan vaan ylpeästi rumia.

Mutta miten kummassa  nyt oikein on päässyt  asiat ihan päälaelleen  sekoittumaan . En käsitä ollenkaan , miten on mahdollista, että  meillä on pääministerinä tämmöinen  suomalaiseksi kovin  outolintu, pitkä- ja nopsajalkainen hymypoika. Ei hän yhtään sovi junttisuomalaispoliitikon imagoon. Ei kiristä paita, ei puvun takki  mahan  seudusta vaikka olisi kuinka kapoista slim-kuosia . Ei tietoakaan punoittavasta  sianniskasta tai hiostuvasta naamasta. Ei  kaljuuntuvaa päälakea tai kehnoa tupeeta. Joka ainoa hiuskarva on ojennuksessa , olemus pirteä ja suihkunraikas olipa kellonlyömä mikä tahansa. Rennosti ja ainoalla oikealla tavalla  solmittu kaulahuivi , milloin  asu saa luvan  olla hieman vapaampi . Entä mikä vieläkin coolimpaa ja shokeeraavampaa: timmit, tyylikkäät shortsit ja valkoinenen paita ,  rento kesäeleganssi.Ottakaapa mallia , Rinne ja kumppanit.Alkaa ääniä ropista teidänkin laariin.  Soinnukas , sivistynyt puhetapa olipa kieli mikä eurooppalainen tahansa.Kaikki sujuu tältä supermieheltä. On glamouria, on nykymiehelle   mallia ja itseluottamusta, josta riittää  niin ruotsalaisille kuin vaikka  koko Eu:lle annettavaksi. Että meiltä Suomesta on tarjota tämmmöinen roolimalli ja imagon uudistaja.

Mutta  mitä tuovatkaan samaan aikaan julkisuuteen ja politiikan  neuvottelupöytään ruotsalaiset? Pääministerin, joka näyttää hämilliseltä suomalaiselta hitsarilta. Suomalainen ruumiinrakenne, tanakka varsi , kirveellä veistetyt piirteet , ujo hymy ja hitaahko puhetyyli ilman vähäisimpiäkään maailmanmieselkeitä.   Ei ole akateeminen , vaan työläistaustaiseen perheeseen lapsena adoptoitu työmies, ammattiyhdistysmies, joka ei ole käynyt huippuyliopistoja , eikä varmaan  miettinyt ulkoista imagoaan .Hänen en voi uskoa räpsivän selfie-kuvia tai twiittailevan ahkerasti.Hän on selvästi enemmän suomalainen kuin ruotsalainen.Ja sitten  tämä supermies-Stubb vieressään kuin huutomerkki.Eihän sen näin pitänyt olla!

No sitten puolustusministerit? Sama juttu taaskin. Meidän kapoinen ja stylistin tiukasti tuunaama, alati syvästi suuria asioita pää kallellaan ratkovan oloinen ministerimme  näyttää oikeastaan  kloonatulta nukelta tavaratalon miestenvaatteitten somistamosta. Ero mallinukkeen  on , että tämä klooninukke sentään osaa narista   huolestuneella äänellä , jos ei muuta niin ainakin toistella haluaan saattaa Suomi  Natoon.Kaikki muu näyttää joka ainoa päivä pysyvän samassa rikkumattomassa yhden ilmeen tyylilajissa ja siistissä somistuksessa, kuin hän ei välillä nukkuisi , söisi tai ainakaan eläisi perheen keskellä.  Kun taas  Ruotsin vastaava ministeri, niimpä,  näyttää  ihka tavalliselta suomalaiselta , jolla on ihan tavallista porukkaa ympärillään. Ja mikäli oikein ymmärsin, hän ei ole ollenkaan yhtä  huolissaan Ruotsin kuulumattomuudesta   Natoon.

Aloin tarkemmin katsella Ruotsin uusien ministerien ryhmäkuvaa. Kai useimmat ministerit  sentään näyttävät upeilta , tyylikkäiltä ruotsalaisilta? Mitä ihmettä !Kyllä  ovat ulkonäkökriteerit  kääntyneet maittemme osalta  päälaelleen . Ruotsalaiset  naisministerit näyttävät kaikki  aika lailla tavallisilta suomalaisnaisilta . Ulkoministerikin on  ihan  arkisen  oloinen naiseläjä Suomessa piipahtaessaan ja puhuessaan. Ei yhtään näyttänyt tai kuulostanut  semmoiselta huippuunsa viritetyltä   imagokonsultin luomukselta   kuin Sanni Grahn-Laasonen tai muut kokoomuksen "nukketehtaassa" valmistetut tehonaiset Suomen politiikassa.

Voi voi, miten nyt käy minun ja muitten vaalima käsitys suomalaisesta ja ruotsalaisesta ulkonäkö ja -luonneidentiteetistä? Ollaanko me luuloinemme ihan pihalla?Eihän suomalaiset olekaan enää semmoisia kuin ennen vanhaan, aitoja , rehellisiä, konstailemattomia  , joskin  kovin vähän  filmaattisia , enemmän matalajalkaisia , juntteja ja punoittavanaamaisia pottuneniä? Semmoisia, jotka kankeasti puhuivat paitsi tätä kotikieltämme , myös hiukkasen tankeroenglantia . Eivät hymyilleet kuin tosipaikassa reilulle  äijähuumorille ja - naapurin homoille. Semmoisten aika taitaa olla Suomessa ohi. Niitä on vain eläkeikäisissä poliitikoissa  ja ehkä jokunen  Perussuomalaisten joukoissa kansan syvien rivien suosikkipoika ja-tyttö. 

 Millainen on menestyvän suomalaisen identiteetti   tulevaisuudessa? Miten näemme itsemme, kasvaako Suomeen piankin  kokonainen uusi , uljas ja  menestyvä  eurooppalainen   Stubb-heimo? Kauniita ja itsevarmoja  , urheilullisia , hymyileviä ja sujuvasti maailmalla kaikilla kielillä kommunikoivia suomalaisia , jotka osaavat ihailla itseään ja   hiukan alentuvaan sävyyn suvaitsevat naapureitaan  lännessä ja idässä.
Who knows!Aika näyttää.

Entispäivän suomalainen, väistyvä rotu?

Hullut päivät

Ollaan taas siinä kohdassa vuoden kiertokulkua, että kaupunkikuvaan ovat tulleet keltaiset väriläiskät . Oikeastaan näitä keltaisia on tässä kohdassa kahdenlaisia: toisaalta upeat syysasuun värittyneet vaahterat ja koivut, toisaalta vähemmän vivahteikkaat Stockmannin Hullujen Päivien muovikassit keskustan katukuvassa. Nuorempana koin syksyn lempivuodenajakseni.Joka ainoa vuosi hullaannuin luonnon syksyisestä väriloistosta niin, että melkein henkeä salpasi.Oli ihanaa kävellä luonnossa bongaamassa toinen toistaan koreampia lehtipuita, kultaa ja purppuraa, joskus melkein ruusunpunaa haapojen latvustoissa.Ilma tuntui hyvältä hengittää ja pudonneet, kosteat  lehdet tuoksuivat oudon kiihottavalle kuoleman ja maan tuoksulle.Päivät ennen sateita ja pimeyden lisääntymistä olivat vuoden loistavia juhlapäiviä.

Kyllä minulla vieläkin on silmää ihailla syksyn kauneutta, joka hetkeksi syttyy, mutta useimmiten joudun tyytymään ihailemaan tätä näytelmää huoneitten tai auton ikkunoitten takaa, koska liikkumiseni luonnossa on käynyt vaivalloiseksi jalkakipujeni vuoksi.  Samalla huomaan tähän ihailuun hiipivän mukaan tarpeetonta  haikeutta, alakuloista ja hivenen pelokastakin ajatusta , että kohta edessä on pimein ja raskain aika vuodesta. Huomaan pelkääväni:mitenkähän taas kestän tämän edessä olevan talven liukkaine keleineen ja hyytävine kylmine päivineen. Marraskuun pimeys ja sateet panevat toivomaan, että voisin vaipua pitkään talvihorrokseen kuin jotkut eläimet.

Vähän samoin on käynyt kohdallani  tässä toisessa keltaisessa syysrituaalissa. Oli aika, jolloin pidin itsestään selvänä, että minäkin tungeksin innokkaana ja uteliaana  satojen kaltaisteni seassa tekemässä  edullisia löytöjä Hulluilta Päiviltä . Vuodesta toiseen tiesin ostavani ainakin  tiettyjä samoja, arkisia  tuotteita  tavallista edullisempaan hintaan näitten päivien aikaan. Minun keltaisiin kasseihini oli aina  tapana päätyä muutama uusi intiimialusvaate tiettyä tunnettua merkkiä, lämpimiä sukkahousuja, uusi yöpaita ja sukkia pojalleni. Joskus iski myös hulluus: oli ihan pakko ostaa uusi kaulahuivi tai hansikkaat, vaikka vanhoja löytyi kotoa vielä aivan käyttökelpoisina, mutta uusi väri tai kuosi iski johonkin mielihyväkeskukseen ja perusteli tarpeellisuutensa elämää sulostuttavana ja sentään melko kohtuullisena mielitekona. Houkutusta varmasti lisäsi vieressä samoja tuotteita hypistelevien ja himoitsevien kanssasisarten kiihkeät ilmeet.

Ruokaosastolta olisi tehnyt mieli ostaa vuosittaisten edullisten rutiinilöytöjen, oliivien, öljyjen, juustojen, leipien  ja eksoottisten mausteitten ja hedelmien lisäksi vaikkapa artisokan sydämiä ja ankkaa säilykkeinä, mutta oli useimmiten pakko muistaa rajallinen kyky kantaa kotiin jättimäisiä keltaisia kasseja.Kaikki kun tuntui hetken ajan olevan niin järjettömän edullista ja houkuttelevaa kulinaristiselle minälleni. Oli tosi vaikeata säilyttää maltti ja kohtuus.

Nyt pystyn suhtautumaan ihan rauhallisesti tähän keltaiseen hulluuteen. Jo monena vuonna on käynyt niin, että luettuani ensin huolellisesti keltaisen raamatun kannesta kanteen luulen tarvitsevani ja haluavani yhtä sun toista hyödyllistä ja edullista. Toinen selaus vähentää tarpeellisen ja houkuttelevan tavaran määrän puoleen. Ja lopputulos on ollut se, etten ole edes käynyt koko tavaratalossa. Hulluus on jäänyt kokematta, eikä ole tuntunut edes menetykseltä.Niin taitaa käydä tänäkin syksynä 

Ystävättäreni oli ollut eilen  jo melko varhain aamulla paikalla ovien auettua kello seitsemän. Hän kertoi, ettei entisten vuosien tapaista kiihkoa ja jonotusta ollut enää missään päin tavarataloa. Jonkunlainen  romahdus on tapahtunut siis muidenkin ostohalukkuudelle, ei vain minulle. Onko kyseessä laman aiheuttama itsehillintä rahankäytössä vai onko osto- ja kulutushalukkuus jostain muusta syystä vähentynyt? Eikö mielihyvää enää haeta tavarasta? Vai onko nuorempi ostajakunta hylännyt shoppailun tavarataloista, kun on omaksuttu  tapa tehdä nettiostoksia? En tiedä, mutta hivenen tuntuu surulliselta ajatella, että Stockmannin tapainen tavaraparatiisi ja instituutio on niin syvissä vaikeuksissa, että on pakko lomauttaa paljon henkilökuntaansa ja  lopettaa myymälöitään. Että meillä ei pian olisikaan enää Stockmannia, ei hulluja päiviä, ei keltaisia kasseja ! Eihän semmoista voi ajatellakaan. Sehän olisi melkein sama kuin ei olisi syksyn ruskaa ja väriloistoa, vaan heti kesän jälkeen tulisi pimeä marraskuu .Vähemmästäkin kai maailmankirjat  menisivät sekaisin . 

Yksin , yksinäinen

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin......", sanaili runoilija.
Saman tunteen jakajia löytyy varmaankin tuhansia tälläkin hetkellä. Kovin monet ihmiset tosiaan kokevat olevansa ihan yksin, huolimatta siitä, että näyttäisivät ulkopuolisen silmin elävän "kaiken keskellä ".Yksinäisyyden tunne voi olla kipeä ja syvä, vaikka kuuluisi perheeseen, omistaisi puolison, tai kuuluisi muuten johonkin suurempaan joukkoon, työyhteisöön tai sukulaispiiriin. Toisaalta  ei ole pakko olla yksinäisyyttä kokeva, vaikka ulkopuolisin silmin arvioituna näyttäisi viettävän lähes erakon elämäntapaa.

Yksinäisyyden kokemus on täysin henkilökohtainen .Se saattaa olla raskas taakka, elämänhalua ja hyvinvointia nakertava syöpä, mutta toisaalta myös oma valinta, joka tuntuu oikealta ja  hyvältä. Kokemus voi myös vaihdella eri aikoina samankin ihmisen elämässä Seurallinenkin ihminen saattaa joskus kokea voimakasta halua olla vain itsekseen, upota omaan yksinäisyyteensä ja sitten taas jonkun ajan kuluttua hakeutua  tavalliseen oloonsa muitten joukossa. Tämmöiseen tarpeeseen tarjotaan nykyään retriittejä, tilaisuuksia vetäytyä  järjestettyyn hiljaisuuteen.Semmoisia järjestävät esimerkiksi seurakunnat ja jotkut muutkin yhteisöt.Tarvetta tämmöiseen ohjattuun hiljaisuuteen  lienee  paljon, koska maksullisia hiljaisuus-ja yksinoloretriittejä  tuntuu tulevan tarjolle nykyään yhä  enenevässä määrin. 

Viime viikolla taisin lukea jostain uutisen, että yksinäisyys ja yksineläminen on todettu olevan terveysriski, joka lyhentää myös eliniän oletettua pituutta.Parisuhteessa elävät saavuttavat todennäköisesti korkeamman iän ja elävät perempikuntoisina ja elämäänsä tyytyväisempinä. Uutinen ei sinänsä kuulostanut minun korvissani  uutiselta. Minä ja muut kaltaiseni yksinelävät naiset olemme usein puhuneet asiasta ja analysoineet niitä monia hyviä puolia, jotka elämä parisuhteessa tarjoaa ja joista valitettavasti jäämme paitsi. Osa niistä on yksinkertaisesti taloudellisia seikkoja, jotka  koituvat myös muunlaiseksi hyvinvoinniksi.Toiset seikat ovat tietysti epäaineellista ja henkistä hyvinvointia lisääviä, turvallisuutta ja viihtyvyyttä lisääviä. Hellyys ja toisesta huolenpitäminen parantavat sekä omaa että kumppanin terveydentilaa.

En näe kumminkaan  itseni kaltaisten yksinelävien  ikänaisten tilannetta ja yksinäisyyden kokemista yhteiskunnassa kaikkein suurinta huolta ja hyvinvointiriskiä aiheuttavana. Minusta paljon pahempi on tilanne sellaisilla vielä nuorilla, mutta perheettömillä ihmisillä, jotka ovat syystä tai toisesta tipahtaneet ulos työkuvioista ja asuvat esimerkiksi toisella  paikkakunnalla kuin ikääntyneet vanhempansa tai sukulaisensa ja opiskelutoverinsa. Mistä heidän tukijoukkonsa muodostuvat? Kenelle he puhuvat, kenen kanssa jakavat kokemuksensa, ilonsa ja surunsa. Sillä niinhän se on, että mistään kokemuksesta ei tule syvällistä ja muistiin jälkensä jättävää elämän pääomaa, jos sitä ei ole voinut jakaa sanoilla jonkun toisen henkilön kanssa. Pienikin tapahtuma päivässä voi tuntua merkitykselliseltä, jos  sen on voinut kertoa ja jakaa läheisen ihmisen kanssa. Nuoren ihmisen syrjäytymisen ja yksinäisyyden kokemus on minusta todella suuri uhka koko elämänhallinnan menettämiselle. Tulevaisuus saattaa näyttäytyä tyhjyytenä ja uhkaavana .

Mutta selvää on, että jokainen lisäikävuosi näissä lukemissa tavallaan pienentää minunkin tärkeitten ja läheisten ihmisteni määrää ja aiheuttaa menetyksen ja turhautumisen tunteita. Joinakin päivinä  koen  väistämättä  itseni yksinäiseksi ja tarpeettomaksi , näköalattomaksi. Voin  pysähtyä kesken päivän yllättävään ajatukseen, että oikeastaan olen ihan yksin tässä maailmassa enkä kovin tärkeä enää  kenellekään. Onneksi se ei ole vielä jatkuva, jokapäiväinen tuntemukseni.

Muistan hyvin, kuinka surullisen kipeältä kuulosti  naimattoman ja lapsettoman ystävättäreni äitinsä kuoleman jälkeen kokema yksinäisyyden tunne, joka sai hänet toteamaan : "en ole kenellekään ihmiselle se ykkösihminen, se tärkein". Aika pian tämä sivullisuuden kokemus nakersikin hänen elinvoimiansa niin, että hän menehtyi  sydänkohtaukseen, vaikka oli vasta  vähän yli viidenkymmenen ikäinen. Olisikohan häntä auttanut ja ilahduttanut tieto, että meitä, joille hän oli ainakin  "kakkos-tai kolmostason tärkeä ihminen" oli kymmenittäin mukana hänen viimeisellä matkallaan. Hän ei suinkaan ollut yksin maailmassa , mutta kokemus oli hänen omansa , eikä sitä muuttanut hyvin laaja tuttavien joukko. 

Yksin, mutta ehkä ei  yksinäinen? kuka sen tietää?   akvarelli 2014