tiistai 16. syyskuuta 2014

Eläväiset eläkeläiset

Kun en enää ole työelämässä aloittamassa syksyn tullen uutta työvuotta, niinkuin tein lähes neljäkymmentä kertaa, on hienoa päästä taas jonkunlaiseen rutiiniin kiinni osallistumalla Turun Työväenopiston kurssitarjontaan. Tänä vuonna olin hetken aikaa ihan neuvoton ja todella itseeni pettynyt, vihainenkin, sillä näytti siltä, etten pääsekään  valitsemaani opintopiiriin: Akvarelli 3 tiistaisin keskipäivän aikaan. Avasin nimittäin tietokoneeni opiston ilmoittautumissivuille vasta pari päivää ensimmäisen mahdollisen hetken jälkeen. Suureksi ihmeekseni kone ilmoitti haluamani kurssin olevan jo täynnä.Tarjolla oli vain jonotussija. 

Mieleeni ei ollut pälkähtänyt semmoinen olevan mitenkään mahdollista. Kai nyt tyhmän elottoman koneenkin pitäisi ymmärtää, että juuri minun nyt ainakin piti sinne kurssille mahtua, minun, ahkeraakin ahkeramman, innostuneista innostuneimman, lahjakkaista lahjakkaimman jne jne!!! Tunsin tulleeni loukatuksi, hylätyksi kuin joskus nuorena jonkun ihastuksen menetettyä  mielenkiintonsa minuun äkkiarvaamatta. Samanlainen petetyksi tulemisen ja kelpaamattomuuden tunne ja kuitenkin syy oli ihan  oma mokani. Miksen ollut ilmoittautunut heti, kun kurssit ehtivät nettiin. 

Tottakai oli tarjolla muitakin kursseja ja niillä vielä vapaita paikkoja, mutta useimmissa muissa oli esteenä liian myöhäinen aika päivässä. Tunnen rajoitukseni ja tiedän, ettei ole mieltä luulla käyväni maalaamassa iltojen pimetessä.Valitsin korvausryhmäksi piirustuksen, koska sen alkamisaika oli sopivan myöhäinen. Uskottelin itselleni, että  voisin ehkä maalata akvarelleja kotona samaan aikaan kun ryhmä kokoontuu opistolla.Kenties pelkkää toiveajattelua. Sekään ei kyllä  tuntunut ratkaisevan maalailun tarvettani, sillä ymmärsin  kaipaavani myös kuulumista siihen  joukkoon, luokan tunnelmaa ja monia tutuksi tulleita kanssamaalareitani . Olin yksiselitteisen pettynyt tilanteeseeni.

Sitten odottelin piirustusryhmän alkamista. Mutta jouduin pettymään uudelleen, kun sainkin tekstiviestin, joka kertoi kurssin jäävän toteutumatta. Tällä kertaa  osallistujien vähyyden johdosta. Tosi masentava tieto. Näin jo  itseni tylsänä makaamassa sohvalla ilman mitään omaa ryhmää koko talvisesonkina. Muuttuisin täydelliseksi sohvaperunaksi, vähäisetkin taitoni jäisivät kehittämättä. Pensselit ja maalit käpristyisivät ja halkeilisivat käyttämättöminä. En olisi enää innostunut mistään. En kokisi onnistumisen iloa. No, en myöskään pettymystä, jos en olisi saanut  mielestäni tarpeeksi positiivista  huomiota! Niinkin oli käynyt joskus. Tunsin tylsistyväni ja vanhenevani ihan silmissä. 

Jotain oli keksittävä ja pian. Luin uudelleen kurssitarjottimet ja vaikka ilmoittautumisaika oli jo ohi, soitin opiston kansliaan. Sain selville, että vielä voisin liittyä toiseen piirustuksen päiväryhmään, vaikka se olikin  jo ehtinyt pari kertaa kokoontumaan. Siis sinne, tuli mitä tuli . Minut toivotettiin tervetulleeksi ja koin taas olevani edes jotensakin elävä olento, tärkeä ja ajatteluun kykenevä, innostuva ja ehkä jopa jotain osaavakin. Piirustuksen opettajan antamat ideat alkoivat heti pulputa päässäni ajatuksia, ideoita ihan ryöppysi ja kohta  huomasin valvovani iltaöitä kaikenlaiset taiteilutarvikkeet ympärilläni rönsyten. "Taiteilijakirjan" tekeminen oli saanut minut hetkessä  ihan  valtoihinsa. Ihmettelin innostustani. 

Eilisaamun  verkkainen lehdenluku keskeytyi, kun puhelin piippasi tekstiviestin tulleen. IKEA, arvuuttelin taaskin kovin vähän innostuneena, mutta päätin kuitenkin vilkaista. Ja voi mikä iloinen hämmästys ja nopeaan toimintaan pakottava viesti: olet saamassa peruutuspaikan akvarellimaalausryhmään. Ilmoita otatko paikan vastaan. Yhtä mieluinen kuin rakastetun sulhon kosinta: tahdon, tahdon, tottakai otan paikan. Kiitos.

Ja nyt olen sitten tänään käynnistänyt kokonaisen monen tunnin taiteilupäivän: ensin pari tuntia tiivistä piirustusta aamulla, pikainen lounas kahviossa ja jälkiruuaksi pari tuntia kiihkeätä leikkiä ihanilla väreillä ja vedellä. Kyllä kai minä tämmöistä mukavaa jaksan vaikka koko päivänkin.  

Mutta ehkä parasta kaikesta on tavata monia sekä vanhoja ystäviä, että uudempia tuttavia, ikäihmisiä, joiden virkeyden ja ilon lähteenä on työväenopiston tarjoama mahdollisuus harrastaa. On  kieliä ja  joogaa, taideaineita ja kiinnostavia luentoja. Tilaisuus tehdä käsillä, luoda jotain uutta ja kaunista, oppia vielä varttuneenakin uusia taitoja.Tänäänkin tapasin tämmöisiä upeita ja eläväisiä eläkeläisiä menossa ja tulossa, kahviossa juttelemassa ja  ansaittua paussia pitämässä. Kyllä saamme olla iloisia, että kaupungissamme toimii hyvä työväenopisto, jossa  me  eläkeläiset voimme valoisaan  päiväsaikaan käydä harrastamassa ja samalla nauttia  tarjolla olevasta hengenravinnosta. Iltaisin väki varmaan nuortuu, kun  monet työikäiset jaksavat  työpäivänsä jälkeen nauttia omista  harrastus- ja  opintopiireistään. Tänään maalausryhmässäni  vanhin osallistuja oli poikkeuksellisen urhea herrasmies.Hänellä on ikää 86 vuotta ja uskallusta osallistua naisjoukon mukana akvarellin ihanuuteen ainoana miehenä. Miten semmoinen onkaan niin korkea kynnys monille eläkeläismiehille. Muistan yhtenä vuonna sympaattisen  Pekan, joka hämmästyneenä tokaisi sisään tullessaan:olenko minä ainoa miespuolinen? Ei sentään lähtenyt perääntymään.

 Kun opettaja kysyi osallistujilta, mikä  heidät  oli saanut kurssille lähtemään, tämä Pekka kertoi vaimonsa  yllyttäneen hänet mukaan,  koska tiesi Pekan olevan hyvä  piirtämään.Viisas ja ennakkoluuloton  vaimo hänellä. Tervetuloa vaan kaikki muutkin Pekat ja muut virkeät ikämiehet, sillä  emme ole niin pelottava mummolauma  pensseleinemme ja juttuinemme kuin moni mies saattaa turhaan  luulla.




Tämä herra on viime vuonna maalaamani mieskuva. ei kumpikaan kurssilaismies.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti