Monet "ykkösen " tutut radioäänet, toimittajat, kuuluttajat, juontajat tai esimerkiksi jatkoromaanien lukijaäänet ovat minulle kuin hyviä tuttuja, joitten kanssa suorastaan seurustelen, käyn äänetöntä keskustelua. Joskus huomaan tekeväni sitä myös ääneen, mitä pitää kyllä varoa muuttumasta huomaamatta jatkuvaksi tavaksi!Yksinpuhujia pidetään hurahtaneina.
Tänään kuuntelin Johanna Korhosen Valkoista Valoa ohjelmaa, joka oli jostain syystä minulle tuore,vaikka olikin uusinta viime vuodelta. Hän jutusteli ompelemisen ja ompelukoneen historiasta. Tykkään Korhosen ohjelmien rakenteesta ja hänen tavastaan tarjoilla historiallisia faktoja sekä omia mielipiteitään, joskus aika kirpeitäkin kannanottojaan vuorotellen hyvien musiikkipätkien kanssa. Korhosen arvovalinnat ovat usein mielestäni kestäviä. Pidän hänen omituisesta huumoristaankin, joka vaatii välillä outoja laulunpätkiä:kamalaa,kamalaa,kamalaa!
Tänään käsitelty ompelemisen historia avasi monia mielleyhtymiä oman sukuni naisten elämään.Se palautti myös hupaisia muistumia omasta nuoruudestani. Keskustelun surina päässäni kävi siis vilkkaana .Olisin samalla halunnut tehdä kysymyksiä äidille tai jollekin vielä vanhemmalle sukulaiselleni, mutta valitettavasti he ovat kaikki kuolleita. Ei ole ketään, jolta voisin tarkistaa muistikuvieni ja ajatusteni todenperäisyyden.
Äitini äiti oli nimeltään Hilma. Ammatiltaan hän oli ompelija. Myös häntä hivenen vanhempi Aina-sisar oli ompelija. Kaksi muuta sisarta Iida ja nuorin siskoista Olga olivat jääneet kotitaloaan asustamaan ja hoitamaan yhdessä naimattoman Mikko-veljensä kanssa. Hilma ja Aina kulkivat ompelijoina ympäri Someron lähipitäjiä, milloin missäkin talossa viipyen lyhyempiä tai joskus pitempiäkin aikoja. Nyt heräsi halu tietää millaisen opin olivat aikoinaan hankkineet, kuinka vaativia tehtäviä pystyivät suorittamaaan? Miten köyhän torpan tytöt olivat aikoinaan pystyneet hankkimaan ompelukoneensa? Miksen tiedä näistä asioista oikeastaan mitään? Miksen ole ollut kiinnostunut ja tehnyt oikeita kysymyksiä äidin vielä eläessä?
Yksi syy on varmaan yleinen vaikenemisen kulttuuri kipeistä asioista. Äitini oli näet Hilman avioton lapsi, jonka Hilma joutui jättämään naimattomien sisarustensa kasvatettavaksi kotonaan, kun hän itse kiersi työnsä mukana kauempana. Hilman elämä ei vähistä kuulemistani asioista päätellen ollut liian helppo saati onnellinen. Hän kyllä avioitui, mutta ei suinkaan äidin siittäneen miehen kanssa. Vasta vanhoilla päivillään äidilleni suureksi järkytykseksi selvisi, että Hilma-äiti oli synnyttänyt toisenkin tyttären, hänkin saman miehen lapsi. Tyttö eli lyhyen elämän, eikä äidilleni oltu koskaan puhuttu siskosta mitään. Ajattelen, että kyseessä on ollut ainakin vuosia kestänyt rakkaussuhde, mutta miksi kiltin ja sievän näköinen ompelijatar ei "kelvannut tai halunnut" vaimoksi tälle miehelle. Hilma, pikku-midinette, kuoli jo alle 40 vuotiaana lavantautiin. Olen nähnyt vain yhden kuvan tästä isoäidistäni. Se on ilmeisesti kuvasuurennos hänen ja tulevan miehensä,Kustaan kihlakuvasta. Molemmat näyttävät kovin vakavilta, jopa surumielisiltä. Avioliitto oli lapseton ja vähäisten tietojeni mukaan hyvin onneton. Hilman hienon Singerompelukoneen peri äitini. Muuta perittävää ei ollutkaan.Isäpuoltaan kohtaan äiti kärsi vuosikymmenten mittaisesta katkeruudesta jopa vihasta.
Toisen ompelijasisaren Ainan muistan nähneeni meillä kotona joskus,kun hän oli jo melko iäkäs rouva.Hän asui jossain kauempana. Hänestä jäi erikoinen muistikuva pienestä, kipakasta ja mahtailunhaluisesta naisesta. Hänessä oli selvä, jopa huvittava hienostelun piirre, erilainen kuin kotikyläni emännissä tai äidissäni. En ollut koskaan tavannut naista, jolla oli päässään keikaileva hattu ja hienot käsineet ja puuteria naamassaan. Äiti sai häneltä 1950-luvun lopulla joitakin hänen hylkäämiään vaatteita. Muistan erityisesti kaksi popliinista kääntötakkia. En ollut nähnyt ennen semmoisia. Niissä oli kaikinpuolin identtiset puoliskot, mutta toinen oli musta ja toinen punainen( toisessa beige).Voi siis valita kävelläkö mustassa takissa, jossa oli punaiset hihakäänteet ja kaulus(tietenkin koko vuorikin) tai sitten vaihteeksi punaisessa takissa mustin tehostein. Nerokasta. En tiedä olivatko ne hänen itse ompelemiansa. Ainakaan en muista niissä olleen mitään tehdasmerkkiä. Toisesta takista sain luvan "tuunata"( sanaa ei kyllä silloin vielä käytetty) itselleni tuulta hyvin pitävän anorakin.Sopivilla korjaustempuilla siitä tuli suureksi ilokseni tosi käyttökelpoinen vaate. Poistin siitä napituskaitaleen, liitin etukappaleet yhteen ja lyhensin sopivaan mittaan. Kaula-aukkoon kudoin suuren ja mehevän punaisesta langasta kudotun myllynkivikauluksen. Perintöompelukone oli vuosikaudet tarpeellinen meille muutoksenhaluisille ja ompelua harjoitteleville tytöille. Äiti oli ommellut kaikki pikkutytön vaatteeni. Kun kasvoimme, halu saada uutta ja muodikasta innoitti omiin kokeiluihin, niin minut kuin taitavan ja mielikuvitusrikkaan isosiskoni.
Kun olin murrosikäinen, suunnittelin ja ompelin itselleni mekkoja halvoista kankaista, joita keksin ostaa naapurissa olevasta Ellin kaupasta. Pyysin äitiä auttamaan ompelusten sovitusvaiheessa . Itselleen kun on mahdoton tehdä nuppineuloilla kavennuksia tai muita korjauksia. Jostain syystä minua alkoi aina haukotuttaa, kun seisoin keskeneräinen tekele ylläni ja äiti justeeraili tarvittavia muutoksia. Se ärsytti äitiä ja hän uhkaili pistävänsä minua nuppineulalla, jos vielä kerrankin haukottelisin. Jotenkin aina selvittiin ja luomuksia syntyi. Samoin omistin monia kummallisia miesten valkoisista paidoista korjattuja ja muodistettuja puseroita. Niiden materiaalina käytin isän veljeltään kierrätettynä saatuja liian monia paitoja sekä halpoja koristenauhoja ja pitsejä.
Eräs ompelukokemus elää vahvana muistissani. Olin lukiolaistyttönä saanut kesätyöpaikan ihan aatelisperheessä Helsingissä. Perheen "hienous"jännitti minua aika lailla jo etukäteen. Kun sitten astuin "palvelukseeni", kävi niin, että perheen komeassa kaupunkiasunnossa oli palkattu kotiompelija työssä suuressa, jyhkeässä ruokasalissa. Hänellä oli tekeillä aamutakki satiinipintaisesta puuvillakankaasta. Yhtäkkiä kuulin kovaäänistä ruotsinkielistä huutoa salin seinien läpi, kun olin mukavasti juttelemassa perheen tytön kanssa hänen huoneessaan. Tajusin toki keskustelun(huudon) sävyn, vaikken kunnolla sanoja erottanutkaan.Kirosanoista ei voinut erehtyä. Paronitar ei hillinnyt kiukkuaan, syytä en tiedä. Ompelija sai koota tavaransa ja lähteä. Keskeneräinen työ jäi koneelle.
Vapaaherratar tuli hetken päästä hyvin ystävällisesti kysymään osaanko ommella. Olin niin tyhmä, että sanoin ommelleeni jonkinverran itselleni. Mainiota. Siinä tapauksessa varmaan jatkaisin työtä. En vieläkään ymmärrä miten onnistuin saamaan hihat ommelluiksi paikoilleen sekä taskut kiinnitetyiksi.Ehkä pelko auttoi, ehkä kaikki oli niin hyvin leikattu sopiviksi. Olin lähes varma saavani lähtöpassit seuraavalle linja-autolle Somerolle. Myrsky laantui. Asiasta ei koskaan puhuttu, käytettiinkö takkia, en tiedä.
Mutta tuunaamani musta anorakki sai kunnian palvella muutaman kerran vapaaherratarta venematkalla. Hän halusi niin mielellään lainata sitä viimassa! Minä sain luvan pärjätä sisareni kutomassa vihreässä villatakissa, joka tosin ei juurikaan lämmittänyt, koska avomerellä viima viuhui sen läpi. Mitäpä ei piikatyttö kestäisi.
Nykyään ompelukoneeni on tarpeellinen vain, kun lyhennän ostamieni housujen lahkeita tai jonkun ystäväni tarvitessa samanlaista pikku palvelusta. Ei synny enää mekkoja, ei miehelle shortseja tai lapselle farkkuja. Aika on ajanut semmoisten tarpeitten ohi. Vaatteista on tullut valmisvaatteita. Kiinalaiset ja thaimaalaiset ja intialaiset lapset polkevat nopeita sähköomelukoneitaan ylipitkinä työpäivinään ilman kunnon taukoja, surkealla palkalla ja terveytensä menettäen.Mutta me voimme ostaa halpoja puseroita ja housuja jokaisen oikkumme tyydytykseksi. Ei kannata enää keksiä omaa designia tai tuunata vanhoja. Vetoketjuakaan on turha vaihtaa, jos se on rikkoutunut. Liian kallista ja liian vaivalloista.
Minusta ei tullut ompelijaa,vaikka niin kirjoitin neljännellä luokalla aineessa:Mikä minusta tulee aikuisena. Perustelin valintani silloin isoäidin ja äidin ja Helmi-tätini ompelutaidoilla.Onko enää edes oikeastaan sellaista ammattia kuin ompelija? On tietysti ompelijoita teollisuudessa, mutta viimeiset suomalaisia vaatteita valmistavat firmatkin ovat kai jo kaikki siirtyneet Viroon tai vieläkin kauemmas. No sitten on tietysti designereita, jotka suunnittelevat ja toteuttavat toinen toistaan kummallisempia tai loisteliaampia juhlapukuja,
joissa maan tunnetut julkkisnaiset kävelevät esimerkiksi presidentin vastaanotolle. Mutta he ovat taiteilijoita, eivät mitään pikku ompelijattaria.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti