Kotikutoista elämän ihmettelyä

Ihminen on erikoinen eläin. Tai kuka sen loppujen lopuksi tietää onko sittenkään niin kovin erikoinen. Nykytietämys eläimistä tuo ilmi koko ajan yllättäviä ja kovin erikoisia piirteitä ja sellaisia ominaisuuksia, joita ennen pidettiin vain inhimillisinä, ei eläimille mahdollisina asioina. Monet eläinlajit ovat ihmistietämyksen syventyessä osoittautuneet yllättävän samanlaisiksi kuin tämä joskus niin ylivertaiseksi uskottu eläinlaji, ihminen, Homo Sapiens.

Kun olin koululainen, uskottiin , että vain ihmisellä on kyky sellaiseen aivotoimintaan, joka tekee mahdolliseksi ajattelun, systemaattisen suunnittelun, tietoisuuden elämästä ja kuolemasta, rakkauden ja empatian tunteet, moraalin, syyllisyyden ja vastuun kokemisen. Kuviteltiin kaiken eläimissä näyttäytyvän "viisaudelta näyttävän" toiminnan olevan sittenkin vain vaistonvaraista , kulloisenkin eläinlajin perimän kautta kulkevaa tiedostamatonta tietoa. Sen oli määrä taata lajin jatkuminen sukupolvesta toiseen geeneissä kulkevien ja elämää ylläpitävien vaistojen voimin.

Koiranomistajat ovat aina väittäneet koiransa "ymmärtävän" puhetta, mutta 1960-luvun koulun psykologian kirja veti maton alta tältä uskolta: tuo tohvelit, ja koira kiltisti toi ne, mutta se toi tohvelit myös, jos sanoi samalla äänensävyllä:no, no,veli. Voi voi, sinua tolloa! Eihän tuo Musti sittenkään taida puhetta ymmärtää. Eikä koiran puheen ymmärryksestä siis kannata päätellä sen enempää. Niin se meni silloin.
Silti jokainen koiransa kanssa pitkään ja läheisesti elänyt tietää, että koiran ymmärrys ja kielentaju on valtavasti tuota pöhköä esimerkkiä monipuolisempi. Ei kannata ruveta edes kyseenalaistamaan monen koiranystävän lemmikkinsä älykkyydestä ja syvästä tunnelämän kirjosta kertovia kokemuksia. Koira rakastaa, pelkää, tuntee empatiaa ja huolta, iloitsee ja innostuu.Ystäväperheeni  melko surkeassa jamassa löydettäessä olleen espanjalaisen metsäkoiran muutos perheeseen adoptoinnin jälkeen upeannäköiseksi ja nykyisin sivistyneesti ja älykkäästi käyttäytyväksi koiraksi on ajatuksia herättävä. Sen tapoihin kuuluu tulla minuutilleen samaan aikaan istumaan perheenpään viereen ja tuijottaa tiiviisti silmiin, ellei isäntä ole heti ymmärtävinään: Huomio, huomio, nyt on aika lähteä pienelle happihyppelylle ja luonnollisille tarpeille, nyt, juuri nyt. 
Samoin tapahtuu, jos ruoka-astia hohtaa tyhjänä,vaikka kellon mukaan juuri tällä minuutilla nappuloiden pitäisi rapista kulhoon. Se on oppinut uudenlaiseksi koiraksi. Eläessään kurjana, monenlaisten vaivojen piinaamana ja varmaan usein nälkää näkevänä ( olemuksesta päätellen) villikoirana, se ei ole voinut tottua nauttimaan ateriansa samalla kellonlyömällä tai ulkoilevansa ainoastaan tiettyinä päivän aikoina. Se selviytyi jopa synnytyksestä näissä surkeissa oloissa. Nyt se on itse kuin uudestisyntynyt, suorastaan koira-aristokraatti. Se ei päästä suustaan ainuttakaan turhaa haukahdusta, mutta koko sen olemus viestii sen nykyisestä tasapainosta ja sopeutumisesta uuteen elinympäristöön. Se on esimerkillinen maahanmuuttaja!
Vaistotoimintaa, niin kai, mutta olisipa hienoa, jos minäkin olisin osannut säilyttää tämmöisen hyödyllisen ja ihailtavan täsmällisyyden tarpeissani ulkoilla ja nauttia ateriani. En tässä kärsisi ylipainon ongelmista enkä keksisi miljoonaa tekosyytä, miksen juuri nyt halua ulos lenkille, vaikka tänään saattaa olla syksyn viimeinen upea aurinkoinen ja helppo ulkoilusää.Olen hukannut terveet vaistoni ja kärsin seurauksista. En enää pysty kuuntelemaan sisäistä minääni, joka auttaisi minua selviytymään paremmin, nauttimaan jokaisesta päivästä kuin aito luontokappale.  

Jokin aika sitten television luonto-ohjelma kyseenalaisti vanhan luulon vain ihmisen kyvystä rakastaa, surra kuollutta läheistä, tuntea empatiaa ja toimia epäitsekkäästi . Ohjelman lukuisat ja todistusvoimaiset esimerkit monien, hyvin erilaisten eläinten kovin inhimillisestä käytöksestä olivat riipaisevan kauniita ja ajatuksia herättäviä. Onko ihminen ollenkaan se evoluution ihme ja huipputulos, se eläin, jolla on kyky elämän jatkumisen ja säilymisen kannalta olennaisten kysymysten ratkaisemiseen tällä planeetallamme? Ihminen on syyllistynyt ja koko ajan syyllistyy tekoihin, jotka uhkaavat johtaa pallomme tuhoon. Ihminen on tappanut valtavan osan muusta nisäkäslajistosta tyhmällä toiminnallaan. Ihminen uhkaa taloudellisen edun tavoitteluillaan niin ilman kuin maaperän säilymistä elinkelpoisena. Eletään jo hyvin lähellä hetkeä, jolloin pallomme tulevaisuus saattaa romahtaa ihmisen toimien johdosta. Onko mitään syytä kutsua ihmistä Luomakunnan Kruunuksi ?

Ihminen tappaa ja tappaa silmittömästi yhä uudelleen paitsi eläimiä, myös omia lajitovereitaan. Tätä tappamisen mieletöntä "tarvetta"eivät poista sovitut yhteiset lait , erilaisten uskontojen moraalisäännöt eikä poliitikkojen ikuinen kokoustaminen ja kaunopuheisuus. Lajina ihminen tuntuu olevan kaikkein typerin, ahnein ja luonnosta kauimmaksi eksynyt. Minä olen ihminen, valitettavasti, enkä siis ymmärrä miten ylipäätään elämä voisi nykymenolla jatkua tällä elämälle ainutlaatuisen sopivaksi aikojen alussa kehittyneellä planeetalla. Onko ihmisiä jossain muualla suunnattomassa avaruudessa? Ja jos on, mahtavatko olla meitä fiksummiksi evoluutiossa päätyneitä? Tuleeko "pelastaja sieltä jostain"ajoissa? Ja onko tällaista tyhmyyttä edes syytä pelastaa?