Monta mieltä

Tässä joku aika sitten Ruotsissa asuva serkkuni haikaili sähköpostissaan usein ajattelevansa nykyisen kotini takapihalta nousevaa pientä mäenrinnettä mäntyineen kaihoten, koska hän rakastaa niin kovasti mäntyjä. Hän asuu miljoonakaupunki Tukholmassa, Årstan kaupunginosassa, joka mielestäni on ihmeellisen idyllinen ja maalaismaisen lehtevä ja rauhallinen 50-luvulla pääosin rakennettu asuinalue. Suorastaan kadehdittava. Hän voi vain pienen kävelymatkan jälkeen pulahtaa uimaan järveen, jonka vastakkaisella rannalla kaupunki humisee. Metsikkö, jonka kautta leveä polku käy rantaan on ylen runsasta lehtoa, suuria vanhoja kulttuurilehtipuita ja varhain keväällä väkevänä kukoistavaa metsänpohjaa yrtteineen. Ollaan ikivanhassa kulttuurimiljöössä, mahtavan Årstafrun kartanon mailla, ja silti keskellä nykyaikaista suurkaupunkia. Minusta kovin kiehtovaa, mutta serkkuni kaipailee mäntyjä, haluaisi haistella mäntymetsän erilaista tuoksua ja raikkautta. Ymmärrettävää kyllä sekin. 

Eräs tuttavani kysyi kerran mikä on suosikkipuuni. Nopeasti reagoivana tyyppini paukautin oitis, että koivu. Mieleeni nousi kuva ensimmäisen opettajantoimeni koulusta Parikkalan Rautalahdessa keskellä korkeita valkean hoikkarunkoisia koivuja. Ne olivat ihania olipa sitten vuodenaika mikä tahansa. Kuin olisin saanut liikkua parhaimpien suomalaistaiteilijain maalauksien sisällä: syksyn kulta, kevään heleys ja runkojen jalo, puhdas uljuus. 
Mutta juuri kun olin nauttinut tuon muistikuvan kauneudesta aloinkin hiukan epäillä. Jospa sittenkin edellisen kotini ikkunain edessä kuin hiukan hermostuneena havisevat haavat olisivatkin vielä mieluisammat?Syksyllä ne muuttuivat muutamaksi päiväksi puhtaaksi kullaksi ja saivat makuuhuoneeni valoisaksi kuin tehokas lamppu olisi unohtunut palamaan. Ja keväällä niiden silmut näyttivät kovin hauskoilta nykeröiltä.Siis taidankin vastata haavat, punaiset ja keltaiset hehkuvat haavat. 

Vai olisivatko sittenkin vaahterat kauniimpia? Ne kun keväällä kukkivat sellaista suloista vihreyttä, että se on jo melkein liikaa ja sitten syksyllä saavat koko maailmankirjat sekaisin kultaisen ja punaisen ruskansa syttyessä loistoon. Joo, sanon kumminkin vaahterat. Tai ehkä ei sittenkään: Katariinalaakson lähes tuhatvuotiset tammet. Kuinka minä ne unohdin? Ja pienet, mutta tuuheat joulukuuset, voi, ne ovat kyllä ihania symmetriassaan, jouluisessa tuoksussaan. Mutta kyllä minä tykkään myös mäntyjen punaisista rungonpuolikkaista kevätauringossa ja muistan ihania sunnuntaihiihtoja sisareni kanssa,jolloin ihastelimme ylös korkeuksiin tuijottaen mäntyjen runkoja ja syvää havunvihreätä latvustoa sinistä taivasta vasten. Ei , minä en tosiaan voi sanoa mikä on lempipuuni. Valkoisena vaahtona  kukkiva pihlaja ja punaisista marjoista melkein taakkaansa uupuva? Turkulainen ikivanha puistolehmus röpelöisine patteineen ja vasta heinäkuussa kuin salaa kukkivine vaaleanvihreine terttuineen. Kun katsot niitä läheltä, ne ovat kauneinta mitä voi toivoa. Minun on kyllä ihan mahdoton valita.

Samanlaiseen vaikeaan tilanteeseen olen aina törmännyt, kun joku on halunnut tietää lempivärini. Ei sellaista olekaan. Tykkään niin kovasti ihan kaikista väreistä. En kertakaikkiaan voi nostaa yhtä muiden ohi. Rakastan punaisia ja oransseja ja violetteja. Vihreä saa punaisen näyttämään lähellään vielä upeammalta. Violetti saa minut tuntemaan rauhaa ja jonkunlaista pyhän läsnäoloa. Mutta pidän myös ruskeista ja harmaista väreistä, joita monet kuulemma inhoavat ja välttelevät. Pidän sekä tummista, että haaleista sävyistä. Värit ovat ihania. Mutta on yksi väri, josta en pidä ihan liiallisuuksiin asti vietynä. Se on valkoinen. En käsitä ollenkaan, miten ihmiset on saatu ihastumaan ja viihtymään kokovalkoisissa kodeissaan, joita muutaman viimevuoden sisustusvärinä on aivan tavattomasti suosittu . Kokovalkoinen koti olisi minulle kauhukammari, paikka jossa mitä luultavimmin saisin mielenterveysongelmia.Kokovalkoinen koti olisi minulle kuin kuolema, tyhjyyttä täynnä. Onneksi nyt merkit viittaavat, että oikukas muoti on jättämässä jäähyväiset tälle luksukselle. elämä palaa, trendilehdet ehdottelevat jo värin paluuta koteihin. Vaikka mitäpä tuosta, minun kotini on ikioma luomukseni.Ei se juurikaan muutu trendituulten tuiverruksessakaan.

Ihmisissä on ehkä kahdenlaisia ( vähintäänkin !) näissä mieltymysasioissakin. On kaltaisiani, melko jäsentymättömän ja vaihtelunhaluisen mielipiteen omaavia ihmisiä, jotka eivät pysty panemaan asioita ja tykkäämisiään tai inhokkejaan lokeroihin, eivät pysty olemaan ehdottomia puolesta tai vastaan. Näkevät liikaa vaihtoehtoja, liikaa erilaisia houkutuksia valitakseen yhtä vaihtoehtoa ohi muiden. harvoin pystyvät tuntemaan pelkästään hyvää tai pelkästään vastenmielisyyttä olipa asia mikä tahansa. Ja sitten on toisenlaisia ihmisiä: niitä jotka aina tietävät voimakkaasti ja varmasti mistä pitävät, mitä inhoavat. Heiltä on usein ihan turha pyytää perusteluita tai erittelyitä, miksi juuri sininen on muita värejä kauniimpi, miksi mänty on puista upein tai miksi koira on ihanampi kuin kissa. Niin vain on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Turha edes jossitella tai kysyä milloin ja mistä syystä ovat mieltymyksiinsä päätyneet. Olisi ehkä helpompi olla tämmöinen varma ihminen. Siis ehkä olisi. En tiedä, koska minä nyt en tiedä mitään ihan varmasti ja pysyvästi. Huomenna voin näet olla eri mieltä. Mutta sen kyllä tiedän, että minä saan olla mitä mieltä tahansa, eikä se  saa maailmaa sekaisin, niinkuin sen Outolinnun varmat(?) tai toivottavasti ei kumminkaan täysin pysyvät mieltymykset siellä Suuressa Lännessä.