"Vähän kuin olisit teatterin lavalla, mutta et kuule aplodeja". Paulan muistolle.

"Mua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on......." Mieleeni hypähti tämmöinen ikivanha iskelmäteksti, kun tämän päivän aviisia aamupäivän hiljaisuudessa lukiessani käänsin aukeamalle, jonka otsikko oli:Puhutaan kuolemasta!Otsikon yläpuolella kuvassa kaksi naista näyttää keskustelevan hyvin vilkkaasti elehtien ja hymyssä suin. Ja jo toinen lause tekstissä hiukan provosoivaan sävyyn kuuluu:"Tulisivatpa isot hautajaiset taas muotiin".

Viime torstaina osallistuin tilaisuuteen, jossa serkkuni Paulan tuhkauurna saatettiin sukumme hautaan kauniin juhlavasti noin kolmenkymmenen läheisen  ympäröimänä.Ulkoiset puitteet olivat tänä syksyisenä päivänä Someron vanhalla hautausmaalla hyvin oikean tuntuiset johdattamaan ajatukset kuolemaan, elämän päättymiseen, ihmisen palaamiseen takaisin osaksi luontoa. Dramaattisen synkät sadepilvet  taivaalla, mutta paljon myös kirkasta aurinkoa. Voimakas ruska hautausmaan vanhoissa tuuheissa puissa, osin jo varisseet keltaiset ja kuolemalle tuoksuvat lehdet. Toisaalta hautoja peittävän nurmikon ällöttävän kirkas vihreys. Erikoisia kontrasteja. Vaimeana kuuluvat kirkonkellot taustalla. Juuri samalla  hetkellä, kun uurna tavoitti sille kaivetun kuopan pohjan, kuului syvässä hiljaisuudessa odottamattoman terävä, outo ääni, kuin jonkunlainen kiljahdus.Ihmettelin sitä. mutta myöhemmin  kuulin jonkun luontoa paremmin tuntevan selittävän sen olleen palokärjen huuto. En ole koskaan ennen kuullut sellaista. Se toi oudon lisäyksen tuohon Paulan maallisen matkanpään hetkeen.

Tästä ja monta tuntia kestäneestä muistojuhlasta vanhassa seurakuntasalissa kerroin eilen ja edellispäivänä parille ystävälleni . Puhuimme tuntikausia. Kerroin Paulasta, originellista serkustani, joka vasta viimeiset 30 vuotta on ollut minulle läheinen, mutta jonka varhaisemmasta elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta olen saanut kuulla vain joko muiden sukulaisten tai hänen itsensä kertomia tarinoita. Viimeiset kymmenkunta vuotta olemme olleet todella läheisiä. Lähes päivittäistä yhteydenpitoa nykyajan keinoin. Niinpä hänen täydellisen yllättävä kuolemansa on minulle edelleen aika mahdoton hahmottaa. Jopa siinä määrin, että kotiuduttuani hautajaisista ajattelin: pitää lähettää Paulalle kuvia, soittaa ja kertoa kuinka hienot hautajaiset hänellä oli. Kauhistuin omia tunteitani ja ajatusteni kulkua. Paula ei näköjään noin vain suostu mielessäni "kuolemaan". Hän on jatkuvasti yhtä elävänä kymmenen kertaa päivässä ajatuksissani milloin minkäkin pienen tavaran tai muun jutun mieleeni pullauttamana. Isän ja äidin, jopa sisareni kuoleman pystyin mieltämään ja mielessäni ymmärrettävästi sijoittamaan menneeseen aikaan, mutta tämä vanhuutta vältellyt ja ruumiin kremppoja ja vaivoja vihannut, vauhdikasta, aktiivista elämää niin kovasti rakastanut serkkuni ei suostu asettumaan kuolleitten sukulaisteni ja ystävieni joukkoon muistini kätköihin. Hän haluaa olla mukana joka päivässäni, ajatuksissani, jopa tekoihin yllyttämässä. Siksi hänestä on puhuttava, puhuttava. Siksi tuntuu, että seinätkin täällä kuulevat ajatukseni Paulasta ja kuolemasta.

Kuolema ei ole minulle pelottava ja välteltävä sana, niinkuin kai joillekin on. Tunnen muutamia, jotka eivät halua ajatellakaan kuolemaa, eivät ainakaan omaa kuolemaansa. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet vainajaa. Kuolema on tavallaan siivottu pois tavallisesta elämästä ja omista ajatuksista. Tottakai kuollaan, mutta mieluimmin vanhat kuolevat laitoksissa, poissa perheen lähettyviltä. Kuollaan tv-ruudussa, kuollaan hullun ampujan luodeista, kuollaan Turun torilla terroristin puukoniskuista, kuollaan nälkään ja tauteihin pakolaisleirillä, kuollaan Ebolaan, Aidsiin, kuollaan sankarina sodassa tai kuollaan järjettömiin huumekokeiluihin. Mutta ei haluta ajatella omaa kuolemaa eikä kukaan omainen missään tapauksessa SAA kuolla, ei tänään, ei huomenna eikä vielä pitkään aikaan. Älä edes puhu kuolemasta. 

Tähän tapaan ajattelee moni, jopa moni ikätoverini. Luulen, että näin ajatteli myös Paula, sillä jo itsensä vanhaksi (82vuotta) hyväksyminen oli hänelle lähes ylivoimaisen kipeä asia. Hän suuttui, jos joku sanoi ( edes ajatteli ) häntä vanhaksi. Kävimme monet kipakatkin keskustelut aiheesta, onko vanheneminen ikävää, vai ihan hyväksyttävää, jopa mukavaa. Yhteisymmärrystä emme tässä saavuttaneet. Ajattelen siis Paulan äkkikuoleman vanhenematta ja kovasti sairastumatta olleen hänelle paras lahja,  mitä hän voi osalleen toivoa. Ikäänkuin noin äkillisesti ja yllättäen kuolemalla  Paula saa "tavallaan" mahdollisuuden  elää ja jatkaa persoonallista ja energisoivaa läsnäoloaan myös minun päivissäni vielä pitkään. Otan positiivisena kehuna vastaan ne hautajaisissa minulle moneen kertaan lausutut sanat: "Kylläpä sinä olet niin paljon Paulan oloinen, että ihan hämmästyttää". Jospa edes vähän. Jospa edes hitunen samaa sydämellistä hulluttelevaa, mutta silti syvällistäkin energiaa ja elämänjanoa.