Joulua varrotaan, valmistellaan, leivotaan ja paistetaan, siivotaan ja stressataan, pelätään ja juhlitaan. Joulun odotus alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Ei se enää tule Tuomas-kullan tuomisina, eikä aina taida ihan loppua Nuutin pois kiikuttamana. Tosin loppuminen kumminkin tuntuu enemmän pysyvän vanhassa aikataulussaan. Tiedän monia, joita jouluruuat, laulut ja varsinkin koristeet alkavat jo tympiä loppiaisena niin, että niistä on päästävä äkkiä eroon.
Koska olen näinkin vanhaksi ehtinyt, omistan pitkän nauhan jouluisia muistoja aivojeni lokeroissa. Onneksi vielä muistan, sillä päivittäin saan kyllä monia hälyttäviä merkkejä muistini hapertumisesta. Jotkut joulumuistoni ovat niin mukavia, että niitä mielelläni "katselen", kuin vanhoja filminpätkiä. Ikivanhoilta ja kertakaikkiaan hupaisilta nuo kuvat lapsuusjouluistani nykyään tuntuvatkin. Maailma kun on muuttunut niin toisenlaiseksi näinä kuluneina vuosikymmeninä. En osaa tarkalleen ajoittaa minkä ikäisestä minulla on muistoja jouluista. Melkein vain himmeän unenomaisesti esimerkiksi muistan tai kuvittelen muistavani, kuinka olen ollut saunassa meidän ikivanhassa, matalassa, savun mustaksi maalaamassa saunassamme. Ei se ollut savusauna, mutta mustuus oli pinttynyt lukemattomista sianlihan savustamisista ja piapojauhojen tekemisistä jo monet vuosikymmenet ennen minun lapsuusaikaani. Myrskylyhdyn valossa tultiin pimeän pihan yli . Sitten yllättäen pimeässä porstuassa oli joku sinne kuulumaton säkki, johon melkein kompastuttiin. Pukki mokoma oli sen siihen huiskaissut ja pötkinyt matkoihinsa. En muista harmittiko, vai oliko vain tärkeätä, että pukki sentään oli käynyt. Ihmeellistä, kuinka vieläkin tuota lapsuusjoulua muistaessani ja ajatellesani alan tuntea saunan, pihan ja eteisen hajut nenässäni sekä aistia kipittävät askeleet pihan ja porstuan pakkaskylmässä pimeydessä. Kuinka hyvältä tuntui astua tuvan lämpimään ruokien tuoksuiseen valoon. Muistin voima on uskomattoman vahva.
Noista lapsuuteni joululahjoista ei ole jäänyt selkeitä ja ihmeemmin puhuttelevia muistikuvia. Paitsi ristiriitaisia tuntita herättänyt juttu eräänä jouluna: minulta oli jo paljon ennen joulua omituisesti kadonnut hienoin nukkeni. Huomasin sen kyllä hävinneen, mutta oikeastaan se ei minua paljon haitannut eikä surettanut, sillä tykkäsin paljon enemmän toisesta nukestani. Se ei ollut yhtään hieno, mutta paljon mieluisampi. Onneksi se ei ollut hävinnyt. Se oli kokonaan kankaasta valmistettu: kömpelöt töpäkät jalat ja kädet, pehmeä paksu vartalo ja aika iso pää, jossa kumminkin oli söpösti hymyilevä pahvinen naamataulu. Sanoin sitä jostain syystä Lapin Mummuksi. Miksi, en tiedä kuka oli nimen antanut.
Mutta jouluyllätys koski sitä toista, hoikkaa ja hienoa nukkeani. Se oli siis kadonnut ja kadotessaan sillä oli ollut punainen, leveähelmainen ja moniröyhelöinen mekko yllään. Tämä nukke ei jostain syystä ollut koskaan herättänyt minussa hyviä tunteita. Päinvastoin. Tiedän joskus kiukuspäissäni läpsineeni sitä tuvan nurkassa äidin katseilta piilossa jokseenkin pahanpäiväisesti. En enää osaa sanoa miksi niin tein. Ehkä se oli syntipukki, sijaiskärsijä. Kamalaa muistaakin. Mutta nyt ihan sen näköinen, ruipelo ja kalsean oloinen nukke, löytyi joulupaketista. Mutta ihan toisenlaisiin vaatteisiin puettuna. En käsittänyt miten juttu oli mahdollista. mutta luulen haistaneeni jotain petokseen viittaavaa. Rakkaus ei ottanut syttyäkseen. Annoin nuken pian eräälle pikkuserkulleni, ikäiselleni POJALLE, joka oli meillä vieraisilla ja siihen kovin ihastui. Äiti yritti estellä, mutta minä suorastaan pakotin pojan viemään sen pois. Nyt tarvittaisiin ehkä lapsen sielunelämän taitavaa tulkitsijaa kertomaan, mikä minussa ja tunne-elämässäni oli niin vinksahtanut.
Tämä itselleni hyvinkin tuttu, mutta samalla ihan outo pikkuinen leikkijä menneisyydestä nousi mieleeni, kun tänä jouluna ihailin Irinan, jo neljättä ikävuottaan lähestyvän lapsenlapseni keskittynyttä, tuntikausien ajan kehittyvää leikkiä täällä mummulan lattialla. Siinä Ikean jo Irinalle vanha tuttu ja useasti leikitty, moneksi mukautuva, navetaksi ja suureksi pihamaaksi avautuva navettamiljöö eläimineen koki joulun ihmeen. Ensin avonainen kaksikerroksinen navetta tällä kertaa muuttuikin asunnoksi pienten huonekalujen löydettyä omat järkevät paikkansa sieltä. Eläimet söivät ja laidunsivat yltympäri pihamaata. Sitten Irina keksi hyödyntää lapsellisen mummunsa esille levittämät lukemattomat "timantit" (peräisin vanhasta puretusta kattokruunusta) kaunistamaan pöytiäja kaapinpäällisiä. Muutamia oli ripustettu navetan ulkopuolen katonreunaan kuin jääpuikoiksi. Kun taas jonkun ajan kuluttua vilkaisin leikkiin, hämmästyin, sillä nyt koko talo ja pihamaa kylpivät jouluvaloissa: pienet led-tuikut olivat siirtyneet pöydältäni tänne uudenajan seimikuvaelmaan. Voi, miten kaunista vielä aamuhämärän olohuoneen lattialla.
Mutta seuraavana aamuna oli tapahtunut vielä yksi ihme : kaikkia polkuja pitkin vihreätä laidunta tämän koti-navetan ympäristössä reunustivat tiheästi asetellut pikkutimantit kuin loistavat kivet. Kaikki eläimet, jopa autot ja polkupyörätkin oli kaadettu kumoon lepäämään ja nauttimaan joulurauhasta tuossa kirkkaana säteilevässä Betlehemin kyläpahasessa.
Tällaista pientä, mutta aidon oloista jouluihmettä oli näin vanhanakin mukava päästä jakamaan jouluaamuina, kun täysin leikkiinsä hiljaisena keskittyneen, pienen tytön luova leikki monine kierrätysaarteineen kasvamistaan kasvoi. Mummulan lattialla kun ei ole mitään tarvetta purkaa kaikkea heti pois vaan leikki saa jatkua ja kehittyä kaikessa rauhassa tunnista ja päivästä toiseen.
Semmoisesta tulee hyvä mieli, ainakin lapselliselle mummulle. Yksi lämmin lisä joulumuistojen ketjuun. Toivottavasti se säilyy muistissani seuraavat sata vuotta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti