Lukemista on monenlaista

Kouluikäisenä olin kova lukemaan. Lukemiseen kului noina varhaisina vuosinani kohtuuttoman monia tunteja. Ei niin, että läksykirjat olisivat käsissäni kauan viipyneet. En muista koskaan käyttäneeni aikaa läksyihin tai edes myöhemmin opiskeluihin kuin pienimmän mahdollisen ajan. Vain selvitäkseni jotenkuten, ilman kovin suurta riskiä tulla yllätetyksi täydestä tietämättömyydestä . Minulta puuttui oikea halu omaksua kulloinkin käsillä olevat asiat kunnolla tai peräti hallita ja muistaa joku asia vaikka koko lopun ikääni.Tämän kypsymättömän ja tyhmän tapani, väärän asenteeni oppimiseen, tiedostin ja itselleni tunnustin vasta vuosia myöhemmin, jo reilusti vanhettuani. Oma lapsellinen käytökseni ei  lakannut kiusaamasta minua noina 37 vuonna, jotka itse toimin opettajana. Mutta miten olisin voinut kertoa oppilailleni, että olen yksi niistä, jotka eivät omina kouluvuosina osanneet nähdä metsää puilta, eikä yhtään  ymmärtäneet mistä opinnoinnissa on kysymys: omasta halusta oppia, ymmärtää ja omaksua se tieto, jota kussakin oppimistilanteessa kosketeltiin.  Ei vain niin, että  juuri ja juuri pärjää tuntematta noloutta, ei vain yrittääkseen  miellyttää muita, opettajia ja vanhempia. Hyvällä muistilla ja silkalla tuurilla ja tilannetajulla pärjäsin noina elämäni oppimisvuosina kovin lepsusta työtavastani huolimatta aika hyvin, tai usein ainakin kohtalaisen hyvin. Kun oppilaissani erotin itseni tapaisia löysästi , ilman päämäärää asioihin suhtautuvia usein lahjakkaankin oloisia lapsia, toivoin aina, että heidän vanhemmillaan olisi ollut kykyä, kekseliäisyyttä ja riittävästi aikaa ohjata lapsiaan jo kotona erilaiseen, tuloksellisempaan asenteeseen. En kumminkaan voi omia vanhempiani syyttää , että sallivat velttoiluni. Heillä oli täysi työ luotsatessaan meidän perhettä ylipäätään jotenkin selviytymään päivästä seuraavaan.


Opettajavuosinani näin tapauksia, joissa moni sellainen oppilas, jolle oppiminen ei ollut suinkaan itsestään selvää tai edes kaikkein helpointa, vaan vaati enemmän aikaa ja paneutumista kuin joiltakin"välkymmiltä", kuitenkin koko ajan edistyi ja saavutti  tuloksia. Tämmöisten oppijoitten takaa löysin kotiväen , joka osasi sopivasti ohjata ja kannustaa.Muistan semmoisia sisarussarjoja , joista aisti perheen vahvan tuen ja kannustuksen, kun joku sisaruksista oli selvästi saanut takkuisemmat oppimisen eväät kuin muut. Ihailin tämmöisiä vanhempia ja iloitsin, kun näin että kaikkien hyvällä yhteispelillä saimme tulosta syntymään silloinkin, kun se vaati tuntikausia enemmän työtä kuin muilta. 

Nyt koko koulumaailma  ja opettajuus on minulta jo jäänyt kauas menneisyyteen. Uudet tuulet puhaltavat .Tekniikka on tullut opettajan avuksi. Mutta se ei toimi vain koneitten hankinnalla. Ihmettelen sekä opettajien että oppijain valtavaa digiloikkaa.  Lehdistä lukien koetan pysyä edes hiukan tietoisena koulun uusista  haasteista, opetussuunnitelmien hiukan oudolta tuntuvista  uusista  linjoista. Yritän kuunnella ja ymmärtää käynnissä olevaa koulukeskustelua. Mielessäni arvioin, missä nyt mennään: ihanko rytisten metsään vai onko kehitys kumminkin oikeansuuntaista. Mietin, onko maan hallitus, raha-asioista päättäjät ymmärtäneet  kuinka valtavan tärkeästä asiasta koulussa oikeastaan on kysymys. Suren nykyopettajien jaksamista, työmäärän ja  monenlaisten vaatimusten valtavan korkeaksi kasvanutta vuorta. Ihmettelen olisinko itse millään pärjännyt nykykoulun opettajilta vaatimissa valmiuksissa ja tilanteissa. Kuinka monta kertaa mahdan olla ajatellut huokaisten: kuinka minä ja ikätoverini saimmekaan tehdä työuramme onnellisten tähtien alla . Pääsimme paljon helpommalla ja työtämme arvostettiin.

Lukemisesta tykkään edelleen. En kumminkaan enää ole mikään himolukija. Minulla ei riitä energiaa jatkuvaan lukemiseen. Päivittäinen sanomalehden lukeminen nappaa usein aamuista yli tunni, joskus kaksi. Mutta voi mennä viikkoja, etten lue yhtään  kirjaa. En osaa sellaista tapaa lukea kirjoja, että lukisin esimerkiksi joka ilta ennen nukahtamista pienehkön pätkän. Sitten tyynesti sulkisin kirjan pantuani merkin sivujen väliin ja nukahtaisin makeasti. Harmi, ettei semmoinen lukutyyli ole koskaan tullut minulle sopivaksi tavaksi. Olen yhä vielä 75 vuotiaanakin lapsekas, kypsymätön ja mielihyvähakuinen lukija. Jos kirja on minua oikeasti kiinnostava, se saa aivoni unohtamaan nukkumistarpeen. Jatkan pitkälti yli järkevän ajan. Joskus vieläkin valvon kirjan kanssa aamuun, vaikka tiedän seuraavan päivän takkuisen olon ja unirytmin täyden sekaannuksen. Jos taas luen kirjaa, jonka maltan lopettaa ja antaa unentunteelle vallan, käy usein niin, etten sitten  haluakaan jatkaa samaa kirjaa seuraavana tai sitä seuraavinakaan iltoina. Saattaa jäädä loppuun lukematta. Kun usein aamuyön tunteina uneni syystä tai toisesta on kokonaan katkennut, on usein viisainta hakea aamun sanomalehti ovelta ja lukea se sängyssä. Tabloidkokoinen lehti sopii sängyssä lukemiseen. Koko lehden loppuun koluttuani olen valmis nukahtamaan ja hyvässä tapauksessa seurauksena voi olla neljänkin tunnin mittainen sikeä uni. Mutta tällä tyylillä ei passaa olla mitään aikaista aamuohjelmaa sovittuna.

Viimeisin kirja, jonka hotkaisin tällä lailla suurin piirtein yhtenä haukkapalana  ei onneksi vienyt ihan koko yön unta. Olin ostanut kirjan SPR:n Konttitorilta 2 euron hintaan. Ulkonäkö ja pieni alkuselaus ratkaisi ostopäätöksen. Kirja on nimeltään Isoäidin elämänohjeita. Semmoisiahan minä tottakai haluan jakaa , jos tarvetta ilmenee!!! Kirjan on toimittanut Alexandra Berghholm toukokuussa 1996 ja ohjeet ovat hänen hänen isoäitinsä Katri Bergholmin pieniä kirjeitä, joita hän on jakanut elämänohjeina Kotilieden lukijoille 1930-40 luvuilla.

Katri Bergholm syntyi Helsingissä 1878 ja kuoli 1949 hiukan nuorempana kuin minä nyt ,70 vuotiaana.  Monista muistakin kuin näistä rakastetuista kirjallisista  ansioistaan hänet oli palkittu jo eläessään, mutta suurin kunnia tuli hänen osalleen kuoleman jälkeen. Suomen marsalkka Mannerheimin määräyksestä hänet siunattiin haudan lepoon sotilaallisin kunnianosoituksin Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhaan osaan. Millaisia olisivat tämmöisen ison  arvostuksen ansainneen Isoäidin elämänohjeet. Pakko ottaa selvää.

Ihme kyllä, että kaikesta paatoksellisesta puheesta ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta kirja ei mitenkään tuottanut pettymystä eikä ollut vaarassa jäädä kesken. Sain ajattelemisen aihetta ihan tähän  aikaan ja varsinkin heräsin  miettimään omia nuoren minäni virheitä. Olisipa silloin,kauan sitten jostain pullahtanut  Isoäidin elämänohjeita lukulistoilleni. Hänen tapansa puhua tyhmänsorttisille haihattelijoille olisi tullut minulle tarpeeseen. Vaan olisinko niitä silloin osannut arvostaa,saati pyrkiä tottelemaan, se onkin jo kokonaan toinen kysymys. Ehkä en. 

Eräs tuntemani viisas isoäiti, suuresti arvostamani ystävä Airi