sunnuntai 19. elokuuta 2018

Miksi vanhenemme

Lapsuuden tuntemuksista kai on alkanut elää ajatus, että minusta tuntuisi oikeammalta, jos Uusivuosi olisikin syyskuun alussa. Siis että nyt elettäisiin vuoden viimeisiä viikkoja . Tänä vuonna se tarkoittaisi , että perjantaina 31 elokuuta juhlittaisiin vuoden vaihtumista toiseksi. Minusta jollain lailla on aina tuntunut, että koska on pakko määrittää  ajan kuluminen  365 vuorokauden syklissä tämän pallomme kiertoradan pituuden määräämänä, rajapyykki uuden ja vanhan kierroksen vaihteessa pitäisi olla syyskuun alkaessa eikä suinkaan keskellä pimeintä vuodenaikaa.  Ymmärrän, että tämän tuntemukseni syntyyn ovat ehkä eniten vaikuttaneet sekä tämä pohjoinen pallon kolkka, jolla minun elämänpiirini pyörii, myös  maalaisympäristössä kasvaminen ja tietysti suuren roolin elämässäni esittänyt koululaitos.

Maalaisille syksy on merkinnyt koko vuodeksi riittävän sadon korjuun saantia. Vaikka kotini ei varsinaisesti mikään maalaistalo ollutkaan vaivaisen 2 hehtaarin peltoineen, elin kuitenkin vahvasti ympäristöni tiedostaen ja oman perheeni vähäiset, mutta vaativat syystoimet ymmärtäen, koska niistä koko elantomme paljolti riippui. Jos tuli hyvä sato ja se saatiin onnistuneesti puitua ja talteen hyvälaatuisena, oli luvassa turvatumpi vuosi eteenpäin. Syyskuussa alkoi koulu . Ainakin kun olen oman koulutaipaleeni käynyt. Luulen, että aloitusaika oli ollut jo ennen minun kouluaikojanikin pitkään  pysynyt vakio. (En toki ole asiaa mistään tarkistanut). Koulun aloitus oli joka vuosi  jännittävä, iloinen ja merkittävä asia ainakin minun mielessäni. En muista koskaan suhtautuneeni siihen negatiivisin ajatuksin:voi ei, onko taas pakko, voi kuinka kurjaa!! Ei, minusta koulunalku oli täynnä  positiivisia ajatuksia ja jänniä odotuksia sisällään piilotteleva merkkipaalu uudelle jaksolle elämässä. Sama tunne jatkui ihan eläkkeelle siirtymiseeni asti vuonna 2003. Joka vuosi uusi jännittävä aloitus, uudet oppilaat, ehkä uudet työtoverit vanhojen tuttujen seassa, uusi työjärjestys vuodeksi eteenpäin. Joka vuosi erilainen mutta aina yhtä jännittävä ja mukava aloittaa. Joka kevät, toukokuun viimeisen päivänä kaivattu , mutta silti yllättävä äkkipysähdys ja ihmettely: ai,  nytkö se jo meni, tämmöinen vuosi tämä sitten oli. 
Kesäloma oli ikäänkuin Ajatonta aikaa. Se kellui irrallaan koko muusta,"oikeasta"vuodenkierrosta. Kuin jokin ei kenenkään maa, ei kenenkään aika. Nyt kai sitten elän samanlaista ajatonta aikaa kaikkina päivinä "viimeisen kesäloman" alkuun asti.  

No, jossain vaiheessa toki koululaitos siirtyi, tosiasiassa aluksi vähittäin pari viikkoa aikaisempaan aloitukseen. Mutta syyskuun alkuun sijoittamani " Uuden Aloitus" on yhä tunnemuistissani. Koen sen voimakkaana : se tuoksuu ilmassa erilaisena tuoksuna, se on  erilainen väriskaala viljapelloissa ja luonnonkukkaniityissä. Se oli hiukan kirpeämpi viima ympärillä, kun poljin kouluun. Se oli lintujen oudoissa lähtörituaaleissa sähkölangoilla ja metsän hiljenemisessä. Se on aamujen usvassa ja illan erikoisessa pimeän ja valon vuoronvaihdossa. Minä pidän syksyn alkamisesta, ainakin useimmiten. Nyt, kun olemme saaneet kokea oudon ja ainakin minun kestokykyäni pahasti koetelleen hellekesän odotan syksyn edes hiukan palauttavan energisyyttä rapistuvaan olemukseeni.

 Näinä päivinä huomaan toistuvasti palaavani ajatuksissani  vanhoihin syksyihin tämän yli 70 vuoden muistipolussa. Jotkut tuttavani sanovat, etteivät muista esimerkiksi kouluajoistaan paljonkaan ja pitävät tämmöistä ihmistä, joka tykkää käydä muistojaan läpi ( ja mikä vielä vielä pahempi, puhuukin  niistä!!) hiukan outona ja takapajuisena tyyppinä. Tylsänä peräpeiliin tuijottajana, sen sijaan, että yrittäisi elää sata lasissa tätä päivää.  Ehkä niinkin, mutta minulle vanhat asiat pullahtavat kaiken aikaa mieleen elävinä kuvina kuin hyvät filminpätkät. Minun mielenrakenteeni nyt sattuu olemaan semmoinen, enkä pidä sitä ollenkaan harmillisena saati yhdentekevänä juttuna. Minä nautin tästä ominaisuudestani, sanoisinko "lahjastani". Malkein joka päivä. 

Nykyhetken käsittelyssä ja uuden omaksumisessa huomaan puutteita, suuria muutoksia huonompaan päin on tapahtunut henkisissä kyvyissäni. En omaksu uutta enää samalla helppoudella kuin ennen. En ole koskaan ollut systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa puurtaja oppiakseni uutta ja vaativaa asiaa. Ennemminkin nopea hoksaamaan ja sillä pärjännyt joten kuten. Nyt olisi tarvetta sitkeydestä ja kyvystä kerrata ja ajaa itsensä vähitellen sisään uusiin, tuiki tarpeellisiin tietoihin ja taitoihin. Iso harmi, että ei ole semmoista rutiinia  asioitten omaksumiseksi tullut koskaan opittua. 

Vietän omanmakuistani hidastempoista elämäntapaa. Se tyydyttää  minua, vaikka ymmärrän, että se monille ikätovereilleni olisi kauhistus. En tiedä onko valinta ollut tietoinen, vai onko se jotenkin geenieni sanelemaa tapaa ja mukavuudenhaluisen ihmisen lipsumista kovin vähäiseen aktiiviseen menoon. Luin päivän Hesarista pitkän ja kiinnostavan ( myös kuvitukseltaan upean) jutun, joka oli otsikoitu Elänkö minä vanhaksi? Asia, joka kiinnostaa lähes jokaista. Erityisesti meitä, jotka jo olemme eläneet AIKA vanhoiksi.

 Kun ihminen on parikymppinen, kysymys tuskin usein nousee omaan mieleen. Eikä parikymppinen usko, että on jo alkanut rapistua: vanheneminen ja  hidas alamäki alkaa jo heti, kun kasvukausi on päättynyt. Lapsena olin isokokoinen ja varhain murrosikään ehtinyt tyttönen. Sama vauhti jatkui, sillä harmillisia ulkonaisia merkkejä alkaneesta vanhenemisesta näkyi ulkomuodossani jo heti koulusta kaksikymppisenä päästyäni: ensimmäiset itsepäisesti sojottavat harmaat, lähes valkoiset hiukset ilmestyivät näkyviin tummasta hiuspehkostani. Kaverit naureskelivat, kampaajatkin päivittelivät. Jos en olisi ollut asiaan tottunut sukulaisissani, olisin ehkä ollut kauhuissani. Tätini, isäni ja vanhimman serkkuni hiushistoria auttoi minua hyväksymään löydökset pelkkinä kuriositeetteina. Minua on vain hymyilyttänyt, kun jotkut ystäväni ovat vasta aivan hiljattain alkanutta harmaantumistaan päivitelleet ja harmitelleet, nyt, yli viisikymmentä vuotta vanhempina. Varsinkin naisille tuuheat ja värinsä säilyttäneet hiukset ovat ylpeyden aihe ja merkki heidän "elinvoimastaan ja nuoruudestaan".Jopa silloin, kun väri on kotoisin kampaajan tulilla istumisesta. Monille ryppyjen ilmestyminen on kauhistus, mutta minä pidän joidenkin suht siloposkisten kanssasisarten  "sisäisiä ryppyjä" pelottavampina. 

Yli satavuotiaiksi eläneiltä ihmisiltä ei ole saatu yhtäpitävää tietoa ja reseptiä, mistä uskovat pitkän elämänsä ja hyvän terveytensä olevan seurausta. Artikkelin mukaan hyvä hapenottikyky lupaa lisää elinvuosia.. Jutussa sanotaan, että jos katsoo omia vanhempiaan, voi aika hyvin ennustaa oman elämänsä pituutta. Äitini eli melkein 95 vuotiaaksi. Myös hänen enonsa ja tätinsä olivat hyviä esimerkkejä pitkäikäisistä, jotka edustivat hyväksi nähtyä keinoa pidentää elinikää:rajoitettu kalorien saanti. He elivät todella vaatimattomasti, hyvin pelkistettyä ja niukkaa ruokavaliota noudattaen koko elämänsä. Ei lääkärireissuja, ei kaloritaulukoita,  ei kuntosaleja eikä elämäntapaohjeita.Semmoisia ihmisiä ei enää löydy mistään, ei edes Someron syrjäkyliltä. 

Kohta on siis taas tämän "oman kalenterini" uudenvuodenaatto. Ajattelin  tehdä pieniä korjausliikkeitä. Jos voisin saada itseni uskomaan, että pienikin lisäys päivittäisiin askeleisiin ja pienikin vähennys keksin ja pullan purentaan antaisivat minulle lisäaikaa seurata Irinan ja Elmon kasvuvuosia, olisi se ehkä tosiaankin vaivannäön arvoista. Mutta että satavuotiaaksi-ei, ei. Ehkä Elmo ja Irina sitten, jos maailma saa jatkaa kehittymistään hyvään suuntaan. Sellainen on ollut elinolojen kehityksen suuntaus  edelliset sata vuotta.
 Onnea Irina 104 vuotta ja onnea Elmo 101 vuotta!



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti