1943–2020
Tämän blogin kirjoittaja kuoli tammikuun lopussa 2020. Julkaisen tässä vielä postuumisti otteen hänen omaelämäkerrastaan, jota hän oli kirjoittanut useamman vuoden ajan.
– kirjoittajan poika
Mitä minulle tapahtuu, kun tämä elämä lakkaa ja kuolen? Minulla ei
ole vastausta, ei edes fiksua arvausta. En osaa ajatella sen enempää
taivasta kuin helvettiäkään. En millään voi uskoa semmoiseen hyvään
jumalaan, joka olisi luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja sitten
kuitenkin tuominnut suurimman osan näistä hienoista luomuksistaan
tuhoon ja vain pienen valittujen joukon pääsevän iäiseen iloon
taivaassa. Kuulostaa kovin vajavaisen ihmisluonteen ratkaisulta, ei
jumalalta. Kun ajattelen isääni ja äitiäni ja kaikkia minulle tuttuja
ja rakkaita kuolleita, en mieti missä he nyt ovat ja millaisessa
olomuodossa. En kuvittele tapaamista heidän kanssaan, koska ajatus on
mielestäni korni. En haikaile taivaan kultakaupunkia tai helmiportteja
enkä pelkää ikuista kadotuksen tulta. En ymmärrä miksi pitää edes
yrittää puhua asioista, joista ei kertakaikkiaan voi olla käsitystä.
Ei kellään, ei millään ihmisten käyttämillä termeillä, sanoilla tai
symboleilla. Kun ajattelen kuolemaa, minua pelottaa sen täydellinen
tuntemattomuus, ehkä hyvinkin kivulloinen siirtyminen tästä ajasta ja
ruumiista pois, lähdön hetki. Pelkään sitä kuin outoon tenttiin
joutumista valmistautumattomana. Mutta sanon itselleni: Äiti on siitä
selvinnyt, samoin Isä, siskoni Leila, Kaisa, Satu ja monet muut
ystäväni, varmaan minäkin "uskallan ja osaan kuolla", kun se aika
minulle tulee. Uskon että minäkin selviän ja läpäisen viimeisen
tenttini. Yhtä vähän kuin tiesin elämästä ennen syntymääni, yhtä vähän
tiedän elämästä kuoleman jälkeen. Tiedän vain tämän elämäni verran ja
vain tämän hetken, kun vielä olen tässä ja kirjoitan. Ja kuka sanoo,
että edes se, mitä luulen tietäväni, ollenkaan on oikeata tietoa. Joku
toinen näkee ja kokee kaiken kuitenkin ihan eri lailla. Minulla on
tämä oma hiljainen, mutta muilta suljettu maailmani, josta sanat ja
eleet tuovat hentoja viestejä. Mutta koskaan ne eivät avaa koko
totuutta. Ne ovat tulkintaa, heijastuksia, ne eivät ole koko minä.
Vaikka olen tässä tehnyt muistimatkaa omissa vaiheissani, pysyn
itsellenikin mysteerinä.Yhtenä päivänä tällainen, huomenna jo hiukan
toisenlainen. Tänään tuntuu tältä, mutta huomenna kaikki voi näyttää
toiselta. On paras olla kuvittelematta tuntevansa itseään. Olen
salaisuus myös itselleni, olen kysymyksiä ilman vastauksia. Siinä kai
on ihmisen kiehtovuus ja elämän syvin salaisuus. Ihmisen ikuinen
mysteeri, mahdoton ratkaista. Syntynyt ja tullut jostain, kuoleva ja
menossa jonnekin. Molemmissa kohdissa ypöyksin. Ihmisen osana on olla
ja pysyä ihmettelevänä ja kyselevänä, mutta jäädä ilman lopullista
vastausta. Olen tänään päivää vanhempi kuin eilen, mutta huomisesta en
tiedä mitään. Jonakin päivänä tulee hetki, jota ei enää seuraakaan
toinen ja taas toinen. Silloin tämä minä, jota olen yrittänyt
kartoittaa, oppia ymmärtämään, jopa rakastamaan ja hyväksymään, lakkaa
olemasta.
Uskallan silti toivoa, että kuolemani jälkeen joku ajattelee minua
hetkittäin. Kenties haluaisi tietää minusta ja elämästäni jotain
enemmän, ihan niinkuin minä olisin halunnut tietää Mummusta, Isästä ja
Äidistä, mutten ymmärtänyt ajoissa kysellä. Ehkä minun muistikuvistani
ja tulkinnoistani olisi iloa ja perspektiiviä tapahtumiin, ihmisiin ja
tähän aikaan maailmassa, jolloin olen elänyt. Olen yrittänyt parhaani
mukaan kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani, jopa monista tyhmistä
mokauksistani. Ehkä lukija kiinnostuu ja sanoo. No, semmoinen tapaus
se oli tämä Liisa, Einon ja Elman tyttö, Mikon äiti, Irinan ja Elmon
mummu. Ihan tavallinen tyttö, tavallinen nainen ja äiti. Ei
todellakaan mikään satuprinsessa. Mutta yksi erityislahja hänellä oli:
loppumaton kyky innostua kauneudesta ja uusista asioista sekä
kuvitella itsestään kaikenlaista hyvää.
Olen esittänyt tässä elämästäni oman näkökulmani. Se on ehkä hyvinkin
puolueellinen ja sokea. Mikä on totta, mikä on illuusiota? Ei ole
absoluuttista totuutta mistään asiasta, saati koko elämänmittaisesta
tarinasta, vaikka todistajia olisi sata. Vain vaikutelmia, luuloja,
tilanteen erilaista kokemista ja omille tunteille ja muistoille
sopivaa muokkausta. Tässä olen kuvannut sitä elämää, jota minä
kuvittelen omaksi elämäni reissuksi.
Pienen hetken, pikku raapaisujen verran olen vaikuttanut tässä
maailmassa, ollut osa perheeni ja sukuni historiaa. Minulle tämä on
ollut oma ainutkertainen matkani, minun kudelmani elämän loputtomassa
mattokokoelmassa. Jonain päivänä kudontatyöni tulee valmiiksi. Minua
hykerryttää ajatusleikki elämästä mattona. Minun mattoni ei ole
kauttaltaan raikas ja hillitty räsymatto, ei myöskään pehmoinen,
vitivalkoinen villamatto. Näen, että mattoni on raskas ja
runsaskuvioinen kuin itämainen matto. Se on solmittu tuhansista
solmuista. Juuri semmoinen matto, joita olen halukkaasti ostanut
lattialleni kirpputoreilta vanhoina, mutta edelleen kiinnostavina.
Tämmöinen matto voi monen mielestä olla liian kirjava ja liian
hankala. Vaikeasti puhtaana ja raikkaana pidettävissä. Siinä on toki
monia kiehtovia kuvioita, joista paljon pidän ja joistakin kohdista
olen ylpeäkin. Erityisesti siitä, että olen äiti ja nyt myös isoäiti.
Mummu. Parhaat saavutukseni elämäni portfoliossa.
Pian mattoni värit ja kuviot haalistuvat, muuttuvat himmeiksi, melkein
pastelliväreiksi. Lopulta tulee päivä, jolloin matosta kukaan ei erota
mitään, vaan se hapertuu pölyksi koko kudelma. Asiakirjoissa säilyvät
syntymä-ja kuolinpäiväni. Mitä niiden väliin mahtui, siitä ei enää
kukaan tiedä. Juuri siksi olen näin juonikas:jos joku sattuu aikojen
päästä edes hetken lukemaan sepustuksiani, mattoni voi saada taas kuin
uuden tulemisen. Himoitsenko siis itselleni tärkeää ja pysyvää paikkaa
jossain historian suuressa ( merkittävien ihmisten!) mattokokoelmassa?
Haluanko todistella elämäni hienoutta ja kallisarvoista erikoislaatua?
En tietenkään tohdi semmoista sanoa ääneen, en vaikka narsisti
olenkin!
Olipa nyt niin tai näin, voiko ihan muuta odottaa ihmiseltä, joka
vasta hiljan maailmaan tulleena pikku-Liisana arveli olevansa ylhäistä
kuninkaallista sukua, vaikka syntyi köyhien vanhempiensa pieneen
tupaan, järven rannalla savipeltojen Somerolla. Ehkä siitä lapsuuden
harhasta on kaikkien näiden vuosien ja sattumien ja virhekompurointien
jälkeenkin ripaus jäljellä!
Aloitin omasta mummustani ja päädyin tähän iltahetkeen, jolloin olen
itse melkein saman ikäinen kuin mummuni kuollessaan. Menneistä
Mummuista uusiin tuleviin Mummuihin (ja myös Vaareihin, ja Taatoihin).
Ulkoinen maailma, tiede ja tekniikka kehittyvät vauhdilla ja muuttavat
maailmaa erilaiseksi. Mummuni maailma oli toisenlainen kuin tämä minun
maailmani. Mutta ihmisen sisäinen elämä kai on ollut ja tulee aina
olemaan jollain lailla samanlaista ulkoisista eroista huolimatta.
Olosuhteet tällä planeetalla ovat koko ajan muutoksen kourissa.
Mennäänkö nyt kohti helpompaa, turvallisempaa tulevaisuutta vai
kohtaavatko pienet rakkaani pahempia ongelmia ja suurempia suruja kuin
minä olen matkallani kokenut? En tiedä, uskallan vain toivoa heille
antoisaa ikiomaa elämänmatkaa.
