maanantai 24. helmikuuta 2020

Post Scriptum

Marja-Liisa Lahti
1943–2020

Tämän blogin kirjoittaja kuoli tammikuun lopussa 2020. Julkaisen tässä vielä postuumisti otteen hänen omaelämäkerrastaan, jota hän oli kirjoittanut useamman vuoden ajan.
– kirjoittajan poika


Mitä minulle tapahtuu, kun tämä elämä lakkaa ja kuolen? Minulla ei ole vastausta, ei edes fiksua arvausta. En osaa ajatella sen enempää taivasta kuin helvettiäkään. En millään voi uskoa semmoiseen hyvään jumalaan, joka olisi luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja sitten kuitenkin tuominnut suurimman osan näistä hienoista luomuksistaan tuhoon ja vain pienen valittujen joukon pääsevän iäiseen iloon taivaassa. Kuulostaa kovin vajavaisen ihmisluonteen ratkaisulta, ei jumalalta. Kun ajattelen isääni ja äitiäni ja kaikkia minulle tuttuja ja rakkaita kuolleita, en mieti missä he nyt ovat ja millaisessa olomuodossa. En kuvittele tapaamista heidän kanssaan, koska ajatus on mielestäni korni. En haikaile taivaan kultakaupunkia tai helmiportteja enkä pelkää ikuista kadotuksen tulta. En ymmärrä miksi pitää edes yrittää puhua asioista, joista ei kertakaikkiaan voi olla käsitystä. Ei kellään, ei millään ihmisten käyttämillä termeillä, sanoilla tai symboleilla. Kun ajattelen kuolemaa, minua pelottaa sen täydellinen tuntemattomuus, ehkä hyvinkin kivulloinen siirtyminen tästä ajasta ja ruumiista pois, lähdön hetki. Pelkään sitä kuin outoon tenttiin joutumista valmistautumattomana. Mutta sanon itselleni: Äiti on siitä selvinnyt, samoin Isä, siskoni Leila, Kaisa, Satu ja monet muut ystäväni, varmaan minäkin "uskallan ja osaan kuolla", kun se aika minulle tulee. Uskon että minäkin selviän ja läpäisen viimeisen tenttini. Yhtä vähän kuin tiesin elämästä ennen syntymääni, yhtä vähän tiedän elämästä kuoleman jälkeen. Tiedän vain tämän elämäni verran ja vain tämän hetken, kun vielä olen tässä ja kirjoitan. Ja kuka sanoo, että edes se, mitä luulen tietäväni, ollenkaan on oikeata tietoa. Joku toinen näkee ja kokee kaiken kuitenkin ihan eri lailla. Minulla on tämä oma hiljainen, mutta muilta suljettu maailmani, josta sanat ja eleet tuovat hentoja viestejä. Mutta koskaan ne eivät avaa koko totuutta. Ne ovat tulkintaa, heijastuksia, ne eivät ole koko minä. Vaikka olen tässä tehnyt muistimatkaa omissa vaiheissani, pysyn itsellenikin mysteerinä.Yhtenä päivänä tällainen, huomenna jo hiukan toisenlainen. Tänään tuntuu tältä, mutta huomenna kaikki voi näyttää toiselta. On paras olla kuvittelematta tuntevansa itseään. Olen salaisuus myös itselleni, olen kysymyksiä ilman vastauksia. Siinä kai on ihmisen kiehtovuus ja elämän syvin salaisuus. Ihmisen ikuinen mysteeri, mahdoton ratkaista. Syntynyt ja tullut jostain, kuoleva ja menossa jonnekin. Molemmissa kohdissa ypöyksin. Ihmisen osana on olla ja pysyä ihmettelevänä ja kyselevänä, mutta jäädä ilman lopullista vastausta. Olen tänään päivää vanhempi kuin eilen, mutta huomisesta en tiedä mitään. Jonakin päivänä tulee hetki, jota ei enää seuraakaan toinen ja taas toinen. Silloin tämä minä, jota olen yrittänyt kartoittaa, oppia ymmärtämään, jopa rakastamaan ja hyväksymään, lakkaa olemasta.
Uskallan silti toivoa, että kuolemani jälkeen joku ajattelee minua hetkittäin. Kenties haluaisi tietää minusta ja elämästäni jotain enemmän, ihan niinkuin minä olisin halunnut tietää Mummusta, Isästä ja Äidistä, mutten ymmärtänyt ajoissa kysellä. Ehkä minun muistikuvistani ja tulkinnoistani olisi iloa ja perspektiiviä tapahtumiin, ihmisiin ja tähän aikaan maailmassa, jolloin olen elänyt. Olen yrittänyt parhaani mukaan kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani, jopa monista tyhmistä mokauksistani. Ehkä lukija kiinnostuu ja sanoo. No, semmoinen tapaus se oli tämä Liisa, Einon ja Elman tyttö, Mikon äiti, Irinan ja Elmon mummu. Ihan tavallinen tyttö, tavallinen nainen ja äiti. Ei todellakaan mikään satuprinsessa. Mutta yksi erityislahja hänellä oli: loppumaton kyky innostua kauneudesta ja uusista asioista sekä kuvitella itsestään kaikenlaista hyvää.
Olen esittänyt tässä elämästäni oman näkökulmani. Se on ehkä hyvinkin puolueellinen ja sokea. Mikä on totta, mikä on illuusiota? Ei ole absoluuttista totuutta mistään asiasta, saati koko elämänmittaisesta tarinasta, vaikka todistajia olisi sata. Vain vaikutelmia, luuloja, tilanteen erilaista kokemista ja omille tunteille ja muistoille sopivaa muokkausta. Tässä olen kuvannut sitä elämää, jota minä kuvittelen omaksi elämäni reissuksi.
Pienen hetken, pikku raapaisujen verran olen vaikuttanut tässä maailmassa, ollut osa perheeni ja sukuni historiaa. Minulle tämä on ollut oma ainutkertainen matkani, minun kudelmani elämän loputtomassa mattokokoelmassa. Jonain päivänä kudontatyöni tulee valmiiksi. Minua hykerryttää ajatusleikki elämästä mattona. Minun mattoni ei ole kauttaltaan raikas ja hillitty räsymatto, ei myöskään pehmoinen, vitivalkoinen villamatto. Näen, että mattoni on raskas ja runsaskuvioinen kuin itämainen matto. Se on solmittu tuhansista solmuista. Juuri semmoinen matto, joita olen halukkaasti ostanut lattialleni kirpputoreilta vanhoina, mutta edelleen kiinnostavina. Tämmöinen matto voi monen mielestä olla liian kirjava ja liian hankala. Vaikeasti puhtaana ja raikkaana pidettävissä. Siinä on toki monia kiehtovia kuvioita, joista paljon pidän ja joistakin kohdista olen ylpeäkin. Erityisesti siitä, että olen äiti ja nyt myös isoäiti. Mummu. Parhaat saavutukseni elämäni portfoliossa.
Pian mattoni värit ja kuviot haalistuvat, muuttuvat himmeiksi, melkein pastelliväreiksi. Lopulta tulee päivä, jolloin matosta kukaan ei erota mitään, vaan se hapertuu pölyksi koko kudelma. Asiakirjoissa säilyvät syntymä-ja kuolinpäiväni. Mitä niiden väliin mahtui, siitä ei enää kukaan tiedä. Juuri siksi olen näin juonikas:jos joku sattuu aikojen päästä edes hetken lukemaan sepustuksiani, mattoni voi saada taas kuin uuden tulemisen. Himoitsenko siis itselleni tärkeää ja pysyvää paikkaa jossain historian suuressa ( merkittävien ihmisten!) mattokokoelmassa? Haluanko todistella elämäni hienoutta ja kallisarvoista erikoislaatua? En tietenkään tohdi semmoista sanoa ääneen, en vaikka narsisti olenkin!
Olipa nyt niin tai näin, voiko ihan muuta odottaa ihmiseltä, joka vasta hiljan maailmaan tulleena pikku-Liisana arveli olevansa ylhäistä kuninkaallista sukua, vaikka syntyi köyhien vanhempiensa pieneen tupaan, järven rannalla savipeltojen Somerolla. Ehkä siitä lapsuuden harhasta on kaikkien näiden vuosien ja sattumien ja virhekompurointien jälkeenkin ripaus jäljellä!
Aloitin omasta mummustani ja päädyin tähän iltahetkeen, jolloin olen itse melkein saman ikäinen kuin mummuni kuollessaan. Menneistä Mummuista uusiin tuleviin Mummuihin (ja myös Vaareihin, ja Taatoihin). Ulkoinen maailma, tiede ja tekniikka kehittyvät vauhdilla ja muuttavat maailmaa erilaiseksi. Mummuni maailma oli toisenlainen kuin tämä minun maailmani. Mutta ihmisen sisäinen elämä kai on ollut ja tulee aina olemaan jollain lailla samanlaista ulkoisista eroista huolimatta. Olosuhteet tällä planeetalla ovat koko ajan muutoksen kourissa. Mennäänkö nyt kohti helpompaa, turvallisempaa tulevaisuutta vai kohtaavatko pienet rakkaani pahempia ongelmia ja suurempia suruja kuin minä olen matkallani kokenut? En tiedä, uskallan vain toivoa heille antoisaa ikiomaa elämänmatkaa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti