Sepä kotikulta on, koti armas verraton........
Minun kotini ei tällä hetkellä täytä noita ominaisuuksia. Ei ole tyyntä ja rauhallista, ei onnekasta ja suojaisaa. Ja kaikki tämä epäviihtyvyys ja painostava olotila vain siksi, että olen jo nyt osittain remontin armoilla.Viikonloppuna tilanne pahenee vielä tästäkin, niin että näen ainoaksi ratkaisuksi lähteä kahdeksi kuukaudeksi pois kodistani. Minusta tulee evakossa asustava pakolainen. Dramaattinen ilmaisu, tyypillinen minulle. DramaQueen.
Aika typerää asioitten paisuttelua, kun ajattelen ihan oikeasti pakolaisia, kotinsa pakosta jättäneitä, esimerkiksi Syyrian pakolaisia tällä hetkellä.Tai aikanaan karjalaisevakkojamme. Minulla ei ole syytä sääliä itseäni ja nimitellä itseäni pakolaiseksi. Kun kaksi kuukautta on ohi, voin palata ennestään kohentuneeseen kotiin, jossa moni asia on korjattu ajan vaatimukset paremmin täyttäväksi ja turvallisemmaksi. Puhdas vesi virtaa taas uusituissa putkissa, vessa ja koko kylpyhuone kiiltelee uutuuttaan, lattia hohkaa lämpöä, katossa loistavat uudet led-valaisimet kuin taivaan esikartano.
Todellinen pakolainen ei voi kuin haaveilla edes pääsevänsä joskus paikkaan, jota voisi kutsua kodiksi.Useimmille se haave tuntuu karkaavan päivä päivältä kauemmas.Voi käydä niin, että vielä toinen ja kolmaskin sukupolvi syntyy ja elää tilapäiseksi suunnitellussa hökkelikylässä, majoituksessa, josta puuttuvat elämän alkeellisimmatkin perusvaatimukset, puhdas vesi ja viemäröinti , lämpö ja riittävä elintila.Tai voi käydä niin, että kodin etsintä pakottaa toivottomalle matkalle ympäri maanosaa anelemaan pääsyä vieraaseen, ilmastoltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan outoon maahan, jonka alkuperäinen väestö ei ole halukas hyväksymään ainoatakaan uutta avuntarvitsijaa.
Unelma oikeasta pysyvästä kodista pysyy monille unelmana, joka periytyy sukupolvelta toiselle, muttei ole kaikista toiveista ja uhrauksista huolimatta koskaan lähempänä toteutumistaan. Mistä otetaan voimat ja usko parempaan? Miten vältetään viha ja katkeruus sellaisissa oloissa?Ajattelen esimerkiksi Israelin alueen palestiinalaisten tai beduiinien tilannetta.Tai viimeisten parin vuoden aikana maansa jättämään joutuneita syyrialaisia tai Irakin kurdeja.
Kävin elämäni ensimmäisellä pidemmällä ulkomaanmatkalla kesällä 1968 Israelissa ja näin silloin vuosi ns.6 päivän sodan jälkeen pakolaiskyliä ja arabilapsia noitten onnettomien kodiksi kyhättyjen kojujen väleissä kurkistelemassa suurin pelästynein silmin meitä hulluja turisteja, jotka häpeää tuntematta kuvasimme heidän ahdinkoaan. Näin beduiininaisia istumassa hirveässä helteessä kaupungin torilla lapsineen.He olivat tulleet myymään käsitöitään siinä toivossa, että saisivat muutaman lantin. Muistan, kuinka vaikeaksi tunsin oloni heidän lähellään. En tiennyt asioista tarpeeksi, en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai ajatella. Miksi ylipäätään olin siinä vähäisine rahoineni? Olinko vain haalimassa itselleni tavaraa, jota en oikeastaan tarvinnut?Vai luulinko olevani auttamassa heitä ruokkimaan lapsensa? En tosiaankaan tiennyt. Näin arabilapsia, jotka nukkuivat yönsä Tel Avivin tai Natanian kaduilla, vieressään kasa vesimeloneita, joita taas aamun tullen yrittivät kaupitella. Koin kipeän ahdistuksen, pelon ja suoranaisen vihan ilmapiirin kävellessäni Gazan kadulla. Sotilasajoneuvot ja pyssyjään valmiusasennossa niiden lavalla pitelevät sotilaat partioivat katuelämää keskellä arkea. Oliko sota vai rauha?Arvasin olevani paikallisten ihmisten silmissä tarpeeton tirkistelijä, vihattava, koska ainakin taloudellisesti kuuluin heitä sortavien ja tappavien valloittajien leiriin. Millä oikeudella tulin kameroineni tallentamaan heidän hädän, ahdistuksen ja voimattomuuden tunteitaan?
Tuosta matkastani on kulunut yli 40 vuotta. Onko jokin asia muuttunut paremmaksi? Ovatko olosuhteet korjautuneet ja elämä tehty helpommiksi palestiinalaisille, onko sota jo historiaa, vihanpito unohdettu? Ei todellakaan, tuskin mikään on paremmin. Pelkään pahoin, että ongelmat eivät korjaannu minun elinaikanani.
Oli ahdistavaa, mutta myös kovin kiinnostavaa katsoa Pitkänäperjantaina Teemakanavan lähettämää "Jerusalem 24 h" tuoretta kuvausta nykytilanteesta tässä kolmen uskonnon asukkailleen niin rakkaassa mutta syvästi kiistanalaisessa Pyhässä Kaupungissa. Se on kotikaupunki, rakkain paikka mailmassa, mutta kovin erilaisen turvan ja rauhan tyyssija asukkailleen riippuen siitä mitä kansaa edustavat.
Oma kotini saa olla siis remppamiesten temmellyskenttänä seuraavat 8 viikkoa. Uskon selviytyväni pakolaisviikoistani, sillä turvapaikan minulle tarjoaa sisareni kodin takkahuone. Se on hyvinkin sopiva tilapäiskoti, sillä saan nauttia yksinolosta ja omasta rauhasta, koska se on eri kerroksessa perheen muista huoneista.Minulla on lähellä oma vessa ja voin käydä suihkussa milloin ikinä tunnen tarvetta.Voin kuunnella omaa radiota ja televisiota öin ja päivin, mutta voin tottakai myös osallistua sisareni perheen arkeen. Minulla on tilaisuus nauttia kevään tulosta isolla pihamaalla ja läheisillä hienoilla ulkoilureiteillä, aina kun vain kipeällä jalallani kykenen.
Vaikka joudun olemaan poissa omasta turvapaikastani, minua ei ahdistella eikä vainota mielipiteitteni johdosta. En joudu kohtaamaan halveksuntaa ihonvärini tai poliittisten mielipiteitteni johdosta. Ja, mikä tärkeintä, minulla on paluupäivä tiedossa. En siis voi edes leikkimielellä sääliä itseäni ja nimittää pakolaiseksi, sillä oma kotini on valmiina toivottamaan minut armaasti takaisin, kun kalenterissa on päästy heinäkuulle. Olen hyväosainen, silti aika ymmärtämätön, kiittämätön, usein turhista asioista ruikuttava dramatisoija. Oikeasti en ole koskaan joutunut kokemaan kodittomuutta, en todellista pelkoa tai puutetta kaikista elämän oleellisista perusasioista.
Puhdas vesi on yksi elämän perusehdoista akvarelli 2013
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti