Siitä tuli oitis mieleeni omakohtainen kokemus eräästä keväästä ja sitkeästä västäräkkiperheestä.Tapahtumasta on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Poikani isä oli päättänyt jättää ison mustan "Amerikan kaaransa" meidän taloyhtiömme pihalle tyhjään parkkiruutuun siksi parin, kolmen keväisen viikon ajaksi, jotka hän oli matkalla rapakon takana. Pihassamme se olisi turvassa, puiden alla siimeksessä ja kotimme ikkunoistakin koko ajan näkyvissä .
Viikot kuluivat ja hän palasi. Auto oli tallessa. Mitään ilkivaltaa ei ollut tapahtunut. Päätimme ajaa Naantaliin syömään. Viivyttiin poissa parisen tuntia.Takaisin parkkipaikalle tultaessa huomioni kiinnittyi västäräkkiin, joka tuli tepastelemaan ja pyrstöään vimmatusti keinuttelemaan aivan jalkoihini, kun astuin ulos autosta. Jonkun tunnin kuluttua lähdimme uudelleen ajelulle, nyt Tuomiokirkolle viemään poikaani kuoroharjoituksiin ennen tulevaa kuorokonserttia.Taas palatessamme västäräkki tunkeutui oudon lähelle ja syöksähteli hermostuneesti, kuin minua pelotellakseen. "Mikä ihmeen häirikkölintu täällä on ?" tokaisin minä tyhmänä. Kauempana pihalla tilannetta seuraili eräs talomme miespuolinen asukas."Sillä on pesä siinä autossa", hän valisti minua. Mies oli jo päivien ajan seuraillut linnun liikehdintää ja päätellyt sen rakentaneen pesänsä jonnekin auton alla oleviin salakoloihin.
Nyt me onnettomat ihmiset olimme alkaneet häiritä tähän asti onnellisesti sujunutta hautomista. Oli lähdetty kyytimään sen tulevia pienokaisia särkyvissä munissaan ympäri kaupungin katuja, läiskitty ovia ja aiheutettu ties minkälaista tuhoa sen vaivalla rakentamalle pesälle. Emoparan hätä ja ärhentely oli hyvin ymmärrettävää.
Miehet levittivät takakontissa olevan suojakankaan maahan ja kumpikin yritti maassa selällään maaten ja vähitellen auton alle itseään hinaten keksiä piilotetun pesän rakenteista.Tosi hullunkurinen näky: kaksi vatsakasta miestä ikäänkuin väkisin tunkemassa itseään auton alle.Vain jalat näkyvissä. Pesää ei hyvästä yrityksestä huolimatta kumminkaan noin vain löytynyt. Naapurin mies meni kuitenkin toiveikkaana autotalliinsa, näpräili siellä jonkunlaisen tukirakennelman, kuin pikkuisen lavan ja kiinnitti sen läheisen puun oksistoon lähelle runkoa. Jospa pesä sittenkin löytyisi niin sen voisi yrittää sijoittaa tälle "hyllylle".
Aamuyöllä heräsin ulko-oven kolahdukseen. Auton omistaja oli kärsinyt "jet-lagistä", ja aikansa unettomana turhaan sängyssä pyörittyään oli päättänyt toistamiseen lähteä pesän pelastukseen . Hiljaisessa valoisassa kevätyössä kenenkään näkemättä ja häiritsemättä se saattaisi onnistua paremmin.
Pitkän uurastuksen tuloksena hän oli viimein onnistunut hinaamaan itsensä sopivaan asentoon auton alle ja vihdoin äkännytkin taitavasti piilotetun pesän paikan. Varovasti hän onnistui irroittamaan sen äitivästäräkin koko ajan seuratessa operaatiota lähietäisyydeltä. Pesä nostettiin uudelle paikalleen. Munat olivat toistaiseksi ehjiä. Mutta jatkuisiko haudonta tästä hirveästä keskeytyksestä huolimatta?Miten västäräkit suhtautuisivat ihmisen väliintuloon?Palaisivatko ne jatkamaan hautomistaan?
En voi varmasti tietää mikä oli perhedraaman lopputulos.Jossain vaiheessa uskaltauduin kurkistamaan pesään. Se oli tyhjä. Olivatko poikaset kuoriutuneet vai oliko joku ne tuhonnut? Jäljellä oli vain pesän sisustusta hiukan epäjärjestyksessä.
Kun seuraavana vuonna västäräkit ilmestyivät pihaamme tavanomaiseen tepasteluunsa pyrstöään veikeästi keikutellen, olisin halunnut kysyä: keitä te olette, oletteko niitä vaudikkaita veikkoja , joita kyydittiin ympäri kulttuurimaisemaa jo ennen kuoriutumistanne? Oletko sinä se poikasiaan raivokkaasti pelastamaan valmis emo, joka melkein hyökkäsit kimppuuni?
Koska olen romanttinen hupakko, haluan uskoa "Happy Endiin". Västäräkeillä on nykyisin erityisen lämmin paikka ajatuksissani. Joka keväänä pyrstöään veikeästi hetkuttelevä västäräkki saa hymyn naamalleni, kun se tepastelee rohkeasti lähettyvillä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti