Juhlan aalloilta takaisin arkeen

Hyvin poikkeuksellinen viikonloppu takana, hyvin tavallinen viikko edessä. Luultavasti. Ainahan on olemassa yllätysten mahdollisuus, sekä miellyttävien, että epämieluisien yllätysten. Jotkut ihmiset ovat kurinalaisia, jäsentäneet päivänsä ja tuntinsa, kirjanneet kalenteriin tulevat tapahtumat, velvollisuudet ja aikataulut viikkokaudet etukäteen. Minä en ole näitä ihmisiä. Aikoinaan työni vaati pysymään lukujärjestyksessä, olemaan tarkka tunneista ja minuuteista ja ottamaan koko ajan huomioon satojen muitten ihmisten kanssa yhteistyön sujuminen. Nykyään olen usein kelloton, ajasta huihai välinpitämätön ja melkeinpä epäjärjestykseen mieltynyt vanha villikko, elämäntapaintiaani omassa pikku reservaatissani. Huomaan sen, kun yllättäen onkin pakko pystyä noudattamaan sovittuja juttuja,  juna lähtee 13.07, juna saapuu perille 18.21, olen Mailatiellä viimeistään 18.40, häät alkavat 14.00 jne . En voi yhtään venkoilla, enkä sanoa: katotaan nyt koska ehdin ja jaksanko ja viitsinkö.........Tämmöinen oikein stressaa ja hermostuttaa kuin olisin eilen syntynyt ja ensimmäistä kertaa yksin liikkeellä!

Joitakin viikkoja sitten olin saanut hääkutsun tämän kesän toisiin sukulaishäihin. Mikä sen mukavampaa. Ainoa kysymyksiä ja ehkä ongelmia tuova seikka oli paikka, jossa häät pidettäisiin. Tällä kertaa ei ollut kyseessä Armenian pääkaupunki, kuten heinäkuisissa sukulaishäissä vaan paikkakunta nimeltä Jännevirta. Minulla ei ollut kovin selvää kuvaa Suomen maantieteestä, mutta kutsua seurasi lappu, jossa oli tarkat ajo-ohjeet hääpaikalle.( noin 20 km Kuopiosta pohjoiseen). Vihkiminen tapahtuisi järven rannalla. Sekin herätti ihmettelyä, koska ajankohta olisi jo näinkin myöhäinen syksy. Miten tuommoisesta hääkeikasta selviäisin?

Kaikki keksimäni vaikeudet ja ennakkoesteet unohtuivat, kun lauantaina vihdoin seisoin suuren hääjoukon mukana tummana aaltoilevan järven rannassa odottamassa vihkiseremonian alkua.Tunsin olevani jonkunlaista pientä sivuroolia esittävä avustaja dramaattisessa, mutta ei pelottavassa elokuvassa. Edessä aava järvenselkä ja me henkilöt kahteen joukkoon (morsiamen suku ja sulhasen suku) jakaantuneina pienellä niemekkeellä.Välillä rannan puut alkoivat suhista pahaenteisen kovaäänisesti, kuin sadekuuroa enteillen, sitten taas aurinko yhtäkkiä lävisti jyhkeisiin pilviin valoisia kiilamaisia vyöhykkeitä ja lupasi sateen pysyttelevän jossain muualla. Veden pinnalla kellui siellä täällä jo kellahtavia lumpeen ja ulpukan lehtiä kuin kultaisia lautasia tummalla liinalla. Sitten tuulen suhina muuttuikin sellon kauniisti soivaksi ääneksi ja pian siihen yhtyi morsiamen tädin hyvin kirkas sopraanoääni. Se kuulosti kauniilta järven voimistaessa soinnin. Kaukana  järvellä erotin läikän, joka lähenemistään läheni. Hitaasti, välillä vähän kaartuen reitiltä, mutta selvästi kohden tätä rantaa pyrkivä vene teki matkaa. Nyt jo alkoi erottua jotain valkoista sekä tuhdolla, että keskellä venettä. Soutajan hahmo oli tumma, mutta keskellä venettä erottui nyt uljaan ryhdikkäänä istuva morsian valtavan leveässä helmassaan, joka näytti ulottuvan veteen asti. Ei sentään, hänen kohtansa veneessä oli verhottu valkoisin kankain. Ryhtiä korosti harteille kiedottu vitivalkoinen nuoren poron taljasta taivuteltu boleromainen viitta. Hän istui kuin kaunislinjainen veistos, tai kameekorun nainen, ihan liikkumatta ja tyynesti odottaen.Tuhdolla valkoisissa pitkissä puvuissaan ja villanutuissaan tuulen viimassa varmasti viluiset, mutta hymyilevät  nuoret morsiusneidot. Nyt vasta erotan, että hurjan soutu-urakan hoitaa morsiamen hento, kaunis isosisko tumman violetissa sifonkipuvussaan.Voi voi, onneksi päällä on jonkunlainen lämmin pusakka vai tuleekohan hänelle lämmin jo tuosta pitkästä ponnistelusta.

Hitaasti ja juhlallisesti pitkä savolaisvene lipuu hämmästelevän ja ihailevan juhlaväen ohi aivan lahden pohjukkaan asti. Räpsimissäni kännykkäkameran kuvissa näkymä tuo väistämättä mieleen Edelfeldtin maalauksen "Lapsen ruumissaatto", johon on samaan kuvaan tunkeutunut myös Sallisen "Haavoittunut enkeli". Kuva on vavahduttava kaikessa dramaattisessa kauneudessaan: tumma vesi , johon heijastuvat suuret harmaat pilvipyörteet, linjakas vene ja valkoiset, herkät hahmot. Kaikki kaksinkertaisina tyynessä rantavedessä peilaten.

Sulhanen auttoi vedestä tulleet kuivalle maalle ja niin alkoi parin hidas askeltaminen kohden niemen kärjessä odottavaa pappia ja vihkitoimitusta. En ole ennen saanut todistaa näin erikoisella tavalla puhuttelevaa vihkitoimitusta. Oliko pelkästään hyvää onnea vai suurta Jumalan siunausta, että kaikki onnistui mitä upeimmalla tavalla ilman edellisen päivän piinaavia sadekuuroja, sen voi jokainen ajatella vakaumuksensa mukaan. Tässä joukossa Jumalan hyvyyteen luottavien osuus lähenteli melkein sataa.

Kaikki muukin tässä persoonallisessa hääjuhlassa  onnistui varmasti kaikkien juhlaa suunnitelleitten ja valmistelleitten ihmisten toiveitten mukaan ja olen varma, että se jätti meille säilyvät hyvät muistot. Minulla oli onni yhdistää tähän vielä toinenkin tärkeä asia. Sain tilaisuuden viettää kolme yötä ja aikaa jäi myös runsaasti seurusteluun ja vanhojen asioitten mieleenpalauttamiseen satoja ja taas satoja valokuvia katsellen rakkaan ystäväni kotona. Hän on jo lähes yhdeksänkymmen vuotias ja yhteinen historiamme on noin puolen vuosisadan mittainen. Jostain syystä tämä opiskelusta melko sattumanvaraisesti alkanut suhteemme ja ystävyytemme on kehittynyt aivan poikkeuksellisen kattavaksi elämän mittaiseksi tuntemukseksi ja läheisyydeksi. Minulla oli onni aikoinani tutustua hänen iäkkääseen äitiinsä, hauskoihin ja lahjakkaisiin sisaruksiinsa ja silloin vasta murrosikäisiin lapsiinsa. Meillä on mahdottoman hienoja kokemuksia Savonlinnan oopperajuhlilta, konserteista, kuin myös oluella virkistymisestä taide-elämysten välissä. On seilattu sekä Saimaalla että Airistolla, istuttu pimeässä mökkirannassa Savossa, mutta myös kesäyön punertavassa ja turkoosissa oudossa hämyssä Jurmon ambientekuvioisilla kallioilla. On iloittu ja surtu yhdessä, sillä emme suinkaan ole saaneet nauttia pelkistä juhlista ja iloista kaikkia kuluneita vuosikymmeniä. Olin kiitollinen näistä tiiviistä hetkistä vanhan ystäväni Airin seurassa, jotka nyt pystyin liittämään tähän Suomen toisella laidalla juhlittuun hääreissuun. Yhdestä viikonlopusta riittää sisältöä, sulateltavaa ja muisteltavaa moneksi tapahtumaköyhäksi syksyiseksi viikoksi, kun vain sataa, enkä viitsi lähteä mihinkään tuvastani.Voin palata näihin päiviin ja tunnelmiin uudelleen.Voin iloita hääparin aidontuntuisesta hääonnesta, sekä omasta pitkästä ystävyyssuhteestani. Voin myös nautiskella ajatuksella, kuinka mukavaa onkaan, että Suomi on näin iso maa, jossa on paljon kauniita paikkoja kun matkustaa lounaiskolkasta halki keskisen Suomen lähelle itäistä rajaa. Ruskan puhkeamisenkin sain kokea tässä paluumatkalla sunnuntaina Kuopiosta Turkuun. Vielä torstaina oli vain pieniä väriläikkiä, mutta sunnuntaina Kuopiosta aina Jyväskylään asti riitti ihania kultaisia ja okranvärisiä vielä puimista odottavia peltoja, keltaisia, hoikkia koivuja ja punertavia haapoja vaihtelevina akvarelleina. Onneksi tuttujani ja läheisiäni asustaa  kovin monilla Suomen kolkilla. Siitä seuraa minullekin aikamoista rikkautta elämään.