Valoa pimeään

Toinen aamu talviajassa: tosi ihanaa herätä kirkkaaseen aurinkoiseen aamuun, eikä kumminkaan ole vielä koko aamu mennyt ohi nukkuessa. Talvikello osoittaa vasta lähes puoli kymmentä. Ihan sopiva aika eläkeläisen tarttua lehteensä ja kahvimukiinsa. Nyt en tarvitse kirkasta valoa viereeni nähdäkseni lukea lehteä, niinkuin jo monena aamuna olin tarvinnut. Kotikin näyttää iloiselta tässä syysaamun kirkkaudessa. 

Sanomalehdessä tulee vastaan iso juttu kelloaikojen siirtelystä, sen tarpeellisuudesta, tai oikeammin sen typeryydestä. Unitutkija perustelee hyvin kuinka järjetöntä ja useimmille ihmisille suorastaan kivuliasta on tämä kesäajan tuntia aikaisempi käyttö Suomen oloissa. Maamme kuuluu luontaisesti ja selvästi Eurooppalaiseen aikavyöhykkeeseen, jossa ollaan tuntia tai kahta myöhäisemmässä ajassa. Hän päätyy ehdottamaan, että kelloa siirrettäisiin meillä tunti tai jopa kaksi myöhäisemmäksi ja pysyttäisiin siinä koskaan enää siirtelemättä kesäaikaan. Olen täsmälleen samaa mieltä. En ole yhtään ymmärtänyt mitä hyötyä saadaan kesäajan aikaistamisesta. Useimmille ihmisille se merkitsee silkkaa kidutusta keväällä, kun pitää herätä luonnottoman aikaisin. Ajattelen nyt työssäkäyviä ja lapsia, en itseäni, joka saan kesät talvet nukkua kuinka myöhään haluan. Ja erityisen ikävää on, kun kesäajassa sitten on alettu viipyä ihan liian pitkälle syksyyn. Näin myöhään syksyllä paluu normaaliaikaan hyödyttää enää kovin lyhyen ajan, koska jo ihan pian kumminkin ollaan lyhyissä kaamosajan päivissä. Jää kovin vähäksi mahdollisuus nauttia valoisammista aamuista.

Vaikka olen jo iäkäs, en kumminkaan ole koskaan elänyt ilman sähkövalon tuomaa pelastusta pimeyteen. Lapsenakaan en joutunut elämään ilman sähkövaloa, kuten monet vielä silloin elivät Suomen syrjäisemmillä kolkilla. Tupaamme valaisi keskellä huonetta oleva kattolamppu, niinkuin kaikkia muitakin tupia kotikylälläni.Se oli aika pieni ja koruton, eikä teho taatusti ylittänyt 60 wattia. Eikä tuvassa sitten muuta valaisinta ollutkaan. Ei ollut pöytälamppuja tai kohdevalaisimia esimerkiksi hellan lähettyvillä. Mikä valtava ero nykyemännän häärimiseen ruokaa laittaessaan. Nykykeittiö ei tunnu toimivan ilman suurta määrää led-lamppuja jokaisen kaapin alla, jokaista kulmaa ja soppea valaisemassa. Lieden yllä pitää olla erityisen hyvä valaistus. Ruokapöydän voi sitten valaista hieman hillitymmin ja tunnelmallisemmin, jos haluaa. Olisi varmaan lähes mahdotonta selvitä nyt yhtäkkiä niissä valaistusoloissa, joissa lapsuuskodissani elettiin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän huomaan tarvitsevani valoa ympärilleni.Sytyttelen useita valaisimia ja ostan tehokkaampia polttimoita. Hämäryys häiritsee.

Kohta ollaan marraskuussa ja monien ihmisten mieleen iskee halu valaista pihamaansa, pensaat ja puut, sekä muutkin sopivat kohteet erityisillä jouluvaloilla.Valittavana on vaikka minkälaisia systeemejä, valonauhoja, väreissä ja kirkkaina. Ei haittaa, että jouluun on matkaa vielä pari kuukautta.Tämmöinen tapa ei ole kovin vanha, mutta trendi on vuosi vuodelta lisääntynyt ja monipuolistunut. Kiihkeimmät ovat jo sytyttäneet ikkunoihinsa jouluvaloja minunkin pihapiirissäni. Monilla kausi saattaa kestää pitkälle kevääseen. Asiaan on tietysti vaikuttanut sopivien valosysteemeitten saatavuuden lisääntyminen, käytön tavaton halpeneminen sekä halu tuoda helpotusta ja iloa joskus tosi pimeään alkutalveen, kun luntakaan ei vielä ole odotettavissa ehkä pitkään aikaan. Joskus tuntuu myös siltä, että ihmiset suorastaan kilpailevat sillä, kuka kekseliäämmin ja näyttävimmin efektein luo ympäristöönsä satumaista tunnelmaa. Onneksi suomalainen maku on ainakin toistaiseksi ollut hiukan vähemmän värikäs eikä ihan yhtä ylenpalttinen kuin amerikkalaistalojen moniväri-iloittelu ja villinä vaihtuva tuike ja välkyntä. Näyttämishalu ja kilpavarustelukaan eivät liene ihan yhtä megalomaaniset mitat täyttäviä meillä vielä, Luojan kiitos. 

Olin 1970-luvun taitteessa pari vuotta virassa Vaasassa. Muistan hyvin shokin, jonka koin joulun jälkeen paluumatkalla bussissa Turusta Vaasaan. Matka on pitkä, niinpä oli jo pimeää, kun linja-auto saapui ruotsinkielisille seuduille suomenkielisen Pohjanmaan pitäjien jäädessä taakse. Suureksi hämmästyksekseni näin ohitettujen maalaistalojen jokaisessa ikkunassa kynttilälyhtyjä, jollaisia ei meillä vielä lainkaan tunnettu. Ne olivat monihaaraisia, jotkut kuusen tai tähden muotoisia. Lähes joka talossa oli myös ainakin yhdessä ikkunassa lyhdyt, joista erotin tutut symbolit ristin, ankkurin  ja sydämen. Usko, Toivo, Rakkaus. Ja sitten vain paranemistaan parani: kokonainen pensasaita täynnä valoja, tai talon räystäslinja, jonka lamput koko talon pituudelta valaisivat. Joissakin isoissa pihoissa näin nuo usko-toivo-rakkaus-symbolit roikkumassa korkealla, ikäänkuin kesäisessä juhannussalossa lyhteitten ja havujen koristamina. Ihmeellistä, mitä tämä on, en ole tiennyt mitään tämmöisestä! Koko seudut ihmeellisiä valoja täynnä! Mistä nämä on saatu?Mikseivät suomenkieliset pihat ja talot näytä samanlaisilta?
Asiaa Vaasassa ihmeteltyäni minulle kerrottiin tavan olevan yleinen ruotsinkielisellä maaseudulla ja hankinnat ja mallit olivat tietysti Pohjanlahden toiselta puolelta Ruotsista saadut. Ero pimeään suomenkieliseen Pohjanmaahan oli iso ja yllättävä.
Kesti aika kauan ennenkuin sama tyyli omaksuttiin koko muuhunkin Suomeen. Kuinka ihanalta sitten näyttikään Turussa vanha suurtorimme, kun kaikkiin sitä ympäröiviin hienoihin vanhoihin rakennuksiin oli ensimmäistä kertaa sytytetty kolmionmuotoiset kyntteliköt joka ainoaan ikkunaan erään adventin aattona. Koko Tuomiokirkon ympäristö vanhoine puineen ja rakennuksineen oli muuttunut kuin taivaan esikartanoksi. Melkein sain kyyneleet silmiini kun sen ensimmäistä kertaa näin pimeässä illassa kotiin päin mennessä. Vieläkin se näky jaksaa sykähdyttää kauneudellaan adventin alkaessa.

Ensi lauantaina on Pyhäinpäivä. Kynttilät valaisevat hautausmaat. Kynttilöiden määrä tuntuu myös vuosi vuodelta lisääntyvän. Valolla on ihmiselle suuri ja monella lailla hyvää tekevä ominaisuus. Valo torjuu pimeyttä ja poistaa pelkoja. Valo luo hyvää oloa, antaa voimaa ja energiaa. Pimeys ahdistaa, masentaa ja väsyttää. On hyvä, että pimeyden lisääntyessä voi ottaa avuksi valon. Yksi asia kuitenkin on harmillista. Tässä valtaisassa valon määrässä, jossa minäkin kaupunkilaisena nykyään elän yöt ja päivät, en enää onnistu näkemään tähtitaivaan loistoa. Siihen tarvittaisiin pimeyttä, jota meillä ei enää ole. Täällä, kaupungin vähemmän valaistulla alueellakin erotan vain juuri ja juuri planeetat ja muutaman himmeänä hohtavan muun tähden, mutten enää  näe kokonaista tähtitaivasta, en Linnunrataa. Hyvä kun löydän Otavan. Mutta onneksi ehkä ensi yönäkin voin kesken unen herätessäni hiippailla olohuoneen suuren ikkunan ääreen ja ihailla hopeista kuuta, joka mollottaa mäntyjen yläpuolella.Sen lumo on jäljellä.