Syy tähän itsetutkiskeluun ei ole äkkiä herännyt viisauden kaipuu. Paljon todennäköisemmin syy on sen tajuaminen, että yksi sisaruksistamme on tämän kolmiviikkoisen ajan lähestynyt väistämättömästi rajaa, jolloin hän ei enää ole tässä ajassa, vaan kohta siirtyy johonkin toiseen perhekuvioon,"liittyy taivaalliseen laulukuoroon", niinkuin hän asian ilmaisi. Toki minun on ollut asiatasolla se helppo nähdä, hyväksyäkin, mutta tunnetasolla asia on vaikeampi käsitellä.
Siskoni oli minua yli seitsemän vuotta vanhempi. Lapsena ja nuorena totuin ajattelemaan häntä aina jonkunlaisena ihmeolentona, joka oli lähes kaikessa minua taitavampi, kauniimpi, ihailtava roolimalli. Hän oli perhetilanteemme pakottamana ja kai omien ominaisuuksiensakin takia pudonnut perhekuviossa jo varhain ikäänkuin perheen toisen elättäjän rooliin. Kun veljeni oli ehtinyt isän vielä terveenä ollessa aloittamaan oppikoulun, hän sai siellä sinnitellä, vaikka se tekikin taloudelle tiukkaa. Vain vuotta nuorempi sisko ei koskaan päässyt edes alkamaan oppikoulua, vaan joutui heti silloisen kansakoulun päätyttyä aloittamaan palkkatyön kauppa-apulaisena. Luulen, ettei hän koskaan edes kuvitellut käyttävänsä koko palkkaansa vain omiin menoihinsa. Pienestä palkasta lohkaisi aina isomman tai pienemmän palan koko perheen avustaminen.
Aikuisena olen usein ihmetellyt hänen erinomaisen hyvää raha-asioitten hoitokykyään. Kaikista neljästä lapsesta hänellä oli taito rikastua paremmin kuin meillä kolmella muulla, pitemmän koulutuksen saaneella. Voi olla, että eroa kyvyssämme tässä talousosaamisessa selittää jokin geneettinen ero, kuten aina on mahdollista sisarustenkin perimässä, mutta varmaan suuri tekijä on tuo varhainen oppi käsitellä rahaa ja nähdä mihin raha riittää, kun suhtautuu siihen suurella harkitsevuudella ja taidolla.
Muistissani lapsuusvuosilta isosiskoni oli aina hyvin huolitellun ja kauniin näköinen nuori nainen 1950-luvun naisellisissa linjoissa. Hänellä oli erinomainen kyky huomata miten ihan pienelläkin rahalla suunnitellaan, hankitaan, ommellaan tai ompelutetaan vaatteita, jotka näyttivät hämmästyttävän hyviltä.Yhtä hyviltä kuin vasta hiljattain naisten käsiin levinneissä lehdissä, Eevassa, Hopeapeilissä, mitä näitä nyt olikaan. A-linjat, kellohelmat, kävelypuvut, ranskankorot tai ballerinat, virkatut pipot ja takit, suuret ommellut lierihatut ja helmin kirjotut tunikapuvut. Hänellä tosiaan oli taipumusta ja taitoa keksiä, miten näyttää tyylikkäältä ilman, että kaikki rahat kuluivat itsekkääseen hienosteluun. Näen kuin elävänä filmin pätkänä muistini esiin nostamana hänet laskeutumassa illalla kotini kohdalla Salon linja-autosta päällään uusi ihana tumman tomaatinpunainen kapeavyötäröinen, mutta linjakkaasti kauas alas nilkkoihin leviävä ulsteri. Se oli niin ihanan kaunis, hyvää villakangasta, jossa kiiltelevän tummia pienen pieniä eläimenkarvoja kankaaseen kudottuna, iso taipuisa shaalikaulus ja musta nappipari kapeassa vyötärön kohdassa. Hienoin takki mitä olen ikinä nähnyt. Miten hänellä olikin rahaa semmoiseen! En tiedä. Päässään hänellä oli uusi, pieni, hiukan hassunnäköinen musta samettipäähine. Kädessään hän roikutti uutta viimeisimmän muodin mukaista, hupsua mustaa kiiltonahkaista laukkua, joka näytti oikeastaan yläreunoiltaan kokoonpainetulta ämpäriltä. Nerokas tapa sulkea laukku! Myös mustiin korkeisiin kävelykenkiin ja hansikkaisiin olivat pikku myyjättären rahat hyvin hyödynnettynä vapaapäivänä riittäneet. Miten, sopii ihmetellä vielä tänäänkin, sillä hän tosiaan joutui aina avittamaan koko muunkin perheen leivässä pysymistä?Lahjakas tyttö.
Kaikkina kouluvuosinani, mutta pitkälti myös opiskekuaikoina, jopa joskus myöhemminkin, Leila-siskoni oli se, joka pelasti yllättävän pulman tullessa. Ei tullut mieleenikään kadehtia häntä, mutta jotenkin kyllä pidin itsestään selvänä, että hän on isosisko, joka neuvoo ja auttaa, joka pärjää, vaikka itse möhlisin. Meillä oli tosi läheinen suhde pitkälle aikuisikään, oikeastaan ihan hänen neljäkymmenvuotispäiviinsä ja vielä hänen poikiensa kouluvaiheisiin asti. Vielä kun minusta oli tullut yksinhuoltaja ja joskus todella tarvitsin apua Mikon sairastaessa tai jos jouduin olemaan jossain myöhään yöhön, Mikko sai potea tai yöpyä hänen hoivissaan. Muistan myös oudon elävänä tilanteen, jolloin hän hellästi hieroi ja rasvasi jalkojani, kun hän huomasi niiden turvotuksen odotusaikani loppupuolella heillä vieraillessani. Hän sanoi:"voi sinua rassukkaa" sellaisella myötäelämisen äänellä, etten muista kenenkään ikinä sanoneen minulle noin.
Mutta elämä on kummallista. Se ei aina suju ilman ennalta odottamattomia yllätyksiä, muutoksia, väärinkäsityksiä, loukkauksia. Asiat voivat mennä aivan solmuun.Esitetään vääriä luuloja ja tahto ymmärtää loppuu kokonaan. Meidän pienessä perhekuviossamme kävi juurin näin äidin kuoltua. En olisi ikinä voinut uskoa semmoista voivan tapahtua. Ei meille ainakaan. Tuli vuosien etääntyminen, puhumattomuus tai järjettömien puheitten aika. Oli vuosia, jolloin entistä hyvää ja läheistä siskoa ei ollut missään. Melkein aloin epäillä muistojani. En halunnut ajatella itseäni niin huonona, mitä hän pahimmillaan sanoi minun olevan. Menetin isosiskoni moneksi vuodeksi.
Tänään, kun käyn mielessäni läpi keskinäistä henkilöhistoriaamme ja koko perhekuviotamme, sisareni on ollut poissa elämästä päivän, pari. Riippuu siitä, mitä kuolemalla käsitetään. Sunnuntaina lääkäri sanoi hänen olevan aivokuollut, mutta katkeileva ja harva hengitys jatkui vielä refleksitoimintana. Lääkärin sanoin hän ei enää ihmisenä ollut täällä. Hengitys pysähtyi vasta vuorokautta myöhemmin. Sain olla mukana tuntikaudet hänen pitkittyneessä lähdössään. Jos ihmisen syntymä joskus on rankka ja tunteja kestävä jännitysnäytelmä, oli sisareni irtautuminen elämästä myös uskomattoman pitkä ja hurja kamppailu. Nyt se on ohi, Leila on poissa, muualla, missä, en osaa ajatella. Sen päättää kukin vakaumuksensa mukaan. Onko hänen sielunsa jossain lähellämme, onko hän siirtynyt taivaaseen, jonne muutamat hänen läheiset lapsuusystävänsä toivottivat kirjeessään hänelle hyvää matkaa. Luin kirjettä pariin kertaan hänen kamppaillessaan.
Minulle hän elää muistojeni matkassa niin kauan kuin olen tietoinen ja muistava ihminen. Ja on hyvä, että pari viimeistä vuotta välimme olivat taas kuin joskus ennen, sisarelliset, ilman syyttelyitä, outoja väitteitä tai turhaa kaunaisuutta.
Perhettään ei kukaan valitse, ei vanhempiaan, ei sisaruksiaan. Ne saadaan valmiiksi valittuina ihan niinkuin omat geenimme, heikkoutemme ja vahvuutemme. Niitten kanssa pitäisi vaan oppia elämään parhaan kykynsä mukaan. Leilan elämä oli hyvin toisenlainen kuin omani, vaikka sisaruksia olimmekin. Oli paljon samaa, samoja taitoja ja innostuksen aiheita, jopa monia samoja sairauksiakin. Mutta paljon myös hyvin erilaista kohtaloa, erilaisia mielipiteitä ja vakaumuksia. Leilan elämä on nyt valmis, oma kuvioni vielä kesken. Nyt minä saan vielä olla sisko nuoremmalle siskolleni ja isoveljelleni. Meidän trioksi pienentynyt kvartettimme.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti