Ei tässä mitään kovin erikoista nähtävää ole. Hiljaisen, jo vanhentuneen ja vakiintuneen lähiöpihan tavallista liikennettä, tutuksi käyneitä hahmoja menossa tai tulossa. Tunnen hyvin ihmiset tavastaan liikkua, vaikken tiedä heistä mitään. Joillekin olen mielessäni antanut "nimiä", vaikka hyvin ymmärrän sen olevan huonotapaista ja sopimatonta. Siksi en niitä tässä edes kerro. En kehtaa. En minä halua olla loukkaava , vaikka tuommoista nimittelyä mielessäni harrastan. Tiedän paremmin kuin hyvin, että myös omasta liikkumisestani voisi heittää monenlaista, ikävästi kuvailevaa nimittelyä. Luultavasti tässä tyypittelyssäni onkin paljon itseeni kohdistuvaa säälittelyä ja samastumista.
Mieluisinta seurattavaa päivän mittaan tarjoavat taloyhtiömme lukuisat koirat ulkoiluttajineen. Koska olen niin pitkään nukkuja, en juurikaan ehdi näkemään aamulenkkejä. Silloin röhjötän vielä sängyssäni aamun viimeisiä, usein järjettömiksi rönsyileviä uniani katselemassa. Vasta puolipäivän ja illansuun koiralenkit kuuluvat ohjelmistooni. Pihamme laidalta nousee oikein mukavan oloinen koirapolku ylös harvahkoon, kivikkoiseen metsään. Sinne kipittävät kaikki karvanaamat vauhdilla, hihnan päässä roikkuvia, liian hitaita ulkoiluttajiaan kiskoen. Kuonot maassa tuoksuja hamuten ja alati uutta suuntaa kokeillen sitä mennään ylöspäin ja kohta häipyvät pois näkökentästäni.
Sitten jonkun ajan päästä tullaan tarpeet hoidettuina samaa polkua
alaspäin. Tyylejä on yhtä monta kuin seurueitakin. Muistan aluksi ihmetelleeni yhtä hyvin suurta koiraa( rotu???),joka askelsi vapaana remmistään vakaan ja arvokkaan oloisesti, mutta häntä kahtaalle vatkaten alas, aivan pihalle asti. Omistajaa ei aikoihin
näkynyt missään.Ehdin jo huolestua. Keskelle asfalttipihaa lönköteltyään koira istahti odottelemaan ja ikäänkuin itsekseen filosofoimaan.Vasta hyvän tovin jälkeen sen iäkkäänpuoleinen saattaja ehti pihalle kädessään irroitettu remmi. Koiralla ei ollut pienintäkään aikomusta tai tarvetta haahuilla ympäriinsä, ei liioin minkäänlaista kiinnostusta mahdollisesti paikalle sattuneisinin ohimeneviin kaksijalkaisiin. Kun sitten saattajakin oli pitkän tovin jälkeen lopultakin perillä, luikahtivat yhdessä rappukäytävään. Seuraavana päivänä esitys toistui uudelleen ihan samalla lailla. Olisi hauska tietää kuinka pitkään ovat asuneet tässä pihassa ja ulkoilleet näin. Rutiini on horjumaton.
Sitten on monia pienen pieniä kipittäjiä ja kaikille yllätyksille innostuvia ja kiihkeästi räksyttäviä sylikoiria, karvaisia, melkein lasten leluilta näyttäviä ulkoilijoita. Heidän poukkoilujaan on mukava katsella. Joskus erehtyvät syöksähtelemään niin nopeasti puun rungon lähellä, että remmi ehtii kiertyä puun ympäri monta kierrosta ja omistajan pitää kiertää myös puuta, jotta matka voi jatkua. Kun tämmöinen pieni, lyhytjalkainen vipeltäjä palaa metsäreissulta alas asfalttipihalle, sen jalat vipeltävät sellaista vauhtia kuin nopeutettu filmi. Ikäänkuin vatsan alla olisi paljon enemmän kuin neljä jalkaa. Minusta se on virkistävää katsottavaa. Eläydyn ja melkein kuvittelen, että minäkin vielä joskus kipittäisin. Muistan kuinka jouduin samalla lailla kirimään lyhyitä askeleitani yrittäessäni pysyä pitkiä askeleita harppineen aikuisen poikani rinnalla. Silloin ennen, kun vielä jotensakin kävelin. Nyt en enää kävele, nyt vaapun, niinkuin mummot ovat ikiaikaisesti vaappuneet. Unissani vielä juoksen ja se on niin hienoa. Unissani olen yhtä vilpaskinttuinen kuin lapsenlapseni, prinsessa Irina, anteeksi Elsa. Minäkin haluan laulaa: let it go, let it go ja iloisesti helutella lanteitani.
Ihminen kävelee kahdella jalalla, eikä omista tassuja tai polkuanturoita. Siksi kai ihmisen kävely ei ole yhtä joustavaa ja sulokasta kuin esimerkiksi kissojen ja koirien, vaan enemmän tai vähemmän töpöttävää tai vaappuvaa tai lonksuvaa. Ei voi myöskään verrata hevosen tai hirven tai kirahvin uljaaseen asteluun. Ihminen nousi kahdelle jalalle ja menetti vähitellen
kyvyn monipuolisempaan ja sulavampaan liikkumiseen. Mutta voitto saavutettiin kai muilla aloilla, aivojen kehittymisen myötä. Nyt ihminen tavallaan hallitsee muita eläimiä ja pitää heitä kuin itselleen luotuina elämän rikastuttajina, sekä tarpeilleen alistettuina hyödykkeinä ja palvelijoina. Ihmiset kyllä rakastavat eläimiä, mutta rakkaus ei ole pyyteetöntä.
Kun näitä koiriaan ulkoiluttavia kanssaihmisiä seurailen, olen hiukan kateellinen. Jos minulla olisi lemmikkikoira, minunkin olisi pakko lähteä ulkoilemaan sensijaan, että nyt vain viihdytän itseäni tässä lasin takaa seuraillen. Omat jalkani pysyvät paikoillaan, en hengästy, en reipastu, en haukkaa happea tai polta kaloreita. Mutta tiedän ihan hyvin, että tutustuminen koiraihmisen elämään ja kaikki se vaivannäkö ja vastuunotto eläimestä olisi pitänyt opetella kauan sitten nuorena, joustavana ja oppimiskykyisenä. Tällä iällä ja näillä rasitteillani olisi edesvastuutonta hankkia elävä, päivittäistä huolenpitoa vaativa lemmikki ja lenkkikaveri. Kyllä taitaa olla niin, että ennen pitkää päädyn silittelemään robottihylkeen kylkeä ja tuijotan sympatiaa etsien sen suuriin mustiin lasisilmiin. Siihen asti tyydyn ihailemaan pihan nelijalkaisten söpöä askellusta ja ihastun, kun ne satunnaisesti tavatessamme pysähtyvät nuuhkimaan jalkojani ja käsiäni ja kerjäämään pikku rapsuttelua.
Unen ratsun matkassa
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti