Toisille syksy merkitsee kypsymistä ja ilon aikaa, sadonkorjuuta, kuulasta sinistä taivasta kullanväristen lehtien taustalla, punaisina hehkuvia pihlajia, sienten tuoksua, kypsien omenain ihanaa aromia, hämärtyviä iltoja ja rauhallista mieltä kesän usein liiankin aktiivisen menomielialan jälkeen.
Ihmisillä on asiasta kuin asiasta hyvinkin vastakkaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Hyvä että on. Olisi kansantaloudellisesti ja -terveydellisesti tosi rankkaa, jos kaikki viisi ja puolimiljoonaista suomalaista alkaisi yhtenä suurena valituskuorona syksyn lähestyessä potea kalvavaa melankolista syysmielialaa, halua vetäytyä moneksi kuukaudeksi alakuloon ja pimeyteen. Raskasta olisi kuunnella myös jokaisesta tuutista riemukasta ja tekopirteää käskyä hurmioitua siitä, että jo piankin aurinko on meidät lähes hylkäämässä, joten mars kaikki juhlimaan hetken hehkuvaa ruskaa ja myrskyä, sadetta ja tippuvia omenoita. Kukaan ei nyt saa olla väsynyt ja masentunut valittaja, koska meillä on syksy, kaunein, värikkäin ja yltäkylläisin vuodenajoistamme.No huh huh.
Koulut ovat alkamassa tai jo alkaneet. Koulujen alkaminen on minulle niinkuin kai useimmille selvä syksyn merkki. Entisaikaan alku sijoittui syyskuun ensimmäiseen. Nyt jo vuosikymmenten ajan aloitus on ollut elokuun puolivälin paikkeilla. Kunnat saavat nykyään itse päättää kouluvuoden aloituksestaan ja päätöstä voi määrätä halu viettää kokonainen syyslomaviikko tai pidempi joululoma. Työpäivien määrä koko kouluvuodessa on kuitenkin oltava sama kaikille koululaisille.
Aloitin ensimmäisen kouluvuoteni syyskuussa 1950 Someron Kirkonkoulussa, johon kotoani oli vajaa kahden kilometrin kävelymatka. Samaa koulua olivat käyneet jo isommat sisarukseni, jopa isäni. En luule, että minua olisi kovasti jännittänyt, sillä olin tavallaan käynyt saamassa koulusta esimakua istumalla monta kuukautta "kuunteluoppilaana" kotimme pellonreunan pienessä kyläkoulussa ennenkuin täytin kuusi vuotta. Se oli kai epävirallista sosiaaliapua perheelleni, jonka kaikki asiasta tietävät purnaamatta hyväksyivät. Isäni oli aivohalvauksen johdosta pysyvästi halvaantunut ja tarvitsi kaiken sen ajan, minkä äitini naapurin isännän päivittäisellä avustuksella suinkin kykeni järjestämään hänen kuntouttamisekseen kepin avulla liikkumaan pystyväksi. Hienoa, että sain olla koulussa muutaman tunnin ikäänkuin päivähoidossa. Sain lämpimän aterian ja viihdyin muitten touhuja seuratessani . Oli laulutunnit, välitunnit ja mikä parasta, sain piirtää vaikka koko päivän oikealle paperille ja oikeilla värikynillä.
Ikävä kyllä tämä tuttu kyläkoulu lakkautettiin kunnan toimesta juuri pahaan aikaan kannaltani. Jouduin selviytymään yhden vuoden ilman päivähoitopaikkaani ennen kuin voin 7 vuotta täytettyäni päästä alkamaan oikeata koulua ikäluokkani muitten lasten kanssa. Koulu oli mukavaa, opettajakin oli kiltti, mutta kovin hiljainen ja pidättyvän oloinen. Parhaiten muistan uskonto- ja piirustustunnit. Ne noudattivat aina samaa kaavaa, joka kai teki sen, että muistan ne hyvin. Uskontotunnilla opettaja aina kertoi omin sanoin meille pienen kertomuksen raamatun henkilöistä. Sitten joku oppilaista yritti kertoa sen uudelleen ja kenties vielä joku toinenkin. Niin se jäi mieleen. Sitten seurasi joitakin opettajan kysymyksiä ja kenties katsottiin siihen liittyvää telineelle riippumaan nostettua opetustaulukuvaa .Lopuksi veisattiin virsi tai muu laulu. Tiesin olevani "hyvä uskonnossa", koska minulla oli hyvä muisti.
Piirustustunti alkoi ja jotenkin ihmeellisesti oli taulun toiseen reunaan ilmestynyt väriliiduilla piirretty kuva, jossa usein oli pari lasta kuvattuna jossain vuodenaikaan sopivassa toimessa. Muistan monet kuvat kuin olisin ne ihan hiljattain nähnyt. Erikoista niissä oli, että lapset oli piirretty ikäänkuin sivusta nähtynä ja kasvot muodostuivat aina saman kaavan mukaan: otsan kaari, joka jätti syvemmän kolon silmän kohtaan. Tästä kolosta kaartui pieni ylöspäin nouseva veto esittämään ripsiä ja tästä kolosta kaartui sitten toinen vähän pidempi ja pulleampi linja alas kaulaan. Siinä oli siis poski ja leuka. Nenää, suuta ja silmiä ei tässä profiilissa erottanut. Kallon takaosan muodosti sitten vuodenaikojen mukaan erilainen päähine. Nämä puolipallopäät milloin vilkuttivat linnuille milloin pyörittivät lumipalloja tai laskivat kelkalla tai kävelivät sateenvarjon kanssa sateessa.
Piirsimme myös kuvan hiiristä, jotka istuivat hauskasti punaiseen pallojuustoon sijoitettuna.Juustosta oli leikattu tarkoin neljäsosan kokoinen pala kulmasta. Kolme, neljä ilmapalloa oli päässyt karkuun ,vaikka narut olivat kiinni toisissaan. Vain yksi kuva tehtiin"elävän mallin" mukaan. Siinä paperin päälle pantiin omat villakintaat ja piirrettiin niiden ääriviivat. Sitten kintaat nostettiin sivuun pulpetille ja kintaat väritettiin juuri niinkuin ne oikeasti olivat. Yhä vielä voin tuntea kuinka kostean vanuttuneet ja vimpulat kintaani olivat ja se näkyy kyllä kuvassani.Omistan nimittäin nämä piirrokset edelleen! Varsin hauskan ja valaisevan ahaa-elämyksen sain, kun opettajana Vaasassa ollessani löysin kouluni kaapista pahvisen, naruilla kiinni solmitun ikivanhan opetuskuvasalkun ja simsalabim, bongasin sieltä tutut kuvat. Juuri ne olivat toimineet alakoulunopettajani malleina: tervepä terve, kaikki pollapäälapsukaiset ja juustot ja hiiret. Minä olin hyvä piirtäjä ja olen kai edelleen! Onneksi minulla oli monta tosi hyvää ja taiteellista kuvaamataidon opettajaa kouluvuosinani ja tuli muutakin kuvattavaa ja haastetta kuin pollapäät.
Koulutieni lopetin 53 vuotta myöhemmin keväällä 2003. Siihen aikaan sisältyivät sekä vuodet itse oppilaana kuin myös opettajana. En päässyt koulusta eroon kuin lomilla ja nyt eläkkeellä. Vaikka koulumaailma on nyt osaltani jo kaukaista historiaa, huomaan itsessäni vielä olevan jonkin verran opettajaa jäljellä. Seuraan aika tarkasti käytävää koulukeskustelua mediassa. Minulla on aika vankkoja ( lukkiutuneita?) käsityksiä siitä, miten opetusta ja kasvatusta pitäisi kehittää, mikä on hyvää ja huonoa, missä ollaan menossa pahasti taaksepäin ajoista, jolloin itse olin osa koulua sekä oppilaana että opettajana. Vieläkin arvostan joitakin opettajiani, nyt useimmat heistä jo kuolleita. Vieläkin olen kiitollinen, että sain toimia englanninopettajana semmoisina pioneerivuosina, jolloin opetus oli uutta koko ikäluokalle annettuna. Oppilaat tulivat englannin tunnille täynnä intoa ja iloa, koska se oli niin uutta, iloista ja erilaista kuin opiskelu useimmilla muilla tunneilla. Oppilasryhmät olivat sopivan pieniä ja rehtorit suhtautuivat kielenopettajien työhön arvostavasti ja kannustavasti. Tiedän, että nykyään monien opettajien työ on paljon raskaampaa kuin työni noina vuosikymmeninä. Mutta on myös paljon asioita , jotka kuvittelisin nyt osaavani hoitaa paremmin. Mikä onni, etten kumminkaan joudu testaamaan sen enempää parannusideoitani kuin omia kasvattajantaitojanikaan. Jätän homman nuoremmille ihan hyvässä uskossa ja toivotan hallitukselle, päättäjille, opetusminísterille ja kaikille kuntapäättäjille järkeä ja viisautta olla leikkaamatta opetukseen käytetyistä rahoista. Muuten meidät hukka perii ja joudutaan katumaan katkerasti lyhytnäköistä, tyhmää säästöä. Opetukseen ja kasvatukseen käytetyt tarpeelliset resurssit tuottavat hyvän koron.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti