Olen varma, etten ole ainoa, joka tarvitsi useampaan kertaan paperinenäliinaa pyyhkiäkseen silmäkulmiaan. Niin teki myös Koiviston haudanlepoon siunannut Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Hänen suorittamansa virantoimitus oli kaikkea muuta kuin pelkkää viran puolesta hoidettua, arvokasta papillista puhetta ja tuttuja raamatunlauseita. Se oli sivistyneen ja voimakkaasti tuntevan ihmisen ja ystävän syvällistä ajattelua ja surua hoitavaa puhetta omaisille, mutta myös kaikille meille tilaisuutta seuranneille. En ole koskaan kuullut vaikuttavampaa hautaan siunaamispuhetta. En ole saanut kokea sellaista jokaista sanaa ja lausetta todeksi elävää ja tarkoittavaa saarnamiestä raskasta tehtävää suorittamassa. Hänen olemuksensa ja puheensa riipaisivat sydäntä.
Samoin kiitän nykyisen presidenttimme muistopuhetta. Kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi, en suinkaan ollut hänen ihailijansa, enkä häntä äänestänyt. Mutta näinä vuosina hän on mielestäni kehittynyt kuin eri henkilöksi. Näen ja kuulen hänessä nyt ihmisen, miehen. Paljon lukevan, sivistyneen, elämää ymmärtävän, nykyisin laveammin ja rohkeammin ajattelevan ja puhuvan. Enää ei tarvitse kuunnella sitä tärkeilevää, ahdistuneen oloista, kulmiensa alta yrmeästi kuin kuulijoitaan halveksien puhuvaa robottimaista poliitikkoa. Minulla on kiusaus ajatella, että hän on muuttunut koska hänkin Jenni Haukiossa on löytänyt rinnalleen suuren naisen ja yhdessä ovat nyt suuremmat (ja myös erottamattomat). Niin hän viisaasti ja kauniisti arvosti Tellervo Koiviston elämää Mauno Koiviston, suuren miehen puolisona.
Tällaiset hautajaiset ovat paitsi hyvästijättö vainajalle, myös tilaisuus niihin osallistujille kokea omassa mielessään kauas arjesta irrottavia, suurempia ja omalle mielelle hyvää tekeviä tunteita. Hyvät hautajaiset ovat melkeinpä juhlista parhaita. Ne auttavat suorittamaan omassa mielessä eräänlaisen valkopyykkipesun , perussiivouksen ja liinavaatekaapin uudelleen järjestelyn. Tai tunne on niinkuin olisi uinut hyvin puhtaassa ja kirkasvetisessä järvessä pitkän, hitaan, väsyttävyydessäänkin oudosti virkistävän uintimatkan. Olo on puhdas ja erityisen rauhoittunut. Näin minä koin monituntisen Mauno Koiviston siunaustilaisuuden ja hautasaaton vaikuttavan itseeni. Luulen, että kokemukseni voimakkuutta lisäsi pieni henkilökohtainen lisämauste. Helatorstaina oli näet oma syntymäpäiväni. Täytin 74 vuotta. Mauno Koiviston pitkään ikään verrattuna oma ikäni on ihan vaatimaton, mutta mitta on ihmisiästä puhuttaessa niin suhteellista. Koko ajan uutiset tarjoavat kammottavaa kuvaansa kuolevista lapsista ja nuorista aikuisista. Siihen suhteutettuna olen kumminkin saanut jo tähän mennessä elää pitkän elämän. Viimeiseen pariin viikkoon olen joutunut kuulemaaan tiedot parin hyvin tuntemani ikätoverin äkillisesta kuolemasta. Molemmat suruviestit ovat tuntuneet vaikeilta ymmärtää todeksi. Ajatus oman elämäni loppumisesta on parin viimeisen vuoden aikana tullut minulle paljon todemmaksi. Se herättää monenlaisia ajatuksia. Se ei niinkään suoranaisesti pelota, mutta sitä on kumminkin pakko ajatella, eikä vain torjua kauas pois. Olen kirjannut toiveitani ja kuvitelmiani omista hautajaistani sekä kuolemaan liittyvistä käytännön järjestelyistä luettavaksi omaisilleni, kun olen kuollut.
Menetin isäni jo hiukan alle 30 vuotiaana. Hän menehtyi kolmanteen sydäninfarktiin Someron sairaalassa. Ajattelen lapsellisesti, että isä ( kohtalo? Jumala?) antoi minulle kokonaisen kuukauden aikaa totutella ajatukseen isän kuolemasta. Sen verran aikaa kului ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välissä. Ehdin käydä isää katsomassa useita kertoja sairaalassa. Toisen infarktin tapahduttua näin isän hyvin tuskaisena ja kuin pieneksi kuihtuneena lähes sikiöasennossa vuoteessaan. Ero edellispäivän puhelevaan ja hymyilevään isään oli valtava. Siinä hetkessä toivoin hänen kuolevan ja pääsevän kärsimästä hirveää kipua. Mutta hän selvisi jo toisen kerran ja alkoi toipua yllättävästi.Olin häntä viimeistä kertaa katsomassa runsas viikko ennen lopullista sydänkohtausta. Silloin hän taas vaikutti pirteältä ja toiveikkaalta. Kerroin, että minun olisi nyt pakko lähteä Vaasaan koulun alkamisasioita hoitamaan emmekä näkisi vähään aikaan. Hän hymyili ja sanoi:"tottakai, mene vaan, ei tässä mitään hätää, minä pääsen kohta kotiin". Ja kuitenkin, kuin salaman iskuna käsitin, etten tule näkemään häntä enää elossa. Hän katsoi minuun jäähyväiset silmissä, vaikka suu hymyssä. Menin kotiin sairalasta raskas tunne mielessäni ja sanoin ystävälleni : Näin isän viimeisen kerran. Hän hyvästeli. Älä nyt ole liioitteleva hupsu, kuvittelet vaan. Hänhän pääsee kohta kotiin.
Niinkin usein sanotaan kuolemasta.
Kun isäni sitten siunattiin, suurin piirtein kaikki asiat menivät mielestäni väärin. En saanut nähdä häntä vaikka niin minulle oli luvattu. Pappi piti surkeampaakin surkeamman siunauspuheen. Ei mitään juuri minun isääni tai hänen jokseenkin traagiseen elämäänsä kuuluvaa: ei raskaista sotavuosista, ei isän jo nuorena alkaneesta ivaliditeetista, ei sanaakaan kamppailusta köyhyyttä vastaan, ei siitä mistä isä iloitsi, perheestä, lapsista , sisukkaasta vaimosta siinä rinnalla, ei isän löytämästä uskosta. Ei mitään muuta oikeaa kuin vainajan nimi. Kaikki muu oli pelkkää liirumlaarumia, kenelle tahansa, eikä kenellekään oikeasti kuuluvaa tyhjää puhetta.
Kun lopulta olimme yksin vain äiti ja molemmat sisareni raskaan päivän jälkeen, sain hysteerisen itkukohtauksen.Paruin suureen ääneen ja raivokkaana huusin, mitä papin OLISI pitänyt sanoa.Se saarna oli pitkä, eikä kukaan keskeyttänyt. Kun lopulta rauhoituin, sanoi iso siskoni: "No siinä se nyt tuli pidetyksi. Hyvä kun sinä pidit." En tiedä oliko siinä annos ironiaa, vai oliko hän kerrankin samaa mieltä kanssani.
Hyväksyin isän kuoleman ja sen, etten häntä nähnyt vainajana vasta parin viikon päästä näkemässäni oudossa, mutta hyvin lohduttavassa unessa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti