Tiistailla on toisenlainen rooli. Koko tämän syksyn olen käynyt tiistaisin maalaamassa akvarelleja Työväenopistolla. Tykkään, että tämän ryhmän aikataulu mahdollistaa hitaan aloituksen myös tiistaipäivään:tunnit alkavat vasta puoli kahdelta. Vaikka en kaikin osin saakaan ryhmästä sitä, mitä toivoisin, haluan ehdottomasti kumminkin jatkaa osallistumista. Usein tunnen , outoa kyllä, energisyyteni lisääntyvän siitä, että mielessäni kritikoin sekä maalarisisarteni, että ohjaajan mielipiteitä ja aikaansaannoksia !!! Olen itse muka "tietävämpi ja taitavampi" .Tosi noloa, häpeän kyllä ajatuksiani. Olen aivan kuin tavallinen murrosikäinen nuori, näistä ikävuosistani huolimatta.
Noloahan näin on ajatella, mutta tästä salaisesta sisälläni käydystä itserakkaudesta ja uhosta jotenkin nurinkurisesti voimaannun, saan ikäänkuin lisää energiaa. En osaa tätä selittää järkeenkäyvästi edes itselleni. Mahtaako nuorillakin olla vähän saman tapaiset syyt uhittelevaan käytökseensä.
Keskiviikko on toinen harrastuspäivä. Nyt ryhmä ja ohjaaja ovat toiset ja selvästi minua vähemmän negatiivisesti kiihdyttävät. Vai olenkohan keskiviikkoisin jo mennessäni tyynempi ja kuin hiukan kypsempi oppilas, suorastaan "lukioluokkalainen" ehkä. Kun sitten palaan kotiin, on vielä aika valoisa iltapäivän hetki.Tarjoan itselleni mukillisen kahvia.Tarkastelen molempien päivien tekeleitä. Kokeilen katsoa niitä ylimääräisten pahvikehysten kanssa ja usein alan pitää niitä "hiukan kelvollisina". Kannatti siis sentään yrittää vaikka aiheet olivatkin"tyhmiä"! Sainhan sentään tämmöisetkin uudet työt syntymään.Eivät IHAN mahdottomia. Löydän niistä joitakin mieltäni tyydyttäviä ja ilahduttavia kohtia. Paljon energisempi minäkuva sen maanantaisen tassuttelun, kuin liian vähällä polttoaineella hiippailun ja torkahtelujen jälkeen.
Torstaina ja perjantaina on jo monta syytä saada jotain aikaan. voi Esimerkiksi viikon ruokien shoppailu, jonkunlainen siivous-tai raivausoperaatio kodissa, niin että asumisviihtyvyys ei täysin vaarannu. Tai se voi olla jopa löytöreissu kirppikselle tai kukkataloon, torille tai rautakauppaan. Jos ilma suosii, voin jopa harkita lenkillä käyntiä. Torstait tai perjantait kuluvat paljon harvemmin koko päivän mittaiseen löysäilyyn kuin maanantait.
Lauantait ja sunnuntait, työssäkäyville lähes ainoat vapaapäivät, eivät ole samalla lailla odotettuja hengähdyspausseja tässä eläkeläisen viikko-rytmissä. Toki niillä on oma erityinen värinsä ja tunnelmansa, mutta useimmiten se syntyy siten, että jotenkin nautin silloin syvemmin lähes täydestä hiljaisuudesta, lukemisesta, hyvästä musiikista, muutamista mieluisista ja toistuvista rutiineista televisionkatselussa. Ulkoilustakin, milloin sää tuntuu suosivan. Voi olla, etten tapaa yhtään tuttua ihmistä, mutta olen silti ihan virkeä ja tyytyväinen juuri tähän hiljaiseen ja eristyneeseen elämään. Lauantain ja sunnuntain sanomalehti vaatii tavallista pidemmän ajan, mutta antaa vastineeksi myös enemmän ajattelunaihetta ja kiinnostavaa luettavaa.
Erityinen ilonaihe on myös nykyään tavaksi tullut viikonloppupuhelu poikani ja mahdollisesti myös ( joskus liian kiireisen) lapsenlapseni Irinan kanssa. Aina ei mummun kanssa jutustelu millään sovi hänelle leikin kesken. Silloin kuulen hänen sanovan napakasti: ei kiitos. Ja se on sitten siinä.Turha Mummun siitäkään on pahastua. Kaikella on aikansa, jo pienenkin ihmisen päiväjärjestyksessä.
Viikottainen, tavallinen rutiini rikkoutuu mieluisella tavalla silloin, kun nuorillani on halua ja mahdollisuus tulla nukkumaan lauantaiyön yli mummulaan. Siitä seuraa automaattisesti muutama toimeliaampi päivä, tottakai. Sitä valtavaa energiapläjäystä, mikä silloin täyttää tämän muutoin hyvinkin hissukkaelämää säestävän kotini. Minulle tässä kämpässäni riittää tilaa kylliksi, mutta Irinan levitettyä leikkinsä ympäri kotia, tilaa saisi olla enemmänkin. Viime käynnillä neiti alkoi ihan päivitellä, että mummun koti on liian "ahdas ja kapea", (73 nelimetriä)!!
Myönnettävähän se on, että kodissani on tavaraa paljonlaisesti. Aloin kysellä mistä hänen mielestään olisi hyvä aloittaa raivaus.
Luovuttaisiinko ehkä sohvasta? No EI AINAKAAN.
Entä nuo kymmenet taulut seiniltä? Ei, ne on HIENOJA.
Onko täällä liikaa tyynyjä ja kirjoja? EI OLE!
Heitetäänkö pois kaikki suuret kasvit? Ne vievät paljon tilaa? Ei, ne on KAUNIITA. jne jne.
Eipä tullut poistoideoita. Taitaa siis mummula saada pysyä täyteen ahdettuna, jos Irinalta kysytään. Hyvä niin, sanoo mummu!
Minua hämmästytti yllättävä itkuunpurskahdus,johon tyttö puhkesi, kun he ennen kotiinlähtöä olivat purkamassa toisen makuuhuoneen lattiatilan peittäneen ison maatilan aluetta äitinsä kanssa. Siivous ja leikkien purku on heille jokakertainen ja itsestään selvä tapa ennen kotiinlähtöä.
Irina lähti viemään osaa keräämistään tavaroista niiden vakituisille varastopaikoille. Sillä välin hänen äitinsä jatkoi poiskeräystä. Kun Irina tuli takaisin jatkamaan siivoustaan, kaikki olikin jo kasattu. Tyttö purskahti itkuun.
"Olisin halunnut itse siivota kaikki".
Kokemukseni mukaan ongelma on yleensä ihan päinvastainen: pyynnöistä huolimatta ei haluta siivota. Lapsenlapsessani on harvinaista luonteenlujuutta. Voisinpa nähdä millainen hieno nainen hänestä kasvaa. Mutta hänen poikkeuksellinen herkkyytensä myös hiukan pelottaa minua. Toivoisin, ettei hän luonteensa takia joutuisi kokemaan yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemuksia ihmisten välisissä suhteissa elämänsä varrella. Herkkyys on lahja, mutta se voi myös satuttaa: sitä voidaan väärinymmärtää ja väärinkäyttää.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti