Nämä lausahdukset( josko niissä viisautta piilee tai sitten ei?) nousivat jostain muistin onkaloista esiin, kun olin tänään viettänyt tosi pitkän tovin erään vanhan ystäväni seurassa puhelimessa keskustellen. Meillä kummallakin on liikkumisessa ja nokakkain tapaamisessa senverran vaikeuksia, että nykyään seurustelumme tapahtuu enimmäkseen näin aparaatin kautta. Tottakai olisi mukavampaa tavata naamakkain ja kunnolla. Mutta hyvä, että edes näin.
Tämä itseäni reilusti vanhempi ystävä, entinen opiskelutoverini ja kollegani, on niitä ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on minulle mieluisaa, jättää hyvän olon. Olemme tunteneet lähes puoli vuosisataa.Tunnemme toistemme elämäntarinat, vaikeat vaiheet ja koettelemukset, taakse jääneet työkokemukset, kuin myös perheen tarjoamat monet, hupaisat muistot sekä ilot nykyisessä elämänvaiheissamme.Yhteisessä historiassamme on ollut onni aika ajoin kokea muutamia hillittömän hauskoja juttuja näinä taakse jääneinä vuosikymmeninä. Etenkin silloin kun ei vielä tunnettu kremppoja tai muita vauhtia hillitseviä rajoituksia, koettiin sellaisia yhteisiä elämyksiä. että niistä riittää iloa mielen virkistykseksi vaikka tämmöisessä marraskuun pimeydessä. Meillä on muistoja, joita on lysti pullautella mieliin nyt, kun olemme vanhoja ja hitaammiksi, lähes paikoilleen jymähtäneiksi pakotettuja. En ole ikinä kyllästynyt tai pettynyt hänen seuraansa tai ajatuksiinsa. Siitäkin huolimatta, että meillä alunperin on jokseenkin erilainen ideologinen perhetausta, suuri ikäero (16 vuotta) ja monista asioista vielä nykyäänkin eri mielipide. Mutta meillä on paljon enemmän molemmille yhteisiä, molemmille tärkeitä asioita, joista riittää juttua. Aina tietää tulevansa ymmärretyksi, oikein ja pohjia myöden.
Usein sattuu, että jomman kumman on "ihan pakko" tarttua puhelimeen ja kysyä toisen mielipidettä esimerkiksi jostain uudesta huomiostaan, juuri lukemastaan tai kuulemastaan. Aika usein on hauska hämmästyä. kun toinen on juuri kokenut tai miettinyt ryhtyvänsä soittelemaan samasta syystä. Näin esimerkiksi tänään kuunneltuamme samoja radio-ohjelmia. On melkein kuin saisi telepaattisesti tunteen, että nyt pitäisi keskustella tästä kuulemastani tai lukemastani ja käy ilmi, että toinen on ajatellut jo samoin. Joskus tämmöinen tuntuu lähes oudolta sattumalta. Intuition ( telepatian??)voima on vaikuttava.
Mikä sitten on parasta ja tärkeintä juttutuokioissamme? Niin, ihan tuokioksi ne perin harvoin jäävät! Pikku tuokiomme yleensä venyvät, sillä ne koskettelevat monia ja laajoja aiheita. Jutustelu alkaa usein juuri näihin hiljattain vastaan tulleisiin elämyksiin, musiikkiin, lehtijuttuihin tai päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin asioihin tarttuen, mutta pian rönsytään myös läheisimpiin ihmisiimme, sekä jo kuolleisiin yhteisiin ystäviimme. Usein kumminkin myös noihin satoja kertoja muisteltuihin hauskoihin "seikkailuihin" silloin kauan, kauan sitten!Kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Arvostamme toinen toisiamme niin, ettei edes selvä erilaisuus joissakin mielipiteissä synnytä väittelyn halua. Pikemminkin herää tarve nähdä asia ystävän erilaisesta vinkkelistä. Se on ihme, sillä yleensä olen äkkiväärä oman mielipiteeni kannattaja. Tuntuu, että meillä kahdella huumori osuu maaliinsa. Kokemukseni mukaan pikemminkin harvinaista herkkua kuin jokapäiväistä kauraa ihmisten kesken.
Vanheneminen on muuten ihan ok, mutta en pidä siitä (jo liian usein toistunut), että ystävät ympäriltä alkavat hälyttävästi huveta. Vuosi vuodelta huomaan, että minulla on yhä vähemmän ihmisiä, joitten kanssa olen tekemisissä. Tottakai minä kaupungissa asuvana näen paljon ihmisiä, jos maltan lähteä tästä omasta mukavuusolostani , avaan ulko-oveni ja yritän solahtaa mukaan ihmisten joukkoon. Mutta nähdä ihmisiä. asioida ihmisten seassa, jopa harrastaa samaa harrastusta, ei välttämättä tarkoita, että olisin jakanut heidän kanssaan jotain merkityksellistä. virkistävää ja hyvää. Useimmiten en tunne saavani mitään ja luulen, etteivät he liioin ole saaneet minun seurastani mitään omaan oloonsa hyvää tuovaa. Ehkä suorastaan päinvastoin.
Joskus kyllä yllättyen huomaan ilahtuvani sattumanvaraisista pienistä jutusteluista ennestään ventovieraittenkin kanssa. Näin voi sattua esimerkiksi kesken kauppareissun tai bussissa kanssamatkustajan kanssa juttuun ykskaks ryhdyttyä. Joskus tämmöisistä hetken ystävistä ja kenties vain viiden minuutin mielipiteitten vaihdoistakin jää tosi hyvä tunne ja virkistynyt mieli. Se syntyy, kun huomaa yllättäen löytyneen yhteisen ymmärryksen ja tavan puhua ainakin tästä yhdestä aiheesta rennosti ja ymmärrettävästi. Voi ajatella olevansa itsekin hauska ja fiksu ihminen tuon toisen, ventovieraan fiksun seurassa. Huumori voi hypähtää kyytiin ihan sekunnissa ja luoda positiivisen fiiliksen jopa marraskuun pimeydestä. On mahtava huomata, että kaikki ihmiset eivät olekaan kuin lähes kuolleita pökkelöitä, semmoisia, jotka tuntuvat vihaavan kaikkia ja kaikkea ympärillään . Onneksi semmoisia eivät ole kaikki, eivät ihan kaikki edes täällä tunneköyhien ja ylpeitten ihmisten Turussa.
Jokainen ihminen on oman itsensä paras tuttu ja ainainen kumppani. Tietää, mitä mieltä on asioista, olipa kyse politiikasta, sairauksista, koulu-uudistuksista, uskonnoista, tositeeveestä, sotepalveluista, transseksuaaleista, maahanmuuttajista, ruokahävikistä. digitalisaatiosta, pyöräteistä tai vammaisten ja vanhojen tarvitsemien vaippojen vuorokausitarpeista. Ei tule tarvetta alkaa paasata ja saarnata itselleen muitten virheistä, ei yrittää käännyttää ketään. Tuntee vahvasti olevansa oikeassa. Tietää, että maailmanmeno on monella lailla muuttunut itselle ja varmaan useimmillei vaikeammaksi kuin ennen. Tai ainakin on tietävinään! On niin viisas ja kaiken tietäväinen .
Tulen murheelliseksi, kun huomaan, että vaikka tilastojen mukaan kuulun suomalaisten ikäihmisten vuosi vuodelta isommaksi kasvavaan porukkaan, en enää omista monia ikätovereita, jotka olisivat kuin omia ihmisiäni, joitten kanssa juttu luistaisi ja mieli virkistyisi. Semmoisia, joilla olisi samantapaisia huolen tai ilon aiheita kuin omassa päässäni pyörittelen. Minulla on liian harvoja ihmisiä, joiden kanssa juttelu, seurustelu ja harrastaminen sujuu kitkattomasti, tuottaa enemmän iloa kuin ärtymystä ja väittelyn halua. Semmoisia, joitten kanssa tuntisin oloni kohentuvan, muuttuvan paremmaksi kuin omassa "hyvässä" seurassani . Miten minulle, puheliaalle, suuressakin seurassa ennen sika hyvinkin viihtyneelle ihmiselle on näin päässyt käymään? Ehkä todellakin olen tämä itseriittoinen, suoraan sanoen kitkerä vanha nainen. Sellaisia olen aikaisemmin aina surullisena ja hiukan säälien katsonut. Milloin tämä ikävä nainen on muuttanut pysyvästi asumaan tänne mukavaan kotiini? Miksi kuulen hänen ajattelevan minun pääni sisällä, ennen niin kevyitten ja huolettomien ajatusryppäiden sijasta nyt tällaisia synkeämpiä ja tuomitsevampia ajatuksia?
Tarvitsisin mielialaani kohentavaa, älykästä, sukkelaa, hulluttelevaa, mutta myös syvälliseen ja kypsään ajatteluun innostavaa ja haastavaa seuraa. Kas kun seura tekee kaltaisekseen. Niin myös ennen sanottiin. Tarvitsen hyvä seuraa,että tulisin itsekin paremmaksi.
Mistä sitten voisi hankkia ympärilleen uusia ystäviä, jotka kyseenalaistaisivat paikoilleen jumittuvia ajatuksiani ? Pelkään aikaa, jolloin nämä harvat, viimeisetkin älykkäät ja virkistävät ystäväni , joista vielä tänään voin iloita, yhtäkkiä ja lupaa kysymättä häviävät puhelinlinjoilta tai kahvipöydästäni niinkuin kävi elokuussa Paula-serkkuni kanssa. Tuo ikinuori, ikiradikaali, mielipiteitteni kyseenalaistaja ja vanhojen tapojen tuulettaja , usein vastarannan kiiski . Pitikö hänenkin noin vain hiljetä, lakata kuulumasta WhatsApp-linjalta ja jättää jälkeensä tyhjyys ja ikuinen äänettömyys!
Tämmöisiä mietin näissä Pyhäinpäivän vähän pimeänpuoleisissa ajatuskuluissa. Pöydällä lepattavat pienet led-tuikut pikareissaan. Sytytin ne Siskoni Leilan ja serkkujeni Paulan ja Kaijan "tuntematonta matkaa" valaisemaan. Heillä kaikilla oli sama tapa: muistuttaa minua, nuorempaa sukulaistyttöä sytyttämään kynttilöitä ja muistamaan poistuneita omaisiamme. Nyt teen sen kaikkien kolmen, persoonallisen, ison egon omistaneen sukulaistyttöni muistolle. Puhun usein heille vielä ajatuksissani. He eivät ole minulle vielä kokonaan poissa, "täysin kuolleita".
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti