kaiken keskellä yksin,
yksin sa syntynyt oot,
yksin sa lähtevä oot...
................................
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
Koskenniemen runo, jonka useimmat suomalaiset ovat kuulleet, jopa lähes oppineet ulkomuistiinsa. Runo, jonka minäkin melkein pystyn korvissani kuulemaan synkeä-äänisen lausujan äänellä. Tämä runo muutaman muun saman ajan suosikin ( Kaarisilta, Tuonen lehto) ohella ehkä kertoo suomalaisen ihmisen olemuksesta. Erilaisuudesta, sivullisuudesta, elämän vaikeudesta, yksinäisyyden tunteesta.
Moni on menettänyt uskon rakkauteen, perheeseen, lapsiinsa, ystäviinsä. yhteiskuntaan, jopa koko ihmisyyteen.
Tämä minusta "kamala" runo alkoi tahtomattani kumista ajatuksissani muutamien viimeaikaisten kokemusten ja keskustelujen johdatellessa alitajuntaani tämän tapaisiin tunnelmiin.. Ei niin, että erityisemmin juuri nyt olisin kokenut olevani yksin tai peräti kaipaavani päästä kaarisillalta viimeiseen rauhan lehtoon. Toki ruumis on painava ja raihnaan oloinen koko talven kestäneen paikoillaan pysymisen ja perussairauksieni lannistama. Mutta mieleni koen virkeäksi ja tuotteliaaksi. Mutta parin viime päivän uutislähetykset, sanomalehtien lukeminen ja muutamat keskustelut lähipiirin kesken yrittävät tehokkaasti laskea lähestyvän kevään ja lastenlasten tapaamisen virittämää iloista ja optimistista oloa.
Hammaslääkärin odotusaulassa vieressäni istuneen vanhan naisen heittämä kysymys olenko yksinäinen, pysäytti, jäi vaivaamaan ja pakotti ajattelemaan hiukan syvemmin. Olenko minä paitsi yksi Suomen valtavasta yksin asuvien ihmisten joukosta myös ihminen, joka (ehkä itseltäni salaa )myös kärsii yksinäisyydestä? Ja vaikka en pidä itseäni yksinäisenä, ajattelevatko ihmiset ympärilläni minun todennäköisesti potevan yksinäisyyttä?
Aloin tarkkailla onko minulla tapana antaa ajatusteni ja tuntemusteni asettua ikäänkuin miinuksen puolelle? Olenko mahdollisesti toisten silmin nähtynä negatiivinen, pelokas, kadehtiva, turhista mariseva, vähästä ahdistunut ?Horjuuko uskoni lasteni tulevaisuuteen ja kaiken hyvän menestymiseen tässä maailmassa?
Olen muutaman vuoden ajan kirjoitellut pientä muistelmakirjaa oman elämäni, mutta myös perheeni ja sukuni, sekä koko ympäristöni vaiheita ja kokemuksia parhaani mukaan kuvaillen. Motiivini on tarjota kuin avointa ikkunaa omaan ja perheeni vaiheisiin lapsenlapsilleni aikuisina nähdä ja yrittää hahmottaa omaakin minihistoriaansa.Kun en enää ole vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin miten ja millä lailla heitä ympäröivä reaalimaailma on muuttunut minun, heidän mummunsa ja parin kolmen edellisen sukupolven ajoista.Muutoshyppäys on ollut valtavan suuri. Aikuisena semmoinen alkaa usein kiinnostaa, ehkä heitäkin.
Kirjoittaessani olen itse alkanut ymmärtää paremmin, että vaikka olen varttunut hyvin köyhän perheen lapsena, olen silti saanut elää ajassa, jossa elämänolot sekä yleisesti että itseni kannalta ovat koko ajan parantuneet. Omiin vanhempiini ja isovanhempiini nähden olen saanut kasvaa ja vanheta paljon helpompana aikana. Maailmassa on menty hyvään suuntaan. Nykyajan kauheuksista, katastrofeista, sodista ja tuhoista kuuleminen päivittäin tuppaa hämärtämään tämän tosiasian ymmärtämistä.
Oli hyvä lukea tämän päivän lehdestä toimittaja Heikki Aittokosken sivun mittainen artikkeli, joka pohti elämänlaatua. Aittokosken jutun otsikko:Jos saisit valita, minä vuonna syntyisit? (yhdessä vaikuttavan kuvan kanssa: lähes syntymävalmis sikiö kohdussaan sekä kappale kaunista palloamme) nappasivat huomioni. Kuvatekstin alla oli väite, että jos ihminen voisi valita syntymäajankohtansa, todennäköisyys elää terve ja pitkä elämä olisi nyt suurempi kuin millään aiemmalla sukupolvella on ollut.
Aittokosken artikkeli käsittelee Steven Pinkerin paksua uutuusteosta :Valistus nyt. Järjen, tieteen, humanismin ja edistyksen puolustuspuhe. Luettuani Aittokosken tämän kirjan hänessä herättämät ajatukset ja tunnelmat haluan uskoa samaan kuin hänkin. Sen, että ne , jotka kylvävät pelkoa kauheilla ennustuksilla saattavatkin olla VÄÄRÄSSÄ: Pinker peräänkuuluttaa järkiperäistä suhtautumista teknologiaan ja tieteeseen. Ne ovat tähän asti KOHENTANEET elämänlaatua ja avartaneet maailmankuvaa. Eikö olisi siis LUULTAVAA, että suotuisa kehitys jatkuisi? Koko artikkelin luettuani haluan ajatella, että ne ovat väärässä, jotka sanovat yhteiskunnan saavuttaneen jo käännekohdan ja että olemme jo nähneet parhaat päivämme. Niin on todellakin sanottu AINA ja aina ennenkin on oltu väärässä. Koska näen itse kuinka maailma on kehittynyt huimasti paremmaksi sitten isovanhempieni ajan, miksi se ei edelleen jatkaisi suotuisaa kehitystään.
Samanlaiseen positiiviseen ajatukseen päädyin myös, kun kahlasin pitkän ajan jälkeen Kaari Utrion 1984 julkaisemaa paksua naisen, lapsen ja perheen historiaa käsittelevää kirjaa Eevan tyttäret. Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Ihmiset ja arvot ovat todellakin muuttuneet ammoisista ajoista nykypäivään .Muutos on ollut hidas , mutta silti koko ajan naisten, lasten ja perheitten asema yhteiskunnissa on muuttunut inhimillisemmäksi, elämänlaatua helpottavammaksi. Minun osani naisena on ollut helpompi kuin äitini tai mummuni . Puhumattakaan vuosituhanten ja - satojen takaisesta naisten ja lasten elämästä.
Tämänpäivän vauvat eivät saaneet itse valita halusivatko he syntyä tähän aikaan ja näille vanhemmille ja tälle, juuri nyt monissa suurissa ongelmissaan kamppailevalle Tellukselle. Haluan uskoa, että ihmiskunta osaa ratkoa tämän ajan ongelmansa kuten on selvittänyt rutot ja katastrofit, sekä ihmislajin suuruudenhullut typeryydet ennenkin. Jääkööt oman aikansa pessimistiseen kulttuuriin kaikumaan Koskenniemen sanat
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti